Part 15

Hän lähti pois, lieden luo, seisoi siinä jäykkänä, silmät lattiaan luotuina, eikä näyttänyt enää mistään välittävän.

Minä ymmärsin, että hän oli malttanut mielensä ja että hänkin pääsi minulta karkuun. Mieleeni iski häviön tunto. Minä horjuin, vaivuin lähimpään tuoliin ja painoin pääni käsiini miettiäkseni.

Voiko ihminen miettiä, kun elämä karkaa pois? Minut valtasi masennus, joka muistutti isäni kuolinvuoteen vieressä kokemaani. Kysyin itseltäni: »Kuka onkaan kadonnut läheltäni, kun olen näin yksinäinen ja epätoivoinen?» Samoinkuin kuolevan vuoteen ääressä huomasin mitä selvimmin kaikki ne ilot, jotka olivat aikaisemmin elämääni vallinneet ja joita ei nyt enää voinut olla, koska olin joutunut yksinäiseksi.

Samassa säpsähdin.

— Jean! kuului André sanovan.

Hän oli palannut luokseni. Hän kumartui, ja hänen katseessaan oli säälin ilme; näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut minua lohduttaa!

— Jean, nyt on minun vuoroni kysyä. Jos en voikaan kysymykseesi vastata, niin huomaathan sentään, että tahtoisin kaikin voimin sinua auttaa? Mutta miten? Kuinka puolustan sinua epätoivoa vastaan, jonka syytä en aavistakaan? Jean, minä rukoilen sinua, torju pois tuo epämääräinen, mikä on jo useana päivänä näyttänyt työntävän minut takaisin joka kerta, kun olen pyrkinyt sinua lähestymään! Selitäthän asian minulle?

Hän puhui nopeasti ja hiljaa. Hänen äänessään oli entisten aikojen sävyä! Kuinka ivalliselta kaikuikaan tuo musiikki, jota en ollut enää kuullut hänen palattuaan ja joka tuli omituisen osienvaihdon vuoksi kuuluville vasta nyt, vaatiakseen minulta tunnustusta, joka itseltäni evättiin. Vastauksen asemesta minä vain kohautin olkapäitäni. Hän ei menettänyt rohkeuttaan, vaan sanoi:

— Kuinka saisinkaan sinut ymmärtämään, että olen yhä entiselläni ja että tahdon osan kärsimyksestäsi! Kuinka hirmuista onkaan ajatella, että sinä ehkä kidutat itseäsi vain jonkin houreen vuoksi, joka häviäisi olemattomiin, jos me molemmat sitä läheltä katselisimme!

Minä nousin ja sanoin kiihkeästi:

— Mistä tuon olet kuullut? Sinä toistat Alicen sanoja!

— Mahdollista kyllä. Eikö hänenkin täydy kärsiä, jos kerran minä olen levoton?

— Riittää jo! Älä tee pahemmaksi kipua, jota väität parantavasi!

— Jean, minä kerjään tässä vain vähän hyvää tahtoa!

— Samaa minä äsken sinulta kerjäsin!

Olin kohottanut katseeni häneen. Silmänräpäyksen aikana oli lauseittemme takaa välkähtänyt ensimmäisen kerran näkyviin se, mikä meitä toisistamme erotti. Hän nähtävästi siitä säikähti, väistyi kauemmaksi ja alkoi sitten kävellä huoneessa edestakaisin, kädet selän takana. Oliko hän käsittänyt, että nämä selitykset jatkuessaan vain meitä raatelisivat, mitään kirkastamatta? Tuo alkoi tuntua minusta varmalta, kun hän taas pysähtyi ja sanoi äkkiä:

— Kunhan edes sanoisit, mistä minua moitit!...

Hän näytti hetkisen ajattelevan, pitikö tätä jatkaa, mutta hänen epäröintinsä oli aivan turha! Ihminen jatkaa aina, kun kohtalo häntä johtaa.

— Niin, arvaanhan sen! Minun saapumiseni... Se on kuitenkin selitettävissä... ajattelehan, että olisit minun New Yorkissa ollessani saanut tietää, että olin mennyt naimisiin jonkun tuntemattoman kanssa, jonka menneisyydestä ei ole tarkkaa tietoa ja joka kuuluu melkein palvelusväkeen, kuvittele vielä, että avioliiton solmiminen olisi tapahtunut sinun mieltäsi kysymättä ja että lisäksi olisi tullut levottomia ajatuksia herättävä omaisuuden lahjoittaminen — etkö olisi ollut rauhaton ajatellessasi sellaista elämän kumoutumista, jonka näennäiset piirteet herättivät mieleen kuvan seikkailijattaren taitavasti sommittelemasta juonesta? Minä olin levoton, koska rakastin sinua, olin levoton ja halusin saada asiasta tiedon... Sinä yllätit minut, kun olin tutkimusretkellä — se oli vahinko. Mutta ajattelemmeko aina vain tuota loukkausta, ja enkö ole sitä korvannut? Minä olin antanut anteeksi jo ennenkuin tulin Alicen tuntemaan; minulle riitti, että hänet näin! Miksi siis olet niin ankara? Johtuuko muuten mieleesi, että sinäkin olet tuottanut minulle kärsimystä? Ihminen, joka elää jännitystilassa, ei enää havaitse, että toiset sen huomaavat ja että se heitä loukkaa. Sinä olet muuttunut, ole siitä varma. Olkoon menneeksi, ettet enää välitä tulevaisuudestani, ettet halua minua ohjata, kuten ennen, mutta ajattele Alicea, pitäisihän sinun säästää ainakin häntä! Sinua on kohdannut odottamaton onni, olet tavannut jaloimman, vilpittömimmän, sinulle kaikkein läheisimmän sielun, mitä minä tunnen, hän on lähelläsi, hän rakastaa sinua, ja niin hyvin hänen kuin minun tähteni...

Samassa hän huomasi, että minä kalpenin, ja jätti lauseensa kesken:

— Mitä? Joko taas sinua ärsytän? Sitä pahempi, sanani ehkä ovat asiaankuulumattomia, ja sinä ehkä ajattelet: »Millä oikeudella hän tuota puhuu?» Minä koetan kumminkin parhaani mukaan korvata sinulle hyvää, jota olet minulle tehnyt. Tahdon mieluummin puhua kuin nähdä teidän onnenne tuhoutuvan! Jean, tässä ei ole enää kysymys minusta; minä pyydän säälimään vain häntä. Ilmaise vihdoin se paha salaisuus, joka sinua kalvaa, ja karkoittakaamme yhdessä kaikki haamut!

Hän vaikeni. Minä en kyennyt vastaamaan, katselin vain hänen kasvojansa, joiden ilmeestä näkyi, että hän halusi kiihkeämmin pelastaa erästä toista kuin itseään! Arvasiko hän, mihin oli joutunut? Me emme voi milloinkaan mitata intohimoa, joka meidät valtaa. Se tulee kuin hyökyaalto; kun sen näkee, on jo liian myöhäistä, sielu hukkuu.

Katkera hymy vääristi suuni. Minusta tuntui mahdottomalta lausua sanaakaan, mutta siitä huolimatta nousi huulilleni lause, jonka joku toinen tuntui minulle sanelevan, ja äänessäni ei enää soinut viha, se muuttui lempeäksi, melkein myötätuntoiseksi.

— André parka, lausuin minä vihdoin hiljaa, mutta selvästi, — sinä siis rakastat häntä, sinäkin!

Hänen kasvojansa vääristi kauhu, minä kuulin tukahdutetun huudahduksen:

— Mitä sanotkaan?

Katseeni oli yhä suunnattuna häneen, minä tiesin, että se ilmaisi enemmän sääliä kuin katkeruutta, ja minä toistin:

— Sinä rakastat häntä! Et edes huomaa, että puhut minulle vain hänestä!

Seurasi uusi huudahdus, epäselvempi.

— Sekö siis on asia, Jean? Sinä olet uskaltanut, sinä luulet?...

— Minä en luule mitään, minä tiesin sen ensihetkestä!

Hän luopui vastaväitteestä samoinkuin minä äsken, painui tuolille minua vastapäätä, ja syntyi vaitiolo, jäätävä vaitiolo; se peitti meidät hikiliinallaan, jonka alle tavallaan kiteytyivät tulevaisuutemme alkuainekset.

Minä kysyin itseltäni äkkiä:

— Miksi tuon sanoin? Hän ei luultavasti tietänyt häntä rakastavansa; nyt ovat sanani sen hänelle selvittäneet. Mitäpä, jos olen erehtynyt?...

Niin kiihkeä on harhakuvitelman halu ihmisraukassa, että yritin epäillä omaa onnettomuuttani hetkellä, jolloin olin tehnyt sen lopulliseksi.

André puolestaan näytti vaipuneen omiin mietteisiinsä. Hän kenties tyytyi samoinkuin minä kokemaan pyörrytystä matkalla syvyyden kuiluun; mahdollista myös, että hulluuteni hänelle paljastamat näköalat olivat hänet häikäisseet ja että hän yritti hetkisen saada niistä jotakin toivoa. Ei kumminkaan, nyt hän taas kohotti päätänsä, ja hänen ilmeessään näkyi vaan elämisen tuska. Hän näytti pitkän aikaa odottavan jotakin rohkaisevaa sanaa, mutta minä en kyennyt hänelle sitä lausumaan. Sitten hän päätti puhua:

— Koska kerran olet siitä varma, veljeni, niin mitä vaadit minulta? Minulla näet ei ole puolustuksekseni muuta kuin sanoja, ja sinä olet osoittanut, ettet niihin ollenkaan luota. Ja jos niihin nyt luottaisitkin, niin epäluulo syntyisi jälleen huomenna, ja kaikki alkaisi alusta. Mitä siis...

Vastauksen asemesta tein vain välttelevän eleen. Se, mitä hän sanoi, ei voinut minua tyynnyttää. Riippumatta siitä, rakastiko hän todella Alicea, vai olinko minä joutunut mustasukkaisen harhakuvitelman uhriksi, hänen ilmeensä ja sanansa olivat semmoisia kuin olivat.

Vähän aikaa odotettuaan hän virkkoi:

— Jollet sinä huomaa mitään ratkaisukeinoa, niin minä voin tarjota sinulle semmoisen, joka suo sinulle varmuuden, rauhan ja toivottavasti häiriytymättömän onnen. Minun on yhtä mahdotonta tyytyä epäluuloihisi kuin niitä torjua — poistumiseni sovittaa kaikki. Jos niin haluat, lähden... kauas... pitkäksi ajaksi...

Hänen lauseensa jäi päättämättä. Odottiko hän vastaväitettä vai myöntöä? Minä tein taas saman karttelevan eleen. En elänyt enää todellisessa maailmassa. Kuvittelin joutuneeni johonkin toiseen, missä teot ovat olemassa vain hetkellisesti ja häviävät olemattomiin häviävän hetken keralla.

— Ottaen kaikki huomioon se käy päinsä... Se on tietenkin katkeraa, mutta elämä suo harvoin pelkkää nautintoa... Esimerkiksi huomenna... Paras juna lähtee Pariisiin aamulla, eikö totta? Siellä viivyn vain niin kauan, että saan lipun valtamerilaivaan, ja sitten lähden taas retkelle... palaamatta, sen lupaan... jollet sinä kutsu minua takaisin...

Minä kuuntelin yhä. En tajunnut, mitä hän lausui, enkä tietänyt eläväni todellisuudessa.

— Et vastaa mitään! Hyväksyt siis ehdotukseni. Olkoon niin, olet varmaan oikeassa... Kuinka voisimmekaan elää täällä yhdessä, kun kerran... sinuun jää tuo levottomuus.

Minä kykenin vihdoin toistamaan:

— Niin tosiaan, kun se kerran jää...

— Tästä huomiseen saakka pyydän vain yhtä. Säästäkäämme toisiamme. En tahtoisi, että ennen eroamme lausumme toisillemme hyödyttömiä ja syyttömiä solvauksia.

Minä sanoin vielä:

— Älä sittenkään luule, että olen siitä sinulle katkera. Omasta kokemuksestani tiedän, ettei ihminen hallitse omaa sydäntänsä, ja henkilö, joka kuvittelee sitä johtavansa, huomaa joutuneensa itse johdetuksi, mutta niin myöhään, ettei häntä voi pitää syyllisenä.

— En kaipaa tuota sääliäkään, koska en ole tehnyt mitään, minkä vuoksi sitä toivoisin.

Sanamme hidastuivat vähitellen. Tuntui kuin olisi kieliämme herpaissut lisääntyvä hämminki. Sitten ei enää mitään... olimme jälleen vaiti...

Niin käy aina, kun joku kuolee, ja eikö tässä kuollut meidän kiintymyksemme? Katseemme, jotka eivät voineet enää meille mitään sanoa, harhailivat umpimähkään. Kidutetut sydämemme tavoittelivat ainoastaan unohdusta, joka oli niiltä evätty. On kulunut monta vuotta monine erilaisine tapahtumineen, on toimittu ja ponnisteltu parhaan mukaan; sitten tulee joku ohikulkija ja loukkaa maljakkoa: syntyy hiljaisuus, joka peittää särkyneet sirut kuolinliinalla.

Hiljaisuus oli huoneessa, johon tunkeutui alkava hämärä, ja vielä enemmän meissä itsessämme, niin arkana, että pelkäsimme häiritsevämme sitä hengityksellämme, ja niin raskaana, että se käyristi hartioitamme ja vanhensi meitä hetkessä monta vuotta.

Vihdoin minä nousin.

— Mihin menet? kysyi André nähdessään minun aikovan lähteä.

— Tietysti ilmoittamaan Alicelle, vastasin minä ponnistaen, niin vaikea minun oli lausua tuota nimeä.

Hän nyökkäsi.

—... Sillä sinähän aiot lähteä huomenna?

Hän nyökkäsi jälleen.

— Olemme siis yhtä mieltä... aivan yhtä mieltä.

Tuo sana sai huulillani omituisen merkityksen, tuntui siltä, kuin se olisi ollut kiitos.

Huomasin vielä, että yritin kulkea niin hiljaa kuin suinkin. Ehdittyäni ovesta ulos suljin sen samoin varovasti, jotten loukkaisi hiljaisuutta, joka yhä valvoi kuolleen menneisyytemme vaiheilla... Koko sen menneisyyden, joka ulottui naimisiinmenooni saakka.

Löytäisinkö tuolta yläkerrasta, Alicen luota, onnea, jolle olin menneisyyteni uhrannut?

XVIII.

Vaistomaiset eleemme ilmaisevat aina mielessämme tapahtuvaa taistelua. Tuskin olin ehtinyt portaisiin, kun pysähdyin. Äkkiä sukelsi sekasortoiseen mieleeni omituinen kysymys:

— »Minkätähden menen _nyt heti_ puhumaan Alicelle Andrén lähdöstä?»

En osannut antaa siihen mitään järjellistä vastausta. Asia, joka oli aluksi näyttänyt aivan välttämättömältä, muuttui sitä harkitessani mielenkiinnottomaksi. Siitä huolimatta pysyin päätöksessäni.

Eräs toinen seikka sai minut lopullisesti ymmälle. Tiesin nyt varmaan, ettei kiduttavalla mustasukkaisuudellani, olkoon se kuviteltua tai todellista, olisi huomenna enää mitään ravintoa. Mutta tämä ajatus ei minua ollenkaan ilahduttanut, vaan päinvastoin peloitti, kuin olisin omin käsin takonut jonkin uuden onnettomuuden, joka uhkasi vyöryä ylitseni.

Sellaisissa ristiriidoissa ilmenee varmaan järjen kosto, kun se on laiminlyöty ja sen asemesta on noudatettu hetkellisiä aavistuksia. Minä lähdin taas kohta eteenpäin.

Kello oli suunnilleen neljä. Huomaan saapuneeni porrastasanteelle, missä on jo pimeä, sitten käveleväni kädet ojennettuina kuin sokea, ollenkaan ajattelematta, että voisin sytyttää sähkölampun. Minä etenen hitaasti, tuntuu siltä, kuin nauttisin viivyttelystä pimeässä, joka oli oman epävarmuuteni havainnollinen kuva. Tietämättä vieläkään, miksi olen tämän päätöksen tehnyt ja mitä hyvää siitä saattaa olla, saavun vihdoin Alicen huoneen ovelle ja avaan sen koputtamatta.

Alice ei ollutkaan mennyt makuulle. Hän lepäsi nojatuolissaan, silmät suljettuina. Minä astuin huoneeseen niin hiljaa kuin suinkin mahdollista ja kuuntelin. Alicen hengitys kiihtyi toisinaan, toisinaan taas hävisi kuulumattomiin. Nukkuiko hän? Äkkiä hänen silmäluomensa avautuivat. Hän näki minut eikä ilmaissut minkäänlaista hämmästystä. Hän olisi yhtä hyvin voinut odottaa tuloani. Hän ei myöskään tehnyt mitään elettä, ja hänen huulensa pysyivät mykkinä. Hänen liikkumaton olemuksensa tuntui lausuvan minulle:

»Jos kerran et tuo mitään uutta, miksi tänne tulet?»

Minä änkytin:

— Minä häiritsen sinua.

Hän pudisti päätänsä.

— Kuinka voit?

Hänen päänsä liikahti jälleen kuin vastatakseen: »Mitäpä siitä!» Hän varmaan jo tiesi, kuinka vähäpätöistä se oli meille molemmille tänä hetkenä. Minä jatkoin:

— Suo anteeksi, että häiritsen sinua. En voinut enää odottaa ja halusin antaa sinulle asiasta tiedon.

Hän taivutti päätänsä niinkuin ainakin henkilö, joka luulee ennakolta asian arvaavansa.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän sitten hiljaa, kun en enempää sanonut.

— Ei mitään vakavaa. André vain äsken ilmoitti lähtevänsä pois huomenna. Hänen täytyy palata Pariisiin, ehkä New Yorkiinkin, eikä hän tule enää tänne takaisin.

— Onko hän saanut tiedon vasta äsken?

— Luultavasti.

— Hyvä ystävä, minä ymmärrän, että se tuottaa sinulle surua, mutta mitä voimmekaan tehdä muuta kuin tyytyä siihen? Olen koko ajan aavistanut, että se päättyisi siten ennemmin tai myöhemmin.

— Etkö siitä mitään muuta ajattele?

— Mitä muuta voisin siitä ajatella?

— Minä luulin... pelkäsin... Koska sinä siihen suostut, emme huoli puhua siitä enempää. Suo anteeksi, että tänne tulin. Minä tottelin järjetöntä päähänpistoa.

Lausuin sanani yksitellen. Yritin tarkastaa hänen ilmeitänsä hämärässä huoneessa. Mutta mitään ei näkynyt, olkoon se sitten johtunut todellisesta välinpitämättömyydestä tai siitä, että hän aikoja sitten oli arvannut, mitä tulisi tapahtumaan, ja kykeni hyvin itsensä hillitsemään.

— Järjetöntä... miksi niin?

Alice toisti lauseeni jälkiosan, kuin kaiku.

Sitten hän jatkoi:

— Minusta näyttää päinvastoin luonnolliselta, että ilmoitat minulle heti asian, joka sinua kiusaa tai kiduttaa.

Nyt oli minun vuoroni toimia kaikuna:

— Luonnolliselta... niin tosiaan.

Lyhyt vaitiolo.

— Mitä enemmän asiaa harkitsen, sitä varmemmin uskon, että yksin totuus antaa oikeuden elämään.

Tuo sana vaikutti minuun kuin isku; mutta Alice sulki jälleen silmänsä eikä sitä huomannut. Minä odotin hetken peläten näkeväni, että ne taas aukenisivat vaatiakseen »sitä totuutta, joka yksin antaa oikeuden elämään» ja joka oli minulta kielletty. Sitten hiivin hiljaa ovelle ja poistuin.

Portaissa kohtasin Andrén.

— Minne menet?

Kysyin itseltäni samassa, eikö hänkin ollut aikonut mennä tapaamaan Alicea.

— Huoneeseeni; minun täytyy varustautua lähtemään... ymmärräthän?

— Aivan oikein.

Me yritimme hymyillä.

— Toivon olevani valmis ennen päivällistä, sanoi hän vielä.

Hän oli varmaan keksinyt tuon tekosyyn, jottei tarvinnut olla kahden kesken minun kanssani. Olin siitä hänelle melkein kiitollinen.

— Niinkuin tahdot, minä menen alas. Tiedäthän, mistä minut tapaat.

Olin yksin päivälliseen saakka. Aivojani herpaisi omituinen väsymys. En vieläkään oikein tajunnut nykyisyyttä. Olin kuin unennäkijä, jota hänen herättyään yhä vainoaa horrostilassa jokin kuva jatkaen unennäköä, ja toisinaan mutisin:

— Totuus... yksin totuus...

Mutta se oli vain konemaista toistelua, aloitettu ajatus ei päässyt päähän.

Kun palvelija tuli kutsumaan aterialle, en olisi voinut sanoa, kuinka pitkä aika oli kulunut. Olinko ollut horroksissa? Ehkä. Nyt nousin säpsähtäen:

— Onko rouvaa jo kutsuttu?

— Rouva on jo ruokasalissa herra Andrén kanssa.

Sydäntäni kouristi kamalasti. He siis olivat tavanneet toisensa ja olivat varmaan sanoneet jäähyväiset kahden kesken! Siitä huolimatta hymyilin vielä kerran.

— Hyvä. Minä tulen.

Ajatus alkoi soida aivoissani ivallisesti: — Totuus... yksin totuus...

Missä se olikaan? Olkoon missä tahansa, tämä painajais-uni päättyy huomenna!

Ruokasalin ovella minä pidin tahallani melua: halusin keskeyttää heidän keskustelunsa, mutta en tahtonut heitä yllättää. Olipa heidän välillään mitä tahansa — toistan sen vieläkin — emmekö nyt olleet saapuneet perille? Minä ajattelin, että ateria muodostuisi kiusalliseksi, mutta se oli aivan tavallinen ateria, missä ei mikään seikka muistuttanut, että se oli viimeinen yhteinen ateriamme. Alice sanoi olevansa yhä sairas eikä juuri koskenutkaan ruokiin. André söi vähän. Kaikesta huolimatta jokainen yritti näyttää huolettomalta. Keskusteltiin vain Puystä tai jokapäiväisistä asioista. Eron tunnelma liihoitteli päittemme päällä, me ajattelimme vain sitä, ja siksi oli helppo karttaa kaikkea, mikä olisi voinut johtaa siitä puhumaan.

Kun jälkiruoka oli syöty, nousi André ensinnä ja uskalsi vihdoin asiaan kajota.

— Tiedättehän, sanoi hän Alicelle, — että juna lähtee varhain aamulla. On siis viisainta, että järjestän kaikki valmiiksi tänä iltana, ja varsinkin pyydän teitä huomenna olemaan häiriytymättä.

Sitten hän lisäsi hiljaisemmalla äänellä ja luultavasti tahtomattaan:

— Milloin tulenkaan takaisin?

Minä kuulin Alicen sanovan hiljaa:

— Se... riippuu teistä itsestänne... ehkä piankin...

André katsahti minuun. Vaikka näytti siltä, kuin hänen katseeseensa olisi sisältynyt pyyntö, en virkkanut mitään.

Seurasi lyhyt kohtaus, joka muistissani liittyy tarkoin siihen kuvaan, joka minulla on heidän ensimmäisestä kohtauksestaan.

He olivat nousseet. Näytti siltä, kuin he olisivat jälleen yrittäneet toisiinsa tutustua. Salaperäinen liikutus kiihti heidän hengitystään. Ja minä näin Andrén astuvan Alicea kohti, aivan samoin kuin kerran ennen. Minä odotin, että Alice taivuttaisi taas päätänsä; ajatteliko hän ehkä niin tehdä? Mutta sitten André äkkiä pysähtyi, he suoristautuivat kumpikin.

— Olen onnellinen, että olen tullut teidät tuntemaan, sanoi Alice koruttomasti.

— Minä puolestani, vastasi André, — en milloinkaan unohda, että veljeni saa kiittää teitä suuresta onnestaan.

— Hyvästi, André.

— Hyvästi, Alice.

Minä kuuntelin ja vaanin, mutta en huomannut mitään sen enempää. Ah, totuus, totuus!

XIX.

André lähti seuraavana aamuna seitsemän aikaan.

Kelmeä päivä alkoi koittaa. Junan ympärillä tanssivat lumihiutaleet hukuttaen huminaansa ympäristön vähät äänet. Toisinaan vain kuului vasara kalahtavan pyöränakseliin, ja tuo terävä ääni tuntui pakkasessa sietämättömältä.

Tuntia aikaisemmin olimme kohdanneet toisemme, André ja minä, alhaalla portaissa. Oli vielä yö. Me tervehdimme toisiamme hiljaisella äänellä. Olimme kuin henkilöitä, jotka vuorotellen valvovat ruumispaarien ääressä. Talo ei ollut muuten milloinkaan näyttänyt niin tyhjältä. Siihen oli kenties syynä hän, vainaja...

Sitten kiusallinen kulku liukkaita katuja pitkin synkässä ympäristössä, vierellämme mustat seinämuurit ja jalkojen alla valkoinen lumipeite. Me astelimme vieretysten, meitä erottivat toisistamme ajatuksemme, ja me yritimme salata itseltämme kumpikin oman asiamme, hän rakkautensa Aliceen, minä sen, että karkoitin hänet luotani.

Vihdoin saavuimme asemalle, joka vielä oli hämärän peitossa, ja kiiruhdimme kohti vaunua. Asemasillalla liikkui siellä täällä matkustajia. Toisinaan kuului jokapäiväisiä sanoja, joiden tarkoituksena oli johtaa harhateille lähellä maleksivien kuuntelevien uteliaisuus. Mekin lausumme semmoisia sanoja hiiskahtamattakaan siitä, mikä mieltämme liikuttaa. Todellinen sydäntäsärkevä tragedia jää yhä ilmaisematta. Sitten kuuluu vihellys, ikkunaan ilmaantuvat kasvot, punainen lyhty häipyy sumuun... ja sitten raiteet jäävät tyhjiksi tai oikeammin osoittavat etäisyyden äärettömyyttä, ja mieleeni nousee murhe, sillä minä jään... Minä kuulun niihin, joiden elämässä ei tapahdu mitään muutosta.

Minun pitäisi nyt tuntea itseni vapaaksi ja tyytyväiseksi, mutta tunnenkin onnettomuuteni musertavan painon. Olen karkoittanut veljeni karkoitettuani sitä ennen kääpiön enkä tunne mitään kevennystä nyt enempää kuin silloinkaan. Kertoessani näistä asioista kysyn itseltäni, mikä sokeus minua esti silloin heti huomaamasta, ettei voinut olla toisin laita, koska Alicea ja minua erotti yhä tuo salaperäinen erimielisyys. En ollut lakannut syyttämästä toisia, ja nytkin unohdin syyttää itseäni. Minä poistuin asemalta, mielessä Andrén lähdöstä johtuva ikävä tunne, jota ei suinkaan lievittänyt myrskyksi kiihtyvä pohjatuuli.

Lunta satoi yhä. Ihmiset ja esineet näyttivät siihen hukkuvan. Kaikki, mitä silmäni näkivät, tuntui minusta haaveelliselta. Toiselta puolen vain oma haaveeni tuntui todelliselta, ja minä kysyin itseltäni: »Kohtaanko jälleen tuon selittämättömän?» Kiduttavasta tunteesta huolimatta tahdoin siirtää tuonnemmaksi hetken, jolloin saisin vastauksen; Breuilin-torille saavuttuani en lähtenytkään ylemmäksi kaupunkiin, vaan aloin astella takaisin. Mutta tuskin olin ehtinyt Saint-Jeanin etukaupungin kulmaan, kun luulin pyörtyväni: Alice tuli asemalta minua vastaan...

Hän!

Aluksi epäröin. Eikö sopimus ollut sellainen, että hän jäisi huoneeseensa ja että illalla sanotut jäähyväiset olisivat lopulliset?

Hän! Ehkei hän ollut voinut vastustaa kiihkeätä halua nähdä vielä kerran hänet, jota rakasti; hän oli kenties ajatellut voivansa palata takaisin ilman että tiesin hänen lähteneen ulos. Hän tunsi nyt vuorostaan minut, mutta tuli minua kohti ollenkaan epäröimättä.

Äkillinen järjetön raivo tuhosi kerrassaan järkeni. Olin näkevinäni ylikäytävän ja kaksi ihmistä, joista toinen heittää suuteloita ohiliukuvaan junaan ja toinen heiluttaa kättänsä junan ikkunasta, kuin korjaten talteen suudelmat. Välittämättä tekoni mahdollisista seurauksista syöksyin Alicen luo ja tartuin säälimättä hänen käsivarteensa:

— Sano heti, mitä täällä teet! Minne menet ja mistä tulet?

— Ah, sanoi hän, — vihdoinkin löydän sinut! Olin asemalla saakka ja olin ihan epätoivoinen, kun en sinua tavannut!

Hän näytti tosiaan pitävän odottamatonta ilmaantumistani aivan luonnollisena. Hän ei edes huomannut käteni karkeata puristusta. Luulin hänen teeskentelevän.

— Sinä et petä minua, ketä olisitkaan etsinyt tähän aikaan muuta kuin...

Hän päätti lauseeni:

— Muuta kuin Andréta, niinhän ajattelit, huomaan sen selvästi.

— Sitä suurempi syy uskaltaa sanoa totuus!

— Sitä suurempi syy uskoa minua, kun vakuutan etsineeni vain sinua!

— Olisithan yksinkertaisesti voinut odottaa, kunnes tulin takaisin!

— Ei, on olemassa tunteita, jotka eivät tyydy odottamaan. Jollei suostu heti, niin ne pakenevat koskaan enää palaamatta!

— Tekisi mieli ymmärtää...

— Tarpeetonta! Kaikki tulee selväksi aivan pian. Siksi lähdinkin sinua tapaamaan.

Puhuessaan hän katseli ympärilleen. Vasta nyt huomasin hänen sanojensa käskevän sävyn. Tuntui siltä, kuin häntä olisi ohjannut joku minulle tuntematon henki. Minä kysyin:

— Etsitkö jotakin?

— Ajuria, jotta voimme lähteä Cambaleyres'iin.

— Tässä ilmassa!

— Se ei merkitse mitään.

— Mitä sinulla on siellä tekemistä?

— Tahdon olla siellä kanssasi kahden kesken.

— Onhan talomme tässä lähempänä.

— Täällä minulla ei ole auttajaa, joka odottaa minua siellä.

— Tarvitsetko Rosan apua?

— Lähtekäämme.

Hän oli vihdoin huomannut ajurin ja kutsui sitä luo.

— Lähtekäämme, sanoi hän jälleen, nousten vaunuihin.