Part 14

Se oli sanatonta kärsimystä. Olin melkein aina heidän molempien seurassa; ellen minä ollut läsnä, he olivat karttelevinaan toisiaan, mutta olisin voinut vannoa, että tuo minulle käsittämätön vaikutelma oli ilmaissut salaisuutensa Andrélle! Minä kidutin itseäni löytääkseni esteen, joka erotti minua Alicesta; Andrén oli tarvinnut vain ilmaantua, ja totuus oli heti hänelle paljastettu!

Aivoissani liikkui nyt haaveellisia suunnitelmia. Eräänä päivänä aioin palata yksin Cambaleyres'iin toivoen, että Alice päättäisi lähteä sinne luokseni ottamatta Andréta mukaansa. Toisen kerran ajattelin kääpiötä. Hän oli sanonut minulle: »Minulla on hyvät silmät; eipä tiedä, vaikka joskus niitä tarvitsisitte.» Minä kaipasin niitä nyt hartaasti ja aloin kirjoittaa kirjettä kutsuakseni hänet takaisin. En sentään lähtenyt, Jumalan kiitos — mitä olisinkaan tehnyt Cambaleyres'issa muuta kuin kärsinyt entistä enemmän? — ja kirjeen minä revin rikki; jos kääpiö olisi palannut, olisin jo tunnin kuluttanut kehoittanut häntä taas poistumaan.

Mutta mitä hyödyttävät nämä vakuutukset? Omituista on kaikissa näissä sekasortoisissa mielenliikkeissä se, etten milloinkaan yrittänyt keksiä niiden syvää syytä. Olin karkoittanut kääpiön, en enää sietänyt Andréta, Alicen ja itseni välille syntyi sanomattoman ikävää vierautta, ja minä olisin ollut aivan ymmällä, jos minulle olisi sanottu, että kaikki johtui itsessäni olevasta ainoasta pahasta. Pidin itseäni vainottuna, syytin kaikkia ja unohdin, että valhe estää elämästä. Tarvittiin vain jokin ratkaiseva seikka, jotta harhaluuloni hälveni, ja millainen haaksirikko siitä syntyikään!

On aika käsitellä sitä. Tästä lähtien minun ei tarvitse esittää muuta kuin pelkkiä tosiasioita. Sanalliset selitykset voisivat vain lieventää todellisuutta, joka oli auttamaton ja jonka tarkoitusta ei mikään epäpätevä selitys voi osoittaa.

Aluksi sattui muudan mitätön seikka.

Oli torstai, marraskuun kuudes päivä. Muistan lumisen aamun, ensimmäisen talvipäivän aamun, ja muistan ilmassa tanssivat hiutaleet, joita kiidätti yöllä jäiseksi jäähtynyt pohjatuuli. Vielä eilen oli eletty kuin Italian taivaan alla, nyt hyökkäsivät päin tuuli, pakkanen ja usvat. Puyssä semmoiset vaihtelut ovat aivan paikallaan.

Huonosta säästä huolimatta André katsoi hyväksi lähteä ulos kuten tavallisesti. Hiukan myöhemmin lähti Alice. Vastoin tavallisuutta he palasivat yhdessä. En kysellyt itseltäni, missä he olivat toisensa kohdanneet, eivätkä he pitäneet tarpeellisena sitä minulle ilmoittaa.

Aamiaisella vallitsi vauhditon mieliala. Lumihiutaleet olivat väsyneet leikkiinsä, kun eivät maahan ehdittyään kumminkaan säilyneet. Kelmeä aurinkokin yritti paistaa ikkunoihin. Puhuttiin säästä, tehtiin epämääräisiä suunnitelmia iltapäivää varten, mutta kaikki tapahtui vain ohimennen.

Kahden tienoissa kuului ovikello soivan. — Tuleeko jo vieraita? virkkoi André. — Olkaa huoletta, vastasi Alice; — me emme tunne täällä vielä ketään.

André kumartui katsomaan ikkunasta:

— Luulen sittenkin, että siellä tulee joku.

Samassa ilmoitti palvelija:

— Herra Bourdoin haluaa tavata rouvaa.

Minä nousin seisomaan, oikein uskomatta korviani:

— Sanotteko, että hän tahtoo tavata rouvaa?

André alkoi nauraa:

— En siis erehtynytkään! Minä näin siellä tulevan pyhäpukuisen herran.

— Hyvä, keskeytti Alice, — pyytäkää häntä saliin.

Sitten hän kääntyi sanomaan minulle:

— Hän varmaan pitää velvollisuutenaan käydä meitä tervehtimässä hyvän naapuruuden vuoksi. Tuletko?

Minä en hievahtanutkaan.

— En, sinuahan hän on tullut tapaamaan.

— En tiedä siihen olevan mitään syytä; hän tulee varmaan pelkästä kohteliaisuudesta.

— Mene sentään edellä.

Hän lähti enempää vastustelematta. Hänen mentyään johtui heti mieleeni, etten ollut tavannut Bourdoinia sen päivän jälkeen, jolloin olin vienyt hänelle testamentin. Samalla ajattelin, ettei hän tietänyt, mitä olin sanonut Alicelle, ja ettei keskustelu, jonka kuluessa hän saattoi harkiten tehdä tyhmyyksiä, voinut johtua mistään joutavasta syystä. Samassa jo käsitin, kuinka varomattomasti olin menetellyt, kun en ollut lähtenyt Alicen kanssa, ja nousin, mutta yhä vielä epäröiden.

André, joka ei voinut aavistaakaan, mistä tämä uusi levottomuuteni johtui, oli ottanut kirjan ja selaili sitä. Niin hän teki nyt aina, kun satuimme jäämään kahden kesken. En ollut siitä milloinkaan pahastunut, mutta tällä kertaa se minua ärsytti.

— Jos haluat vielä tavata Bourdoinia, niin nyt on nähdäkseni hyvä tilaisuus, sanoin ivallisesti ja yrittämättä ivaani salatakaan.

Hän kohotti päätään ja vastasi rauhallisesti, kuten aina:

— Miksi et pidä tuosta miehestä? Minusta näyttää, kuin et sietäisi kuulla hänen nimeänsä mainittavan.

Minä vastasin terävästi:

— Kuinka niin? Minun täytyy päinvastoin kiittää hänen intoansa. Hän ei karta liiallistakaan uutteruutta, kuten hänen menettelynsä osoittaa.

— Hänen liiallinen intonsa ei estä häntä missään tapauksessa hyvin hoitamasta asioitasi?

— Ei tietenkään; hän olisi kerrassaan moitteeton, jos olisi hiukan vilpittömämpi ja hiukan vähemmän haalisi itselleen asiakkaita.

Sanojeni sävystä kävi ilmi, etten halunnut tätä keskustelua jatkaa. André ymmärsi sen ja syventyi taas kirjaansa. Minä hermostuin jälleen. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt nähdä, millaisessa epäröinnin tilassa minä olin.

— Mistä puhuitte tänä aamuna, Alice ja sinä? kysyin oltuani hetken vaiti.

— Mistä?... yhdestä ja toisesta...

— Se on epämääräistä.

— Hänestä... sinusta... ja luullakseni Bourdoinistakin.

En voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta.

— Kuinka niin?... Eihän Alice tunne häntä... tai tuntee vain vähän!

André sanoi:

— Ei tosiaankaan. Hän on nähnyt miehen taannoin, liian hätäisesti ehtiäkseen häntä arvostella, mutta riittävän hyvin kysyäkseen itseltään, kuinka suuressa määrässä häneen voi luottaa.

— Missä suhteessa se voi olla hänelle mielenkiintoista?

— Eikö hän ole sinun neuvonantajasi?

— Eikö se johtune pikemmin... siitä, että Alice odotti häntä luokseen?

André sulki kirjansa ja laski sen pöydälle.

— En luule; uskon varmaan, että on laita päinvastoin.

— Miksi niin?

Hän kohautti olkapäitään.

— Jos erehtyisinkin, niin mitä se voi merkitä?

Lauseemme alkoivat yhä harveta, kuin pisarat rankkasateen jälkeen. Minä änkytin:

— Ei mitään.

Epäröintini oli sentään loppunut, ja minä lähdin ovelle. Mieleeni tuli varmuus, että Bourdoin oli kutsuttu. Andrénkin täytyi se tietää, koska hän kieltäytyi vastaamasta.

— Lähdetkö heidän luokseen? kysyi André.

Hän oli tehnyt tuskin huomattavan eleen, ikäänkuin olisi pelännyt minun lähtevän. Minä käännyin äkkiä häneen päin. Minua ajoi hermostunut halu koettaa saada temmatuksi hänestä irti hiukan totuutta, ja minä tulin huudahtaneeksi:

— Jos vain tahtoisit, voisit yhdellä sanalla kirkastaa minun tieni!

Hänen kasvonsa sävähtivät veripunaisiksi:

— En ymmärrä. Mitä tekemistä sillä on Bourdoinin kanssa?

— Minä ajattelen, onko Alice...

Hän keskeytti äkkiä puheeni:

— Jean parka, sinä luet toisten syyksi selkkauksia, joita on vain omassa mielessäsi. Milloin saatkaan hillityksi tuon sairaalloisen epävarmuuden, joka väärentää kaikki arvot silmissäsi?

Minä vastasin tuskallisesti:

— Missä suhteessa huomaat minulta puuttuvan varmuutta?

— Se on pelkkää aavistusta, vastasi hän huoaten, on liian vaikea tehdä siitä tiliä.

— Eikö Alice ole auttanut sinua oikein aavistamaan?

— Mitä vielä! Miksi sekoitat aina hänet asioihin, joista on paras pitää hänet loitolla, oli miten tahansa?

Seurasi lyhyt vaitiolo. Tuo »oli miten tahansa» osoitti selvästi, ettei kannattanut jatkaa. Sanoin siis hiljaisella äänellä:

— Olen tosiaankin väärässä, veljeni. Mutta mitä tehdä? Minusta näytti, kuin olisit tänne tultuasi ehtinyt kauas!...

Ennättäen hänen torjuvan liikkeensä edelle, joka ei kyennyt minua vakuuttamaan, lisäsin sitten:

— En suinkaan sinua syytä! Mutta muista, että sinäkin ennen tuloasi otaksuit selkkausten johtuvan muista... on turhaa, että tässä toistan lausettasi: jos minä sattumalta arvostelen asiaa väärin, niin ehkä teemme kumpikin itsemme syypääksi samaan virheeseen.

André oli noussut.

— Veljeni! aloitti hän.

Minä keskeytin:

— Mitä se hyödyttää? Eikö ole tärkeintä, että aina luotan vilpittömyyteesi? Ymmärrä tuo sana niin laajassa merkityksessä kuin parhaaksi näet... Minä jatkan tässä siitä, mistä minun olisi pitänyt aloittaa. Bourdoin näyttää jäävän tänne koko iäkseen.

Sitten lähdin käytävään odottamatta vastausta. En ollut harkinnut puheitani, mutta siitä huolimatta minusta tuntui, että olimme peitetyin sanoin puhuneet vakavasta seikasta. Tämä oli eräs niitä hetkiä elämässä, jolloin ei ole aikaa pysähtyä tarkastelemaan kaikkia risteileviä tunteita. Ehdittyäni salin ovelle en ajatellut enää muuta kuin Bourdoinia, ihmetellen, mitä saattoi koskea niin pitkä keskustelu. Olin juuri tarttunut lukon kahvaan, kun kuulin lauseen, joka todisti pelkoni oikeaksi.

— Rouva de Castérac, sanoi Bourdoin, — oli tosiaan henkilö, jolla oli toisinaan omituisia ajatuksia, mutta hän harkitsi aina menettelyänsä sitä tarkemmin, koska tiesi voivansa hairahtua äkkipikaisuuteen ja ajattelemattomuuteen.

Ovi aukeni. Alice ja Bourdoin seisoivat salissa, Alice aivan kalpeana, Bourdoin lähtemässä ja parhaillaan kumartamassa jäähyväisiksi.

— Mitä, huudahdin minä, — aiotko lähteä, kun minä tulen?... Suokaa anteeksi, jatkakaa vain keskusteluanne, ja koska puheena oli tätini...

Alice katkaisi lauseeni.

— Herra Bourdoin on suvainnut vertailla omia muistojansa minun muistoihini. Käy ilmi, että olemme aivan samaa mieltä.

— Mistä asiasta olette samaa mieltä? kysyin minä yhtä huolettomasti kuin hän.

— Jätän rouvasi tehtäväksi antaa sinulle siitä tietoa, virkkoi vuorostaan Bourdoin, samalla huomaamattaan silitellen silkkihattuansa. — Vaikka olen iloinen tuttavuutemme uudistamisesta, täytyy sentään muistaa, että minulla on valitettavasti aina kiire.

Huomatessani hänen lähtevän ovelle en epäröinyt sanoa:

— Sallithan ainakin, että saattelen sinua vähän matkaa? Aikomukseni on ollut tulla sinua tapaamaan; asiani on pian kerrottu.

— Jos niin tahdot.

Alice säpsähti:

— Lähdetkö ulos? lausui hän hätäisesti, ja hänen sanojensa sävy muistutti omituisesti Andrén aikaisemmin lausumia sanoja.

— Kysyn vain erästä seikkaa... palaan heti.

Minä lähdin Bourdoinin edellä, joka kumarteli takanani monet kerrat. Koko tämä kohtaus oli kestänyt vain minuutin. Näytti siltä, kuin olisimme kaikki aikoneet paeta. En edes tietänyt, mitä aioin tiedustella, vaikka näytti siltä, kuin olisin ollut pääsemässä perille. Minua tuntui vievän jokin logiikalle vieras voima, joka oli vihdoin saattanut minut oikeille jäljille.

Kun olimme tulleet porrastasanteelle, annoin Bourdoinin mennä edellä. Lievenuttu ja juhlahattu tekivät hänet provinssi-ihmisen näköiseksi ja kerrassaan naurettavaksi. Hän miellytti minua paljon enemmän tavallisessa asussaan. Miksi ihmisen tarkkaavaisuus kiintyykään elämän tärkeinä hetkinä sillä tavalla kaikenlaisiin mitättömiin yksityisseikkoihin? Saavutettuani hänet kysyin:

— Minne menemme?... Sinunko luoksesi?...

Hän pudisti päätään ja löi käsineillään kämmenpohjaansa:

— Minun täytyy tänään käydä monessa paikassa.

— Asiakkaitasi tervehtimässä?

— Jos niin tahdot...

— Ja koska me asumme lähinnä...

— Niin aloitin teistä, aivan oikein.

Minä vastasin leppoisasti:

— Onko tuo aivan totta?

Hän vilkaisi minuun, samoinkuin viime kerralla toimistossaan.

— En ymmärrä...

— Onhan se selvää. Haluaisin tietää, oletko tullut omia aikojasi, vai onko sinua ehkä joku kutsunut luokseni.

— Ahaa, sanoi hän, — sinä luulit... sinä uskoit...

Hän tarttui äkkiä käsivarteeni:

— Jos tuo on asia, josta aiot kanssani keskustella, niin...

Samassa huomasin, ettei hän lähtenytkään kulkemaan vinosti aukion yli, kuten oli näyttänyt aikovan, vaan vei minut sivukadulle, missä olimme näkymättömissä.

—... Niin selvitetään asia, hyvä veli.

Minä vastasin kuivasti:

— Olipa miten tahansa, onko sinut kutsuttu?

Hän kohautti olkapäitään:

— Ellei onnesi mitään muuta kaipaa, niin vastaan: ei. Mutta...

Minä toistin:

— Mutta?...

— Niin, sinun sijassasi menettelisin ikäänkuin vastaus olisi ollut myöntävä.

Hän oli vähän aikaa vaiti, luultavasti toivoen, että keskeyttäisin, mikä ei kuitenkaan tapahtunut.

— On selvää, jatkoi hän, — etten aio sekaantua asioihisi enempää kuin itse haluat. En siis tee mitään tungettelevia kysymyksiä... esimerkiksi siitä, miten olet ilmoittanut vaimollesi taannoin löytämästäsi... paperista. Oletko muuten siitä mitään puhunut vai oletko ehkä asiaa harkittuasi katsonut paremmaksi olla mitään mainitsematta?

Minä toistin hämmästyneenä:

— Parempana? Miten niin?

Hän ei näyttänyt ymmärtävän:

— Oli miten oli, minuun on jäänyt keskustelusta vaikutelma, jota en voi muuksi muuttaa. Rouva Pesnel kysyi minulta tosiaan, eikö tätisi ollut milloinkaan tehnyt testamenttia.

— Ah, lausuin minä sammuvalla äänellä, — entä mitä siihen vastasit?

— Vastasin luonnollisesti, että hän minun tietääkseni pikemmin oli vastahakoinen testamentin tekemiseen ja ettei hän ollut minulle siitä sanaakaan hiiskahtanut.

— Siinäkö kaikki?

— Ei.

— Ah! tulin jälleen äännähtäneeksi.

— Hän vastasi vuorostaan vain: »Kas, mitä kaikkea elämässä voi sattua. Minulla oli siitä asiasta parempi tieto kuin teillä.» Koska en vieläkään tietänyt, mitä sinä ehkä olit kertonut, kiiruhdin korjaamaan: »Minä puhun tässä oikeasta testamentista; mitä suunnitelmiin tulee...» Hän keskeytti: »Eihän se muuten mitään merkitse! Olkoot oikeita tai suunniteltuja, ne olisivat nyt vain vanhaa historiaa.»

— Entä sitten?

— Sitten, hyvä veli, on mahdollista, että jostakin vielä löytyy oikea testamentti, mutta se ihmetyttäisi minua. Rouva Pesnel on ehkä tuntenut... sen taannoisen paperin ja pitänyt sitä pätevänä, koska hän ei ole notaari... Jos niin kävisi, saat uskoa, että olen täysin käytettävänäsi antaakseni hyödyllisen todistuksen, ja olipa asian laita muuten miten tahansa, nyt sen tiedät... Eikö sinulla ole muuta kysyttävää?

Hän ojensi kätensä:

— Naiset eivät onneksi ymmärrä mitään liikeasioista eivätkä senvuoksi useinkaan kiinnitä niihin huomiotaan. Kuka tietää muistaako rouva Pesnel vielä tänä iltana, mitä on minulle kertonut? Ainakin voin vannoa, ettei hän sitä ajatellut tänä aamuna palatessaan kotiin kauniin nuoren miehen kanssa.

— Tuo kaunis nuori mies on veljeni.

— Parhaat onnitteluni. Voisi pelätä, että hän käyttää väärin vanhemman veljen hupsuutta; mutta eipä siltä näytä. Nuoruus on ihana!

Hän meni menojaan. En yrittänyt enää häntä pidättää. Nyt jouduin hirmuisen ahdistuksen valtaan. Minusta tuntui, kuin olisi Bourdoin vienyt mukanaan kaikki, mitä rakastin.

XVII.

Kaikki, mitä rakastin... Alicen, Andrén. Toinen heistä ei enää uskonut sanoihini, vaan johtui kysymään vieraalta, toinen käytti hyväkseen onnettomuuttani rakentaakseen sen pohjalle oman onnensa! Kuinka hyvin Bourdoin olikaan osannut muutamalla sanalla hälventää harhaluulon, jonka varassa olin voinut vielä siihen saakka elää! Hänen puhuessaan oli totuus pudonnut väliimme kuin raskas kivilaatta. Se kamala komedia, jota olimme kaikki näytelleet, muuttui nyt mahdottomaksi. Tästä lähtien meidän oli mahdoton edes yhdessä vaieta; mutta mitä voisinkaan puhuessani tehdä muuta kuin kehittää onnettomuuttani täyteen määräänsä?

Seisoin paikallani epäröiden; kuolettava epävarmuus ahdisti mieltäni, joka oli joutunut sen leikkikaluksi. Olin kuin kuilun reunalla seisova ihminen, jota huojuttaa raju tuuli. Halusin hartaasti lopettaa kaikki, mutta minua peloitti loppu, joka jättäisi heidät yksin elämään!

Tämän hourailun keskeytti askelten ääni. Pelkäsin joutuvani yllätetyksi ja lähdin jotakin satunnaista kulkijaa paeten horjuvin askelin takaisin kotiin päin.

Taloa lähestyessäni näin yht'äkkiä heidät molemmat. Alice odotti yhä porrastasanteella, André katseli ikkunasta torille. Vaikka he eivät olleet tehneet mitään sopimusta, he väijyivät kumpikin minua otaksuen, että olin saatellut Bourdoinia puhuakseni myös asiasta. Tuon nähdessäni, ja senvuoksi, keräsin yhteen kaiken käytettävissäni olevan tarmon. Ilmeeni muuttui jälleen rauhalliseksi, ja minä astuin Alicen luo:

— Joko keskustelu loppui? kysyi hän.

— Jo.

— Ei se siis kovin vakavaa ollutkaan?

— Ei sen vakavampaa kuin äskeinen vierailu.

Olisi voinut luulla, että nuo sanat lausuttiin vain ohimennen, niinkuin kaksi henkilöä tavatessaan toisensa kadulla sanoo: »Mitä kuuluu?» tai: »Onpa tänään kaunis ilma!» Mutta voimmeko tuosta tapahtumasta lähtien lausua enää yhtäkään sanaa, jossa ei piillyt traagillista kaksinaismerkitystä? Jo lausumamme sanat olivat täynnä semmoista kaksimielisyyttä, sillä katseemme, kohdattuaan toisensa, väistyivät äkkiä syrjään kuin iskun saatuaan. Sanoistamme kävi myös ilmi, ettei kumpikaan meistä antautunut petettäväksi. Minä nousin portaitten kolme askelmaa. Alice virkkoi:

— Menetkö takaisin Andrén luo?

— Menen.

— Siinä tapauksessa voisitte käyttää hyväksenne ilman kirkastumista ja koettaa lähteä kävelylle. Minä lähden huoneeseeni lepäämään.

— Oletko sairas?

— Enpä oikeastaan... päätäni vain vähän kivistää... haluan olla pimeässä...

Minä jatkoin:

— Tai haluat miettiä.

Katseemme sattuivat jälleen toisiinsa, tällä kertaa tahallisesti ja väistymättä.

— Kun päätä kivistää, tekee ennen kaikkea mieli olla mitään ajattelematta; minä epäröin hiukan, tunnustaisinko sen, mutta pelkäsin, että olisit levoton, ja päätin mieluummin odottaa, kunnes palaisit.

Hän yritti selittää, miksi oli yhä vielä porrastasanteella, mutta onnistui huonosti, koska ei osannut teeskennellä. Minä tyydyin tekemään ikävystyneen eleen:

— Ja minä toivoin kuulevani, minkä vaikutelman sait Bourdoinista...

— Mitäpä mielenkiintoista siinä voisi olla!

— Se olisi sitäpaitsi pian sanottu.

Hän ei vastannut, vaan palasi sisään, astui sisäportaille. Sitten hän laski kätensä kaidepuulle ja sanoi:

— Säästä uteliaisuutesi iltaan. Pääni kaipaa tosiaan lepoa; pyydä sinä puolestani anteeksi Andrélta.

Hetkisen vallitsi epäröinti, jonka aikana kysyin itseltäni, aikoiko hän jatkaa keskustelua vai lähteä pois. Toinen halu voitti, ja hän alkoi nousta portaita.

— Alice! huudahdin minä tahtomattani. Huutoni näytti hänet äkkiä pysähdyttävän.

— Mitä?

Hän nojasi kaidepuuhun ja katseli minua. En voinut olla huomaamatta, kuinka kalpea hän oli. Se johtui varmaan hänen mainitsemastaan kivusta, ellei siihen ollut syynä se, että hän pelkäsi sitä, mikä uhkasi meitä molempia.

— Ennenkuin menet, pyydän sinulta vain pientä vaivannäköä, muutamia pian kerrottuja yksityisseikkoja, ja sitten... olet vapaa. Mitä te keskustelitte, sinä ja Bourdoin?

— Emme me... mitään, mitä kannattaisi muistaa. Se oli aivan jokapäiväinen vierailu... ja tulee luultavasti joka vuosi uusiutumaan.

Minä tein hämmentyneen eleen:

— Joka tapauksessa olet senvuoksi sairas... vielä enemmän kuin hämmästynyt!... Sinun on turha sitä kieltää, mielenliikutuksesi ilmaisee sen selvästi, ja mitä minuun tulee...

Hän oli vuorostaan ojentanut kätensä, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä rukoilevaksi:

— Jean, oi Jean, etkö huomaa, että minun täytyy nyt saada olla yksin! Kaipaan hiljaisuutta kaikkialla... kodissa... sielussani!

Hänen äänensä hiljeni, niin että se tuskin enää kuului. Äkilliset välähdykset ovat vahingollisia, kun on puheena meidänlaisten olentoraukkojen kohtalo; ne häiritsevät liiaksi hämäryyttä, missä elämme.

— Minä puolestani, vastasin, — olen päättänyt, että vaikenemisen tulee loppua, vaikkapa vain hetkeksi. Noudata minun esimerkkiäni; en voi enää olla vaiti, vaadin sinua puhumaan!

Samalla huomasin, kuinka hänen tuskansa yhä kasvoi.

— Jean, minä en tiedä, mitä ajattelet, mutta tiedän, että on ajatuksia, joita on paras olla ilmaisematta niin kauan kuin suinkin. Jos päästämme ne huuliltamme, myönnämme niille oikeuden elää.

— Miten asia siitä muuttuisi? Eivätkö ne erota meitä toisistamme jo nyt? Mikä hyvänsä on parempaa kuin tämä tuska, joka johtuu siitä, ettemme enää toisiamme tunne! Jos tahdomme pelastaa sinut, pelastaa meidät molemmat, ei ole muuta kuin yksi ainoa tie. Lähtekäämme sitä kulkemaan, vaikka meidän täytyisi edetä nelinkontin ja raadellen itsemme verille!

Olin astunut lähemmäksi. Näin hänen tarttuvan kaidepuuhun ja vapisevan. En ollut ainoastaan sen sisäisen kiihkon uhrina, joka yllytti minua syöksymään kohti lähellä olevaa totuutta! Uskon varmaan silloin aavistaneeni tunnustuksen. Se oli siinä: tuo selittämätön oli paennut, huulet olivat avautumassa. Yht'äkkiä minusta tuntui, kuin sydämeni olisi pysähtynyt; tilaisuus meni taas ohi. André oli tullut!

Hän oli väsynyt odottamaan ja oli lähtenyt luoksemme.

— Kas niin, sanoi hän, — minne te olette joutuneet? Enkö minäkin saa kuulla notaarin jättämistä vaikutelmista?

— Suokaa te molemmat minulle anteeksi, että siirrän selonteon tuonnemmaksi; kivistävä pääni huutaa nyt armoa, ja minä lähden sitä hoitamaan.

Alice käytti hyväkseen tilaisuutta, joka minut kerrassaan masensi, ja lähti taas nousemaan portaita.

Minä käännyin epätoivoisena sanomaan Andrélle:

— Kuulehan, hyvä veli...

Mitä aioin hänelle sanoa? Ei ole tärkeätä sitä tietää, sillä samassa huomasin heidän katsahtavan toisiinsa, ja se riitti ratkaisemaan kaikki. Alice poistui, mutta hänen uskottunsa oli edessäni. Minä odotin, kunnes kuulin huoneen oven yläkerrassa sulkeutuvan, ja laskin sitten käteni Andrén olkapäälle.

— Tule! sanoin minä äänellä, jonka sointu tuntui kuuluvan jollekulle toiselle, joka oli yht'äkkiä tullut meidän seuraamme.

— Mistä on kysymys? änkytti hän hämmästyneenä.

— Tule, sanon minä!

Minä vein hänet takaisin huoneeseen, josta hän oli tullut, tuohon suojaan, joka oli tähän saakka nähnyt epätoivoista alakuloisuuttani ja jonka nyt vihdoin piti muuttua selvyyden ja kirkkauden suojaksi. Minä suljin oven ja vein hänet ikkunan luo. Olin päättänyt käyttää hyväkseni hänen hämmästystään, uskoen voivani avata ihmissielun tiirikalla — se oli selvää houretta! — ja aloitin:

— Kas niin, nyt ei olekaan laita enää niinkuin äsken. Älä luule, että tyydyn epämääräisiin sanoihin! Sinä pääset täältä vasta sanottuasi kaikki, ja koska Alice on itsepintaisesti vaiti, niin sinun täytyy puhua!

Hän yritti väistyä kuullessaan Alicen nimen. Minä pidätin häntä väkisin, tahdoin tarkoin nähdä hänen kasvonsa, sillä usein sattuu, että silmät myöntävät, mitä suu kieltää. Minä jatkoin:

— Ymmärrätkö? Te molemmat olette muutamia päiviä tietäneet erään asian, jota minä en tiedä. Minä tukehdun teidän salaiseen päätökseenne, joka perustuu vaitioloon. Jospa se uhkaisikin vain minun onneani! Mutta nyt siihen sekaantuu vielä Bourdoin. Kuka voi arvata, kun se mies on mukana, mihin tässä joudutaan? Mitä hänestä tahtoi Alice? Millä oikeudella te hänet tänne kutsuitte? Koska hän on astunut kynnykseni yli, tahdon välttämättä tietää, mitä hänellä oli täällä tekemistä, ja vaadin sinua, joka asian tiedät, sen minulle ilmoittamaan! Kävi miten kävi; minä kyllä vastaan kaikesta muusta!

Odotin vastausta, joka tuli vasta hetken kuluttua, epävarmasti.

— Sinä erehdyt, sanoi André, — minä en ole kutsunut ketään enkä ole semmoinen salaliittolainen kuin väität; se olisi edellyttänyt luottamusta, jota minulla ei myöskään ole siinä määrässä kuin kuvittelet. En voi sinulle mitään ilmoittaa, sillä minullekaan ei ole mitään ilmoitettu.

Hänen äänensä sai yhä varmempaa sävyä — uutta sävyä, samoinkuin oma ääneni — mutta se oli liian myöhäistä. Olin huomannut epäröinnin ensimmäisistä sanoista. Sanoin kiihtyneenä:

— Sitä en myönnä. Sinua tuomitsemassa olet sinä itse, tai oikeammin varomattomat sanasi; kuinka olisi muuten johtunut mieleenikään, että Bourdoin oli tänne kutsuttu?

— Sinä erehdyt, veljeni, minä vakuutan kunniani nimessä, etten tiedä mitään.

— Se on valhetta, minä näin aivan äsken, kuinka toisiinne katsahditte!

— Kuinka voin saada sinut uskomaan vilpittömyyteeni, rakas veli?

— Tunnustamalla kaikki!

— Sinähän sanoit luottavasi vilpittömyyteeni?

— En luota siihen enää!

— Mitä siis hyödyttävät pitemmät puheet? En näe mitään pelastuskeinoa enkä viitsi itseäni puolustaa.