Part 3
Emännän myötätunto liikutti Veelin mieltä ja hän päätti palkita sen pienellä tunnustuksella.
-- Kyllä minä sitä tässä viime pyhän aikana jo morkkasinkin siitä ylettömästä kahvinjuonnista. Mutta siitäkös se metakan nosti. Ihan päälle tuli.
Veelin ääni värähti katkeruudesta, muistellessaan tätä perhekohtausta.
-- Oikeinko se nyt uskalsi ihan tosissaan päälle tulla? -- uteli muori osanottavasti.
-- No ei suinkaan se leikkiäkään liene ollut, kun sieppasi aidaksen kappaleen loukosta ja alkoi sillä hakata.
-- No ei tässä maailmassa! Mutta kyllä minä olisin sinun sijassasi jo näyttänyt!
-- Eipä sitä miehinen mies oikein viitsi vaimoihmisen kanssa ruveta tappelemaan.
-- Olisi joutanut saada, mokomakin! Että nyt ihan aidaksella ruveta hakkaamaan!
-- Aidaksella se... ja pahasti löikin tuohon lonkkaan. Eikö tuota ajane märille, kun sitä on koko viikon särkenyt.
Muorin myötätunto oli nyt täydellisesti Veelin puolella ja kun hän oli hetken aikaa silmät palaen hautonut tärkeintä hampaansa koloon kätkettyä asiaa, rohkaisi hän sydäntään lauseella: "Sanonpa uhallakin!" minkä jälkeen hän virkkoi:
-- En totta vieköön kantaisi tienestejäni sellaiselle ruustinnalle, joka kaiken hyvän päälle on vielä koko kylän yhteinen.
Kun Veeli hätkähtäen nosti päätään, laukasi muori tulemaan:
-- Kuuluu siellä mökillä sinun poissa ollessasi tuhka tiheään käyvän yövieraita. Aina Hutulin kompurasta pitäin.
Puhelu katkesi tähän, sillä Veelin silmät jäivät rävähtämättä tuijottamaan yhteen kohti ja kaikesta näkyi, että hän oli vaipunut synkeihin ajatuksiin. Muoria jo hiukan kaduttikin, että oli tullut niin pitkälle menneeksi. Ties mitä se vielä, sellainen sakeaverinen mies, rupeaa mielessään hautomaan! Mutta se oli nyt kerran sanottu eikä sitä voinut enää olemattomaksi tehdä.
Seuraavina päivinä oli Veeli harvapuheinen ja synkkä, jotapaitsi särky lonkassa paheni. Keskiviikosta hän ei enää kyennyt kuokkamaalle, vaan sulkeutui lämpimään saunaan, jossa hän hauteli kipeätä lonkkaansa ja hieroi sitä leijonantalilla, jota muori oli apteekista hommannut. Siellä pimeillä ja nokisilla saunanlauteilla hänellä oli oivallinen tilaisuus hautoa kotoisia asioitaan sekä selvitellä itselleen, mille kannalle asettua vaimonsa uskottomuuteen nähden.
Viikon lopulla helpottivat tuskat ja Veeli kykeni jälleen liikkumaan. Samalla oli hän myös päässyt sisäisistä ristiriidoistaan selvyyteen.
Sunnuntai-aamuna ilmotti hän aamiaisen syötyään lähtevänsä käymään kotimökillään.
Kun hän, likaiset alusvaatteet mytyssä kainalossa, varustausi lähtemään, suhahti muori hänelle varottavasti:
-- Älä häntä nyt kovin huoli rusikoida... kun ei niitä ihmisten puheitakaan tiedä kaikkia todeksi uskoa... vaikka totenahan tuota minulle puhuttiin.
Mutta Veeli oli juuttunut omiin ajatuksiinsa, jotka keskiviikosta lähtien olivat ottaneet varman suunnan. Ikäänkuin olisi kuullut muorin varotuksen kehotuksena, vakuutti hän ulos astuessaan:
-- Joo, selkään sille nyt pannaan.
MATKAKUMPPANI
Hohoi, kuinka suloista istua viimeinkin omissa rauhoissaan! Koko yö ja edellinen ilta ja vielä kappale aamua lisäksi on vietetty remuisata toverijuhlaa, tuollaista vanhojen penkinpainajaisten muistojuhlan muistojuhlaa, jonka aiheena itse asiassa on ollut vain tuo: _dulce est desipere in loco_. Ja nyt on sitten edessä raukea jälkipäivä, jolloin viimeyön muistot karehtivat mielessä ja ajavat yhtämittaa hymyilemään.
Nämä tällaiset myöhäsyksyn sunnuntait soveltuvatkin niin mainiosti jälkipäivän vietolle. Puolipilvineen, tyyni ja leppoisa sää, rauha luonnossa ja rauha ihmisten mielessä. Itsepä nouseva suurkaupunkimmekin on vaimentanut arkisen vauhtinsa tyynen tasaiseksi kohinaksi, joka suo hermojenkin hiukan levätä.
Mutta työlääksi käy odotus siinä länteen lähtevän paikallisjunan tupakkavaunussa, jossa olen valikoinut itselleni mukavimman penkinnurkan. Juna tuntuu kuin siihen paikkaansa unohtuneen. Ei edes minkäänlaista asemaelämän kolinaa kuulu eikä tunnu ainuttakaan valmistavaa nytkähdystä. Ja vaunussakin, jossa paitsi minua, on vain kaksi muuta matkustajaa, on niin hiljaista että se ihan uuvuttaa. Kamiini vain ritisee ja huokuu tukahuttavaa lämmintä.
Vihdoinkin halkaisee konduktöörin kimeä vihellys tämän raskaan hiljaisuuden. Siihen vastaa toinen, äänekkäämpi vihellys veturista. Mutta kuluu vielä aikaa, ennenkuin veturi alkaa laiskasti röhkiä. Sitten: nytkäys, toinen, täydellinen seisaus, taas nytkäys ja viimeinkin päästään liikkeelle, hitaasti ja varoen kuin maaperää tunnustellen. Totisesti tämä on oikein aito suomalaista sunnuntaikyytiä. Mutta olkoon, se sopii niin hyvin minun jälkipäivävireeseeni.
Tuskin on kuitenkaan päästy kunnolla liikkeelle, kun sieltä edestäpäin kuuluu jälleen vihellys, pyörät alkavat jurrata vastaan, töksäys ja vaunut seisovat liikkumattomina jonkun esikaupunkipysäkin ääressä. Tietysti siinä seistä kollotellaan kokonainen pikku iankaikkisuus. Kaikki vaipuu jälleen uuvuttavan hiljaisuuden helmaan. Kamiini vain hiljaa risahtelee ja asemasillalta kuuluu laiskasti etenevä saappaankolina. Sitten: piii! nyhjäyksiä, töksähtelyä, kunnes taas mennä jullataan eteenpäin. Verkkaan siirtyvät ikkunan ohi lakastuneet maisemat ja hyvin ehtii silmin seurata, kuinka kellastunut lehti liipottelee alas kosteaan sammalistoon ja jää siihen värähtämättä makaamaan.
On niin suloista istua tässä ja huojahdella junan tahtiin, antaa ajatusten kulkea omia teitään ja katseen liitää yli syksyisten maisemain. Kun vain tuo toinen kanssamatkustajistani ei häiritsisi rauhaani! Se on nähtävästi kovin vailla puhelukumppania. Vaihdettuaan jo monta kertaa paikkaa asettuu se nyt tuohon minua vastapäätä. Kaikesta päättäen se on valinnut minut uhrikseen, kun yrityksensä toiseen matkustajaan nähden epäonnistuivat. Se toinen tuijottaa itsepintaisesti ulos ja ympäröi itsensä mahtavalla savupilvellä. On nähtävästi joku juro rannikkoruotsalainen.
Mutta minulla on yhtävähän halua puheluun. Omat mielikuvani tarjoavat minulle paljon viihtyisämpää seuraa. Olen hitto vie saanut tarpeeksi seurasta, melusta ja suunsoitosta. Haluan olla yksin! Vai eikö tuo lörpöttelyhaluinen mies tuossa minua vastapäätä tahdo sitä ymmärtää?
Minä vältän itsepintaisesti hänen etsivää katsettaan ja tuijotan polvillani olevaan sanomalehteen. Mutta sitä tehdessäni näen, kuinka hän kääntelehtii levottomana, kuinka hänessä joka hermo on aivankuin keskusteluun viritettynä ja kuinka hän koettaa tavottaa minun katsettani. Vaan etpäs onnistu, minä panssaroin itseni läpitunkemattomaksi.
Turkasen mies: Äänettömällä puheluhalullaan häiritsee hän minua julmasti, kahlehtii minun seesteiset mielikuvani ja särkee minun hekumallisen jälkipäivätunnelmani!
Äkeissäni alan tarkastella häntä salakähmää, alta kulmaini. Hän on pienenpuoleinen, vilkaseleinen, parraton keski-iän mies. Päällään hänellä on siisti puku halpahintaisesta kankaasta ja kengät on huolellisesti kiillotettu pyhäasuun. Mutta mitään kaulusvehkeitä hänellä ei ole, puhdas liinapaidan rintamus pistää vain kaula-aukosta näkyviin. Kädet ovat karkeat ja känsäiset. Siis ulkotyöntekijä.
Espoon asemalla jättää hän vaunun. Hyvä, nyt saan rauhassa syventyä omiin maailmoihini.
Mutta juuri kun juna lähtee liikkeelle, töytää hän hengästyneenä sisälle ja asettuu äskeiselle paikalleen. Unhotan olla varuillani ja hän tapaa katseeni. Silmänräpäyksessä käyttää hän sitä hyväkseen.
-- Hyvinpä kerkesin juosta apteekissa! -- virkkaa hän voitonriemuisesti.
Kun tupakkapilvessä istuja ei osota mitään yhteisymmärryksen merkkejä, täytyy minun raottaa panssariani.
-- Tässä Espoossa seisookin juna aina niin kauan, -- arvelen ykskaikkisesti ja teen tarmokkaita ponnistuksia, sulkeakseni jälleen panssarini.
Mutta se kanalja on nyt kertakaikkiaan saanut äänettömyyden muurin välillämme murretuksi ja pitää huolen jatkosta. Sen kasvoja kirkastaa voitonriemuinen hymy.
-- Mihinkä asti herra matkustaa? -- ehättää se kysymään, ennenkuin äänettömyys on saanut meidät uudelleen turtumukseensa kiedotuksi.
-- Kirkkonummellehan tässä pitäisi päästä, mutta kovin hitaasti tämä matka kuluu.
-- Hitaitahan ne ovat nämä paikallisjunat, -- arvelee hän osaaottavasti, ilmaisten samalla itse menevänsä Masabyhyn.
Kun vielä on vaihdettu jokunen repliikki tuollaisista aivan yleisistä ja ykskaikkisista asioista, arvelee hän nähtävästi hetken tulleen siirtyä mieltäkiinnittävämmille aloille.
-- Saisinko hiukan silmätä sitä herran sanomalehteä? kysyy hän alotteeksi, -- katsoisin siitä musiikki-ilmotuksia.
Ojentaessani hänelle lehteä jatkaa hän:
-- Minä olen niin innokas musiikin harrastaja, että milloin suinkin sopii, täytyy minun päästä konserttiin... Joo, musiikki se on minun elämäni.
Silmättyään nopeasti sanomalehteen ja nähtävästi mihinkään uutiseen lähemmin huomiotaan kiinnittämättä antaa hän minulle lehden takaisin ja puhuu edelleen:
-- Niistä vanhoista mestareista minä vasta pidän. Kyllähän ne ovat nämä Kuulat ja Sibeliuksetkin melkoisia, mutta ne Peethovenit, Mosartit ja Sopinit, ne ne vasta miehiä olivat. Joo, ei nämä nykyiset vedä niille vertoja.
Sitten puhuu hän edelleen musiikista, arvostelee Sibeliuksen Finlandiaa ja vertailee eri säveltäjiä toisiinsa. Hän liikkuu minulle kokonaan oudoilla vesillä, joten minä en voi ottaa osaa keskusteluun muuta kuin päännyökkäyksillä ja hyväksymisen hyminällä. Mielenkiintoni miestä kohtaan on kuitenkin nousemistaan noussut ja kun syntyy hetken kestävä äänettömyys, kysyn minä, asuuko hän Masabyssä.
-- Joo, siellä minä asun, noin kivenheiton matka asemalta.
-- Kivenheiton matka, sanotaan Savossa, -- lisää hän heti perään ja katsoo minua tutkivasti, että ymmärränkö minä sellaista sanontaa.
-- Kyllä se sanantapa on minullekin tuttu, -- myönnän, minkä johdosta hän alkaa katsella minua kuin läheistä sukulaista, ilmottaen samalla olevansa Kuopion puolesta kotoisin.
Kun jälleen syntyy pieni paussi ja juna juuri sattuu kulkemaan erään korkealla mäellä olevan muhkean huvilan ohi, jota minä aina sivu kulkiessani olen katsellut, kysyn minä tuolta tietorikkaalta matkatoveriltani, sattuiko hän tietämään, kenen oma se oli.
Joo, kyllä hän sen tiesi: se oli professori F:n huvila. Ja yks-kaks on hän täydessä vauhdissa tekemässä selkoa tuon huvilan rakennuksesta, huonejärjestyksestä, terasseista, puutarhan käytävistä j.n.e.
-- Minä olen ammatiltani rappari ja olm ollut sitä rakentamassa, -- ilmottaa hän lopuksi.
Käytänpä nyt hyväkseni hänen laajatietoisuuttaan ja utelen kaikista huomattavimmista huviloista ja kartanoista, joita silmiemme ohi liukuu. Ja kaikkiin kysymyksiini tietää hän antaa laajat ja seikkaperäiset vastaukset.
Kun nämä seikat eivät meitä kumpaakaan enää viehätä, alkaa hän nähtävästi hautoa uusia keskusteluaiheita ja sitä tehdessään hän salakähmää tarkastelee minua päästä jalkoihin. Nyt arvioipi hän minua, kuten minä äsken häntä, ja kohta hän varmasti tiedustaa, mikä minä olen miehiäni.
Nytpä olisi aika vetäytyä jälleen panssariinsa. Mutta ei käy enää laatuun. Ja hittoako se tuo mies minusta tahtoo?
Minua ovat aina kiusanneet tiedustelut ammatistani. Jos olisin pappi, nimismies, lääkäri, tilanomistaja tai vaikkapa joku kamreeri, niin hätäkös olisi vastatessa että tämä poika on sitä ja sitä. Mutta kirjailija! Mikä virkamies se sellainen on ja paljonko sillä on palkkaa? Ehei, kirjailijaparka, kyllä sinut on hieman vajanaisesti merkitty yhteiskuntarekisteriin.
Ja auttaisiko tässä edes kiertely? Kuinka minun kävikään kerran kesämatkallani savolaisen laivan kannella. Kun minulla oli jalassani pieksusaappaat ja päässäni tavallinen lippalakki, vastasin uteliaan savolaisen kyselyyn olevani talollisen poika Pohjanmaalta. Mutta sekös sulun avasi. Ensinnäkin: millä asioilla minä matkustelin, ja kun sanoin liikkuvani huvikseni ja maailmaa nähdäkseni, että miten minä näin keskikesällä joudin niin reissailemaan ja olivatko talolliset kotipuolessani niin rikkaita j.n.e. Tästä viisastuneena vastasin seuraavalle kysyjälle olevani lukumies. Mutta se vei ojasta allikkoon, Mikä ammattilainen se lukumies on, mitä minun pitää lukea ja -- tietysti! -- paljonko siitä on palkkaa?
Lempo korjatkoon kaikki uteliaat ihmiset! Tuokin tuossa! Nyt sillä jo selvästi pyörii kysymys kielen kärjessä. Jospa läimäytän sille vasten naamaa, että olen vapaaherra. Sehän olisikin lähinnä totuutta. Tai sanoisinko pilanpäiten ja rauhaan päästäkseni, että olen afäärimies? Eihän sekään olisi niin kaukana totuudesta, sillä olenhan viime aikoina tarjotellut huvilaani kaupaksi. Mutta tietysti hän heti toiseksi kysyy, mitä liikettä minä harjotan ja siinä sitten taas ollaan. Ei, varuillaan tässä joka tapauksessa täytyy olla. Mitähän minä nyt keksisinkään...
-- Saisinko luvan kysyä, mikä virkamies herra on?
Pumps, siinä se nyt oli! Eikä minulla ollut vielä valmiina mitään vastausta. Ei siis muuta kuin totuus esiin.
-- Kirjailija minä olen.
-- Vai niin... Tuota, saisinko kysyä nimeä?
Ah, mihin ruuvipihtiin olen joutunut! Mutta mitä tehdä? Happamasti murahdan sukunimeni.
-- Kyöstikö? -- huudahtaa hän sen kuultuaan.
Nyt on minun vuoroni tarkastella häntä uteliaasti, että onko hän kenties joku näille main osunut tuntematon sukulaiseni tai muu vanha tuttava.
Kun olen myöntävästi vastannut tuohon hänen viimeiseen kysymykseensä, jatkaa hän:
-- Te kirjotatte semmoisia novelleja ja...?
Kun olen tämänkin myöntänyt, huudahtaa hän voitonvarmasti:
-- Aivan niinkuin ne Kauppis-Heikit ja Larin Kyöstitkin... joo, joo, ne on hauskoja poikia, he, he...
Minä olen ihan ymmällä, mutta hän nauraa hyväntuulisesti ja ymmärtävästi, ja alottaa sitten vilkkaan keskustelun kirjallisuudesta yleensä.
Hänen juttelunsa keskytyy junan pysähtyessä Masabyn asemalle. Hyvästellessään lausuu hän lakkiaan kohottaen:
-- Antakaa nyt anteeksi, minä olen tällainen puhelias mies.
Yritän vakuuttaa päinvastaista, että on ollut hyvin hauska... mutta hän on jo ulkona asemasillalla. No, minä vakuutan sitten itselleni, että siinäpä oli oiva mies, löysi minutkin heti yhteiskuntarekisteristä... eikä viittaustakaan palkkaan, vuosituloihin ja ansioihin. Kerrassaan mainio mies! Oikea rapparien rappari!
Junan lähtiessä asemalta näen hänet jo hyvän matkan päässä maantiellä. Siellä tulee vastaan nähtävästi joku tuttava, koska hän heilauttaa sille hattuaan, pysäyttää hänet ja alottaa kädenliikkeistä päättäen vilkkaan keskustelun. Sitten katoaa hän näkyvistäni, juna mennä tohottaa eteenpäin, Ja vaunuun, jossa meitä on nyt vain kaksi, palaa entinen painostava äänettömyys.
SUUTARIN LEENA
Suutarin Leena, niin.
Toista vuotta on hän nyt suutarista jäätyään elänyt lapsijoukkoineen siinä mökissä, jonka suutari-Matti aikoinaan hirrenpaloista kokoonpani. Siinä on tupa ja kamari, mutta niin hävyttömän pikkuiset, että suutarivainajan nelikko täytti miltei neljännen osan tuvasta ja kamarissa vei kaiken tilan se laudoista seinän varaan kyhätty sänky, jossa koko perhe yönsä vietti. Niin että koko rakennus siinä suuren maantieojan partaalla oli kuin kyljelleen asetettu ja vinoon vääntynyt.
Leena oli lähtöisin kaukaa toisesta pitäjästä, jokivarren yläjuoksulta. Sieltä kulkeusi hän aikoinaan paikkakunnalle ja kintereillään oli hänellä jo silloin kaksi pirpanaa, kylmiltään tehtyjä tietysti molemmat, kuten kylän vaimoväki ennen pitkää totesi. Mutta olipa siinä muijaa kerrakseen, sen havaitsi heti ensi otteista Hyötylän muori, jonka kanssa Leena ensimäiseksi koko kylässä tekemisiin joutui.
Oikeastaan oli Leena, astua lapattuaan paripenikulmaisen taipaleen kelkkoineen, kahvipannuineen ja pirpanoineen, poikennut Hyötylään vain kahvit keittääkseen ja kylässä vallitseviin olosuhteisiin tutustuakseen. Mutta kuinka ollakaan, kun hän siinä risuja pesään taitellessaan ja kahvinpapuja paahtaessaan pani suuvärkkinsä käymään, unohti muori häntä kuunnellessaan kokonaan omat askareensa, ja kun hän sitten, muorin kanssa vastapäätä kahvipannun ääressä istuessaan, siekailemattomaan tapaansa lausuili arvostelujaan ihmisistä ja tästä elämänmenosta yleensä, pääsi muorissa vallalle pelkkä myötätunto tätä muukalaista maantieleenaa kohtaan, joka puheissaan ja töissään liikkui kuin joustimilla. Ja siitä se sitten johtui kuin itsestään, että yiimaan Leena pysähtyi taloon oikein pitemmäksi aikaa.
Ei hän silti talon eikä kyläkunnan rasitukseksi jäänyt. Kuullessaan, että kirkonkylällä oli vilkas sammalen kysyntä, möyri hän jo seuraavana päivänä kuin karhu sammalistossa. Ja kun hän sitten Hyötylän hevosella vei pilven korkuista sammalkuormaa kirkolle, oli kerrassaan komea näky, kun tuo rehevä keski-iän vaimoihminen, paksu letti pyöreillä hartioilla leiskuen ja nilkka keveästi nousten, asteli suitsista pidellen kuormansa rinnalla. Eipä se voinut olla herättämättä vanhan ja lihavan vallesmanninkaan huomiota, hän kun juuri aamukävelyllä ollessaan sattui liikehtimään samaan suuntaan Leenan ja hänen kuormansa kanssa. Eikä vallesmanni, vanha lasinkallistaja, malttanut olla, Leenaa hetken silmäiltyään, heittämättä hänelle mehevätä sanansutkausta. Mutta kun Leena viivyttelemättä ja ääntään säästämättä vastasi siihen vieläkin mehevämmällä sutkauksella, pääsi vallesmannilta oikein röhönauru ja vatsaansa pidellen vakuutti hän vastaan tulevalle tutulle isännälle, että olipa siinä hönkä muija, oikea tukkilaisen morsian, he, he.
Niin eleli Leena Hyötylässä ja piti huolta itsestään ja pirpanoistaan, ajoi kirkonkylälle sammalia niin kauan kuin ne kaupaksi kävivät, teki sitten apumuijana kaikenlaista työtä taloihin, ja jollei muuta ollut tarjolla, tekaisi kädenkäänteessä kokonaisen pinon luutia ja pesimiä, jotka hän sitten kelkalla kiidätti kirkolle niin, että hameenhelmat tuulessa hulmusivat.
Ei hän ollut talossa ollut vielä läheskään vuotta, kun hänelle ilmestyi uusi pirpana. Sen maailmaantulo sattui seuraavien olosuhteiden vallitessa.
Peltolan miehet olivat matkalla kaukosaralleen halkometsään ja poikkesivat Hyötylään kahvia keitättämään. Leena oli valmis toimeen, pyöräytti pannun tulelle, jauhoi höystöt pannuun ja laski sitä tehdessään mehevätä leikkiä miesten kanssa.
-- Katsokaahan pannun perään, käyn vähän lisää puita liiteristä, -- varotti hän muoria ja pyörähti ulos.
Mutta hetken kuluttua alkoi pannu kuohua, muori nosti sen tulelta ja murisi, että mihin se Leena nyt koko päiväksi, pitihän liiterissä olla valmiiksi pienittyjä puita.
-- Eipä ollutkaan, -- väitti Leena, joka siinä samassa työntyi tupaan, -- vaan piti itseni ruveta niitä hakkaamaan ja sitä tehdessä sattui pieni vahinko... vaikk'eihän tuo nyt oikeastaan tainnut mikään vahinkokaan olla, hi, hi..
Hänellä oli oikeassa kainalossaan halkosylyys ja vasemmalla kädellään piteli hän rintaansa vasten pientä vaatekääryä. Halot romahutti hän takan viereen, kantoi kääryn peränurkkaan muorin vuoteelle ja virkahti:
-- Poika sieltä tuli että hurahti. Vaikka enhän minä tottamaarin ehtinyt edes katsoa, onko se poika vai tyttö, kun pelkäsin täällä kahvipannun kuohuvan; hotasin vain alushameen päältäni ja kääräsin sen siihen.
Hän avasi hieman kääreenä olevaa alushametta, totesi pienokaisen sukupuolen ja huudahti iloisesti:
-- Poikapahan on sittekin ja niin tukevasti tehtykin, että pois tieltä!
Pienokainen äännähti pari kertaa, mutta varustausi sitten elämänsä ensi kamppailusta väsähtäneenä uinahtamaan, Leenan palatessa kahvipannua hoitelemaan.
Muori ja miehet olivat suu auki tuijottaneet Leenaa ja hänen kääröääu, ja kesti vieläkin hetken, ennenkuin muori pääsi siunailun alkuun ja kykeni lähestymään kääröä. Ja täytyihän sinne luonnollisesti mennä miestenkin kurkistamaan ja sitten: -- turkasen laillako se siinä välissä kerkesi! ja: -- noinko se akkaväeltä käykin helposti? Mutta siihenpä väittikin Leena, kuppeja pöydälle asetellessaan, ettei se joka akalta sentään niin liukkaasti käynyt.
-- Vaan tokihan tuosta nyt täytynee lapsivuoteeseen paneutua, --- epäilivät miehet.
-- Hui, hai, ei tässä ole kummemmistakaan joudettu sairastelemaan, -- vastasi Leena ja toista säärtään ojentaen teki toisen kantapäällä niin komean ympäripyörähdyksen, että hame viisti ilmaa kuin levitetty pyrstö.
Oliko se sitten ihme, jos Peltolan Janne, hidastuumainen mies, joka koko ajan oli pysynyt vaiti ja ihmetellyt, otti vihdoinkin piipun suustaan ja hymähteli itsekseen, että onpas siinä koko elävä akaksi. Ja vieläkin pitempiin ajatuksiin sai Janne syytä vaipua, kun toiset miehet kahvia juodessa tiedustelivat lapsen isää ja Leena sen johdosta ylenkatseellisesti arveli, että kyllähän niitä isiä aina löytyy, kun vain on oikeita lapsentekijöitä... ja eläpäs tässä nyt pätö haarukoita kuin miehiä.
Niin, sellainen elävä se oli Leena.
Ja sitten hän yhytti suutari-Matin.
Matti oli jo harmaissaan oleva mies ja seisaalleen kuolleen vaimon leski -- tahtoo sanoa: hänen avioliittonsa oli purkautunut noin vain omia aikojaan ja ilman mitään seremonioja siten, että vaimo oli huilannut maailmalle koskaan enää palaamatta.
Ilman mitään seremonioja tapahtui myöskin Matin ja Leenan yhteen liittyminen, siten vain, että Leena asettui yksiin leipiin Matin kanssa. Matti ei nimittäin suostunut pappilaan lähtemään eikä Leenakaan sitä niin kovin tärkeänä pitänyt.
Tämä vastahakoisuus vihkimiseen nähden oli Matilta kai jonkunlainen viimeinen pihaus sosialistia. Sillä sitäkin oli hän aikoinaan ollut, jopa kerrassaan ensimäinen johtajan tapainen paikkakunnalla. Se oli ollut silloin, kun sosialismi asteli ensimäisiä askeliaan maaseudulla. Mutta pian oli Matti kyllästyneenä jättänyt politiikan ja takertunut entistä lujemmin lestiinsä. Hän oli nimittäin kerran muutamien puoluetoveriensa kera mennyt kuntakokoukseen ajamaan ryysyköyhälistön asiaa, mutta kärsinyt sillä retkellään täydellisen poliittisen tappion. Luontoaan karaistakseen oli Matti tovereineen ennen kokoukseen lähtöä ryypännyt vahvasti hokmannia, minkä seurauksena he kokoustuvan suussa alkoivat pitää pahaa rähinää ja antoivat siten isäntämiehille heti alussa yliotteen. Osaksi nauraen, osaksi käsivoimalla työnnettiin heidät ulos, minkä jälkeen Matti heitti hiiteen maailmanparannuspuuhat ja istui entistä äkäisemmin nelikollaan, puri mälliä ja neuloi kohtuushintaan niin lujia pieksusaappaita, että niistä saumat jäivät aina viimeiseksi elämään.
Matti asui jo silloin omassa tuvassaan, kun Leena paikkakunnalle ilmestyi. Se oli silloin vielä neliseinäinen ja kun sen suurin ulottuvaisuus oli korkeus, ja kun se lisäksi oli savisella maalla ollen hieman kallistunut suurta maantienojaa kohti, sanoivat ihmiset sen seisovan kuin kuppasarven siinä maantien poskessa. Leenan tultua taloon jätti Matti pariksi viikoksi naskalin kourastaan ja kyhäsi tuvan rinnalle kamaripurtilon, minkä jälkeen rakennus alkoi muistuttaa, kuten mainittu, kyljelleen asetettua, hiukan vinoon vääntynyttä sikarilaatikkoa. Kamari olikin muuten todella tarpeen vaatima, sillä kun Matti pikilankaa vetäessään ojensi molemmat kätensä, joista toisessa piili aina lisäksi terävä naskali, ei Leenalla ja pirpanoilla ollut tilaa muualla kuin takan luona oviloukossa, missä tuskin sopi kääntymään, saati sitten askaroimaan.
Leena oli siis oikeastaan vain leipäsusi eikä mikään oikea aviovaimo, kuten Ojalan emäntä asiasta arveli. Mutta hyvin täytti Leena sijansa suutarin huoneen valtiattarena eikä häntä kukaan pyrkinyt tästä asemastaan työntämään. Hän hoiti kaikki emännän tehtävät, parsi ja pesi suutarin vaatteet ja jouti siinä välissä apumuijanakin naapureissa häärimään.
Niin vierivät vuodet hiljalleen. Matti puri mälliä nelikollaan, veti pikilankaa ja naputteli kengänsaumaa, Leena hoiti taloutta yleensä ja kahvipannua erikoisesti sekä lisäsi tavantakaa pirpanainsa lukumäärää. Mitään pahempaa kommellusta ei Matin ja Leenan yhteiselämässä sattunut, ennenkuin Ojalan Juuso sekaantui naapuriensa asiaan ja oli vähällä saattaa pahennuksen matkaan.
Se tapahtui muutamana römppämaanantaina, kun Juuso humalapäissään ja pullo taskussa astui polkua pitkin suutarin tuvalle. Leena oli poissa kotoa, lapset peuhasivat omine valtoinensa ja Matti istui äkeänä nelikollaan pikilankaa kiskoen. Juuso istui siihen hänen työtänsä katsomaan, syleksi, tohisi ja haisi viinalta. Kun suutari ei keskustelua alottanut, lausahti Juuso lasten peuhinaan huomionsa kiinnittäen: