Part 8

Olen syntynyt lauhkeassa ilmanalassa, mutta minusta tuntuu, että sopisin asumaan kaikissa. Minä en ole sellainen kasvi, joka ei menestyisi puutarhan ulkopuolella. Kaikki paikat, kaikki ilmanalat ovat minulle kuin yksi ainoa maa. Minä olen Englannissa kaikkialla ja jokaisen leveysasteen kohdalla ollessani. Olen joutunut haaksirikkoon enkä kuitenkaan ole meren tai tuulten vihamies. Voin lukea, huvitella ja nukkua myrskynkin raivotessa. Lyhyesti sanoen: en viero mitään, ja omatuntoni sanoisi minun valehtelevan, jos väittäisin jyrkästi inhoavani tai vihaavani jotakin olentoa, paitsi paholaista, tai ainakin kammoavana siinä määrin, etten voisi siihen mukaantua. Jos yleisten vihattujen asioiden joukossa on jotakin, mitä tuomitsen tai halveksun, niin se on tuo kaiken järjen, hyveen ja uskonnon vihollinen, _joukko_, monipäinen hirviö, joka eri osiinsa jaettuna näyttää ihmisiltä, Jumalan luomilta järkeviltä olennoilta, mutta toisiinsa sekaantuneena on vain yksi ainoa valtava peto, hirveämpi epäsikiö kuin mikään monipäinen lohikäärme.

Laupeuden kanssa ristiriitaista ei ole nimittää sellaisia olennoita hulluiksi. Sillä tavoin kaikki pyhät kirjoittajat ovat heitä nimittäneet Salomonin antaman esimerkin mukaan, ja meidän uskomme mukaan se tulee hyväksyä. Myöskään en joukkonimityksellä tarkoita pelkästään alhaisempia ja vähäarvoisempia ihmisiä, sillä ylempienkin joukossa on huonompia aineksia, jonkinlaista rahvasta, jonka mieli on yhtä oikullinen kuin edellistenkin ja joka on käsityöläisten tasolla, vaikka varallisuus jonkun verran kultaa heikkouksia ja kukkaro on vastapainona hassutuksille. Mutta samoin kuin lukua laskiessa kolme tai neljä miestä yhteensä voi joutua takapajulle yhden ainoan rinnalla, joka pitää itseään heitä heikompana, samoin myös kokonainen joukko noita tietämättömiä kultakaloja ei ansaitse todellista kunnioitusta senkään vertaa kuin moni kurja ihminen, joka asemansa puolesta on heidän jalkainsa juuressa. Puhukaamme poliitikkojen tapaan: on olemassa aatelisia ilman sukutaulua, luonnollista jaloutta, jonka nojalla pääsee kohoamaan toisen tasalle vieläpä yläpuolellekin ansioittensa ja eteväin ominaisuuksiensa mukaan. Vaikka aikamme turmelus ja nykyiset pyrinnöt näyttävät viittaavan toiseen suuntaan, olivat asiat edellämainitulla kannalla alkuperäisissä valtioissa, ja siihen perustuu vieläkin kaikkien oikeinjärjestettyjen yhteiskuntien elämä, kunnes väärinkäytökset pääsevät valtaan, karkeammat vietit pyrkivät saavuttamaan sitä, mitä viisaammat ylenkatsovat, ja kullakin on vapaus koota ja keinotella itselleen rikkauksia, joiden avulla taas voidaan hankkia, mitä kukin himoitsee.

Luonteeni yleinen ja puolueeton laatu taivuttaa minut etusijassa yllämainittuun jaloon hyveeseen. Onnellista on olla syntymästään ja luonnostaan taipuvainen hyveeseen ja niinmuodoin kasvaa kuin siemenestä, tarvitsematta joutua kasvatuksen kautta oksastetuksi ja siihen pakotetuksi. Kuitenkaan emme ole muuta kuin siveellisyyden saarnaajia, jos noudatamme vain omia luonnollisia taipumuksiamme emmekä anna minkään korkeamman lain kuin järjen niitä säännöstellä, ja Jumalan sanan mukaan olemme silloin vielä pakanoita. Siksi täytyy rakkauden suurella työllä olla muitakin vaikuttimia ja päämääriä. En anna almuja vain tyydyttääkseni veljeni nälkää, vaan täyttääkseni Jumalan tahtoa ja käskyjä. En ota esiin kukkaroani pelkästään hänen tähtensä, joka pyytää, vaan Hänen tähtensä, joka on sen minulle antanut. En tahdo auttaa ketään sen vuoksi, että hän kaunopuheisesti puhuu kurjuudestaan, enkä tyydyttääkseni säälintunnettani, sillä se olisi pelkkää moraalista armeliaisuutta ja johtuisi enemmän intohimosta kuin järjestä. Sillä se, joka auttaa toista pelkän säälin vaikutuksesta, ei anna apuansa niin paljon hänen kuin oman itsensä vuoksi, sillä säälien toisten onnettomuutta otamme sen omaksemme, ja auttaessamme heitä siitä autamme samalla itseämme. Samoin on erehdyttävää koettaa korjata toisten onnettomuutta sitä armeliaitten luonteitten tavallista ajatusta seuraten, että voimme itsekin kerran joutua samanlaiseen asemaan. Sillä se on nurjaa ja ovelaa laupeutta, koska sitä osoittamalla näytämme houkuttelevan ihmisten sääliä kaiken varalta.

Olen muuten pannut merkille, että varsinaiset almuihin turvautuvat, vaikka liikkuvatkin suuressa kansanjoukossa, kuitenkin osaavat pyynnöillään kääntyä määrättyjen, valittujen henkilöiden puoleen. Nämä kokeneet ja ammatissaan taitavat kerjäläiset ovat varmastikin perehtyneet kasvojen ilmeitä tuntemaan, ja sen avulla he oitis keksivät armeliaan ihmisen. Sillä kasvoissamme on joitakin salaperäisiä merkkejä, jotka ilmaisevat sielumme laadun ja joista sekin, joka ei tunne edes aakkosia, voi lukea luonteemme ominaisuudet.

Olen myös sitä mieltä, että ilmeitä on tavallaan havaittavissa, ei ainoastaan ihmisissä, vaan kasveissakin, joten kussakin niistä on jokin ulkonainen piirre ilmaisemassa sisällistä muotoa. Jumalan sormi on jättänyt merkin kaikkiin töihinsä, ei tosin kuviolla tai kirjaimilla ilmaistuna, vaan niiden erinäisissä muodoissa, rakenteessa, osissa ja toiminnoissa, joista yhteensä saadaan niiden laatua kuvaava sana. Näillä sanoilla Jumala antaa tähdille nimet ja samojen aakkosten avulla Aatami pani kullekin luontokappaleelle sen erikoista laatua vastaavan nimen.

Paitsi näitä kasvojemme piirteissä esiintyviä merkkejä on käsissämmekin eräänlaisia salaperäisiä kuvioita, joita en uskalla sanoa vain sattumalta muodostuneiksi, koska ne ovat sellaisen kynän piirtämiä, joka ei milloinkaan suotta piirtele. Tämän otan huomiooni sitäkin suuremmalla syyllä, kun omassa kädessäni on sellaista, mitä en ole nähnyt kenenkään toisen kädessä. Myönnän kyllä, ettei Aristoteles etevässä ja ainokaisessa teoksessaan fysionomiikasta mainitse mitään käsien piirteitten tutkimisesta eli khiromantiasta; mutta uskon egyptiläisten, jotka harjoittivat tällaisia hämäriä, salaperäisiä tieteitä, olleen siihenkin perehtyneitä, ja sitähän myöhemmät maita kiertelevät ja egyptiläisinä esiintyvät petkuttajat olivat tuntevinaan ja ehkäpä olivatkin siitä tallettaneet joitakin tärveltyneitä jäännöksiä, joiden avulla voivat ennustuksissaan joskus oikeaankin osua.

Ihmiset yleensä ihmettelevät, kuinka niin monien miljoonien eri ihmiskasvojen joukossa ei ole toistensa kaltaisia. Minä puolestani ihmettelisin yhtä paljon, jos kahdetkaan kasvot olisivat yhtäläiset. Se, joka ottaa huomioon, kuinka monta tuhatta erilaista sanaa on voitu helposti sepittää neljästäkolmatta kirjaimesta, ja niinikään, kuinka monta sataa erilaista piirrettä on ihmisen kuvassa, käsittää muitta mutkitta, että tuollainen vaihtelu on aivan välttämätön. Ja vaikeatahan olisikin kaikkien eri piirteitten niin yhteen sattua, että ne muodostaisivat toistensa peilikuvia. Jos taiteilija umpimähkään sommittelee miljoonan eri kasvoja, niin huomataan ne kaikki erilaisiksi; vieläpä sittenkin, vaikka hän jokaisen niistä laatisi mallin mukaan, jää niihin kaikesta hänen taitavuudestaan huolimatta helposti havaittavia eroavaisuuksia. Sillä kaikkien olioiden todellinen esikuva on lajiaan täydellisin, emmekä sitä saavuta, vaikka laatisimme sitä paremmankin kuvan, koska tämä ei silloin olisi alkuperäisen kuvattavan kaltainen.

Toisaalta ei luontokappaleiden suurempi yhtäläisyys loukkaa luonnon vaihtelevaisuutta eikä millään tavoin halvenna Jumalan töitä. Sillä samanlaisissakin olioissa on eroavaisuuksia, ja parhaitenkin toisiansa vastaavissa on ilmeisiä ristiriitoja. Ja sillä tavoin ihminenkin on Jumalan kaltainen. Sillä juuri niissä asioissa, joissa samankaltaisuus ilmenee, olemme samalla perin erilaisia kuin hän. Ei milloinkaan ole ollut mitään toisen kanssa niin samankaltaista, että ne kaksi kaikilta kohdiltaan yhtyisivät. Sillä aina pääsee jokin eroavaisuus esille, estäen samaisuuden; muutoinhan kaksi eri asiaa eivät olisi ainoastaan samankaltaisia, vaan ihan samoja, mikä on mahdotonta.

Mutta palataksemme filosofiasta laupeuteen, en käsitä tätä hyvettä niin ahtaasti, että katsoisin ainoastaan almujen antamisen olevan laupeudentyötä, — että jokin määrä anteliaisuutta olisi tämän hyveen koko saavutus. Jumaluusoppi on viisaasti jakanut laupeudentyöt eri haaroihin ja osoittanut tällä kapealla tiellä useita eri polkuja hyvyyteen, niin että yhtä monella tavalla kuin voimme tehdä hyvää, voimme myös laupeutta toteuttaa.

Ihmisessä ei ole ainoastaan ruumiin, vaan sielunkin vikoja, samoin kuin on ulkonaisia sattumuksia, jotka kaipaavat armeliasta apuamme. Minä en voi ketään halveksia tietämättömyyden vuoksi, vaan tahdon kohdella häntä yhtä sääliväisesti kuin Latsarusta. Ei suinkaan ole suurempaa laupeutta verhota hänen ruumistansa kuin vaatettaa hänen sielunsa alastomuutta. Kunniakasta on nähdä muiden ihmisten järki puettuna meidän liveriimme ja heidän lainaamansa ymmärrys tuottamassa kunniaa omamme suosiollisuudelle; se on huokeinta lajia hyväntekeväisyyttä, ja auringon osoittaman luonnollisen hyväntekeväisyyden tavoin se valaisee muita, pimittämättä siltä lainkaan itseänsä. Kitsauden osoittaminen tämäntapaisessa hyväntekeväisyydessä on surkeinta lajia ahneutta ja vieläkin häpeällisempää kuin saituus raha-asioissa.

Olen siis velvollinen harjoittamaan tällaista hyväntekeväisyyttä asemani vuoksi, kun näet esiinnyn oppineena. Senpä vuoksi en teekään päästäni tietojen hautaa, vaan aartehiston. Opiskelua en tahdo pitää yksinoikeutenani, vaan kaikkien yhteisenä omaisuutena. Niinmuodoin en opiskele vain oman itseni hyväksi, vaan niidenkin, jotka eivät itse hanki oppia. En kadehdi ketään, joka tietää enemmän kun minä, mutta säälin niitä, jotka tietävät vähemmän. En opeta ketään näyttääkseni taitoani tai mieluummin ylläpitääkseni ja lisätäkseni sitä omassa päässäni kuin herättääkseni ja edistääkseni hänen tietojansa. Näissä kaikissa harrastuksissani on vain yksi ajatus, joka minua vaivaa, nimittäin että kaikkien hankittujen ominaisuuksieni täytyy hävitä minun mukanani, enkä voi niitä testamentata arvoisille ystävilleni.

En voi vihata tai halveksia ketään erehdyksen vuoksi enkä ymmärrä, miksi mielipiteiden eroavaisuus kumoaisi tunteet. Sillä eri mielipiteet, väittelyt ja todistelut, sekä filosofiset että jumaluusopilliset, jos niitä käsittelevät ymmärtäväiset ja rauhalliset ihmiset, eivät suinkaan loukkaa laupeuden lakeja. Kaikissa väittelyissä on kiihtyminen päätöntä, sillä silloin järki syöksyy hullun koiran tavoin väärille jäljille ja unohtaa alkuperäisen kysymyksen. Ja siinäpä on yksi syy, miksi riitakysymykset eivät milloinkaan saa ratkaisuaan. Sillä vaikka niitä lavealti esitettäisiin, joutuvat ne tuskin lainkaan käsiteltäviksi, — niihin kietoutuu tarpeettomia sivuasioita, ja riitapuolia itseään pohditaan usein yhtä laajasti kuin esillä olevia asioita.

Uskonnon perustukset ovat jo lasketut ja pelastuksen periaatteet kaikkien hyväksymät, niin ettei ole jäljellä montakaan kysymystä, jotka oikeuttaisivat kiihkoon. Eikä silti kukaan ole väitellyt ilman kiihkoa edes jumaluusopin alalla, saatikka halpa-arvoisemmista asioista. Mikä taistelu riehuukaan Lukianoksella S:n ja T:n välillä! Kuinka huitovatkaan kielimiehet kiistellessään _Jupiterin_ genetiivistä! Ja kuinka he kolhivatkaan omia kallojaan, pelastaakseen Priskianuksen pään! _Si foret in terris, rideret Democritus_ [Jos Demokritos vielä eläisi, niin hän nauraisi].

Kuinka monta haavaa on viisaampienkin taistelijain kesken annettu ja kuinka monta tehty kunniattomaksi vain mitättömän mielipiteen voiton vuoksi tai jotta jokin vaivainen eroavaisuus saataisiin toteen! Ovathan tiedemiehet rauhanmiehiä eivätkä kanna aseita, mutta heidän kielensä ovat terävämmät kuin partaveitsi, heidän kynänsä piirrot ulottuvat kauemmaksi ja kuuluvat kovemmin kuin ukkosen jyrinä. Minä kestän mieluummin basiliskin kammokatsetta kuin armottoman kynämiehen raivoa.

Viisaat ruhtinaat eivät suojele taiteita ja kohtele suvaitsevasti oppineita pelkästään tiedonharrastuksen tai runotarten palvomisen takia, vaan he haluavat saada nimensä ikuistetuiksi heidän kirjoituksissaan ja pelkäävät jälkimaailman kynämiesten kostoa. Sillä kun he ovat osansa suorittaneet ja siirtyvät tästä maailmasta, tulee kynämiesten astua esiin, tarjota maailmalle heidän elämänvaiheittensa siveellinen puoli ja jättää jälkipolville täysi luettelo heidän hyveistään ja paheistaan. Ja totisesti tarvitaankin koko joukko omaatuntoa historian kyhäämiseen; mitään mahdollisuutta ei ole puolustautua jonkin jutun häväistystä vastaan, sillä valhe esiintyy siinä niin arvovaltaisena, että se häpäisee meidän hyvät nimemme kaikkien kansojen ja koko tulevaisuuden edessä.

Onpa eräs toinenkin loukkaus laupeutta vastaan, josta ei mikään kirjailija ole kirjoittanut ja vain hyvin harvat muuten välittäneet. Tarkoitan sitä, ettei soimata ainoastaan eri uskontunnustuksia, kirkonmenoja ja yhteiskuntaluokkia, vaan kokonaisia kansoja, me kun solvaamme toisiamme häpäisevillä nimityksillä ja tylysti arvostellen muutamain harvojen käytöstä päätämme kaikkien olevan samanlaisia:

Le mutin Anglois, et le bravache Escossois, et le fol François, le poultron Romain, le larron de Gascongne, l'Espagnol superbe, et l'Aleman yvrongne.

Apostoli Paavali, joka sanoo kreetalaisia valehtelijoiksi, lausuu sen kuitenkin vain epäsuorasti ja viitaten heidän omaan runoilijaansa. Sellainen on yhteen suuntaan yhtä verinen ajatus kuin Neeron oli toisaalle, sillä sanoilla haavoitamme tuhansia ja yhdellä iskulla surmaamme koko kansakunnan kunnian. Yhtä hullua on riehua ja haukkua aikakausia vastaan tai luulla voivamme saattaa ihmisiä järkiinsä intohimon puuskilla. Demokritos, joka luuli voivansa naurulla palauttaa ihmiset hyvyyteen, tuntuu minusta yhtä raskasmieliseltä kuin Herakleitos, joka itki aikojen pahuutta. Minua ei sapeta se, että näen joukon olevan oikeassa mielentilassaan, se on: järjettömän oikullisuuden vallassa, sillä hyvin ymmärrän, että viisautta ei ole annettu maailman arkitavaraksi ja että vain harvojen etuoikeus on olla kelvollinen. Ne, jotka pyrkivät paheita hävittämään, tuhoavat myöskin hyvettä, sillä vastakohdat, vaikka ne kumoavat toisiansa, ovat kuitenkin toistensa elinehto. Niinpä hyve (pahan hävittäminen) on aate, mutta toisaalta synnin yleisyys ei alenna hyvyyden arvoa, siliä kun pahe voittaa enemmistön, saa hyve niissä, jotka jäävät sen kannattajiksi, yhä suuremman arvon. Jos se siis häviää toisista, monistuvat sen hyvät vaikutukset toisissa, jotka pysyvät koskemattomina ja säilyvät hukkumasta yleiseen tulvaan.

Senvuoksi voin katsella paheellisuutta, sitä ivaamatta, tyytyen vain nuhtelemaan ja ojentamaan. Sillä jalot luonteet, sellaiset, jotka pystyvät hyvyyttä osoittamaan, joutuvat pilkkapuheen kautta johdetuiksi pahaan yhtä helposti kuin nuhteen ja ojennuksen kautta hyvään. Meidän tulisi kaikkien olla sen verran hyvän puoltajia, että suojelisimme sitä pahan vallasta ja voisimme ylläpitää puhtaan totuuden arvoa. Eihän ihminen voi oikeudenmukaisesti arvostella ja tuomita toista, koska todellisuudessa kukaan ei oikein tunne toistansa. Sen käsitän itsestäni, sillä olenhan minä koko maailmalta näkymättömissä, eivätkä lähimmät ystävänikään näe minua muutoin kuin sumun läpi. Ne, jotka tuntevat minua pintapuolisesti, arvostavat minua vähemmän kuin itse ajattelen itsestäni, lähemmät tuttavani taasen enemmän. Jumala, joka minut täysin tuntee, tietää etten ole mitään. Sillä Hän yksin näkee minut ja koko maailman. Hän ei katsele meitä harhautuneen valonsäteen mukaan eikä minkään heijastuksen avulla, vaan näkee itse olemuksen ilman sen satunnaisten ominaisuuksien lisää ja olioiden muodot, niinkuin me näemme niiden toiminnan ilmaukset. Edelleen ei kukaan voi tuomita toistansa senvuoksi, ettei tunne omaa itseäänkään, sillä me moitimme toisia vain sikäli, kuin he poikkeavat siitä, mitä pidämme itsessämme kiitettävänä, ja suosimme toisia vain sen vuoksi, missä he näyttävät olevan kanssamme yhtä mieltä. Niinpä siis lopuksi kaikki on pelkkää itserakkautta, jonka me jokainen kuitenkin tuomitsemme.

Nykyajan ja ehkä entisaikojenkin yleinen valitus on se, että rakkaus kylmenee. Sen huomaankin parhaiten niissä, jotka enimmin ilmaisevat innostuksen palavuutta, sillä se on hyve, joka parhaiten soveltuu kylmimmille luonteille, sellaisille, jotka ovat nöyryyteen taipuvaisia. Mutta kuinka voisimme odottaa laupeutta toisia kohtaan, kun olemme armottomia itsellemme? _Rakkauden työt alkavat kotoa_, se on yleisesti tunnettu totuus, ja kuitenkin on jokainen oman itsensä pahin vihamies ja niin sanoaksemme oma pyövelinsä. _Älä tapa_, sanoo Jumala, mutta tuskin kukaan sitä huomioon ottaa. Sillä minusta jokainen ihminen on oma kostottarensa ja avustaa omien elonpäiviensä lyhentämisessä. Kain ei siis ollut ensimmäinen murhamies, vaan Aatami, joka hankki ihmisille kuoleman ja näki siitä havaannollisen esimerkin oman poikansa Aapelin kohtalossa, toisen kokemuksessa juuri sen toteutettuna, mitä usko ei ollut saanut häntä käsittämään oman itsensä teoriassa.

En luule olevan ketään, joka vähemmän välittäisi omasta surkeudestaan kuin minä, eikä ketään, joka niin läheisesti välittäisi muiden onnettomuudesta. Voisin menettää toisen käteni vuodattamatta kyyneltäkään ja joutua luullakseni paljonkaan valittelematta vaikka teilatuksi. Kuitenkin voin mitä katkerimmin itkeä näytelmää katsellessani ja todellisesti heltyen ottaa vastaan noiden ammattiteeskentelijäin kuviteltua surua. Epäinhimillistä raakalaisuutta on lisätä onnettomuutta jo ennestään murheellisille tai koettaa suurentaa intohimoa ihmisissä, joiden luonne muutenkin on hillittömän kiihkoinen. Juuri se oli Jobin suurimman kärsimyksen aihe, ja hänen ystäviensä kierot syytökset tuottivat hänelle suurempaa tuskaa kuin paholaisen suoranaiset iskut. Eivät ainoastaan omat, vaan myöskin ystäviemme kyyneleet kuivaavat surujemme tulvaa, sillä kun sen vedet jakautuvat useampiin puroihin, juoksevat ne kaikki rauhallisemmin ja mahtuvat kapeampiin uomiin.

Rakkauden vallassa on siirtää intohimon kiihko toisen ihmisen rinnasta toiseen ja jakaa suru melkein olemattomiin, sillä tuskankin voi, kuten minkä hyvänsä suureen, jakaa niin pieniin osiin, että vaikka se ei vielä olisi jakautumaton, se ainakin on huomaamaton.

Kuitenkaan en ystävän seurassa tahdo jakaa, vaan suurentaa hänen surujansa, jotta ne omikseni ottaen voisin helpommin niistä puhella. Sillä omassa järjessäni ja olemuksessani voin hallita sitä, mihin en pysty oman itseni ulkopuolella enkä toisen ihmisen piirissä. Minusta on usein tuntunut siltä, että kertomukset ylevistä ystävyysliitoista eivät oikeastaan esitä todellisuutta, vaan ovat kuvitelmia siitä, mitä pitäisi olla. Mutta nyt en niissä näe muuta kuin pelkkiä mahdollisuuksia, niin että sellaisissa sankarillisissa esimerkeissä kuin Damonin ja Pythiaan, Akilleen ja Patrokloksen, ei ole mitään, jota en tavallaan voisi toteuttaa oman olentoni rajoitetussa piirissä.

Se, että joku antaisi henkensä ystävänsä puolesta, tuntuu oudolta arki-ihmisistä ja sellaisista, jotka rajoittuvat maailmalliseen periaatteeseen: _rakkauden työt alkavat kotoa_. Omasta puolestani en voisi muistaa suhdetta itseeni enkä sitä arvonantoa, jota olen velvollinen osoittamaan omalle luonnolleni, jos on kysymyksessä Jumalan, isänmaani tai ystävieni asia. Näitä kolmea lähinnä pidän itseni. Tunnustan, etten noudata sitä järjestystä, joka kouluissa sovitetaan tunteisiimme ja jonka mukaan tulee rakastaa vanhempiamme, lapsiamme, puolisoamme ja sitten ystäviämme. Sillä, lukuunottamatta uskonnon vaikutuksia, en tapaa itsessäni tuollaista välttämätöntä ja purkamatonta myötätuntoa omia veriheimolaisiani kohtaan. Toivon, etten silti riko neljättä käskyä vastaan, jos huomaankin rakastavani ystävää enemmän kuin lähimpiä omaisiani, vieläpä niitäkin, joilta olen elämäni alun saanut. Milloinkaan en ole vielä tuntenut todellista kiintymystä yhtä naista kohtaan, mutta ystävää olen rakastanut niinkuin hyvettä, omaa sieluani ja Jumalaa. Siitä voin luullakseni käsittää, kuinka Jumala rakastaa ihmistä, mitä autuutta on Jumalan rakkaudessa. Jättäen kaikki muut sikseen, on olemassa kolme mitä salaperäisintä yhdistystä: 1. kaksi luontoa yhdessä henkilössä; 2. kolme henkilöä yhdessä luonnossa; 3. yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sillä vaikka ne ovatkin todella erikseen olemassa, ovat ne niin yhdistyneet, että näyttävät vain yhdeltä ja ovat pikemmin kaksoisolento kuin kaksi eri sielua.

Todellisessa rakkaudessa on ihmeitä: se on oikea kokoelma arvoituksia ja salaisuuksia, jolloin kaksi liittyy niin yhdeksi, että kummastakin tulee kaksi. Minä rakastan ystävääni enemmän kuin itseäni enkä mielestäni kuitenkaan riittävästi; jonkun kuukauden perästä saa lisääntynyt rakkauteni minut ajattelemaan, etten ole häntä lainkaan rakastanut. Ollessani poissa hänen luotansa olen kuin kuollut, kunnes taas palaan hänen luoksensa; ollessani hänen luonansa en ole tyytyväinen, vaan tahtoisin olla vieläkin lähempänä häntä. Yhdistetyt sielut eivät tyydy syleilyihin, vaan tahtovat olla toinen toisensa. Mutta kun se on mahdotonta, ovat heidän kaipuunsa rajattomat ja jatkuvat ilman tyydytyksen mahdollisuutta.

Toisena kiusana rakkaudessa on se, että kun todella rakastamme jotakuta kuin omaa itseämme, emme voi muistaa hänen katsantoaan, vaan unohdamme kasvojen piirteetkin. Eikä sitä ole ihmeteltävä, sillä hän on kuin oma itsemme ja rakkautemme näyttää hänet itsemme kaltaisena. Tällainen ylevä tunne ei esiinny alhaisissa ja tavallisissa ihmisissä, vaan sellaisissa, jotka ovat erikoisesti huomattavia hyveistänsä. Se, joka voi rakastaa ystäväänsä näin ylevän hellästi, kykenee myös täydellisesti rakastamaan kaikkia.

Jos voimme johtaa tunteemme ruumiillisuuden ulkopuolelle ja luomme katseemme sieluun, silloin olemme tavanneet sen, johon ei ainoastaan ystävyys, vaan myös rakkaus todella saa kohdistua. Ja suurin onni, mitä sielulle voimme lahjoittaa, on se, mihin kaikki lopullisen autuutemme panemme, nimittäin pelastus. Sitä emme tosin kykene omin voimin toimittamaan, mutta sen saantia voimme edistää rakkaudellamme ja hurskailla rukouksillamme. En voi tyytyä rukoilemaan vain itseni puolesta, liittämättä luetteloa ystävistäni, enkä voi pyytää onnea, johon en sosiaalisen taipumukseni vuoksi kaipaisi naapuriani osalliseksi. En milloinkaan, keskellä iloanikaan, voi kuunnella hautauskelloja, tuntematta tarvetta rukoilla ja toivottaa kaikkea hyvää poistuvalle sielulle. En voi lähteä hoitamaan potilaani ruumista unohtamatta ammattiani niin, että rukoilen Jumalaa hänen sielunsa puolesta. Enkä voi nähdä kenenkään rukoilevan kohottamatta rukouksia hänen puolestansa, sen sijaan että häntä matkisin, vaikka hän ehkä ei merkitsisi minulle enempää kuin tavallinen tuntematon. Ja jos Jumala on suvainnut kallistaa korvansa rukouksilleni, on varmastikin monta onnellista, jotka eivät milloinkaan ole minua nähneet, mutta saaneet siunausta minun tuntemattomista harrastuksistani. Rukoileminen vihollisten puolesta — heidän pelastuksensa hyväksi — ei ole liian ankara ohje, vaan kuuluu uskontomme jokapäiväiseen harjoittamiseen. En voi uskoa erään italialaisen sanoja, että pahat toivotuksemme ja lemmettömät ajatuksemme eivät ulotu tätä elämää kauemmaksi, vaan sensijaan juuri paholainen samoin kuin helvetin kaikki pahat voimat toivovat onnettomuuttamme tulevaisessa maailmassa.

Varhaisempina vuosinani ja maltittoman tunteeni mukaan oli sellainen periaate, ettei saa tehdä kellekään pahaa eikä liioin itse suvaita vääryyttä, jo riittävä siveellisyyden mitta. Mutta kypsyneemmällä iällä ja saavutettuani kristillistä kokemusta olen alkanut vaatia enemmän. Voin väittää, ettei ole mitään sellaista kuin vääryyden kokeminen, ja jos onkin, ei ole mitään sellaista vääryyttä kuin kosto eikä sellaista kostoa kuin vääryyden halveksiminen; että toisen vihaaminen on oman itsensä vahingoittamista ja todellisen rakkauden osoittaminen oman itsensä syrjäyttämistä. Olisin kohtuuton omaatuntoani vastaan, jos sanoisin olevani kenenkään kanssa niin riidassa kuin itseni kanssa. Huomaan olevan tässä ihmisolennossani monta erilaista kappaletta; ihmisluonto on täynnä ristiriitaisia tunteita.