Part 13

Pidätetty nyyhkytys tukahdutti vähitellen hänen sanansa; viimeksi lausuttuja tuskin kuulin. Kun hän lopetti, oli vihani haihtunut. Olin jälleen tyyni ja huomasin vain kaksinkertaisen vääryyden, joka uhkasi erottaa meitä toisistamme. Mutta jos sydämeni lakkasikin Andréta syyttämästä, niin kuinka voin saada hänet sen uskomaan? Millä keinoin voi päästä koskettamaan sieluun, joka on päättänyt olla mitään uskomatta? Minua masensi hetkisen ajatus, että oli aivan mahdotonta karkoittaa vaiheillamme liitelevää murhetta. Sitten johtui mieleeni eräs ajatus. Lähdin avaamaan ovea sanaakaan virkkamatta.

Kuullessaan avaimen kääntyvän André näytti säpsähtävän hereille.

— Minne menet?

En ollut kuulevinani, astuin portaisiin ja huusin:

— Alice!

— Mitä ajatteletkaan! Odotahan ainakin niin kauan, että ehdimme tyyntyä!

Mutta minä huusin jälleen hänestä välittämättä:

— Alice!

Äänessäni oli varmaan erinomaisen tuskallinen sävy, sillä Alice kuului kiireesti lähtevän.

— Mitä nyt, Jean?

— Tule pian alas! Täällä joku odottaa sinua!

Sitten käännyin sanomaan Andrélle:

— Miellyttäköön se sinua tai ei, onhan ainakin varmaa, että hän yksin voi antaa sinulle haluamiasi tietoja?

Ymmärsikö hän, mitä tarkoitin? En tiedä. Nähdessään Alicen tulevan hän oli yht'äkkiä väistynyt huoneen perälle. Alice pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. He katselivat toisiaan kuin lumoutuneina.

Sitten seurasi vaitiolo, eräs niitä liikuttavia ja pyhiä tuokioita, joina aika tuntuu seisahtuvan.

— Kas niin, sanoin minä, — astukaahan lähemmäksi! Alice on tosiaan odottanut sinua riittävän kauan, André! Hän on nyt tullut, Alice! Syleilkää toisianne kuin veli ja sisar, ja haihtukoon teidän kummankin pelko tähän ensimmäiseen lämpimään suudelmaan!

Mainitessani Andrén nimen näin Alicen kalpenevan. André oli kuin jähmettynyt nähdessään hänet, jota oli luullut vihaavansa.

Jälleen pyhä hiljaisuus. He katselivat toisiansa yhä. Siten ihminen yrittää vallata jotakin tuntematonta kokien käsittää sitä yht'äkkiä kuin salaman valossa, koska ei ole ollut tilaisuutta pitempiin tarkasteluihin.

Minä puolestani katselin heitä! Näen heidät vielä nyt, tätä kirjoittaessani, samanlaisina kuin silloin ja muistan omituisen, järjettömän, iskevän vaikutelman — semmoisena sitä ainakin pidin. Äkkiä teki mieleni huutaa:

— Kuinka nuoria he ovatkaan!

Minun edessäni oli voittoisa nuoruus, nuoruus, joka loistavan kehyksen tavoin sai sitä paremmin näkymään vanhan taulun kaikki tummat kohdat Vain se seikka, että he molemmat olivat siinä edessäni, sai oman ikäni tuntumaan minusta arvaamattomalta taakalta. Minua olisi voinut tosiaan luulla kihlautuneitten isäksi, eikä äskeinen kehoitukseni olisi loukannut, jos olisin siten kehoittanut heitä vahvistamaan kihlauksensa.

Seurasi hetki, jota ajatellessani en vieläkään tiedä, toiko se minulle välittömästi murhetta vai iloa. André astui vihdoin luo kuin magneetin vetämänä ja sanoi hiljaa:

— Rouva...

Alice ei vieläkään liikahtanut, vaan seurasi hänen tuloansa tarkkaavasti ja kuin peloissaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi aavistanut ja samalla pelännyt jotakin tulevaa kohtaloa. Niin voimakas mielenliikutus sai minut lopulta ihmettelemään: mitä André oikeastaan oli hänelle? Mitä saattoikaan merkitä meille, pitikö hän tuosta sattumalta luoksemme saapuneesta lankomiehestä vai ei?

— Rouva...

André tuli yhä lähemmäksi. Hänen ilmeensä ei ollut enää päättäväinen, hän hymyili nöyrästi kuin ihminen, joka pyytää anteeksi. Hänen lähestyessään Alicen otsa painui hitaasta alas ja näytti samalla kutsuvan häntä luokseen.

Niin olin näkemässä tätä ensimmäistä suudelmaa, johon olin itse kehoittanut.

Minä kuulin Alicen äänen:

— Älkää nimittäkö minua rouvaksi; olenhan teidän sisarenne, jota toivon teidän oppivan kunnioittamaan niinkuin hän kunnioittaa teitä.

André vastasi:

— Minä koetan totella niin hyvin kuin voin.

Sitten tuntui siltä, kuin ympärillämme väikkyvä salaperäinen olisi äkkiä hävinnyt. Emme olleet ehtineet lausua pariakymmentä lausetta, kun huone oli jo niin autio kuin olisimme siitä poistuneet. Muutamat minuutit olivat sananmukaisesti ilmaisseet sielujemme syvän olemuksen!

XV.

Kuinka nuoria he ovatkaan!

Tuo omituinen ajatus liikkui yhä mielessäni heidän alkaessaan keskustella hajanaiseen tapaan, kuten ainakin äsken toisiinsa tutustuneet henkilöt. Alicen mielestä on hyvä, että André jää hotelliin, jos hän itse niin tahtoo. André sanoo olevansa valmis muuttamaan meille. Ei tehdä mitään päätöstä; kaikki jää entiselleen. Mitä vieraan viipymiseen tulee... mutta miksi se asia päätettäisiin heti hänen tultuaan?

— Päätittepä miten tahansa, uskottehan varmaan, että päätöksenne hyväksytään? sanoi Alice.

Päätettiin, paremman puutteessa, iltapäivällä käydä Cambaleyres'issa.

— Pitäisi myös liikkua täällä Puyssä Jeanin kanssa; mitä katedraaliin tulee, voitte luottaa minuun, minä osaan siellä opastaa.

— Onko se teidän valtakuntanne.

— Se on minun näköpiiriäni.

Sitten hän lisäsi, osoittaen torin kulmassa kattojen yläpuolelle kohoavaa valtavaa seinämuuria:

— Katsokaahan!

Kuinka nuoria he ovatkaan! Heidän suupielissään on sama hymy, heidän katseissaan samaa tahallista pidättyväisyyttä. Se selittämätön on hävinnyt Alicen kasvoista, ja Andrén kasvoista huokuu jonkinlainen uusi tyyneys. Miksi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin olisi kiusallista olla kuulemassa heidän keskusteluaan ja näkemässä heidän yksimielisyyttään? Enkö ole itse tahtonut saada sitä aikaan?

Nyt, kirjoittaessani, nämä ensimmäisen hetken vaikutelmat saavat jyrkät ääriviivat, jotka niitä väärentävät. Ne olivat kieltämättä semmoisia, mutta samalla niissä oli eräänlainen himmeämpi, verhottu sävy. Mielessä on varma aavistus, että ne ovat olemassa, ja samalla tekee mieli pitää niitä hillittömän mielikuvituksen sairaalloisina tuotteina.

Mitä tavallisuudesta poikkeavaa onkaan esimerkiksi Alicen huudahduksessa:

— Andrén tulo säikytti minua aluksi, mutta nyt olen siitä kovin iloinen. Minä pelkäsin vihollista ja toivon nyt saavani liittolaisen.

— Liittolaisen? Kuinka sen tiedät?

Hän vain pudistaa päätänsä:

— Sellaiset asiat tietää tunne.

Sanat eivät tosiaankaan paljoa merkitse; niihin voi sijoittaa mitä tahansa ja varsinkin kaikkea, mitä haluaa niissä olevan. Ajatuksia me sitävastoin hengittelemme. Mikään tahto ei kykene niitä keinotekoisesti värjäämään.

Minä kysyn itseltäni:

»Miksi tässä halutaankaan liittolaista?»

Älkäämme huoliko etsiskellä! Minua varmaan vainoaa edellisten päivien ikävyys. On parempi koettaa nauttia kuluvan hetken koko täyteläisyyttä, tuon hetken, jolloin katseeni, siirtyen Andrésta Aliceen, yhdistää ensimmäisen kerran ne ainoat henkilöt, joihin olen eläessäni todella kiintynyt.

Iltapäivällä lähdimme kaikki kolme Cambaleyres'iin, kuten olimme sopineet. Matkaan päästyämme tämä pyhiinvaelluspaikka, missä olimme viettäneet ensimmäisen kauniin ajan, nosti mieleeni arvaamatonta iloa. Ihanain tuoksujen täyttämä ilma leyhyi pitkin matkaa ympärillämme. Me kuuntelimme Bornen loisketta ja Vourzac'in kiivasta kohinaa. Viheriöitä käsivarsia ojentelevat vaivaismännyt näyttivät vuorenpeikoilta, jotka olivat rientäneet puiston rajalle seisoakseen siinä hupaisina vahtimiehinä. Vihdoin tulivat Cambaleyres'in vanhat kellastuneet kasvot näkyviin puitten takaa, jotka eivät nyt enää lehdettöminä sitä peittäneet. Olin kulkenut samaa tietä sata kertaa, mutta en sitä nyt samaksi tuntenut. Kaikki näytti minusta uudenlaiselta, olkoon syynä ollut sisäisen valon heijastuminen tai kuolevan syksyn värileikki.

Kun saavuimme perille, käännyin sanomaan Andrélle:

— Katsele tätä todellisen onnen tyyssijaa, johon olet halunnut tutustua; me olemme asuneet täällä viime päiviin saakka.

Alice lisäsi:

— Siinä on sama rakennus, johon minä aikoinani saavuin; se ei ole yhtään muuttunut kolmessa vuodessa.

André yksin oli vaiti, ja minun sitä ihmeteltyäni hän sanoi hiljaa:

— Mitä tehdä? Eihän minulla ole, niinkuin teillä, muistoja, jotka voisivat luoda elämää tähän erämaahan.

Hän näytti surulliselta.

Palattaessa levisi näkyviimme uusi taikanäytelmä. Tummana kumottavan tuomiokirkon alla valui kuin valtavan isosta suihkulähteestä kattojen punainen virta. Kaikki liekehti, metsät ja lakeus, ja ympärillämme leijui kevyt ilma, jossa tuntuivat katajan ja väriherneen tuoksut.

Alice käveli vieressäni.

— Ymmärrätkö, kysyin taas Andrélta, — miksi niin kovin ikävöin takaisin näille seuduille?

— Ymmärrättekö tänä iltana hiukan paremmin, kuinka ihanaa on tulla takaisin? jatkoi Alice puoliääneen.

Kysymykset jäivät vaille vastausta. Andrén katse oli suuntautunut jonnekin kauas; tuntui siltä, kuin hän ei olisi ensinkään nähnyt tuota ihmeellistä kaupunkia.

Illan tullen hän poistui.

— Siis huomiseen saakka, André, sanoi Alice, mainiten häntä ensimmäisen kerran nimeltään.

Minä huomasin veljeni hämmingin.

— Vastaathan, niinkuin hän haluaa?

— Kiitos, Alice, ja huomiseen asti.

— Haluatteko, että nousemme huomenna tuomiokirkkoon?

— Tietysti!

— Siis päätetty asia!

— Sallitko, että saattelen sinua tänä iltana hotelliin?

Jos niin haluat.

Sanat ovat kuin perhosia; niiden värin huomaa vasta, kun ne johonkin istuutuvat. Ajatellessani Andrén molempia suostumuksia päättelin jälkeenpäin, että ne olivat yhtä kaukana toisistaan kuin ilo ja alistuminen. Miksi kiinnitänkään huomiota vivahduksiin, jotka varmaan ovat olemassa ainoastaan mielikuvituksessani? Mikä muutos onkaan siis tapahtunut minussa itsessäni ja meissä molemmissa, koska ulkona kadulla muutumme heti hajamielisiksi. Me astelemme nopeasti eteenpäin vaihtamatta sanaakaan.

Kadunkulmassa, kun tiedän siinä olevan porrasaskelmia, sanon vain hiljaa:

— Varo!

André vastaa:

— Luuletko minun niin vanhentuneen, että näen huonommin kuin sinä?

Kun olemme ehtineet lähelle hotellia, päätän lopettaa tämän painostavan vaitiolon.

— Haluatko vielä nyt, kun olet tutustunut elämääni, mennä hankkimaan tietoja Bourdoinilta?

Hän kohautti olkapäitään:

— Etäällä ollessaan tulee ajatelleeksi yhtä ja toista. Enhän minä pelännyt... en ollenkaan...

Hän pakenee pois, ennenkuin ehdin sanoa mitään, ja kuullessani hänen askeltensa loittonevan tunnen vähitellen ensimmäisen iskun aikaansaaman katkeruuden nousevan mieleen. Hotelli herättää mielessäni minua haavoittaneen epäilyksen muistoa. Tämä on sitä vanhaa ikävyyttä ja hermostumista, jonka ovat saaneet aikaan edelliset huolet; on parasta torjua ne pois, on parasta, että minä, haamun tavoin täällä kulkeva olento, palaan tuohon haamulta näyttävään kaupunkiin. En ollut tietänyt, että omassa kaupunginosassani oli niin heikko valaistus. Ellei olisi ollut tähtiä, jotka välkkyivät näkyvissä olevalla taivaan kaistalla, olisi luullut harhailevansa jonkin katakombin pohjalla. Palattuani kotiin sain kuulla, että Alice oli väsyneenä vetäytynyt huoneeseensa. En lähtenyt häntä tapaamaan. Istuuduin lieden ääreen ja mietin kauan aikaa, mitä huomenna tulisi tapahtumaan.

Seuraavana päivänä André saapui jo kymmenen aikaan.

— Kuten näette, sanoi hän Alicelle, — tulen täsmällisesti kohtaukseen.

He lähtivät tuomiokirkkoon, ja minä katselin heidän menoansa. He kulkivat vierekkäin, Alice kuten ainakin, André tavallista kevyemmin astellen. He olivat kehoittaneet minua lähtemään mukaan, mutta minä olin kieltäytynyt. Miksi olin niin menetellyt, kun jo ajattelin lähteä heidän jälkeensä heidän tuskin ehdittyään ensimmäiseen kadunkulmaan? Ennenkuin päätökseni toteutin, annoin sentään kulua hiukan aikaa. Olin asiaa harkitsevinani, mutta en ajatellut mitään. Kuinka usein luulemmekaan ajattelevamme jotakin, mutta itse asiassa vain epäröimme, jonkin selittämättömän seikan painostamina!

Vihdoin minäkin lähdin ja päätin nousta ylätorille odottaakseni heitä takaisin tuomiokirkosta. Kaikki, jotka käyvät tuomiokirkkoa katsomassa, kävelevät välttämättä lopuksi sen korkealla pengermällä. Minä puolestani rakastan paikkaa niiden muistojen vuoksi, joilla rakkauteni sitä kaunistaa.

Ylätorille pääsee pikimmin kulkemalla _Viistoja portaita_ myöten. Lähdetään astelemaan ylöspäin holvatussa käytävässä, näyttää siltä, kuin edessä olisi loppumaton vallikäytävä; sitten tulee äkkikäänne, noustaan edelleen ylöspäin kahden linnoituksenmuurin välissä, ja taivaalle kuvastuu toisen, maurilaisen muurin otsikko. Seuraavassa käänteessä ei näköala oikeastaan muutu, otsikon sijaan vain tulee kellotapuli. Sitten noustaan aukiolle, mutta viistoon, tavallaan piilossa kivivierun takana, joka päättyy kuorin luona.

Aioin juuri astua aukiolle, kun samassa pysähdyin. Mitä? Joko he ovat kirkossa käyneet! Ovatko edes aikoneetkaan siellä käydä? Nyt he istuivat siinä kivirahilla, niin syventyneinä keskusteluunsa, etteivät olleet edes kuulleet askelteni ääntä tässä autiossa paikassa, joten voin peräytyä heidän huomaamattaan. Seisoin siinä liikkumatta, ja sydäntäni kouristi sanomaton tuska. Alice näytti puhuvan vilkkaasti, André kuunteli tarkkaavasti ja vakavasti, kuten ainakin henkilö, jolle jotakin uskotaan. Ja koko tuo kohtaus tuntui minusta kiusalliselta; se oli kuin sopimuksenmukaisen valheen hedelmä.

Valheen — sepä soma sana minun lausumakseni. Se johtui varmaan mieleeni moraalisen yhteensointuvaisuuden vuoksi. Olin niin kauan lakkaamatta valehdellut, että näin maailman nyt vain omien tuntojeni valossa!

Olipa miten tahansa, minä odotin. Minun teki sanomattomasti mieli häiritä heitä, ja toiselta puolen arkailin. Vihdoin André puristi Alicen kättä kuin vahvistaakseen jotakin sitoumusta, ja he nousivat seisomaan. Olisin mielelläni paennut; sensijaan lähdin piilopaikastani ja astelin heitä kohti.

He eivät ollenkaan hämmästyneet nähdessään minut. Tuntui siltä, kuin he olisivat minua odottaneet. Miksi muuten tässä todistelenkaan vaihtuvien vaikutelmieni oikeutusta? Nyt, kun kohtasimme toisemme, en voinut enää ymmärtää, miksi olin niin kauan; epäröinyt, ennenkuin menin heidän luokseen.

Minä kysyin iloisesti:

— Oliko käyntinne onnistunut?

André vastasi ensin:

— Me loimme siihen vain pikaisen silmäyksen; täytyy käydä uudestaan.

Alice jatkoi:

— Meillä oli parempaa tekemistä.

— En voi arvata.

— Tutustua toisiimme!

André lisäsi:

—... Ja senvuoksi jutella!

Heidän virkeä mielialansa tuntui tarttuvan minuunkin. He nauroivat. Edessämme oli kirkon katettu pylväskäytävä, joka näytti luontevine käärineen olevan kuin alus valmiina lähtemään jollekin kauniille matkalle. Joukko naakkoja kuvioi taivaankantta lentonsa kaariviivoilla. Kaikki ympärillämme tuntui leppoisasti lausuvan meidät tervetulleiksi. Minä vastasin:

— Oletteko nyt ehtineet täysin tutustua? Eikö enää mitään puutu?

— Tietysti, sanoi André, — sinun läsnäolosi... jota kaipasimme.

Nuo sanat, joista hänet jälleen tunsin, häivyttivät mielestäni viimeisenkin epäilyksen.

— Siinä tapauksessa, lapseni, vanhat kivet vaativat korvausta; seuratkaa minua.

André tarttui käsivarteeni, kuten aina ennen, ja kääntyi kysymään Alicelta:

— Sallitteko, että vien hänet teiltä?

— Kas niin, sanoin minä hiljaa, — oletko siis vihdoinkin huomannut, ettei Alice ole tehnyt mitään pahaa?

Siitä tuli iloinen paluuretki, väliaika, jonka kestäessä ei johdu mieleen kysymys, mihin mennään tai mistä tullaan, eräs niitä tuokioita, jolloin elämän kyllyys saa unohtamaan elämän olemassaolon. Meitä ympäröi keskiaika: kirkon kuori, kastekappeli, hospitsit ja luostarit. Me tiesimme siinä kävellessämme, että lukemattomat ihmiset olivat kulkeneet tästä ennen meitä. Katujen nimet olivat kuin laulua: Saint-Mayol, Grasmanant, Cloître, Bec-de-Lièvre. Siinä me kävelimme palauttaen mieliimme entisiä kirkollisia markkinoita ja valtavia väkijoukkoja, ja kiveyksellä kaikuvat askelemme herättivät meissä niitä seuraavan autiuden pistävää tunnetta.

Séguret-kadulla huomasin kaukaa Bourdoinin, joka seisoi toimistotalonsa kynnyksellä kumarrellen tapansa mukaan jollekulle huomattavalle asiakkaalle. Kun saavuimme hänen ovelleen, oli hän jo mennyt sisään.

Sitten tuli näkyviin oma talomme. André päästi irti käsivarteni:

— Olen ollut luonanne jo kokonaisen vuorokauden. Aika kiitää.

— Emmekö ole sopineet, että jäätte tänne ja että muutatte luoksemme jo tänä iltana?

— Ah, huudahdin minä, — lähdetkö pois hotellista?

— Siltä näyttää.

— Hän on suostunut kaikkeen, mitä olen häneltä pyytänyt, virkkoi Alice.

— Koska nyt tiedän, että kaikki, mitä hän pyytää, on järkevää, jatkoi André.

He olivat sinä hetkenä lähellä toisiansa. Samoinkuin edellisenä päivänä olimme nytkin huoneessa, jossa he olivat nähneet toisensa ensimmäisen kerran, ja samoinkuin eilen tutkin nytkin heidän kasvojansa, joissa oli tapahtunut ainoastaan se muutos, että niitä kirkasti alinomainen tyytyväisyys. Minun teki mieli sanoa:

»Sepä mainiota!»

Tyydyin pelkkään eleeseen. Onnen, jota minun olisi pitänyt tuntea, jääti jälleen tuo naurettava ajatus:

»Kuinka nuoria he ovatkaan!»

XVI.

André asettui luoksemme asumaan iltapäivällä. Minun olisi pitänyt siitä iloita, koska siten tuli päätökseen eräs kohtaus, joka oli minua syystäkin loukannut. Huomasin kyllä, että joutuisin alkavassa yhteiselämässä olemaan epämääräisen ajan Alicesta erotettuna. Samalla olin huomaavinani, että tämä kotoisten olojen häiriytyminen oli Alicelle mieluinen, ja nämä kaksi syytä riittivät synnyttämään syvää pettymyksen tunnetta.

Niin alkoi uusi vaihe, viimeinen ennen ratkaisua, näennäisesti aivan rauhallinen, mutta täynnä suuria mielenliikutuksia. En tosin tiedä, miten oli Andrén ja Alicen laita, mutta voin varmaan uskoa, että heidän kävi samoin. Omaa sisäistä elämääni ajatellessani muistan kyllä sen yleisen suunnan, mutta huomaan siinä myös niin paljon ristiriitaista tahtomista, että sen eritteleminen näyttää melkein mahdottomalta. Minun on nyt juuri onnistunut herättää yksityiskohtaisesti eloon ensimmäinen päivä, sillä lähtökohdat jättävät aina selvän vaikutelman. Mutta muuten huomaan voivani merkitä ainoastaan pysähdyskohtia; tien varrella sijaitsevat maisemat eivät vaihtele.

Elettiin siis ulkonaisessa katsannossa säännöllistä elämää, jossa ei tapahtunut mitään huomiotaherättävää. Aamuisin André oli harvoin näkyvissä. Hän kirjoitti tai oli kävelyllä. Aluksi hän usein kehoitti minua lähtemään mukaan. Muutamia kertoja minä suostuin, mutta pian luovuin siitä, ja tuonnempana saadaan nähdä, miksi. Päivällisen jälkeen olimme yhdessä iltaan saakka. Aika kului silloin niinkuin perhe-elämässä ainakin, jokainen askarteli tavanomaisissa toimissaan pakottamatta itseänsä mihinkään kursailuun. Minä luin, Alice teki töitään, André liikkui toisen luota toisen luo. Keskustelut olivat tavallisia, yhdessäolomme oli yhtä ainoata pitkää joutoaikaa, jonka me täytimme alinomaisella puuhalla. Sanalla sanoen: säännöllistä kuin luostarin elämä ja samalla kuin työpajan hyörinää.

Se vaikutti uuvuttavasti, sillä tuon naamion alla piili myrsky; mutta palvelijat enempää kuin satunnainen vieraskaan eivät olisi voineet saada siitä selkoa. Julkisivu osaa valehdella paremmin kuin ihminen!

Mitä minuun tulee, oli mitalin toinen puoli tällainen:

Kun André ja Alice olivat kohdanneet toisensa minun nähteni, tuntui jokin varma vaisto yllyttäneen minua pitämään heitä silmällä. Aluksi katsoin menettelyni vain naurettavaksi tai loukkaavaksi. Mutta aivan pian tulin huomaamaan, että Alice oli ihan erilainen riippuen siitä, olimmeko kahden kesken vai emme. Tuo selvittämätön vaikutelma ei ilmaantunut milloinkaan Adrén läsnäollessa, se oli olemassa yksin minua varten. Lisäksi sain aivan pian varmuuden siitä, että Alicen ja Andrén välille kutoutui sanaton side, mykkä yksimielisyys, jota kaikki todistaa, vaikka ei mikään sitä ilmaise. Alicen lausuma sana oli pätevä: liittolainen oli ilmaantunut!

Liittolaisuus edellyttää aina vastustajaa. Minustako oli tullut vastustaja? Omituinen kysymys, jos ajattelee, että oli ehtinyt kulua tuskin kuukautta siitä hurmioisesta ajasta, jolloin oli mahdoton sanoa, kumpi voitti toisen hellyydessä ja luottamuksessa — tuskallinen kysymys rakastajalle, jonka mieltä raateli tuon ihanuuden kaipaus.

Liittolaisuus ei ole täysin tyydyttävä sana. Heidän suhteessaan oli vielä jotakin muuta. Heidän tahtonsa sointuivat hämmästyttävästi yhteen, ja sitäpaitsi minä aavistin, että tuo sopusointu heitä itseänsä ilahdutti. André ei varmaankaan yrittänyt viekkaasti voittaa itselleen Alicen luottamusta eikä Alice alkanut sitä minulta järjestelmällisesti evätä, mutta sittenkin heissä näkyi aika ajoin oireita, jotka eivät petä. Kuunnellessani heidän sointuvia lauseitansa, nähdessäni heidän pieniä eleitänsä, toisinaan vain heidän katseensa, minä voin hyvin huomata, kuinka he yhä paremmin viihtyivät toistensa seurassa. Jouduttuaan sattumalta toistensa läheisyyteen he nyt tottelivat jonkinlaista keskinäistä vetovoimaa, niinkuin luonnollisesta tilastaan pois joutunut vesi pyrkii aina palaamaan siihen takaisin. Elämä kolmisin oli tuntunut minusta peloittavalta. Mutta minä olin pahoin erehtynyt: tässä olikin vain kaksi ihmistä; minä jäin syrjään ja ulkopuolelle...

Pyydän hartaasti, ettei kukaan ajattele enempää kuin minä itse silloin ajattelin! Ainakaan silloin ei vielä johtunut mieleenikään, että André saattoi todella Aliceen rakastua. Minä luotin heihin samoinkuin itseeni. En epäillyt heidän alkeellista uskollisuuttaan. Mutta karkean petoksen yläpuolella on toinen, pahempi, pahempi siksi, että se on salainen, ja se oli nyt tulossa. André tiesi hallitsevansa omaa vaistoansa, ja se on vaarallinen tieto, joka yllyttää uskaliaisuuteen. Kun ihminen on niin varma itsestään, hän ei ollenkaan arkaile muuttua siksi, joka lakkaamatta ajatusta askarruttaa. Hän kunnioitti naista ja varasti hänen sielunsa! Minun piti näyttää rauhalliselta, puhua tyynellä äänellä, tarpeen tullen iloita sopusoinnusta, jota olin ensimmäisenä vaatinut, mutta niin jouduin alinomaa näkemään ryöstöä, johon ei mikään laki ulotu, seurasin sen kehitystä, olisin voinut sanoa, kuinka pitkä aika vielä kuluisi, kunnes muuttuisin muukalaiseksi omassa kodissani. Nyt olin vuorostani joutunut mustasukkaisuuden kidutettavaksi!

»Mustasukkaisuus», olin huudahtanut Andrélle, »on tila, jossa ihminen on sitä itse aavistamatta!» Tietämättömän puhetta: minä vakuutan sen huomanneeni ja antaneeni sille oikean nimen heti sen ilmaannuttua. André oli tuskin ehtinyt muuttaa taloon, kun tiesin varmasti, mitä hän toi mukanaan. Niinpä ajattelinkin heti: »Kuinka he ovatkaan nuoria!» Se ei ollut, kuten voisi luulla, oman vanhuuteni pahoittelua eikä rikkaamman uhrilahjan kadehtimista, vaan minä olin siten ilmaissut vaaran, jo ennenkuin asianosaiset itse tulivat siitä tietoisiksi. Kun sitten, vuorokautta myöhemmin, Andren muutettua taloon, taas kohtasimme toisemme, Alice ja hän toisella puolella, minä toisella, niin varmaan epäröimättä totesin onnen, jota olin siihen saakka nauttinut, joutuneen varastetuksi ja tungettelijan nautittavaksi.

Minä olin mustasukkainen heti nähdessäni veljeni lähestyvän Alicea ja _minä tiesin olevani mustasukkainen_. Kunpa taivas olisi minulta evännyt semmoisen selvänäköisyyden! Olisin joutunut vähemmän kärsimään. Voiko kuvitella pahempaa tuskaa kuin nähdä olevansa kahden olennon pettämä, jotka eivät tiedä mitä tekevät ja jotka kumpikin omalla tavallaan ovat kaikkein kalleimpia elämässä? Aluksi lähdin aamukävelylle Andrén kanssa. Toivoin, että entinen veljellinen ja vapaa käytös palaisi itsestään ulkona, kaukana Alicesta. Minä kyselin häneltä Amerikasta, tiedustelin hänen tulevaisuudensuunnitelmiansa tai mitä hyvänsä etäistä tai läheistä seikkaa. Hän vastasi aina vain: »Minä kysyn neuvoa Alicelta... Olen kertonut Alicelle...» Toiselta puolen hän melkein peittelemättä valitti omituisia mielialojani. Enkö huomannut, että joku läheisyydessäni saattoi niistä kärsiä? Mitään nimeä ei mainittu, mutta Alice oli yhä lähellämme. Ei siis ihmekään, että aivan pian luovuin tästä katkerasta leikistä. Nyt aloin karttaa seurustelua ja tarkkasin ainoastaan kasvoja.