Part 12

Perilletulo tuotti todellakin vain pettymystä. Oven eteen on keräytynyt tuntemattomia ihmisiä — uudet palvelijamme, jotka tulivat auttamaan meitä autosta — ja katosta lankee sähkölamppujen häikäisevä valo esineisiin, jotka olin aikaisemmin tottunut näkemään öljylampun hillityssä valossa. Matkan varrella olin sulkenut silmäni ja palauttanut mieleeni vanhan valaistuksen, huonekalut ja askelet, mutta nämä seinät, vaikka niihin ei ole koskettu, ovat muuttuneet suhteiltaan, ja vanhat huonekalut, jotka ovat vielä jäljellä, johtavat sitäkin enemmän ajatuksen niihin, jotka ovat hävinneet. Mitä askeliin tulee, niin tiesinhän, etten niitä enää kuulisi.

Yht'äkkiä huomaan olevani yksin myös kaipaamassa sitä, minkä aika on vienyt pois. Alice ei edes minua ymmärtäisi, jos yrittäisin siitä puhua. Mahdotonta on herättää toisen ihmisen mielessä menneisyyttä, jota hän ei tunne. Menneisyys on meissä itsessämme. Se on raja, joka eristää meidät omaan piiriimme, erottaen meidät hellän kiintymyksemmekin esineistä. Kuinka menneisyyteni yksinäistääkään minua tänä iltana!

Alice, joka oli seurannut minua, kun harhailin huoneesta toiseen, yrittää taistella aavistamaansa pettymystä vastaan, mutta ei siinä onnistu:

— Miten onkaan, sanoo hän hiljaa, — eikö sinusta enää tunnu siltä, kuin tulisit _kotiin_?

Vastaukseni viipyy, sitten minä yht'äkkiä unohdan, että hän on minulta mitään kysynyt, en näe enää mitään ympärilläni. Edessäni on jälleen, samoinkuin eilen, tuo jokin tuntematon, olen siitä aivan varma. Se ilmenee kysymystä säestelevässä hymyssä, sitä osoittaa väsynyt suu, silmät, joiden alla näkyvät tummat renkaat; onpa se muuttanut äänensävynkin kerrassaan toisenlaiseksi! Koetinpa miten tahansa olla välittämättä sen olemassaolosta, yrittipä Alice sitä minulta salata kuinka taitavasti tahansa, se on sittenkin tuossa edessämme, se on hän, oikea isäntä!

Sitten vastaan jotakin, en tiedä mitä; minut valtaa vastustamaton halu paeta, ja minä menen ovelle:

— Lähden hiukan kävelemään torille, se oli suurimpia huvejani ennen vanhaan, lapsena. Minä kenties kuvittelen, että olen jälleen lapsi... — sanon, selittääkseni omituista lähtöäni.

Alice vastaa, yhä samaan hämmentyneeseen sävyyn:

— Mene, mene, minä korvaan täällä niitä, jotka silloin sinua odottivat.

Nuokin sanat kaikuvat kuin ennustus: sen, joka korvaa vainajia, täytyy itse olla vainaja...

Ehdittyäni ulos aloin kävellä mietteissäni pienen torin laitaa. Se tuntui minusta jälleen tutulta: akaasiat olivat yhtä hintelät, suihkulähde pulppusi, ja talojen julkisivut olivat ennallaan. Tuossa oli seinäkomerossa Neitsyt Maarian kuva, toisen ohi kulkiessaan näki pihan, joka oli koristettu irvinaamakuvilla, ja viraston rautaristikoissa oli jokaisessa keskellä pieni sydän (Bourdoinin talo koristettu sydämillä, millaista ivaa!). Kaikki oli jäänyt entiselleen, kaupungin äänet, kattojen yläpuolella leijuva savu. Ne, jotka olivat lapsuuteni aikana täällä eläneet, olivat useimmat ehtineet jo kuolla, mutta olivatpa heidän jälkeläisensä keitä tahansa, ihmiselämän soitto säilyy yhä samana.

Vaivainen tori ei kumminkaan voinut mieltäni tyynnyttää. Päätin karttaa muistoja, jotka olivat hyödyttömiä tai pettäviä, ja ajattelin nykyhetkeä, ajattelin, mistä se johtui ja mihin se tulisi meidät viemään. Kunpa voisi saada selville, miksi tuo käsittämätön on palannut! Minä harkitsin sanoja, jotka näyttivät kutsuneen sen takaisin:

— Saanko muuten tietää, mistä sen konseptin löysit?

— Maasta, permannolta luullakseni, säilytyshuoneesta...

Ellei Alice mitään tietänyt, niin mitä merkitsi vastaukseni? Ja jos hän tiesi, niin mitä merkitsi, mistä se oli löydetty, kun kerran olin sanonut sen löytäneeni? Ajatukseni joutui harhateille. Juuri siksi, että olin valehdellut vakaumuksesta, en voinut keksiä, mitä olisin voinut lisätä kertomukseeni. Minä luulin, että se oli tehnyt menneisyyden selväksi, siis asiaankuulumattomaksi, että se oli menneisyyden hävittänyt. Jatkaessani näitä tutkisteluja jätin vihdoin sikseen oman osani ja aloin syyttää Alicea todellisesta vääryydestä. Sitten tämä vääryys sai kohta mieleni kuohuksiin.

Siinä on käännekohta. Kaksi päivää aikaisemmin, kun sieluani samoinkuin ruumistani oli piiskannut syysmyrsky, olin huokaillut ajatellessani, että Alice oli suostunut tulemaan omakseni vain kiitollisuudesta, mutta jos hän olisi silloin tullut luokseni, olisin polvistunut hänen eteensä ja pyytänyt häneltä anteeksi, että olin häntä epäillyt. Nyt sitävastoin, vaeltaessani tällä torilla kuin vanki vankilan pihalla, minussa alkoivat väristä oman rotuni tunnot, ja suruni muuttui vihankaunaksi. Minä rakastin yhä vielä intohimoisen sydämen koko voimalla, mutta rakkauteni oli nyt ärtynyttä, se vaati tilintekoa ja tuntui voivan helposti vaihtua vihaksi. Voiko ihminen muuten selvästi tietää, onko kysymyksessä rakkaus vai viha, jos hän elää intohimoisesti, ja olisimmeko me selviytyneet tuskastamme ilman intohimoa?

Kun sitten päätin palata sisään, oli kaikki muuttunut, vaikka ulkonaisessa katsannossa ei ollut tapahtunut mitään, vaikka meidän olisi pitänyt teoreettisesti olla lähtökohdassamme. Minä olin yhä rakastaja, hän oli vieläkin rakastettu, mutta mieltäni kuohutti salainen katkeruus. Minä olin lakannut kerjäämästä ja hän kenties tekemästä minulle oikeutta.

Kuinka selvästi muistankaan sanat, jotka heti osoittivat meidän kummankin uutta suhtautumista. Vain neljä lausetta, ja kuilu avautui eteemme.

— Luulin jo, että unohduit ulos, sanoi Alice. — Oliko sinusta niin hauskaa olla yksin?

— En minä sinua jättänyt. En minä lakannut enemmän kysymästä kuin sinä vastaamasta.

— Ne kysymykset ja vastaukset ovat houreesi kaltaisia, ja ne sopii samoin unohtaa.

— Tuleeko samoin unohtaa ne kuukaudet, joina se on ollut elämäni sisällyksenä?

Alice sijoittui mitään virkkamatta lieden viereen, minä istuuduin toiselle puolelle. Samassa paikassa, jossa olin nähnyt äitini hymyilevät kasvot, näin nyt vieraan, joka epäilemättä asettui tähän asumaan. Katselin nyt vain lieden etualalla punertavia hiiliä, jotka olivat kuin katkenneen ketjun renkaita. Sehän oli elämämme kuva: hehkuvia ja erillisiä renkaita. Kuka olikaan tehnyt rikoksen? Ja voiko ymmärtää, että ensimmäinen kotona viettämäni ilta saattoi merkitä onnettomuuden alkua?

Sitten kului kahdeksan tai kymmenen päivää... Astuessani ensimmäisiä askelia tällä kärsimyksen polulla minä kompastun enkä osaa enää laskea. Etäältä katsoen tämän ajan kaikki tapahtumat sulautuvat alinomaiseen tuskaan, joka kiihtyy kiihtymistään jokapäiväisten tekojen ja aivan yksinkertaisten sanojen peitossa.

Samoinkuin Cambaleyres'issa oli rakkautemme ravintona täälläkin tuo sanoinselittämätön, mutta se ei ollut enää sama asia, ja siksi rakkautemme ei voinut enää siitä elää, vaan alkoi siihen riutua.

Mitä huomasikaan Alice minussa? Näkikö hän, kuinka jatkuva tuho vähitellen teki lopun luottavasta hellyydestäni, mitenkään vähentämättä intohimoani? Alice näytti vuoroin selittämättömän masentuneelta tai levottomalta tai joutui äkillisen innostuksen puuskan valtaan, samalla ilmaisten jonkinlaista sääliä. Minä puolestani tunsin itseni useimmiten pettyneeksi, en koskaan uupuneeksi, ja odotin sitä ohimenevää tuokiota, jona saavuttaisin taas entisen luottavan rauhan. Mutta sensijaan törmäsin lakkaamatta tuohon käsinkoskemattomaan. Se alkoi esiintyä vaateliaasti, se uhmasi minua, enkä minä aina tietänyt, mitä se oikeastaan oli!

On sanomattoman tuskallista, kun ei voi milloinkaan saada asiasta selkoa, vaikka kuinka haluaisi. Ollaan kahden huoneessa, jutellaan, tuntuu siltä, kuin oltaisiin täysin syventyneinä lausuttuihin sanoihin, mutta samalla tiedetään varmaan, että sanat putoavat kuin lehdet puusta, joka ei enää anna niille mehuaan, ja huone, joka näyttää liikkumattomalta, kiitää virran viemänä kohti tuntematonta merta. Tuuliajolla olevaa mieltä ahdistaa, vaihdetaan merkityksettömiä sanoja, ja kuinka vihamieliseltä tuntuukaan vaikeneminen, koska siinä piilevät varsinaiset kysymykset! Jos olisimme aina voineet välttää vaikenemista, Alice ja minä, niin olisimme ehkä voineet kuvitella, ettei ollut tapahtunut mitään vakavaa. Mutta me vaikenemme, ja Alicen kasvot ovat heti kuin kuvastin, joka heijastelee onnettomuuttani, ja omat rypistyneet kasvoni ilmaisevat milloin moitetta, milloin rukousta. Mitä kauemmaksi ehdimme, sitä taajemmassa on näitä autioita vaitiolon taipaleita. Ne leikkaavat armotta tiemme poikki, palauttavat joka kerta sen, joka pyrkii pakoon, ainoaan todellisuuteen, siihen ainoaan, jota aistimme milloinkaan kykenevät tajuamaan.

Puhuin vast'ikään alinomaisesta tuskasta. Niin, sitä minä tosiaan sain kokea. Edessäni oli olento, jota katselin, jonka olisin voinut sulkea syliini, jonka pieninkin toive oli minulle käsky, mutta pyrkiessäni hänen luokseen törmäsin toiseen näkymättömään olentoon, jota ei voinut tavoittaa ja jonka sielu jäi selittämättömäksi. Mitä hän tahtoikaan, tuo toinen? Aikaisemmin olin voinut otaksua, että hän askarteli menneisyydessä, tuossa menneisyydessä, joka oli kerta kaikkiaan tunnettu ja kuvaeltu; minä puolestani olin unohtanut testamentin ja valheeni, haeskelin löytämättä ja paremman puutteessa odotin...

Alice odotti samoin. Uskallan vannoa, että kumpikin hartaasti rukoili jonkinlaista ratkaisua, koska elämä olisi muuten käynyt meille mahdottomaksi. Kun epävarmuus on äitynyt äärimmilleen, on sitä mahdoton enää sietää: siihen joko kuolee tai sitten asia selviää. Mutta harvoin arvaamme ennakolta, minkä tien sallimus valitsee johtaakseen päämäärään, ja kaikkein luonnollisin keino tuntuu yllättävältä.

Eräänä iltapäivänä, katsellessani ulos torille, näin Bourdoinin talon edustalla hoikan hahmon, joka sai sydämeni säpsähtämään.

Minä avasin ikkunan ja huusin:

— André!

Mies kääntyi. En ollut erehtynyt; hän se oli.

XIV.

En ryhdy tässä kuvailemaan vaikutelmia, jotka olivat niin lyhytaikaisia, että tuntuu siltä, kuin olisi tuulenpyörre kiitänyt sielussani. Hetkeä aikaisemmin olin kuulunut siihen määrättyyn elämänpiiriin, jonka avioliittoni oli luonut, kaikki aikaisempi näytti häipyneen pois, välitön kärsimys sulki minulta maailman, enkä minä muistanut muuta milloinkaan tunteneeni. Nyt, nähdessäni Andrén, tajusin äkkiä, että olin elänyt muualla, että toisenlaiset seikat olivat saaneet mieleni levottomaksi. Tuntui siltä, kuin olisin saanut takaisin todellisen olemukseni. Tunsin vapautuvani, ja pyörtymyksestä toipuneen haavoittuneen tavoin uskoin voivani jonkin ihmeen nojalla herätä lopulliseen hyvinvointiin.

En ehtinyt ajatella, miksi André oli asianajotoimiston edustalla, olin vain iloni vallassa ja kiiruhdin torille. André, joka ei ollut aluksi minua tuntenut, lähti hänkin juoksemaan minua vastaan... Minä avasin sylini:

— André! Veljeni!...

Me syleilimme toisiamme sanaakaan virkkamatta. Minä olin onnesta päihtynyt. Olisi voinut luulla, että minä olin palannut matkalta ja että minä, joka olin jättänyt veljeni, nyt pyysin häneltä anteeksi. Toinen oli pelkkää iloa, toinen näytti pikemmin hämmästyneeltä kuin säteilevältä, mutta olisinko tullut tuota ajatelleeksi kiihkeän mielenliikutuksen tilassa?

— André! Veljeni!... Kuinka tuletkaan näin... antamatta ennakolta tietoa!...

— En tietänyt vielä eilen illalla, pääsisinkö lähtemään. Oli niin paljon asioita Pariisissa...

— Ja nyt olet täällä, tässä olemattomassa paikassa, en tiedä mitä etsimässä, vaikka sinun pitäisi olla jo minun luonani!

— Lähdin juuri tapaamaan ainoata henkilöä, jonka nimen tiedän, kysyäkseni häneltä, miten Cambaleyres'iin päästään.

— Sen olisit voinut kuulla asemalla; saithan sieltä Bourdoinin osoitteen!

— Mutta mistä johtuu, Jean, että tapaan sinut täällä?

— Niin, sinähän et tiedä... Miksi et ole ilmoittanut minulle osoitettasi, ja miksi olivatkaan kirjeesi — en tahdo mitenkään moittia — yhtä lyhyitä kuin harvinaisiakin... Minulla ei ollut mitään keinoa ilmoittaa sinulle, että Cambaleyres on sinua odottanut ja on odottamiseen väsynyt. Katsohan: tuossa on talo!

— Mikä talo?

— Isäni talo, lapsuudenkotina sinun omasi nyt heti... Se varmaan sinua kutsui, kun lähdit Bourdoinia etsimään; meitä ohjaa aina jokin. Olen asunut siinä pari viikkoa, mutta jos nuo kivet osaisivat hymyillä, näkisit varmaan, kuinka ne ovat muuttuneet sinun tultuasi; enhän ole sitä enää tuntea!

Hän ei näyttänyt seuraavan ajatustani, vaan oli hämmingin vallassa, jota kaikki selitykseni vain lisäsivät. Minä virkoin kärsimättömästi:

— Miten onkaan, olisiko Amerikka värjännyt sinut omalla värillään, ja näytätkö sinä nyt aina mieheltä, joka on nääntymässä liikeasioittensa painon alle?

— Minulla on paljon työtä.

— Kas niin, veikkoseni, nyt pitää unohtaa New York. Täällä pidetään lomaa! Missä ovat matkatavarasi?

— Hotellissa.

— Miksi niin! Miksi ei matkatavaratoimistossa?... Mutta olkoot missä tahansa, kyllä ne haetaan.

— Kiitoksia, uskoin varmaan, että tarjoaisit, mutta...

Katseemme kohtasivat toisensa, ja hän punastui:

— Mutta koska asutte täällä Puyssä, niin minun sopisi ehkä yhtä hyvin asettua hotelliin, en häiritsisi niin kovin... millään muotoa.

Asianajotoimiston ikkunaan ilmaantuvat kasvot estivät minua torjumasta tuota typerää väitettä. Kirjuri oli varmaan kuullut äänemme, oli kohottanut päätänsä ja vakoili meitä. Minä tartuin Andrén käsipuoleen.

— Tulehan nyt.

— Minne?

— Minne muualle kuin meille?

— Luuletko, että käy päinsä...?

Hän suostui tulemaan mukana, sillä hän arvasi, etten missään tapauksessa häntä kuuntelisi. Ehdittyäni siihen alakerran huoneeseen, jossa olin ollut nähdessäni hänet, kehoitin häntä astumaan sisään, suljin sitten oven ja väänsin avainta. Samana hetkenä, jolloin aioin vaatia häntä selittämään omituisen epäröintinsä, käyttäydyin siis itse tavalla, joka näytti sen oikeuttavan. En olisi kuitenkaan voinut toisin tehdä. Minä tottelin konemaisesti virikkeitä, jotka näyttivät järjettömiltä, mutta olivat sitä vastustamattomampia.

— Ja nyt me olemme kahden kesken!

Hän oli jäänyt seisomaan, hän näytti huolestuneelta vieraalta, joka on salaa viety johonkin kiellettyyn paikkaan ja joka varoo vartijan ilmaantumista.

— Ensinnäkin istu, ole hyvä. Näyttää totisesti siltä, kuin pelkäisit istuutua... ja sitten kuuntele minua... niin, vaikka sisustus on uusi, on asukas yhä entisellään ja on odottanut sinua yhtä hartaasti kuin ennen. Toivon muuten, ettet ole sitä koskaan epäillyt.

Hänen huulensa liikahtivat tuskin huomattavasti.

— Palaatko ehkä muuksi muuttuneena?

Hän teki laimean torjuvan eleen:

— Missä suhteessa ja minkätähden?

— Kuinka sen tietäisin! Olet niin vähän kertonut minulle elämästäsi siellä. Sinun äänesi sävy on toisenlainen, ilmeesi samoin. Amerikka on ehkä sinua pidellyt pahoin tai tuottanut sinulle pettymystä. Siinä tapauksessa, ja jos et ole päässyt toivomiisi tuloksiin tai jos se ei enää sinua miellytä, on helppo jättää se sikseen. Minä puolestani iloitsen siitä, että voin kehoittaa sinua vapaasti odottamaan elämänoloja, jotka sopivat sinulle paremmin. Vielä enemmän: minusta tuntuu ikävältä ajatella, että voit lähteä takaisin. Koska ajat ovat muuttuneet, käyttäkäämme seikkaa hyödyksemme välttääksemme joutavaa erossaoloa. Tässä on tapahtunut riittävästi uhrauksia puolelta ja toiselta. Ymmärräthän?

Minä siis etenin etenemistäni... Olin unohtanut alkuperäisen vaikutelman. Kuvittelin jälleen, että edessäni oli nuorukainen, jonka kenties teki mieli pyytää anteeksi jotakin kepposta ja jolle piti heti vakuuttaa hyväntahtoisuuttaan. Hänen hymynsä viipyi hiukan, sitä pahempi, mutta minä uskoin varmaan houkuttelevani sen ilmi; kiintymykseni kyllä pitäisi siitä huolen. Minä jatkoin:

— Sinä jäät tietenkin tänne vähäksi aikaa, kunnes ehdit järjestää tulevaisuutesi. Muista myös, että sinun pitää heti käydä selvittämässä hotellilaskusi ja että sinut otetaan täällä vastaan vain koko kuormastoinesi. Myöhemmin...

Hän ei vieläkään liikahtanut eikä vastannut mitään, ja niin minä keskeytin puheeni. Puhuessani hotellista huomasin äkkiä selviävän erään seikan, jota en ollut ollenkaan ajatellut. Haaveen lentoa seurasi vihdoin katkera todellisuus. Ei epäilemistäkään: olin yllättänyt Andrén tiedusteluretkellä; hän oli luultavasti päättänyt lähteä jälleen pois Puystä minua kohtaamatta, jos saadut, avioliittoani koskevat tiedot eivät tuntuisi tyydyttäviltä. Siksi hän oli saapunut salaa, siksi hän oli ollut niin hämillään, kun olin hänet yllättänyt, ja siksi hän hämmentyi yhä enemmän minua kuunnellessaan...

Ääneni sävy muuttui nähtävästi katkeraksi:

— Myöhemmin... tai oikeastaan ennemmin sopisi minulle antaa... tai oikeammin minä vaadin selitystä erääseen seikkaan, joka minua ihmetyttää. Mistä johtuu, että kohtaan sinut, jonka olisi pitänyt rientää suoraa päätä luokseni, menossa notaarini luo, joka sivumennen sanoen on kaikkein viimeinen henkilö, jota tapaamaan otaksuin sinun menevän?

Hän kääntyi äkkiä minuun päin:

— Enkö sinulle jo selittänyt...

— Että aioit kysyä häneltä tietä Cambaleyres'iin? Puhu semmoista muille, veikkoseni; minua et petä. Entä kirjeesi... Luuletko ehkä, etten ole huomannut niiden uutta sävyä? Ne eivät ole olleet ainoastaan harvinaisia, vaan myös lyhyitä... niin lyhyitä, ettet ole edes maininnut, milloin Havreen saapuisit!

Hän yritti vielä väittää vastaan:

— En voinut New Yorkissa enempää kuin Pariisissakaan päättää lähtöäni ennenkuin aivan viime tingassa.

Minua kiidätti nyt oma kiihtymykseni, enkä minä huolinut enää ollenkaan hillitä itseäni:

— Älä sano enää mitään; mitä hyödyttävät joutavat lorut meidän kesken? Koska totuus tuntuu sinusta hankalalta, autan sinua yhdellä sanalla esteen yli: sinä muutuit mustasukkaiseksi heti Alicen ilmaannuttua minun elämääni. Siinä on syy! Mustasukkaisuus on mielentila, josta sen vallassa olevalla ihmisellä itsellään ei ole tietoa, mutta jonka muut näkevät pitkän matkan päähän. Sinä olit tottunut olemaan ainoa ystäväni, sinä et siedä, että kolmas tulee väliin, luulet joutuvasi hylätyksi... Ikäänkuin ei sydämessä voisi olla samalla kertaa kahta kiintymystä, jotka ovat niin erilaisia kuin yö ja päivä! Mutta mustasukkaiset ajattelevat asiaa harvoin niin tarkoin. Mustasukkaisuus ei muuten ole pelkkää kärsimystä, se on myös tyhmyyttä ja tekee ihmisen ilkeäksi. Niin on käynyt sinun... Älä huoli väittää vastaan; olen jo nähnyt silmistäsi, että osun oikeaan... Kukapa tietää, etkö otaksunut Bourdoinin luota löytäväsi aseita häntä vastaan, joka mielestäsi on voinut minut vain pettää, koska on varastanut sinun sijasi? On hyvä häntä uhitella, mutta vielä parempi olisi ollut, jos olisi voinut häntä vihata tuntematta mitään tunnontuskia!

Hän oli kuunnellut tähän saakka pää painuksissa; hän oli varmaan odottanut tätä kaikkea, lukuunottamatta sitä, että niin rohkeasti kävin haavaan käsiksi. Viimeiset sanani häntä säpsähdyttivät.

— Mitä omituista onkaan siinä, että olen halunnut, ennenkuin toisemme kohtaamme, saada tietää uudesta elämästäsi hiukan yksityiskohtaisemmin kuin itse olet siitä kertonut? Veljesten kesken sellainen uteliaisuus on täysin puolustettavissa, ja turha on sen perustelemiseksi tehdä väkivaltaa tunteilleni. Mitä tunteisiini muuten tulee, saakoot ne nimen, jonka tahdot niille antaa, sillä nimestä vähät. Voinet sentään myöntää, etten minä, jollen voi rakastaa jotakuta tuntematonta ihmistä, myöskään voi häntä vihata.

Minä katselin häntä säälien:

— Sanasi osoittavat, kuinka syvästi olet kärsinyt; onneksi on lääke lähellä; mutta ei Bourdoinin luona!

Samassa astuin ovelle. André huudahti:

— Odota, minä rukoilen sinua!

— Emmekö ole päässeet selville pääasiasta?

— Minä tahtoisin vuorostani saada puhua... ehkä kysyä...

En voinut olla säpsähtämättä.

— Kysyä! Mitä sitten?... Mutta olkoon, kunhan pidämme kiirettä.

Hän laski molemmat kätensä olkapäilleni:

— Veljeni, minä tahdon kysyä yhtä ainoata asiaa, silmästä silmään... vannon sen, ainoata asiaa, jota pidän tärkeänä ja joka saa minut levottomaksi: oletko onnellinen?

Mitä olikaan tuossa yksinkertaisessa kysymyksessä niin painavaa, että se tuntui raskaammalta kuin molemmat olkapäälläni lepäävät kädet, että ääni, joka sen lausui, viilsi mieltäni kuin avunhuuto?

Minä toistin:

— Onnellinen?

Sitten huomasin, että aikaa kului tahtomattani, aikaa, jonka kuluessa varustauduin vastaamaan — vaikka ainoaksi vastaukseksi jäi vain pelkkä tosiasia, että olin siinä.

Vihdoin tein ankaran ponnistuksen ja lausuin äänellä, joka pyrki olemaan iloinen:

— Sekö hyöty minulla on kaikista kirjeistäni! Et ole luultavasti niitä lukenut...

André pudisti päätänsä:

— Minä en välittänyt lauseparsista.

Olin huomaavinani hänen sanoissaan jonkinlaista sääliä, joka vaikutti kuin hyökkäys, ja sanoin:

— Oikeasta onnesta ei kerrota eikä sitä tunnusteta!

Hän teki pettyneen eleen.

— Oikeata onnea ei myöskään tarvitse punnita, kun on vakuutettava, että se on olemassa.

— Milloin olet nähnyt minun niin tekevän?

Hän käänsi päänsä pois:

— Minun tarvitsi vain asiaan koskettaa, niin äänesi muuttui. Et edes itse sitä huomannut!

— Pelkkää mustasukkaisuutta: sinä toivoit niin olevan ja uskoit sen!

— Äänesi vapisee vieläkin!

Hän ei näyttänyt minua uhittelevan, vaan surkuttelevan. Astuin hänen luokseen: olisin mieluummin sietänyt solvauksia.

— André, jos sanojeni sävy muuttuu, jos ääneni vapisee, niin se johtuu siitä, että pelkään sinulle ilmaista rakkautta, joka on ottanut minut kokonaan valtoihinsa.

— Minä puhun vain onnesta; rakkauttasi en epäile.

— Jos kiittäisin onneani, niin syventäisin haavaasi; en tahdo olla rikas mies, joka soivaa köyhän köyhyyttä!

Mutta samassa minut sai horjahtamaan peloittava vastaus:

— Köyhyys on arvokkaampi kuin eräänlaiset rikkaudet. Minä vapisen ajatellessani, millaisen hinnan sinä kenties maksat omastasi.

— Mistä hinnasta puhut, André?

Minä kumarruin häntä kohti huohottaen ja tartuin hänen käsiinsä. Oliko edessäni veljeni, jonka saapumisesta oli kulunut tuskin tuntiakaan ja joka ei tietänyt mitään uudesta elämästäni, vai oliko tässä käsittämätön todistaja, joka tunsi valheeni? Elämässä on hetkiä, jolloin sisäinen olemuksemme heijastuu ulkomaailmaan niin voimakkaasti, ettemme enää voi erottaa, mikä kuuluu toiseen, mikä johtuu toisesta.

— André, sinä et ole oikeassa, en salli sinun jättävän puhettasi kesken. Sinä puhuit hinnasta. Mitä hintaa tarkoitat?

Nyt oli minun vuoroni odottaa silmästä silmään ja tuntea kuluvan ajan, joka ei näyttänyt milloinkaan loppuvan. Vihdoin Andrén silmäluomet painuivat alas:

— Oi Jean, lausui hän hiljaa, — minä toivoin, että paremman puutteessa ja kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt, saisit kokea ainakin kiitollisuutta!

Kiitollisuutta! Sehän oli kääpiön sana!

André huomasi säpsähdykseni:

— Mitä tulinkaan vielä lausuneeksi semmoista, joka mieltäsi kuohuttaa? Emmekö voi tehdä mitään muuta kuin olla vaiti tai hyödyttömästi toisiamme haavoittaa? Huomaathan sentään, kuinka huolellisesti koetan olla kajoamatta siihen, mikä ei välittömästi koske sinua! Äsken syytit minua mustasukkaiseksi. Olenko ollut mustasukkainen? En ainakaan sillä tavalla kuin kuvittelet. Ei, minä en tiedä itsekkäästi ajatelleeni omaa kohtaloani, en ole milloinkaan epäillyt sinua. Mutta kuinka olenkaan sensijaan vapissut sinun onnesi vuoksi! Sinä puhuit kirjeistäni, mutta omat kirjeesi minua kerrassaan peloittivat. Ne olivat tietenkin täynnä intohimon huumausta, mutta samalla tuntui siltä, kuin niissä olisi piillyt jokin salaisuus ja jokin murhe, jota et voinut minulle ilmoittaa. Miten olisinkaan mieltäni tyynnyttänyt ollessani täältä poissa? Sen saattoi tehdä ainoastaan täällä joku sivullinen, ja minä riensin empimättä tuonne, — hän viittasi Bourdoinin taloon. — Mutta kuinka mieltäni ahdistikaan ja kuinka hartaasti samalla toivoin saavani kuulla, että kuvitelmasi olivat minun pelkoani pätevämmät! Nyt minun on turha käydä kyselemään! Valitettavasti tiedän, mikä olisi vastaus!