Part 10

Minä noudatan omaa menettelytapaani, jota muut eivät käytä: otan huomioon omat pienet tilaisuuteni hyvää tehdäkseni, supistan omia välttämättömiä tarpeitani anteliaisuuden osoituksiin ja tyydytän toisten puutetta silloin, kun itsekin enimmin kaipaan. Sillä rehellinen sotajuoni on yllättää itsensä ja niin järjestää hyveiden ilmauksia, että silloin, kun niitä puuttuu yhdessä kohdassa, ne voisivat saada korvauksen toisessa. En toivo saavani Perun rikkauksia, vaan tyydyn kohtuulliseen toimeentuloon ja kykyyn voida tehdä sitä hyvää, johon Jumala on antanut minulle taipumuksia. Se, jolla on kyllin voidakseen olla antelias, on rikas, ja vaikeaapa on olla niin köyhä, ettei jalo mieli keksi keinoja toteuttaakseen hyvää tahtoansa. _Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle;_ siinä on lyhykäisesti enemmän kaunopuheisuutta kuin saarnakokoelmassa. Ja jos todellakin lukija ymmärtäisi tuollaiset lauseet niin vakavalta kannalta kuin ne on lausuttu, emme tarvitsisi laveita opetuksia, vaan olisimme rehellisiä pienen otteen kuultuamme.

Jo tämäkin syy vaikuttaa, etten voi nähdä kerjäläistä huojentamatta hänen hätäänsä kukkarostani tai hänen sielunsa taakkaa rukouksillani. Näennäiset ja satunnaiset eroavaisuudet meidän välillämme eivät saata minua unohtamaan meissä molemmissa olevaa yhteistä ja koskematonta. Ryysyisen puvun ja viheliäisen ulkoasun alla, raajarikkoisen ja vajavaisen ruumiin suojassa asuu sielu, joka on samaa sukua kuin omammekin, Jumalasta kotoisin niinkuin meidänkin ja yhtä hyvin pelastettavaksi aiottu. Kansantalousmiehen työskennellessään saadakseen aikaan yhteiskunnan, jossa ei köyhyyttä olisi, poistavat tilaisuuden harjoittaa armeliaisuutta eivätkä ymmärrä kristityn yhteiskunta-ajatusta, unohtaen myös Kristuksen ennustuksen.

Mutta on toinenkin laupeuden puoli, joka on edellisen perustus ja kulmakivi, nimittäin rakkaus Jumalaan, jonka nojassa voimme rakastaa lähimmäistäkin. Sillä se minusta on oikeata laupeutta, että rakastamme Jumalaa hänen itsensä vuoksi ja lähimmäistämme Jumalan vuoksi. Kaikki, mikä on todella rakastettavaa, on Jumalaa tai tavallaan osa hänestä, joka heijastaa ja kuvastaa häntä. Eikä ole ihmeellistä, että rakkautemme kiintyy näkymättömään, sillä kaikki, mitä todella rakastamme, on näkymätöntä. Se, mitä hellimme aistimiemme vaikutelman takia, ei ansaitse niin puhdasta nimitystä. Niinpä siis ihailemme hyvettä, vaikka emme aistimillamme voi sitä havaita. Samoin ei se puoli, mitä ylevissä ystävissämme rakastamme, ole käsin tavoiteltavissa, vaan se on jotakin sisäistä, jota emme voi syleillä. Jumala, joka on itse hyvyys, ei voi rakastaa muuta kuin sitä, mikä on hänestä. Hän rakastaa meissäkin sitä, mikä on niin sanoaksemme häntä itseänsä ja hänen Pyhän Henkensä vaikutusta. Jos tarkastamme todellisuuden mukaisesti vanhempain, vaimon ja lasten rakkautta, niin se kaikki on tyhjää kuvitelmaa ja unennäköä, vailla todellisuutta, totuutta ja pysyväisyyttä. Sillä vaikka aluksi meidän ja vanhempien välillä on voimakas yhdysside, niin kuinka helposti se katkeaakaan! Me kiinnymme vieraaseen naiseen ja unohdamme vaimon takia oman äitimme ja sen kohdun, jossa sikisimme, muistaen vain sitä, jossa oma kuvamme on sikiävä. Kun tämä nainen lahjoittaa meille lapsia, ei rakkautemme enää pysy yhtä korkealla, vaan laskee, siirtyen seuraamaan uutta sukupolvea, jossa taas rakkaudella ei ole vakaata asuinsijaa. Kun lapset varttuvat, toivovat he meidän jo lähtevän tieltä pois tai kiintyen johonkin naiseen käyttävät laillista keinoa rakastaa vierasta ihmistä enemmän kuin meitä. Näin ollen kuvittelen ihmisen joutuvan elävältä haudatuksi ja näkevän hautansa omissa jälkeläisissään.

Niinpä siis lopettaakseni sanon, ettei auringon alla (tai niinkuin Kopernikus tahtoisi sanoa: yllä) ole mitään onnellisuutta, eikä ole perätön Salomon niin usein toistettu viisas lauselma: _kaikki on turhuutta ja hengen vaivaa_. Ei ole mitään onnellisuutta siinä, mitä maailma ihailee. Kun Aristoteles ponnistelee kumotakseen Platon aatteita, joutuu hän itse samanlaiseen kumottavaan aatteeseen, sillä hänen esittämänsä _summum bonum_, korkein hyvä, on vain mielikuva, eikä ole olemassakaan sellaista, mitä hän pitää onnellisuutena.

Se, missä Jumala itse on onnellinen ja enkelit autuaita ja minkä puutteessa paholaiset ovat onnettomia, sitä vain uskallan nimittää onnellisuudeksi. Mikä hyvänsä siihen johtaa, ansaitsee myös tuon nimen, mutta sensijaan mikä muu hyvänsä, mitä maailma nimittää onnellisuudeksi, on minusta vain kuin Pliniuksen tai Boccacion tai Malizspinin juttuja, haavekuva tai harhanäky, jossa ei ole muuta onnellisuutta kuin sen nimi. Siunaa minua, oi Herra, tässä elämässä vain omantunnon rauhalla, tunteitteni hallinnalla, omalla ja kalleimpien ystävieni rakkaudella, niin olen onnellinen Caesarin kadehdittavaksi. Nämä ovat perin vaatimattoman kunnianhimoni nöyrät toiveet, ja niihin sisältyy kaikki, mitä maan päällä uskallan onnellisuudeksi nimittää. Siinä en tahdo panna mitään rajoja Sinun kädellesi tai kaitselmuksellesi. Määrää kohtaloni oman hyväksinäkemisesi viisauden mukaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, vaikka se merkitsisi minun tuhoani.