Part 7

Näin ihmisen sielu voi olla taivaassa missä hyvänsä, vieläpä oman ruumiinsa sisäpuolella, ja kun se lakkaa elämästä ruumiissa, voi se jäädä asumaan omassa sielussaan, se on Luojassaan. Ja niin voimme sanoa, että apostoli Paavali, kun hän ei sanonut tietävänsä _oliko hän ruumiissaan vai ulkona siitä_, oli kuitenkin taivaassa. Taivaan asettaminen kymmenennen kehän ulkopuolelle on ristiriidassa sen tiedon kanssa, että maailma on häviävä, sillä kun tämä näkyväinen maailma hävitetään, silloin on kaikki täkäläinen samanlaista kuin nyt siellä eli tavallaan tyhjyyttä. Jos kysymme, missä taivas siis on, merkitsee se samaa kuin kysyä, missä on Jumalan olopaikka tai missä meille se kunnia tulee, että saamme nähdä hänet.

Mooses, joka oli perehtynyt Egyptin kaikkeen viisauteen, teki filosofian kannalta suuren erehdyksen tahtoessaan ruumiillisilla silmillään nähdä Jumalan ja siis pyytäessään tekijäänsä, joka on itse totuus, kumoamaan itsensä. Niillä, jotka kuvittelevat taivaan ja helvetin olevan naapureita ja ajattelevat niiden välistä rajaakin, perustaen käsityksensä Jeesuksen vertaukseen Latsaruksesta ja rikkaasta miehestä, on liian karkea käsitys noista kirkastetuista olennoista, jotka silmillänsä voivat helposti katsoa auringonvalonkin taakse ja nähdä pisimpienkin matkojen päähän. Sillä jos kirkastetuissa silmissämme tulee olemaan kyky nähdä ja tuntea esineitä, tahtoisin ajatella näkemiskykymme olevan yhtä rajattoman kuin nyt ajatuksemme on.

Myönnän, että jos kaksi olentoa on sijoitettu kymmenennen kehän ulkopuolelle eli tyhjyyteen, niinkuin Aristoteleen filosofiassa esitetään, eivät he voisi nähdä toisiansa, koska puuttuu välittävä aine, joka siirtäisi esineen valonsäteet aistimiimme. Mutta missä ei ole valonsäteitä siirtävää väliainetta eikä edes valoa, joka käyttäisi tuota välittäjää, ja kuitenkin on olemassa täydellinen kyky nähdä, siinä meidän tulee syrjäyttää filosofiamme säännöt ja selittää kaikki johtuvaksi täydellisemmästä näöstä.

En voi ymmärtää, että tuli on helvetin varsinainen olemus, enkä ymmärrä, mitä ajattelisin kiirastulesta, enkä liioin voi käsittää sellaista liekkiä, joka voisi kuluttaa tai puhdistaa sielua. Tulikiven palavat liekit, joita on raamatussa mainittu, eivät mielestäni kuulu tähän puheena olevaan helvettiin, vaan tulevaiseen, jossa tulella on täydentävä tehtävä meitä kohtaavassa rangaistuksessa ja jolloin se voi ruumiillisia olennoita kohtaan valtaansa käyttää.

Muutamat, joilla on ollut kunnia selittää raamattua, ovat sitä mieltä, että tuli sielläkin on samaa lajia kuin nyt meillä. Sitä on vaikea käsittää. Mutta voin ymmärtää, että sekin voi polttaa ruumistamme, kuitenkaan kuluttamatta sitä, sillä tässä aineellisessakin maailmassa on kappaleita, jotka voittamattomina kestävät ankarimmissakin liekeissä, ja vaikka ne tulen voimasta syttyvät ja sulavatkin, eivät ne siinä kuitenkaan häviä. Haluaisin mielelläni tietää, kuinka Mooses tavallisessa tulessa poltti kultaisen vasikan tuhaksi, sillä tuo salaperäinen kultametalli, jonka aurinkoista laatua ihailen, tulen vaikutukselle alttiiksi annettuna vain kuumenee ja sulaa, mutta ei kulu. Samoin, kun palavat ja haihtuvat osat ruumiistamme puhdistuvat kestävämmiksi, kiinteämmiksi, siis kullan kaltaisiksi, jotka tosin kärsivät liekkien vaikutuksesta, eivät ne kuitenkaan häviä, vaan pysyvät tulessakin kuolemattomina.

Varmasti siis, jos tämä ruumiimme saa kärsiä vain tämän alkuaineen vaikutuksesta, jää monta ruumista jäljelle. Ja silloin sekä taivas että myöskin maa pikemmin on vasta kehityksensä alussa. Sillä nykyjään tämä ei ole maa, vaan tulen, veden, maan ja ilman kokoomus, mutta tulevaisena aikana, kun se on näistä aineksistaan vapautunut, se esiintyy itsensä kaltaisemmassa tilassa, tuhkanansa.

Filosofit, jotka arvelivat maailman häviävän tulessa, eivät kuitenkaan uneksineet sen tyhjään katoavan, mikä on maallisten syiden vaikutuspiirin ulkopuolella. Sillä tulen viimeinen ja varsinainen tehtävä on muuttaa ja sulattaa lasiksi, ja senvuoksi muutamat kemisteistämme naljaillen väittävätkin, että viimeinen palo kiteyttää ja muuttaa kaiken olevaisen lasiksi.

Ei meidän myöskään tarvitse pelätä häviämistä tai kummeksia, että Jumala tahtoo tuhota luomistöitänsä. Sillä kun on jäljellä ihminen, joka nyt on ja sitten vasta oikein on mikrokosmos eli pienoismaailma, ei maailmaa voi sanoa hävinneeksi. Sillä Jumalan silmät, samoin kuin ehkä omatkin kirkastetut silmämme, saavat yhtä todellisesti nähdä maailman tämän supistetussa olemuksessa kuin se nyt on nähtävissä summakaupalla ja paisutettuna. Niinhän Jumalan silmissä, samoin kuin ihmisenkin ymmärryksen kannalta, kasvin siemenessä on jo olemassa, vaikka näkymättömällä tavalla, sen täydellinen runko, lehdet, kukat ja hedelmät. Sillä se, mikä on aistimillemme vain mahdollista, on ymmärryksemme kannalta todella olemassa. Näin siis Jumala näkee kaikki, tuntien omat työnsä yhtä täydesti niiden vähäisessä alussa kuin täydellisyydessä; hän näki myös koko maailman yhtä täydesti kuudennen päivän pienoismaailmassa kuin edellisten viiden päivän hajallisissa ja moninaisissa tuloksissa.

Ihmiset tavallisesti selittelevät laajalti helvetin tulen tuskia ja ruumiillisen kidutuksen ankaruutta ja kuvailevat helvettiä yhtä selkeästi kuin Muhammed kuvasi taivasta. Tosin se on kouraantuntuvaa ja jylisee jotenkin rahvaan korvissa, mutta jos sen on esitettävä asian pelottavaa puolta, ei sitä kannata panna vastakohdaksi taivaalle, siellä kun onnellisuus perustuu siihen osaan, joka on kykenevin sitä tajuamaan, eli sieluun, Luojan siirrettyyn jumaluusvoimaan ja uutisasuntoon. Ja vaikka sijoitamme helvetin maan alle, on paholaisen alue sen ympärillä. Perin lapsellista taas on selittää sen olevan tulivuorissa, jotka alkeellisen käsityksen mukaan edustavat helvettiä.

Mutta ihmisen sydän on paholaisen asuinsija, ja joskus tunnen helvetin suorastaan itsessäni; Lucifer pitää hoviansa rinnassani, ja koko legiona paholaisia on asettunut minuun. On siis olemassa yhtä monta helvettiä kuin Anaksagoraan mukaan on maailmoja. Olihan Magdaleenassa useampia kuin yksi helvetti, koska hänessä asusti seitsemän paholaista ja jokainen paholainen on helvetti itsellensä, saaden riittävästi kidutusta omassa olinpaikassansa, tarvitsematta enää ympäristön kurjuutta lisäksi kärsimyksiinsä. Ja niinhän paha omatunto on täällä jo tutustuttamista vastaiseen helvetin tuskaan. Kuka voi muuta kuin säälien ajatella niiden armeliaita aikomuksia, jotka lopettavat oman elämänsä? Niinhän paholainenkin tekisi, jos voisi, mutta kun se on mahdotonta, on sen kurjuus loppumaton ja se kärsii enimmin sen ominaisuuden vuoksi, jossa se on kestävin, nimittäin kuolemattomuutensa takia.

Kiitän Jumalaa ja ilomielin mainitsen, etten ole milloinkaan pelännyt helvettiä enkä kauhusta kalvennut, kun sitä on kuvattu. Olen niin kiinnittänyt katseeni taivaaseen, että olen melkein tykkänään unohtanut helvetin ajatuksenkin ja pelkään pikemmin edellisen riemujen menettämistä kuin joutumista kärsimään jälkimäisen kurjuutta. Edellisten menettäminen on täydellinen helvetti eikä tarvitse mielestäni mitään lisää täydentämään kärsimyksiämme. Tuo julma nimitys ei ole minua koskaan pidättänyt synnistä, enkä sen takia liioin ole mitään hyvää tehnyt. Pelkään Jumalaa enkä kuitenkaan ole kauhuissani hänen edessänsä; hänen armonsa saattaa minut häpeämään syntejäni, ennenkuin hänen tuomionsa minua pelottaa. Tuomiot ovat hänen viisautensa pakollisia ja toisarvoisia menettelytapoja, joita hän käyttää vain viime keinona ja siihen yllytettynä, ja pikemmin ne estävät kehnoja aikomuksissaan kuin innostavat hurskasta häntä palvelemaan. Tuskinpa on ketään pelotettu taivaaseen. Ne, jotka tahtovat ilman helvetinpelkoa palvella Jumalaa, pääsevät suorempaakin tietä taivaaseen, kun taas sellaiset, jotka helvetinpelossa matelevat hänen edessään, ovat siitä huolimatta, että nimittävät itseänsä Kaikkivaltiaan palvelijoiksi, kuitenkin vain hänen orjiansa.

Puhuakseni totta ja ilmaistakseni sieluni vakaumuksen, en voi, kun katselen elämäni tapauksia ja johdatan muistiini Jumalan sormen jälkiä, havaita muuta kuin rajattoman paljon armotekoja niin hyvin koko ihmiskunnalle kuin itselleni erityisesti. Ja lisäksi (johtuneeko se sitten rakkauteni ennakkoluulosta tai hänen armonsa puolueellisesta käsittämisestä, sitä en tiedä) minusta sellaiset asiat, joita muut pitävät ristinä, kärsimyksinä, Jumalan tuomioina, onnettomuutena, tarkastellessani niitä lähemmin kuin vain niiden näkyviä seurauksia, näyttävät olevan ja perimmälti aina ovat hänen laupeutensa salaisia, verhottuja osoituksia.

Erikoinen viisauden lahja on oikein ja kiihkottomasti arvostella Jumalan tekoja, voidakseen niin hyvin eroittaa hänen vanhurskautensa hänen armostansa, ettei väärin nimitä noita yleviä ominaisuuksia. Samoin on oikeata logiikkaa selittää Jumalan teot sillä tavoin, että hänen tuomionsakin on hänen laupeutensa ilmaus. Sillä Jumala on armollinen kaikille, ollessaan pahimmillekin laupiaampi kuin parhaat ansaitsevat. Ja jos sanomme, ettei hän ketään rankaise tässä maailmassa, ei se suinkaan ole järjettömyyttä, vaikka siltä saattaa tuntua. Järjetöntä olisi nimittää rangaistukseksi sitä, että tuomari määräisi murhaajalle sakon, ja nureksia tuomiota sensijaan että pitäisi kiittää tuomarin lempeyttä. Kun siis rikkomuksemme ovat kuoleman ansainneita ja lisäksi ansaitsevat kadotuksen, niin jos Jumalan hyvyys tyytyy sivuuttamaan ne vain jollakin tappiolla tai onnettomuudella tai sairaudella, eikö olisi järjetöntä nimittää tätä rangaistukseksi eikä hänen armonsa ylenpalttisuudeksi ja valittaa hänen kurituksensa alaisena pikemmin kuin ihailla hänen armonsa valtikkaa! Senvuoksi olemme velvolliset ylistämään ja kunnioittamaan häntä kiitollisina kaikesta siitä, mitä olemme saaneet ja mitä olemme. Ja kun mielessäni on näitä ajatuksia, ei Hän, joka ne parhaiten tuntee, ole tunnustamatta, että minä häntä ihailen. Jos saan osakseni taivaan ja sen autuuden, on se aivan satunnaista eikä suinkaan hurskauteni tarkoitettu tulos, sillä se on onnellisuus, jota en uskalla ajatella ansaitsevani enkä häveliäänä oikein odottaakaan; nämä molemmat kohtalot, sekä palkinto että rangaistuskin, annetaan meille armosta, aivan epäsuhteessa tekoihimme, koska toinen niistä on suunnattomasti kaikkien ansioittemme yläpuolella ja toinen taas rikoksiamme niin suunnattomasti pienempi.

Niillä ei ole mitään pelastusta, jotka eivät usko Kristukseen, nimittäin, kuten muutamat sanovat, hänen syntymisensä jälkeen, tai niinkuin jumaluusoppineet esittävät, jo sitä ennenkin. Tämä saa minut hyvin pelkäämään niiden rehellisten, kunnianarvoisain ja viisasten puolesta, jotka ovat kuolleet ennen hänen ihmiseksi tulemistaan. Vaikeata on ajatella noiden sielujen olevan helvetissä, sillä heidän arvokas elämänsä on ollut omiansa johtamaan meitä hyveisiin maan päällä. Ehkäpä heille on varattu helvetin monissa esikartanoissa jokin helpotus. Kuinka ihmeellistä lieneekään heidän nähdä runolliset mielikuvituksensa luomat muutettuina todellisuudeksi ja kuvitellut hornanhenget todellisiksi paholaisiksi! Kuinka kummalta heistä kuuluneekaan kertomus Aatamista, kun he saavat kärsiä hänen vuoksensa, josta eivät milloinkaan olleet mitään kuulleet, ja kun ne, jotka juontivat alkunsa jumalista, huomaavatkin olevansa syntisen ihmisen onnettomia jälkeläisiä!

On röyhkeätä käydä järjen avulla vastustamaan Jumalan tekoja tai epäillä hänen toimiensa oikeudenmukaisuutta. Jospa nöyryys saisi opettaa muitakin, niinkuin se on minua opettanut, muistamaan ääretöntä ja käsittämätöntä eroa Luojan ja luodun välillä, ja jospa tutkisimme vakavasti seuraavaa apostoli Paavalin vertausta: _Sanooko saviastia valajalleen: »miksi olet minut tällaiseksi tehnyt?»_ niin se estäisi järkeä tuollaisista ylpeistä kiistoista, emmekä myöskään silloin moittisi Jumalan lopullisia tuomioita, joko hän tuomitsee taivaaseen tai helvettiin. Ihmiset, jotka elävät järkensä nojassa, elävät vain omaa elämää niinkuin eläimetkin. He noudattavat luontonsa vaatimuksia eivätkä senvuoksi kohtuullisesti voi vaatia palkkaa teoistansa, koska tottelevat vain järkensä luonnollisia käskyjä. Niinpä siis täytyy lopultakin ilmetä, että kaikki pelastus tulee Kristuksen kautta. Ja pelkään että nuo suuret hyveen esikuvat joutuvat vahvistamaan tämän totuuden, jolloin käy ilmi, etteivät parhaatkaan maan päällä tehdyt työt oikeuta vaatimaan pääsyä taivaaseen.

Toisaalta en usko, että näiden edellä mainittujen tai kenenkään muunkaan elämä olisi aina ollut joka kohdassa heidän oppinsa mukainen. On ilmeistä, että Aristoteles rikkoi omia siveyssääntöjänsä vastaan. Stoalaiset, jotka tuomitsevat intohimot ja kehoittavat ihmisiä nauramaan Phalariksenkin sonnissa [Muinaisen hirmuvaltiaan Phalariksen kerrotaan poltattaneen kuolemaantuomituita hehkuvassa vaskisonnissa. _Suom_], eivät ähkimättä kestäneet sappikiven tai vatsanvaivojen puuskaa. Skeptikot, jotka väittivät olevansa mitään tietämättä, joutuivat juuri tuossa väitteessään ristiriitaan itseänsä vastaan, luullen tietävänsä enemmän kuin kaikki muut. Diogenes on minusta aikansa turhamielisin ihminen ja paljon kunnianhimoisempi hylätessään kunnianosoitukset kuin Aleksanteri Suuri, joka ei kieltäytynyt yhdestäkään.

Paheet ja paholaisen vehkeet virittävät ansoja järjellemme ja kiihoittaen meitä liian kiireesti pyrkimään pakoon sotkevat meidät niihin sitä pahemmin. Venetsian herttua, joka vihki itsensä avioliittoon meren kanssa heittämällä siihen kultaisen sormuksen, ei minun mielestäni haaskannut, sillä sellaista juhlallista toimitusta pidettiin valtion asioissa hyvänä ja merkitsevänä, mutta filosofi, joka heitti rahansa mereen välttääkseen ahneuteen lankeamista, oli ilmeinen tuhlari.

Hyveeseen ei ole mitään valmiiksi muokattua oikotietä, eikä meidän ole suinkaan helppo vapauttaa itseämme synnin seiteistä. Päästäksemme kehittymään täydellisiksi hyveissä samoin kuin uskonnollisestikin, tarvitaan _panoplia_ eli täydellinen asevarustus, niin ettemme ollessamme varuilla yhtä pahetta vastaan joutuisi toisen hyökkäykselle alttiiksi. Ja tosiaankin viisaat ja arvostelukykyiset, joilla on järjen johto käytettävänään, rikkovat anteeksiantamattomasti, jotavastoin heikompiälyiset voivat kompastua ilman häpeää. Yhden ainoan hyvän työn toimittamiseen vaaditaan niin monta asianhaaraa, että hyväksi tullakseen täytyy perinpohjin harjoitella ja hyveellisyyttä suorastaan opiskella.

Toistan vielä, että ihmisten käytös ei kulje rinnakkain teorian kanssa, vaan usein käy tykkänään sitä vastaankin. Luonnostamme kyllä tiedämme, mikä on hyvää, mutta luonnostamme teemme myöskin pahaa; se kaunopuheisuus, jolla tahdon toisille jotakin vakuuttaa, ei tehoa itseeni. Meissä on luonnottomasti kehittynyt halu, joka kyllä tahtoo kärsivällisesti kuunnella järjen neuvoja, mutta ei kuitenkaan pane toimeen mitään muuta kuin sen omiin oikkuihin soveltuu. Lyhyesti sanottuna: me olemme kaikki hirviöitä, se on: ihmisen ja eläimen sekoituksia, joissa meidän täytyy koettaa esiintyä niinkuin runoilijat kuvaavat erään Chiron-nimisen viisaan eläneen, nimittäin pitämällä ihmisen aluetta eläimen tyyssijan yläpuolella ja aistillista puolta istumassa vain järjen jalkojen juuressa.

Lopuksi toivon, että Jumalan avulla kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan pelastuksen, vaikka tosin ilmenee, että vain muutamat harvat sen päämäärän saavuttavat. Elämäntie on soukka ja sille johtava silta kapea; kuitenkin ovat ne, jotka ovat Jumalan seurakunnan rajoittaneet johonkin erikoiseen kansakuntaan, kirkkoon tai sukuun, tehneet sen kapeammaksi kuin Vapahtajamme milloinkaan tarkoitti.

Ne arki-ihmiset, jotka kietovat Jumalan seurakunnan Strabon viittaan ja rajoittavat sen Eurooppaan, tuntuvat minusta yhtä huonoilta maantieteilijöiltä kuin Aleksanteri Suuri, joka luuli valloittaneensa koko maailman, vaikka ei ollut lannistanut vielä puoltakaan. Sillä emmehän voi kieltää, että Jumalan seurakunta on myös Aasiassa ja Afrikassa, jollemme tahdo unohtaa apostolien lähetysmatkoja ja marttyyrien kärsimyksiä, samoin kuin useiden (meidänkin reformeeratun käsityksemme mukaan laillisten) kirkolliskokousten istuntoja, joita pidettiin noissa seuduissa silloin, kun me vielä olimme alaikäisyyden tilassa. Sitäpaitsi eivät pienet eroavaisuudet, jotka ovat ehkä enemmän huomattavia meidän silmissämme kuin Jumalan, oikeuta ketään sulkemaan toista pois taivaan osallisuudesta, saatikka sellaisia kristityitä, jotka kaikki ovat olleet jollakin tapaa marttyyrejä, ylläpitäen uskoansa jalosti vainojenkin aikana ja palvellen Jumalaa yksinpä polttoroviollakin, kun taas me kunnioitamme häntä vain päiväpaisteessa. Totta on, niinkuin mekin kaikki myönnämme, että monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut. Mutta kuitenkin, jos meidän kaikkien mielipiteet koottaisiin yhteen, ei niiden yleisestä sekasotkusta lainkaan löytyisi sellaista asiaa kuin pelastus, eikä yksikään tulisi autuaaksi.

Sillä ensiksikin Rooman kirkko tuomitsee meidät ja me puolestamme heidät; uusreformistit ja lahkolaiset tuomitsevat meidän kirkkomme opit, ja atomistit eli familistit kiroavat nämä kaikki, jotka sitten puolestaan sinkauttavat kirouksensa heitä vastaan. Kun siis Jumalan armo lupaa meille taivaan, niin meidän käsityksemme ja mielipiteemme sulkevat meidät pois siitä paikasta. Siten on meillä useampia kuin yksi Pyhä Pietari, sillä erinäiset kirkot ja lahkot valtaavat taivaan portit ja kiertävät oven toisilta lukkoon, ja niin me menemme taivaaseen vastoin toistemme tahtoa, käsityksiä ja mielipiteitä, yhtä armottomina kuin tietämättöminäkin erehtyen, kuten pelkään, ei ainoastaan oman, vaan myöskin toisten pelastuksen asiassa.

Uskon, että monet pelastetaan, jotka ihmisten mielestä näyttävät kadotukseen tuomituilta, ja monta sellaista joutuu kadotukseen, joita pidetään valittuina. Viimeisenä päivänä on ilmestyvä outoja ja odottamattomia esimerkkejä sekä Jumalan vanhurskaudesta että armosta. Ja senvuoksi on yritys tarkoin määritellä kumpaakaan suoranaista hulluutta ihmisessä ja yksinpä paholaistenkin puolelta röyhkeyttä. Nämä viimemainitut viekkaat henget kykenevät tuskin kaikella sukkeluudellaankaan saamaan selville, kutka pelastuvat. Sillä jos he kykenisivät sen edeltäpäin tietämään, olisi niiden työ lopussa eikä niiden tarvitsisi enää kiertää maita mantereita _etsimässä, kenen saisivat niellä_.

Ne, jotka turhantarkkaan lakia soveltaen tuomitsevat Salomonin kadotukseen, eivät tuomitse ainoastaan häntä, vaan itsensäkin ja koko maailman. Sillä Jumalan kirjoitetun sanan mukaan me olemme kaikki poikkeuksetta ansainneet kuoleman. Mutta Jumalalla on etuoikeus ja vapaa valta tehdä mielensä mukaan oman lakinsakin kirjainta vastaan. Ja yksin sen nojalla me voimme odottaa pelastusta, ja siten Salomokin saattoi yhtä helposti pelastua kuin nekin, jotka hänet tuomitsevat.

Niiden lukumäärä, jotka luulevat tulevansa pelastetuiksi, ja se ääretön joukko, joka luulee voivansa pujahtaa neulansilmän läpi, on hämmästyttänyt minua suuresti. Nimitys »piskuinen lauma» ei rohkaise, vaan päinvastoin masentaa hartauttani, etenkin kun ajattelen omaa arvottomuuttani, jossa suhteessa oman nöyrän pelkäilyni mukaan olen kaikkia muita alempana. Uskon, ettei taivaassa koskaan ole anarkiaa, vaan niinkuin enkelien kesken on eri arvoasteita, samoin siellä on Pyhienkin joukossa eri asteita etevyyden nojalla. Vakuutan kuitenkin, etten suinkaan pyri ensimmäisille sijoille; toivoni on vain (ja siinä olen onnellinen) saada olla edes viimeisenä miehenä, taivaan joukkojen jälkipäässä. Olen vakuutettu pelastuksestani, vaikka en sitä uskalla valalle ottaa. Olen niin sanoakseni varma ja uskon epäilemättä, että on sellainen kaupunki kuin Konstantinopoli. Kuitenkin olisi sen vannominen minun puoleltani tavallaan väärä vala, koska minulla ei ole siitä omin aistimin saatua pettämätöntä vakuutta. Ja vaikka tosin monet vakuuttavat ehdotonta varmuutta pelastuksestaan, niin kuitenkin nöyrä sielu, tarkastaessaan omaa arvottomuuttaan, kohtaa monta epäilyksen syytä ja äkkiä huomaa, kuinka vähän tarvitsemme apostoli Paavalin neuvoa: _toimikaa pelvolla ja vavistuksella niin että pelastutte_. Sama perustus, jonka nojassa on valitsemiseni, on uskoni mukaan pelastuksenikin, nimittäin Jumalan armo ja hyvä suosio, joka oli olemassa ennen minua, vieläpä ennen maailman perustamista. _Ennenkuin Abraham oli, olin minä_, sanoo Kristus. Samaa voin sanoa jossakin merkityksessä myös itsestäni, sillä minä en vain ollut olemassa ennen itseäni, vaan Aatamiakin, nimittäin Jumalan ajatuksissa ja iankaikkisessa päätöksessä. Ja siinä merkityksessä saatan sanoa maailmankin olleen ennen luomista ja myös loppuneen ennen alkuaan. Ja siten olin kuolleena ennen kuin sain elämän: vaikka haudakseni koituu Englanti, oli kuolinpaikkanani paratiisi, ja Eeva synnytti minut keskoisena, ennenkuin Kain sikisi.

Röyhkeät kiihkoilijat, jotka kieltävät hyvät työt ja luottavat yksinomaan uskoon, eivät kuitenkaan tee tyhjäksi ansiota. Sillä kun he nojaavat uskonsa tehoon, vahvistavat he Jumalan asemaa ja näyttävät rikkiviisaasti uhmaavan taivasta. Jumala oli määrännyt, että vain ne, jotka latkivat vettä koirien tavoin, saivat kunnian päästä midianilaisia hävittämään, eikä silti yksikään heistä voinut oikeudenmukaisesti vaatia tai kuvitella ansainneensa tuota kunniaa. En kiellä, että oikea usko, sellainen, jota Jumala vaatii, on pelastuksen tuntomerkki ynnä sen välikappalekin. Mutta mistä se usko on löydettävä, se on minulle yhtä hämärää kuin viimeinen hetkenikin. Jos Vapahtaja saattoi moittia omia oppilaitaan ja suosikkejaan uskon puutteesta, joka kuitenkin, vaikka se olisi sinapinsiemenen kokoinen, kykenisi vuoria siirtämään, kuinka sitten meidän uskomme, josta kerskaamme, voisi olla muuta kuin tyhjää tai korkeintaan juuri vähän enemmän kuin tyhjää. Tämä on uskoni perusajatus. Jos siinä onkin monta eriskummaista kohtaa, johtuen luonteeni ominaisuuksista, olen valmis, jolleivät ne kestä kehittyneempien arvosteluja, ne peruuttamaan enkä niitä edusta enempää kuin mikäli oppineemmat ja kykenevämmät niitä vahvistavat.

TOINEN OSA.

Mitä tulee toiseen hyveeseen eli laupeuteen, jota ilman usko on pelkkä käsite, vailla todellista olevaisuutta, niin minä puolestani olen aina koettanut kehittää sitä lempeätä ja inhimillistä taipumusta, jonka sain jo vanhemmiltani, sekä soveltaa sitä rakkauden kirjoitettujen ja säädettyjen lakien mukaan. Ja jos tutkin itseäni totuudenmukaisesti, niin luullakseni olen alusta asti suunniteltu ja muovaeltu juuri sitä hyvettä harjoittamaan. Sillä rakenteeni on niin yleislaatuinen, että se myötätuntoisesti soveltuu ja mukautuu kaikkiin asioihin. Minussa ei ole minkäänlaista vastenmielisyyttä tai erikoista mielihalua, olkoonpa puhe ruuasta, ilmasta tai mistä tahansa. En ihmettele lainkaan, että ranskalaiset voivat syödä sammakoita, käärmeitä ja tatteja, enkä sitäkään, että juutalaiset söivät heinäsirkkoja, vaan heidän joukossaan asuessani syön niitä tavallisina ravintoaineina ja havaitsen niiden soveltuvan vatsaani yhtä hyvin kuin heidänkin vatsaansa. Voisin sulattaa hautuumaalta kerättyä salaattia yhtä hyvin kuin vihannestarhasta saatua. En hätkähdä nähdessäni käärmeen, skorpionin, sisiliskon tai salamanterin. Kohdatessani rupikonnan tai kyykäärmeen en tunne mitään halua siepata kiveä niitä tuhotakseni.

Yleensä en tunne mitään noista tavallisista vastenmielisyyksistä, joita on muissa. Kansalliset vastakohtaisuudet eivät koske minua enkä ennakkoluuloisesti kohtele ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia tai hollantilaisia, vaan missä huomaan heidän toimintansa olevan sopusoinnussa oman maani asukkaiden kanssa, kunnioitan, rakastan ja hyväksyn heitä vastaavassa määrässä.