Part 9

Minä olen kaiketi samanlainen kuin koko maailma, jossa sittenkin vilisee eri olentoja ja kussakin niistä toinen ristiriitojen maailma. Meillä on yksityiset kotivihamiehemme sisässämme, julkiset ja vihamielisemmät vastustajamme ovat ulkopuolella. Paholainen, joka vain kiusasi Paavalia, hyökkää ehkä tuimasti minun kimppuuni. Vaikka minut hukka perisi, niin sisälläni riehuu Lepanton taistelun veroinen kamppailu, intohimo järkeä vastaan, järki uskoa vastaan, usko paholaista vastaan ja omatuntoni kaikkea vastaan. Minussa on toinen ihminen, joka vihaa, moittii, käskee ja ahdistaa minua. Eikä omatuntoni ole niin kivestä, että se kestäisi ankarampien hyökkäysten iskuja, eikä toisaalta niin pehmeä ja vahasta tehty, että siihen jäisi merkki jokaisesta pikku synnistä tai heikkoudesta.

Minulla on sellainen omituinen usko, että on aivan yhtä helppo saada anteeksi muutamia syntejä kuin tehdä, toisia. Sillä perisyntini katson pestyksi pois kasteessa todelliset rikkomukseni, tehdessäni tiliä Jumalan kanssa, lasken vain viimeisestä katumuksestani ja sakramentin yhteydessä saamastani yleisestä synninpäästöstä enkä siis kauhistu nuoruuteni syntejä ja hullutuksia. Kiitän Jumalan hyvyyttä siitä, ettei minulla ole sellaisia syntejä, joilta puuttuu nimi; en ole mitään erikoista rikkomuksiltani; hairahdukseni ovat kulkutaudin luontoisia, johtuen kaikki yhteisestä turmeluksestamme. Sillä onhan eräitä ruumiinlaatuja, jotka yhdyttyään turmeltuneeseen mieleen hautovat ja purkavat esille niin outoja riettauksia, ettei niillä uutuutensa ja kauheutensa takia ole edes nimeä. Sellainen oli esimerkiksi se hekumoitsija, joka rakastui kuvapatsaaseen, ja Neero luonnottomissa irstailuissaan. Sillä samoin kuin taivaat alinomaa näyttävät uusia ja ennestään tuntemattomia tähtiä ja maa tuottaa kasveja ja eläimiä, samoin ihmistenkin mieli on täynnä uusia ilkeyksiä ja paheita.

Järkeni jäykkyys ja taipumusteni arkipäiväisyys ei ole koskaan yllyttänyt kekseliäisyyttäni tai taivuttanut tunteitani mihinkään tuollaiseen, mutta kuitenkin ovat tavalliset, jokapäiväiset heikkouteni, jotka niin välttämättä näyttävät kuuluvan minuun ja olevan varsinaista luontoani, niin masentaneet minut ja niin supistaneet oman arvoni tuntoa, joka minussa muutoin olisi itseäni kohtaan, että omasta mielestäni pakostakin olen kelvottomimpia kuolevaisia. Jumaluusoppineet sanovat, että katumukseen kuuluu surunpuuska; minun katumukseeni kuuluu suuttumusta, vihaa, surua, vimmaa, toisillensa vastakkaisia intohimoja, jotka eivät näytä sopivan tähän asiaan enempää kuin varsinaiseen luonteeseenikaan. Siinä emme laiminlyö rakkautta itseämme kohtaan, jos olemmekin taistelussa paheita vastaan tai vihaamme sitä itsemme osaa, joka vastustaa rakkauden perustusta, Jumalaa, vaan silloin ainoastaan jäljittelemme isoa itseämme, maailmaa, jonka erilaiset myötätunnon ja vastenmielisyyden ilmaukset kuitenkin tarkoittavat yhteistä parasta ja edistävät yleistä sopusointua, pitäen kurissa kapinallisia voimia, koska nämä hallitsemaan päästyään saattaisivat tuhota kaikki.

Kiitän Jumalaa siitä, että niiden miljoonien vikojen joukossa, jotka olen perinyt Aatamilta, olen pelastunut saamasta erästä, joka lisäksi on rakkauden perivihollinen ja ensimmäinen kaikista synneistä, ei ainoastaan ihmisissä, vaan myös paholaisessa: tarkoitan ylpeyttä. Olen välttänyt sitä asemastani huolimatta, jossa tuskin voi olla sitä ilman. Ne pikku saavutukset ja luulotellut ansiot, jotka lisäävät muiden ihmisten oman arvon tuntoa, eivät lainkaan pöyhistä minun höyheniäni. Olen nähnyt kielimiehen rehentelevän yhdestä ainoasta Horatiuksen rivistä ja ylpeilevän enemmän yhden ainoan oodin selittämisestä kuin tekijä ehkä koko teoksen sepittämisestä.

Omasta puolestani osaan, lukuunottamatta erinäisiä paikallisia murteita, kokonaista kuutta kieltä, mutta siitä huolimatta en ajattele itsestäni sen suurempia kuin esi-isämme ennen Baabelin kielten sekoitusta, jolloin oli vain yksi kieli maailmassa eikä kellään ollut tilaisuutta ylvästellä kielimiehenä tai kriitikkona. Lisäksi olen nähnyt useita maita, tutustunut niiden luontoon, oloihin ja kaupunkeihin, vieläpä tutkinut niiden lainsäädäntöä ja hallintoa. Mutta silti ei kaikki tämä voi saada jäykkää mieltäni sellaisiin käsityksiin itsestäni, kuin olen huomannut monien nokkelain isottelijain heikkoudeksi, vaikka eivät ole milloinkaan saaneet kurkistaa oman pesänsä ulkopuolelle. Minä tunnen näköpiirimme kaikkien tähtisikermien nimet, ja vähän muutakin niistä, mutta olen tavannut lörpöttelevän merimiehen, joka tunsi vain kompassinpiirut ja Pohjantähden ja kuitenkin vaiensi minut puheillaan, ollen olevinaan minua suunnattomasti etevämpi. Minä tunnen useimmat kotimaani kasvit ja samaten naapurimaidenkin enkä kuitenkaan tiedä mielestäni niin paljon kuin silloin, kun tunsin niitä vain satasen ja tuskin olin käynyt kauempana kasveja keräämässä kuin lähimmässä esikaupungissa.

Totisesti onkin niin, että kyvykkäät ja ne, joiden päässä ei ole vain kourallinen tietoa, eivät mielestänsä tiedä mitään, ennenkuin tietävät kaikki. Mutta kun tämä on mahdotonta, jäävät he Sokrateen kannalle, sanoen tietävänsä vain sen, etteivät mitään tiedä. Enpä luule, että Homeros kiusasi mieltänsä tuumimalla kalamiesten arvoitusta tai että Aristoteles, joka ymmärsi tiedon epävarmuuden ja niin usein tunnusti ihmisen järjen liian heikoksi ymmärtämään luonnon ilmiöitä, milloinkaan oli vähällä hukuttaa itsensä koettaessaan selvittää Euripos-salmen virtauksia. Se, mitä tänään opimme, saattaa jo huomenna paremman arvostelumme edessä olla mitätöntä. Ja niinhän Aristoteles opettaa meille, mitä Plato oli hänelle opettanut, nimittäin itsensä kumoamista. Olen tutkinut kaikkea, enkä kuitenkaan voi tyytyä mihinkään, sillä jos ensimmäisten opintojemme ja nuoruusvuosiemme harrastusten mukaan saattaisimmekin luulla olevamme joko peripateetikkoja, stoalaisia tai akateemikkoja, näyttävät minusta viisaimmat miehet ainakin lopuksi olevan järjestään skeptikkoja, epäilijöitä, ja esiintyvät kaksinaamaisina kuin Janus tiedon tantereella.

Siitä syystä minulla on ensiksikin yleinen, tunnustettu filosofia, jonka opin koulussa, ja siitä keskustelen ja sillä tyydytän muiden järkeä, ja toiseksi itseäni varten omintakeisempi, kokemukseen perustuva järjestelmä, jolla tyydytän omaa järkeäni. Salomo, joka valitti tietämättömyyttään tiedon huipuilla ollessaan, ei ainoastaan ole masentanut minua omissa luuloissani, vaan laimentanut pyrintöjänikin. Vielä on eräs ajatus, joka joskus on saanut minut panemaan kirjani kiinni ja sanomaan itselleni, että on turhaa hukata aikaa tiedon umpimähkäiseen haalimiseen: parempihan olisi odottaa vähän aikaa, kunnes saamme vaistomaisesti ja välittömästi havaita sen, mitä nyt yritämme vaivalla ja tutkimisella saavuttaa. Parempihan on istua alallaan häveliäässä tietämättömyydessään ja tyytyä oman järkemme alkuperäiseen siunaukseen kuin hankkia epävarmaa tietoa tästä elämästä hikoillen ja tuskitellen, koska kuolema kuitenkin antaa selvyyden joka hupsullekin ilmaiseksi, — koska se itsestään kuuluu kirkastukseemme.

En ole vielä ollut avioliitossa ja yhdyn niihin, jotka eivät nai kahta kertaa. Silti en tarkoita, etten hyväksyisi toista avioliittoa, niinkuin en myöskään joka tapauksessa kieltäisi moniavioisuuttakaan, joka joinakin aikoina ja ottaen huomioon eri sukupuolten epätasaisen lukumäärän saattaisi olla välttämätönkin. Koko maailma luotiin miestä varten, mutta kahdestoista osa miehestä naista varten; mies on itsessään koko maailma ja Jumalan henkäys; nainen on miehen kylkiluu ja koukero kappale. Olisin tyytyväinen, jos ihmissuku lisääntyisi kuin metsä ilman yhtymystä, — jos maailma pysyisi pystyssä ilman tuota alhaista ja joutavaa liityntää, sillä se on hupsuinta, mitä viisas mies eläissään voi tehdä, eikä ole mitään muuta, joka niin nolaisi hänen jälleen raitistunutta mielikuvitustaan, kun hän muistelee, mihin eriskummaiseen ja arvottomaan hullutukseen on tuossa teossa langennut.

Tätä en puhu ennakkoluulon vallassa enkä nurjamielisyydestä kauniimpaa sukupuolta kohtaan, sillä luonnostani rakastan kaikkea kaunista. Voin kokonaisen päivän ihastuneena katsella kaunista maalausta, vaikka se esittäisi vain hevosta. Mutta luonteeni mukaista on mieluisampana harrastaa kaikkea sopusointua. Ja onhan kauneudessakin sopusointua ja Kupidon hiljaisissa sävelissä enemmän suloa kuin soittokoneen äänessä. Sillä musiikkia on kaikessa, missä on sopusointua, järjestystä ja suhteellisuutta, ja sikäli voimme tunnustaa olevan myös maailmankaikkeuden musiikkia. Sillä nuo hyvin järjestetyt liikkeet ja säännölliset askeleet, vaikka eivät annakaan korvassa kuuluvaa ääntä, tarjoavat ymmärryksen havaittavaksi mitä sopusointuisimman säveleen. Tasasuhtaisesti kehittynyt luonne iloitsee kaikesta sopusoinnusta. Ja se saa minut suuresti epäilemään, ovatko ne lainkaan päänsä puolesta eheärakenteisia, jotka vastustavat kaikkea kirkkomusiikkia.

Omasta puolestani kannatan sitä, enkä ainoastaan kuuliaisena kirkon jäsenenä, vaan tuntien sitä erikoisesti kaipaavani. Sillä yksinpä rahvaanomainen kapakkamusiikkikin, joka ilahduttaa toista ja kiukuttaa toista, saattaa minun mieleni hartaaksi ja kohottaa sen ajattelemaan ensimmäistä säveltäjää. Siinä on jotakin jumalallista, enemmän kuin korva käsittää. Siihen sisältyy hieroglyfimäinen ja verhottu opetus koko maailmasta ja kaikista luoduista, korvalle sellainen sävel, jota koko maailma, oikein käsitettynä, tarjoisi ymmärrykselle. Lyhyesti sanottuna se on aistittava ilmaus siitä sopusoinnusta, jonka Jumalan korva henkisessä merkityksessä kuulee.

En tahdo sanoa, niinkuin Plato, että sielu on sopusointu, vaan sopusointuinen ja lähimmin tuntee myötätuntoa säveliin. Siitä syystä muutamat, joiden ruumiinlaatu on vireessä heidän sielullisten taipumuksiensa mukaan, ovat synnynnäisiä runoilijoita, vaikka kaikkikin ovat luonnostaan taipuvia rytmiin. Se johti Tacituksen historiansa ensi riveillä käyttämään runomittaa, ja Cicero, viheliäisin kaikista runoilijoista, vaikka tekeytyy runoilijaksi, aloittaa esityksensä erinomaisella heksametrillä.

Minulle ovat aivan outoja ammattiini muutoin kuuluvat alhaiset ja epäkristilliset toivomukset. Minä en salaa toivo ruton puhkeamista enkä iloitse nälänhädän tullessa tai kurkistele ennustuksiin ja almanakkoihin, haluten nähdä pahoja merkkejä, onnettomia tähtien asentoja ja pimennyksiä, enkä liioin iloitse siitä, että keväisin on niin epäterveellistä ja talvet ovat niin epäsuotuisia. Minun rukoukseni käyvät samaan suuntaan kuin maanviljelijäin ja toivoisin kaikkien asioiden tapahtuvan oikealla ajallaan, niin etteivät ihmiset enempää kuin vuodenajat joutuisi suunniltaan. Toisinaan on potilaani tauti suorastaan sairautta minulle itselleni. Mieluummin haluan parantaa hänen vammojansa kuin saada välttämättömiä tarpeitani. Jollen saa hänelle mitään hyvää tehdyksi, niin en voi oikein kunniallisesti maksua ottaa, vaikka myönnänkin, että palkkio suoritetaan hyvää tarkoittavien yrityksiemme korvaukseksi.

Minua ei ainoastaan hävetä, vaan olen sydämestäni pahoillani, että paitsi kuolemaa on myöskin parantumattomia tauteja, kuitenkaan en omasta puolestani enkä siitä syystä, että taitoni ei kykene niitä parantamaan, vaan ihmiskunnan yhteisen asian tähden, jota pidän omanani. Ja puhuakseni yleisemmin, ne kolme ylevää ammattia, joita kaikissa sivistyneissä maissa pidetään arvossa, johtuvat vain Aatamin lankeemuksesta, eivätkä suinkaan ole vailla heikkouksiansa: ei ole ainoastaan tauteja, joita _lääketiede_ ei pysty parantamaan, vaan on myöskin asioita, joita _laki_ ei voi ratkaista, ja vikoja, joita ei _jumaluusoppi_ pysty oikaisemaan.

Jos kerran yleiset kirkolliskokoukset voivat erehtyä, en ymmärrä, miksi yksityiset oikeusistuimet olisivat virheettömiä. Niiden parhaimmatkin säädökset nojaavat ihmisen erehtyvään päättelyyn, ja toinen laki tuomitsee toisen, niinkuin Aristoteleskin useasti hylkäsi edeltäjiensä mielipiteet, koska ne, vaikka olivatkin hyväksyttäviä järjen kannalta, eivät silti soveltuneet hänen omiin sääntöihinsä ja hänen periaatteittensa logiikkaan.

Omasta puolestani, puhumattakaan Pyhää Henkeä vastaan tehdystä synnistä, jonka koko laatukin kuten parantaminen on tuntematon, voin pikemmin parantaa luuvalon tai sappikiven joistakin ihmisistä kuin jumaluusoppi voi poistaa ylpeyttä tai ahneutta toisista. Ja lääketaidollani voin parantaa vikoja, joihin ei jumaluusoppi lainkaan pysty, ja ne tottelevat pillereitäni, mutta eivät vähääkään hellitä saarnoista. En kehu, vaan sanon suoraan, että me kaikki työskentelemme omaa parannustamme vastaan, sillä kuolemahan on kaikkien tautien parannuskeino. Muuta yleistä parannuskeinoa en tunne. Se kyllä on perin tympeä nirsovatsaisille, mutta asianmukaisen maitin vallitessa suorastaan nektaria ja kuolemattomuuden makeata juomaa.

Seurustelussani noudatan samaa sääntöä kuin aurinko, joka suhtautuu ystävällisesti sekä hyviin että pahoihin. Ehkä ei olekaan pahoja ihmisiä, ja pahinkin saattaa olla paras, — jos hän saa olla niiden ominaisuuksien piirissä, jotka hänessä ovat hyviä. Ei liene yhtään niin riitaista ihmistä, ettei oikean virityksen hetki voisi siinä herättää sulosoinnun säveltä. _Magnae virtutes, nec minora vitia_ [suuret hyveet eikä pienemmät paheetkaan] on parhaiden luonteitten tunnus, mutta samaa voidaan kääntäen sanoa pahimmista, sillä turmeltuneimmassakin luonteessa on jotakin, mikä on pysynyt koskemattomana ja toisin päin vaikuttaen esiintyy parempana, taikka hänessä on voimakas vastenmielisyys määräsuuntaan, suojaten häntä saamasta tuhoavan paheen myrkkyä ja auttaen kestämään yleisenkin turmeluksen keskellä. Samaa huomataan luonnossakin. Tehokkaimmat lievikkeet ovat kätkettyinä syövyttävimpiin aineisiin.

Lisäksi väitän kokemuksen perustuksella, että myrkyt sisältävät itsessänsä oman vastamyrkkynsä, joka suojelee niitä itsemyrkytykseltä, ne kun ilman sitä olisivat vaarallisia ei vain muille, vaan itselleenkin. Minäpä pelkäänkin omassa itsessäni tapahtuvaa tärveltymistä enkä niin paljon toisista tarttuvaa. Itsessäni kapinoitseva joukko tahtoo tuhota minut ja itse tartutan itseäni; vanha Aatami asustaa minussa yhä. Tunnen tuon alkuperäisen syövän jäytävän ja ahmivan itseäni, ja sen vuoksi kuuluu litaniaani myöskin rukous: _Defenda me, Dios, de me_, Herra, suojele minua itseltäni.

Ei yksikään ihminen ole ihan yksinänsä, sillä jokainen on pienoismaailma ja kuljettaa siis mukanaan koko maailman. _Nunquam minus solus quam cum solus_ [ei koskaan ole vähemmän yksinään kuin yksin ollessaan] on erityisesti viisaan miehen suussa mielevä lause, mutta myös totta hullunkin sanoiksi. Niinpä ihminen ei edes erämaassa ole yksinään, ei ainoastaan siitä syystä, että hänellä on seurana oma itsensä ja ajatuksensa, vaan senkin vuoksi, että paholainen aina tulee seuraamme yksinäisyydessä ja tuo häijy kapinoitsija aina yllyttää meitä kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tavallisesti liittyvät yksinäisiin ajatuksiimme. Eikä tarkemmin sanottuna olekaan mitään sellaista kuin yksinäisyys eikä mitään sellaista, jonka voisi sanoa olevan yksin ja itsessään, paitsi Jumala, joka on oma piirinsä ja vain oman itsensä varassa. Kaikki muut, erilaisten ja yhteen sopimattomien osiensa ohella, jotka tavallaan monistavat niiden luontoa, ovat olemassa Jumalan myötävaikutuksella ja hänen kätensä tukemina. Lyhyesti sanoen ei voi olla mitään muuta todella yksinäistä ja itsekseen kuin se, joka on todella yksi, ja sellainen on vain Jumala; kaikki muut poikkeavat ykseydestä ja ovat siis moninaisia.

Mitä minun elämääni tulee, on se kolmekymmentä vuotta jatkunut ihme, jonka selostaminen ei olisi historiaa, vaan runoutta ja kuulostaisi tavallisesta ihmisestä sadulta. Sillä minun mielestäni maailma ei ole majatalo, vaan sairashuone, ei elinpaikka, vaan kuolinsija. Se maailma, jota tarkastelen, olen minä itse; omassa itsessäni olevaa pienoismaailmaa minä tutkistelen. Toista maailmaa käytän vain samaan tapaan kuin karttapalloani, jota huvikseni silloin tällöin kääntelen. Ne, jotka tarkastelevat ulkopuoltani ottaen huomioonsa vain asemani ja varallisuuteni, eivät lainkaan älyä, kuinka korkealla olen, sillä minä olen Atlaankin hartioita ylempänä. Maa on kuin piste, ei ainoastaan taivaaseen verrattuna, joka on yllämme, vaan myöskin itsessämme olevan taivaallisen puolen rinnalla. Se lihamäärä, joka on olentoni ympärillä, ei voi rajoittaa sieluani. Tuo pinta, joka ilmoittaa näköpiirillä olevan rajansa, ei voi vakuuttaa minua yhtä rajoitetuksi. Minun ympyräni on laajempi kuin kolmesataakuusikymmentä astetta, ja vaikka ruumiini mitat mainitaan numeroilla, ei se kuitenkaan koske sieluani. Ja samalla kun tutkin itseäni ja huomaan olevani pienoismaailma, havaitsen kuitenkin olevani myös jotakin enemmän kuin iso maailma onkaan.

Meissä on varmasti jotakin jumalallista, sellaista, mikä oli olemassa ennen alkuaineita ja minkä ei tarvitse aurinkoa kiittää. Luonto sanoo yhtä hyvin kuin raamattukin minun olevan Jumalan kuvan. Joka ei sen vertaa ymmärrä, ei ole vielä ensimmäistäkään läksyänsä oppinut ja häätyy aloittamaan ihmisen aakkosista.

Toivoakseni en sillä halvenna kenenkään onnea, jos sanon olevani yhtä onnellinen kuin kuka hyvänsä. _Ruat coelum, fiat voluntas Tua_ [vaikka taivas romahtaisi, tapahtukoon Sinun tahtosi] pelastaa kaikesta. Sillä mitä hyvänsä tapahtuukin, on se vain samaa, mitä päivittäin rukoilemme. Lyhyesti sanottuna: olen tyytyväinen, ja mitäpä kaitselmuksella olisi muuta annettavaa? Ja tämähän todella on onnellisuutta, ja sitä saan kokea. Siksi olenkin onnellinen kuin unessa ja yhtä tyytyväinen nauttiessani onnea mielikuvituksessa kuin toiset ilmeisemmässä todellisuudessa.

Varmasti voimme unissamme paremmin tajuta niitä asioita, jotka meitä ilahduttavat, kuin valveilla ollessamme. Ilman sitä olisin onneton, sillä hereillä tekee arvosteluni minut tyytymättömäksi, aina kuiskaten minulle, että olen poissa ystäväni luota. Mutta lempeät uneni öisin hyvittävät minua ja saavat minut uskomaan, että olen hänen sylissään. Kiitän Jumalaa onnellisista unistani, samoin kuin hyvästä levostanikin, sillä ne tarjoovat tyydytystä kohtuullisille toiveille ja sellaisille ihmisille, jotka tyytyvät vähäänkin onnellisuuteen. Eikä liene synkkämielinen se käsitys, että me kaikki olemme kuin nukuksissa tässä maailmassa, että tämän elämän käsitykset ovat pelkkiä unelmia verrattuina tulevaisen maailman tajuntaan, niinkuin unihaaveet selvän päivän tajunnan rinnalla. Molemmat ovat yhtä erehdyttäviä, ja toinen näyttää vain olevan toisen vertauskuva. Me olemme vähän enemmän kuin oma itsemme nukkuessamme, ja ruumiimme uinailu tuntuu aloittavan sielun valveutumisen. Aistimemme ovat kyllä sidotut, mutta järkemme vapautuu, eivätkä ajatuksemme valveilla ollessamme voi kilpailla unessa saamiemme haaveiden kanssa.

Syntymämerkkini osui Skorpionin vetiseen tähtikuvioon; syntymiseni tapahtui Saturnuksen kiertotunnilla, ja luulenpa itsessäni olevan jonkun verran tämän kiertotähden lyijymäisyyttä. Minä en ole lainkaan taipuvainen leikinlaskuun, eikä minulla ole lahjoja esiintyä pilapuheilla ja sukkeluuksilla seurassa. Mutta yhdessä ainoassakin unessa voin laatia kokonaisen huvinäytelmän, katsella sen suorittamista, panna merkille pilapuheet ja nauraa itseni hereille sen hullutuksista. Jos muistini olisi yhtä uskollinen kuin järkeni on silloin tuottelias, harjoittaisin tutkimuksia vain unissani. Samoin valitsisin sen ajan myöskin hartauteni harjoittamiseksi. Mutta karkealaatuinen muistimme ei kykene pitämään tallella keveämmin liikkuvan älymme vaikutuksia, vaan unohtaa ne ja herättyämme pystyy esittämään vain epäselvän ja katkonaisen kertomuksen siitä, mitä on tapahtunut.

Aristoteles, joka on kirjoittanut eri tutkielman unesta, ei mielestäni ole tarkoin sitä määritellyt. Eikä Galenuskaan, vaikka hän näyttää oikaisseen edellämainitun käsitystä. Sillä unissakävijöillä, vaikka he liikkuessaan nukkuvatkin, on kuitenkin aistimien toiminta jäljellä. Senvuoksi meidän täytyy sanoa, että meissä on jotakin, mikä ei ole Morfeuksen vallassa, ja että hurmiotilaan joutuneet sielut vaeltelevat omassa ruumiissaan niinkuin hengetkin asunnoikseen ottamissaan ruumiissa, joihin pukeutuneina ne näyttävät kuulevan, näkevän ja tuntevan, vaikka elimet ovat vailla aistimiskykyä. Niinpä huomataan ihmisten joskus lähtöhetkellänsä puhuvan ja ajattelevan asioita, jotka ovat heidän tavallisten kykyjensä yläpuolella; silloinhan näet sielu, joka alkaa vapautua ruumiin kahleista, puhkeaa kuin itsekseen toimimaan ja pääsee kuolevaisuuden rajojen ulkopuolelle. Me nimitämme unta kuolemaksi, vaikkakin herääminen meidät tappaa ja hävittää ne henget, jotka ovat elämän varsinaisena olinsijana. Tosiaankin tuo elämän puoli parhaiten esittää kuolemaa. Sillä jokainen ihminen elää todellisesti juuri niin kauan kuin hän saa varsinaisen luontonsa toimimaan tai jollakin tavalla toteuttaa kykyjänsä. Siksi Themistokles, joka surmasi erään sotilaistaan tämän nukkuessa, oli lempeä pyöveli. Sentapaista rangaistusta ei mikään laki ole lempeimmilläänkään ajatellut. Kummastelen, ettei Lucanuksen eikä Senecan mielikuvitus sitä keksinyt. Sellaista kuolemaa saattaa kirjaimellisesti sanoa meidän itse kokevan joka päivä, ja sellaisen kuoleman alaiseksi Aatamikin joutui ennenkuin hänestä tuli kuolevainen; sen kuoleman nojalla elämme elämän ja kuoleman välisessä tasoittavassa tilassa, ja se on niin tosikuoleman kaltainen, etten uskalla siihen antautua rukoilematta ja maailmalle puoleksi hyvästi jättämättä. Puheluni Jumalan kanssa kelpaa minulle hyväksi unilääkkeeksi. Muuta en kaipaa saadakseni hyvää unta, ja sitten suljen silmäni turvallisesti tyytyen sanomaan jäähyväiset auringolle, jos minun on nukuttava ylösnousemukseen asti.

Sitä menetelmää, jota minun olisi noudatettava tuomitessani, käytän usein keskinäisissä asioissa ja sovitan siihen geometrisen suhteen, jonka vuoksi, koettaessani olla toisille tasapuolinen, olen puolueellinen itseäni kohtaan ja liioittelen noudattaessani sääntöä: _mitä tahdot ihmisten sinulle tekevän, tee se myöskin heille_. En syntynyt perittyihin rikkauksiin, eikä tähteni lie ennustanut minulle varallisuutta. Tai jos olisikin niin ollut, niin sieluni vapaus ja mieleni suoruus olisivat tehneet tyhjiksi kohtaloni määräykset. Sillä minusta ahneus ei niin paljon tunnu paheelta kuin surkuteltavalta hulluudelta. Se, että pidämme itseämme saviastioina tai uskomme olevamme vainajia, ei ole niin naurettavaa eikä niin monta astetta aivastusyrtin vaikutuksen ulkopuolella kuin tämä. Ihmisten teoreettiset mielipiteet ja väittämät eivät ole niin järkeä vailla kuin heidän käytäntönsä johtopäätökset. Jotkut ovat väittäneet, että lumi on mustaa, että maa liikkuu ja että sielu on ilmaa, tulta, vettä; mutta kaikki tämä on filosofiaa eikä siinä ole suorastaan hulluutta, kun sitävastoin vähänkin ajatellen tajuamme, kuinka hupsua ja nurinkurista on himo maanalaiseen jumalaan, kultaan.

Minun täytyy tunnustaa olevani siinä merkityksessä ateisti. En voi suostuttaa itseäni kunnioittamaan sitä, mitä maailma palvelee. Mitä hyvänsä sen vaikutus saaneekin aikaan ruumiissani, ei sillä ole mitään tekemistä eikä vaikutusta sen ulkopuolella. Koko Intian hinnasta en pitäisi mielessäni alhaista aietta tai suunnittelisi tekoa, jonka vuoksi minua voitaisiin nimittää heittiöksi. Pelkästään tämän takia rakastan ja kunnioitan omaa sieluani, ja minulta puuttuu toinen pari käsivarsia syleilläkseni itseäni. Aristoteles on liian ankara, hän kun ei myönnä meidän voivan olla todellisesti anteliaita ilman rikkautta, onnettaren suopeaa kättä. Jos tämä on totta, niin tunnustan olevani laupias vain anteliaissa aikeissani ja runsaissa toivotuksissani. Mutta jos lesken ropo ei ollut vain kummastusta herättävä teko, vaan mitä ylevimmän uhraavaisuuden osoitus, silloin köyhätkin ihmiset saattavat rakentaa sairaaloita eivätkä rikkaat yksinään kykene pystyttämään temppeleitä.