Part 3

Mitään muuta Jumalan ominaisuutta ei ole, joka enemmän lisäisi kolminaisuuden salaisuuden pulmaa, — jossa, vaikkakin suhteellisesti puhumme Isästä ja Pojasta, emme kuitenkaan voi myöntää toiselle mitään vanhemmuutta. Minua ihmetyttää, kuinka Aristoteles saattoi pitää maailmaa iankaikkisena tai kuinka hän voi sovittaa toisiinsa kaksi iankaikkisuutta. Hänen vertauksensa kolmiosta, joka sisältyy neliöön, saattaa jotenkin valaista sielumme kolminaista olemusta ja tämä taas Jumalan kolmiyhteyttä, sillä meissä ei ole kolmea sielua, vaan sielujen kolminaisuus. Meissä on näet, jollei kolmea eri sielua, kuitenkin toisistaan eroavia sielun kykyjä, jotka voivat olla ja todella ovatkin erillään eri olioissa, mutta meissä ovat niin yhdistetyt, että niistä tulee yhden ainoan sielun olemus. Jos yksi sielu olisi niin täydellinen, että se elähyttäisi kolmea eri ruumista, olisi siinä jo pikku kolminaisuus: ajatellaanpa nimenomaan kolme olemusta, jotka eivät ole eroitetut toisistaan ymmärryksensä puolesta, vaan todellisuudessa kuuluvat sen yhtenäisyyteen, niin siinä on täydellinen kolminaisuus.

Usein olen ihmetellyt Pythagoraan salaperäisiä ajatuksia ja numeroiden salaista taikaa. Varoitus, että _kavahtaisimme filosofiaa_, on neuvo, jota ei ole noudatettava liian laveassa merkityksessä, sillä luonnon moninaisuudessa on asioita, joiden otsaan on merkitty (vaikka tosin ei suurilla kirjaimilla, niin ainakin pikakirjoituksella ja lyhyillä merkeillä) joitakin piirteitä jumalallisuudesta, jotka viisaammille riittävät tulisoihduiksi tiedon sokkeloluolissa ja arvostelukykyisille uskovaisille askelmiksi, heidän päästäkseen kiipeämään jumaluuden korkeimmille huipuille. Ankarammat filosofi-koulukunnat eivät milloinkaan saata minua pilkanteollansa hylkäämään sitä Hermeen filosofista käsitystä, että tämä näkyväinen maailma on vain näkymättömän kuva, jossa, niinkuin konsanaan muotokuvassa, asiat eivät ole todellisessa, vaan kuvaannollisessa hahmossaan, ja niinkuin jäljitellään todellisempiakin olioita tuossa näkymättömässä tehtaassa.

Toinen Jumalan ominaisuus, jonka tutkimisella virkistän hurskauttani, on hänen viisautensa, jonka ajattelemisessa tunnen itseni onnelliseksi. Pelkästään tätä mietiskellessäni en kadu, että olen saanut oppisivistystä. Se etu, joka minulla siinä on tavallisten ihmisten rinnalla, ja se tyytyväisyys ja onnellisuus, jonka siitä saan, on runsas korvaus vaivannäöistäni, olkoonpa ollut niiden aiheena mikä tiedon ala hyvänsä. Viisaus on Jumalan ihanin ominaisuus. Kukaan ihminen ei voi sitä saavuttaa, ja kuitenkin Salomo oli mieluinen Jumalalle, toivoessaan itselleen viisautta.

Jumala on viisas, koska hän tietää kaikki asiat, ja nämä hän tietää, koska on ne itse tehnyt, mutta hänen suurin tietonsa on sen käsittäminen, mitä hän ei ole tehnyt, nimittäin _itsensä_. Ja tämä on myöskin ihmisen suurin tieto.

Senvuoksi pidän kunniassa omaa ammattiani ja otan vastaan neuvoja, vieläpä itse paholaiselta. Jos hän olisi paratiisissa esittänyt sitä, mitä hän esitti Delfoissa, tuntisimme paremmin itsemme emmekä pelkäisi niin oppia tuntemaan _häntä_.

Minä tiedän, että Jumala on viisas ja ihmeellinen kaikessa, mitä tajuamme, mutta verrattomasti ihmeellisempi siinä, mitä emme käsitä. Sillä me näemme hänet vain välillisesti, kuin heijastuksena tai varjona. Ymmärryksemme on hämärämpi kuin Mooseksen silmä, emmekä tiedä mitään hänen jumaluutensa toisista tai alemmista puolista. Siitä syystä hänen teittensä sokkeloihin kurkisteleminen ei ole ainoastaan hulluutta ihmisessä, vaan julkeutta yksinpä enkeleiden puolelta. Hekin ovat, kuten me, hänen palvelijoitansa eivätkä hänen senaattoreitaan: hänellä ei ole muuta kuin kolminaisuuden salaperäinen neuvosto, jossa, vaikka siinä onkin kolme persoonaa, on vain yksi tahto ratkaisemassa ja määräämässä ilman vastaväitteitä. Sitäpaitsi hän ei tarvitse neuvonantajia: hänen toimensa eivät johdu harkinnasta, sillä hänen viisautensa tietysti tietää, mikä on parasta. Hänen älynsä on aina valmiina, täynnä hyvyyden korkeimpia ja puhtaimpia aatteita; harkinta ja valinta, jotka meissä ovat kaksi eri asiaa, ovat hänessä yhtenä, ja hänen tekonsa purkautuvat hänen voimastaan esille hänen tahtonsa ensimmäisellä kosketuksella.

Nämä ovat metafyysillisiä mietiskelyjä; minun vaatimattomat mietteeni kulkevat toista uraa ja tyytyvät etsimään ja löytämään niitä ilmauksia, jotka hän on jättänyt luotuihinsa sekä luonnon silminnähtäviin ilmiöihin. Näihin salaisuuksiin tunkeutumisessa ei ole vaaraa, filosofiasta puuttuu _sanctum sanctorum_ [kaikkein pyhin]. Maailma tehtiin luontokappalten asuttavaksi, mutta ihmisen tutkittavaksi ja katseltavaksi. Sen on järkemme velkaa Jumalalle, ja siinä suoritettavamme tunnustus siitä, ettemme ole luontokappaleita. Ilman tätä maailma on vielä niinkuin ei sitä olisikaan ollut, tai niinkuin se oli ennen kuudetta päivää, jolloin ei vielä ollut luotua olentoa käsittämässä ja sanomassa, että on maailma. Jumalan viisaus ei saa suurtakaan kunniaa niiden arki-ihmisten puolelta, jotka vain tuijottavat ympärilleen ja törkeän kömpelösti ihailevat hänen tekojaan; ne vain häntä korkeasti ylistävät, jotka ymmärtäväisesti pyrkien tutkimaan hänen tekojansa ja hartaasti syventymään hänen luomakuntaansa täyttävät velvollisuutta hurskaasti ja valistuneesti ihailla Jumalan tekoja.

Ja tämä on melkein ainoa kohta, jossa vähäpätöinen luotu olento voi yrittää osoittaa kiitollisuuttaan ja jollakin tavoin korvata Luojalleen, sillä _jollei se, joka sanoo »Herra, Herra», tule taivaan valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon_, niin täytyy totisesti tahtojemme olla samaa kuin tekomme, ja aikomustemme kelvata töiden sijasta. Muussa tapauksessa hurskaatkin toimemme tuottavat meille vain tuskaa, yksinpä haudassamme, ja parhaimmatkin yrityksemme saattavat meidät, ei toivomaan, vaan pelkäämään kuolleitten ylösnousemista.

Joka oliolla on vain yksi ensimmäinen syynsä ja neljä toisarvoista syytä. Toisilla ei ole alkuunpanijaa, kuten esimerkiksi Jumalalla; toiset ovat aineettomia, kuten enkelit; toisilla ei ole muotoa, kuten esimerkiksi ensimmäisellä aineella, mutta jokaisella oliolla, joko luodulla tai luomattomalla, on jokin lopullinen syy ja jokin nimenomainen päämäärä sekä olemuksellensa että toiminnallensa. Tätä lopullista syytä minä etsin luonnon ilmiöissä, ja siihen perustuu Jumalan kaitselmus. Vain hänen taitonsa ilmausta oli luoda niin kaunis rakenne kuin maailma ja sen olennot, mutta niiden moninaiset ja erilaiset toimintamuodot edeltäpäin pantuine päämäärineen ovat Jumalan viisauden aarrekammiosta kotoisin. Auringon ja kuun pimennyksen syissä, ominaisuuksissa ja vaikutuksissa on erinomaisia tutkimisen aiheita, mutta kun pyrimme syvemmälle miettiessämme, miksi hänen kaitselmuksensa on niin järjestänyt ja määrännyt niiden liikkeet tuossa äärettömässä kehässä, että ne sattuvat yhteen ja pimittävät toisiaan, on siinä vieläkin ihastuttavampaa tehtävää järjelle ja jumalallisempi filosofisen ajattelun esine.

Siitäpä syystä minusta joskus ja joissakin asioissa näyttää Galenuksen kirjassa _De Usu Partium_ olevan yhtä paljon jumaluusoppia kuin Suarezin metafysiikassa. Jos Aristoteles olisi ollut yhtä tiedonhaluinen tämän asian kuin muiden tutkimisessa, ei hän olisi jättänyt jälkeensä niin epätäydellistä filosofiaa, vaan aivan täydellisen jumaluusopin.

_Natura nihil agit frustra_ [luonto ei mitään tee turhaan] on ainoa kiistämätön selviö filosofiassa. Luonnossa ei ole mitään eriskummaista; ei mitään, joka olisi tarkoitettu täyttämään tyhjiä paikkoja ja tarpeettomia aloja. Epätäydellisimmissäkin luoduissa olennoissa ja sellaisissa, joita ei Noakin arkissa säilytetty, vaan joita on kaikkialla, missä auringon elähdyttävä voima vaikuttaa, koska niiden siemen ja elämänmahdollisuudet olivat luonnon helmaan kätkettyjä, näkyy Jumalan töiden viisaus. Siitä piiristä Salomo valitsi ihailunsa esineet. Mitäpä kaikkea onkaan järjen opittava mehiläisten, muurahaisten ja hämähäkkien viisaudesta? Kuinka viisas onkaan se käsi, joka on opettanut _niille_ sellaista, mitä järki ei voi opettaa _meille?_

Kehittymättömämpi järki hämmästyy nähdessään sellaisia luonnon suurenmoisia töitä, kuin valaskaloja, norsuja, dromedaareja ja kameeleja. Nehän ovatkin, sen myönnän, luonnon jättiläisiä ja majesteetillisia teoksia. Mutta noissa pienissä koneissa on ihmeellisempää matematiikkaa, ja noiden pienten luonnonasukkaitten kehittyneisyys ilmaisee vielä selvemmin niiden luojan viisautta. Kukapa ei ihmettelisi Regiomontanuksen kärpästä enemmän kuin hänen kotkaansa tai enemmän noiden pienten hyönteisten ruumiissa toimivia kahta sielua kuin yhtä seetripuun rungossa?

En ole milloinkaan voinut tyytyä katselemaan noita yleisiä ihmeitä, jollaisia ovat meren vuoksi ja luode, Niilin tulvehtiminen ja kompassin neulan kääntyminen pohjoista kohti, vaan olen tavoittanut näiden veroisia ihmeitä luonnon tutummissa ja enemmän laiminlyödyissä ilmiöissä, joita kauemmaksi matkustamatta saatan tutkia oman itseni pienoismaailmassa. Meissä itsessämme ovat ne ihmeet, joita etsimme ulkopuolelta: koko Afrika ihmeellisine ilmiöineen on meissä; me juuri olemme sellainen luonnon uhkea ja vaiherikas kappale, että viisaasti työskentelevä tutkija meissä tapaa yhteen paikkaan koottuna sen, mitä toiset työläästi löytävät eri tahoilta ja äärettömän laajalta alalta.

Kahdesta kirjasta siis kokoan jumaluusoppini pääpiirteet: Jumalan kirjoittaman kirjan ohella on toinen hänen palvelijansa Luonnon kirjoittama, kaikille yhteinen ja julkinen käsikirjoitus, joka on kaikkien meidän nähtäväksemme levitetty. Ne, jotka eivät ole nähneet Jumalaa toisessa, ovat löytäneet hänet toisesta. Tämä jälkimäinen oli pakanain raamattu ja jumaluusopin väline. Auringon luonnollinen liike saattoi _heidät_ ihailemaan Jumalaa enemmän kuin sen yliluonnollinen pysähdys ihmetytti Israelin lapsia, ja luonnon tavalliset ilmiöt herättivät _heissä_ enemmän ihailua kuin kaikki Jumalan ihmeet jälkimäisissä. Varmasti pakanat paremmin ymmärsivät tavata ja lukea noita salaperäisiä kirjaimia kuin me kristityt, jotka välinpitämättömämmin tarkastelemme näitä tavallisia hieroglyyfejä emmekä viitsi koota jumalantietoa kedon kukista. Toisaalta en unohda Jumalaa niin että palvoisin luontoa. Tätä en oppineitten tavoin määrittele liikunnon ja levon alkuaiheeksi, vaan suoraksi ja säännölliseksi viivaksi, tarkoin määrätyksi ja jatkuvaksi suunnaksi, jota myöten Jumalan viisaus on määrännyt luotujen olentojensa elämän kulkemaan, kunkin erikoislaadun mukaan. Auringon luontona on tehdä kierroksensa joka päivä sen vuoksi, että Jumala on sen sille säätänyt, eikä se voi siitä poiketa muutoin kuin sen äänen voimasta, jolta se ensiksi sai liikuntonsa.

Tätä luonnon kulkua Jumala vain harvoin muuttaa tai keskeyttää. Hän on, kuten erinomainen taiteilija, niin suunnitellut työnsä, että juuri tuon teoksensa avulla, tarvitsematta mitään uutta luoda, voi toimeenpanna salatuimmatkin aikomuksensa. Niinpä hän sulostuttaa järviä metsillä, säilyttää arkissa luotujansa, vaikka hänen suunsa henkäys olisi riittänyt yhtä helposti ne uudelleen luomaan. Sillä Jumala on kuin taitava mittausopin tutkija, joka voisi helpommin ja yhdellä ainoalla harppinsa vedolla jakaa suoran viivan, ja joka kuitenkin mieluummin tekee sen ympyrän avulla tai monimutkaisemmalla tavalla, taiteensa sääntöjen ja ennakolta määrättyjen perusteitten mukaan.

Tästä säännöstänsä hän kuitenkin joskus poikkeaa osoittaakseen maailmalle etuoikeutensa, jottei järkemme ylpeydessään panisi kysymyksenalaiseksi hänen voimaansa ja päättelisi, ettei hän siihen kykene. Siten nimitän luonnon ilmiöitä Jumalan töiksi, sillä luontokin on vain Jumalan käsi ja välikappale. Siis Jumalan töiden omistaminen luonnon toimittamiksi on vain itse tekijän kunnian siirtämistä hänen työaseellensa. Jos näin voimme hyvällä syyllä tehdä, antakaamme silloin vasaramme kohottaa päätänsä ja kerskua rakentaneensa talomme ja ottakoon kynämme itsellensä kunnian kirjoituksemme laatimisesta.

Minusta Jumalan teoissa on yleensä nähtävissä kauneus, ja senvuoksi luomakunnan olioissa ei ole minkäänlaista epämuodostusta olemassa. En ymmärrä, minkä logiikan perusteella nimitämme rupisammakkoa, karhua tai norsua rumaksi. Niillähän on ne muodot ja rakenteet, jotka parhaiten ilmaisevat niiden sisällistä toimintaa, ja ne ovat läpäisseet Jumalan lopullisen tarkastuksen, joka näki, että kaikki, mitä hän oli tehnyt, oli hyvää ja siis hänen tahtonsa mukaista, ja joka ei muodottomuuksia suosi, vaan on järjestyksen ja kauneuden perustus. Ainoastaan n.s. luonnonoikuissa on epämuotoisuutta, vaikka niissäkin sentään on jonkinlaista kauneutta. Luonto rakentaa näet niin nerokkaasti epäsäännöllisetkin osat, että ne joskus käyvät huomattavammiksi kuin itse päärakennus.

Vielä tarkemmin lausuaksemme, ei ole koskaan ollut mitään rumaa tai rujomuotoista paitsi _kaaos_, mutta tässäkään (täsmällisesti puhuen) ei ollut mitään epämuotoista, koska sillä ei ollutkaan muotoa. Sitäpaitsi ei se ollut vielä Jumalan äänen hedelmöittävää vaikutusta kuullut. Luonto ei ole taiteen kanssa ristiriidassa enempää kuin taidekaan luonnon kanssa. Sillä molemmat ovat Jumalan kaitselmuksen toimeenpanijoita. Taide on luonnon täydellistymistä. Jos maailma olisi vielä sellainen kuin se oli kuudentena päivänä, olisi vielä olemassa kaaos. Luonto on tehnyt yhden maailman, taide toisen. Lyhyesti sanoen, kaikki asiat ovat taideteoksia, sillä luonto on Jumalan taidetta.

Tämä on hänen kaitselmuksensa yleinen ja avoin tie, jonka taito ja uutteruus ovat suureksi osaksi keksineet. Sen vaikutuksia voimme edeltäpäin määritellä, tarvitsematta siihen oraakkelia. Eikä niiden edeltäpäin ilmoittaminen ole ennustamista, vaan luonnollisten seurausten osoittamista. Mutta on toinenkin tie, täynnä mutkia ja sokkeloita, joista paholaisella ja hengillä ei ole aivan tarkkoja muistiinpanoja. Ja se on hänen kaitselmuksensa erikoisempi ja salatumpi puoli ja johtaa yksilöiden ja erikoisolioiden toimia. Me nimitämme _Fortunaksi_, onneksi, tätä mutkikasta, kiemurtelevaa viivaa, jonka kaltaisiksi hän säätää viisautensa suunnittelemia tekoja oudommalla ja salatummalla tavalla.

Tätä hänen kaitselmuksensa salaista ja monimutkaista menettelytapaa olen aina ihaillut, enkä voi elämäni vaiheita, minua kohdanneita tapauksia, vaaroista pelastumisiani ja hyviä sattumuksia lukea pelkästään onnen oikuiksi, sitä niistä kiittäen, tai hyvän tähteni suosiosta johtuneiksi. Aabraham olisi voinut ajatella, että oinas oli joutunut pensaikkoon sattumalta; inhimillinen järki olisi voinut sanoa, että pelkkä sattuma johdatti Mooseksen ruokovasussansa faaraon tyttären nähtäväksi. Ja mikä sokkelo onkaan Joosefin historiassa, joka kykenisi käännyttämään stoalaisenkin!

Varmasti on jokaisenkin elämässä erinäisiä häiriöitä, mutkia ja survaisuja, joita aluksi voidaan luulla sattumiksi, mutta jotka lopuksi, tarkoin tutkittuina, osoittautuvat pelkästään Jumalan sormen johtamiksi. Ei ollut mikään sokea sattuma, joka saattoi kirjeen harhaan joutumisella ilmi tunnetun ruutisalaliiton. Minä pidän vuonna 1588 saavutettua voittoa sitä suuremmassa arvossa sen ainoan tapauksen vuoksi, jota vihollisemme sanoivat häpeäksemme ja onnen puolueellisuudeksi, nimittäin myrskyjen ja vastatuulten. Kuningas Filip ei kuitenkaan halventanut meidän kansallisuuttamme sanoessaan _lähettäneensä laivastonsa taistelemaan ihmisiä eikä tuulia vastaan_. Missä on huomattavana ilmeinen voimien ero kahden eri tekijän välillä, voimme järjen päätelmillä luvata voiton väkevämmälle; jos taas odottamattomia asianhaaroja siihen liittyy ja aavistamattomia tapauksia väliin sattuu, täytyy näiden tulla sellaisen tekijän taholta, jonka ei tarvitse noudattaa järkemme päätelmiä ja jonka käden jälkiä voimme nähdä, niinkuin nähtiin seinälle ilmestyneessä kirjoituksessa, vaikka emme voikaan huomata kädenliikkeen alkuunpanijaa. Pienen Hollannin saavuttamaa vaurautta (kansan, josta Turkin sultaani ylpeästi sanoi: _jos he häntä häiritsisivät, niinkuin espanjalaisia, lähettäisi hän miehensä lapioineen ja kuokkineen heittämään sen mereen_) en voi kokonaan lukea kansan älykkyyden ja uutteruuden, vaan jumalan armon ansioksi, joka on heidät johtanut sellaiseen onnistuvaan älyyn, samoin kuin hänen kaitselmuksensa tulokseksi, sillä hän antaa suosionsa kullekin maalle edeltä määräämänään aikana.

Eiväthän kaikki voi olla onnellisia samaan aikaan, sillä kun yhden valtion kunnia perustuu toisen häviöön, on niiden suuruus vaihtelevassa kiertokulussa ja niiden täytyy noudattaa sen pyörän heilahduksia, joka ei noudata ihmisälyn määräyksiä, vaan jota liikuttaa Jumalan käsi ja jonka voimasta kaikki kohoaa huippuunsa ja taas laskeutuu alimpaan kohtaansa sen mukaan kuin niiden vaiheet edeltäpäin ovat määrätyt. Sillä ei ihmisten eikä valtioiden, enempää kuin koko maailmankaan elämä noudata sellaista kiertoliikettä, joka yhä avartuu, vaan kulkee kehässä, jossa se noustuaan korkeimmilleen puolipäiväpiirissä laskeutuu pimeäänpäin ja vaipuu vihdoin näköpiirin taakse jälleen.

Senvuoksi tällaisia asioita ei saa sanoa _onnen_ oikuiksi muutoin kuin suhteellisessa merkityksessä ja siten kuin nimitämme luonnon tekoja. Ihmisen järjen tietämättömyydestä tuo nimi onkin syntynyt ja väärin käytettynä päässyt merkitsemään Jumalan kaitselmusta, sillä mikään syy ei voi vaikuttaa satunnaisella ja säännöttömällä tavalla, eikä ole olemassa mitään ilmiötä, joka ei johtuisi maailmankaikkeudessa vallitsevasta eli ylemmästä syystä. Ei ole naurettavaa hurskautta rukoilla ennen pelipöytään istumista, sillä yksinpä arvanheitossa ja mitä epävarmimmissa asioissa on aina määrätty ja edeltäpäin säädetty syiden ja seurausten yhteys. Mehän olemme sokeita eikä onni. Kun meidän silmämme on liian samea nähdäkseen onnen vaikutuksen salaisia syitä, kuvaamme sen hulluudessamme sokeaksi ja sidomme umpeen kaikkivaltiaan kaitselmuksen silmät. En voi hyväksyä tuota kehnoa sananpartta, että _vain hupsut ovat onnellisia_, enkä sitä julkeata väitettä, että _viisas mies on onnen saavuttamattomissa_, ja vieläkin vähemmän runoilijain sille antamia häväistysnimiä, kuten _portto, parittaja_. Tunnustettava on, että erikoisesti lahjakkaiden ihmisten tavallinen kohtalo on olla vailla onnen lahjoja, mutta sehän ei millään tavoin murehduta viisaampia ihmisiä, jotka täydellisesti ymmärtävät siinä ilmenevän oikeudenmukaisuuden. Sillä kun he ovat saaneet ylevämpiä rikkauksia, katselevat he kylmäkiskoisemmin noita onnekkuuden arkipäiväisiä lahjoja.

Kerrassaan väärää mielitekoa on toivotella lisiä kaikkivaltiaan armolahjoihin, tyytymättömänä hengenlahjoihin ja himoten ruumiillisia etuja tai onnettaren antimia. Ja harhaoppiakin pahempi erehdys on ihailla noita onnellisuuden täydentäviä ja toisarvoisia asianhaaroja ja sensijaan vähäksyä niitä täydellisiä ja oleellisia onnellisuuden ehtoja, joissa voimme saavuttaa jotakin luojamme kaltaisuutta. Viisaammille toiveille on jo tyydytystä siinä, että on oikeutettu onnen antimiin, vaikkakaan ei niitä saa: täyttäköön kaitselmus hupsujen tarpeet. Se ei suinkaan osoita Jumalan puolueellisuutta, vaan tasapuolisuutta: hän kohtelee meitä niinkuin luonnolliset vanhempamme — ne, jotka ovat ruumiinsa ja sielunsa puolesta kykeneviä, hän jättää oman onnensa nojaan; heikkolahjaisemmille hän taas antaa suuremman osan ja jakaa siitä, mitä toisella on liikaa, täyttääkseen sillä toisen puutetta.

Emme esimerkiksi ole oikeutettuja moittimaan luontoa, että se muka jättää meidät alastomiksi, eikä meidän sovi kadehtia toisten luotujen sarvia, kavioita, nahkapeitettä ja turkkia, koska meillä on järki, jonka avulla voimme hankkia tuon kaiken.

Ei kannata tuhlata niin monia todisteluja kumotaksemme ymmärtäväistä tähdistäennustamista, sillä jos siinä on jotakin perää, ei se loukkaa Jumalaa. Jos se seikka, että satumme syntymään Merkuriuksen merkeissä, tuottaa meille älykkyyden taipumuksia ja Jupiterin merkeissä rikkauden lahjoja, ei minulla ole velvollisuutta silti niiden eteen polvistua, vaan sensijaan kunnioittaa sitä armollista kättä, joka on järjestänyt minun vähäpätöisen ja satunnaisen syntymiseni sellaisten siunausta tuottavien olojen ajaksi. Ne, jotka luulevat Onnen järjestävän kaikkia asioita, eivät silti olisi erehtyneet, jolleivät olisi siihen pysähtyneet. Roomalaiset, jotka rakensivat temppelin onnen jumalattarelle, antoivat sillä, jos kohta sokealla tavalla, jonkinlaisen tunnustuksen Jumalalle. Sillä järkevämmin ajatellessa, kaikki asiat alkavat ja päättyvät Kaikkivaltiaassa. On olemassa lyhyempikin tie taivaaseen kuin Homeroksen ketju; yksinkertainen päätelmä voi yhdistää taivaan ja maan, ja vähemmällä vaivalla kuin monijaksoisella johtopäätöksellä voi tunnustaa kaikki asiat Jumalan alkuunpanemiksi. Sillä vaikka nimitämmekin ilmiöitä niiden lähimpien ja ilmeisimpien syiden mukaan, on Jumala kuitenkin kaiken olevaisuuden todellinen ja välttämätön syy. Hänen toimintansa, vaikka se onkin yleistä, jakautuu kuitenkin jokaisen eri olion erikoiseksi toiminnaksi, ja hän on se henki, jonka varassa jokainen olio ei ainoastaan ole olemassa, vaan myöskin suorittaa tehtävänsä.

Väärä selitys ja nurinkurinen käsitys näistä toisasteisista syistä eli Jumalan näkyväisistä käsistä on monesta hurskaasta tehnyt jumalankieltäjän. He ovat unohtaneet uskon vakavat varoitukset ja totelleet intohimojen ja järjen viekoituksia. Senvuoksi olen aina koettanut sovittaa tunteen ja uskon ynnä järjen välisiä taisteluita ja ankaria ristiriitoja, sillä sielussamme on jonkinlainen triumviraatti eli kolmen kilpailevan voiman hallitus, joka häiritsee tämän yhteiskuntamme rauhaa eikä suinkaan vähemmän kuin tuo toinen kolmivalta aikoinaan Roomaa.

Samoin kuin järki ja usko ovat ristiriidassa, samoin myös intohimo ja järki. Samoin kuin uskon esitykset tuntuvat järjen mielestä takaperoisilta, samoin järjenkin päätelmät ovat intohimon kannalta mahdottomia, ja sekä usko että intohimo ovat järjen mielestä hulluja. Kuitenkin voitaisiin maltillisesti ja rauhallisesti arvostellessa niin järjestää näiden suhde, että kaikki kolme saavat hallita eikä siitä sittenkään tule useampia kuin yksi kuningaskunta, jossa kukin käyttää hallitusvaltaansa ja etuoikeuksiansa oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa, mikäli olot kulloinkin myöntävät.

Samoin kuin filosofiassa, on jumaluusopissakin sitkeitä epäilyksiä ja kapinallisia vastaväitteitä, joihin kohtalokas tietomme liiankin läheisesti tutustuttaa meidät. Niistä ei kukaan ihminen ole enemmän tietänyt kuin minä itse. Tunnustan voittaneeni ne enemmän polvistuen kuin asettuen taisteluasentoon niitä vastaan. Sillä meidän ei ole ainoastaan taisteltava epäilyksiä vastaan, vaan täytyy myöskin väitellä paholaisen kanssa. Tuon viekkaan hengen katala tapa on ottaa tutkimuksiemme esineestä jokin viittaus, joka johtaa epäuskoon, ja osoittamalla jonkin asian luonnollisuutta saattaa meidät epäilemään ihmeen mahdollisuutta toisessa. Niinpä, kun olin tutustunut Paracelsuksen _Archidoxis-teokseen_ ja lukenut olioiden salaisesta yhteydestä, tahtoi se järkyttää uskoani vaskikäärmeen ihmeeseen ja saada minut luulemaan, että tuo kuva vaikutti salaperäisen yhteyden avulla ja oli sellaisena vain egyptiläinen temppu, jolla voitiin parantaa tauteja ilman ihmettäkin.

Ja samoin, kun olin saanut nähdä muutamia kokeita maapihkan ominaisuuksista ja lukea vielä enemmän naftasta, se kuiskasi, että alttarin tuli saattoi olla aivan luonnollinen, ja kehoitti minua olemaan uskomatta Eliaan ihmetyötä, kun hän laittoi alttarin ympärille syvennyksen, täyttäen sen vedellä, sillä tuo palava aine mielellään väistää vettä, ja palaa vastustajansa syleilyssäkin. Ja samaten se koetti saada minua uskomaan, että Sodoman hukkuminen tuleen saattoi olla luonnollista — että Gomorran tulen aiheutti Kuolleen meren jo silloin ilmennyt asfalttipitoisuus.