Part 2

Mutta kristityn nimi on käynyt liian yleiseksi ilmaisemaan uskoamme, koska uskonnonkin alalla on rajaviivansa, yhtä hyvin kuin maantieteessä, ja jokainen maa eroaa, paitsi lakiensa ja rajojensa, myöskin opinkappaltensa ja uskonsääntöjensä puolesta toisista. Senpä vuoksi, ilmaistakseni tarkemmin kantani, mainitsen kuuluvani reformeerattuun, uuteen uskontoon, jossa minulle ei ole muuta epämieluista kuin nimi. Sitä samaa uskoa Vapahtajamme opetti, apostolit levittivät, sen isät hyväksyivät ja marttyyrit vahvistivat. Mutta ruhtinaitten pimeät suunnitelmat, samoin kuin pääpappien kunnianhimo ja ahneus sekä lisäksi aikojen surkea rappeutuminen tärveli ja huononsi sitä niin, että se menettäneenä alkuperäisen kauneutensa tarvitsi nykyajan huolellisia ja helliä käsiä palauttamaan sen alkuperäiseen eheyteensä. Sen perustajan alhainen ja syrjäytetty asema ja vähäpätöiset välikappaleet, joilla hän melkein kuin sattumalta pani niin hyvän työn alkuun, täyttää minut ihailulla, samalla kun se vastustajissamme herättää ylenkatsetta ja vihaa, jota häpeämättömät pakanat myöskin ensin purkivat Kristusta ja hänen opetuslapsiaan vastaan.

Kuitenkaan en ole siten tutustunut noihin edellämainittuihin asioihin enempää kuin niiden edustajiinkaan, että olisin asettunut jyrkästi sotakannalle heitä vastaan. Hehän ovat mieluummin purjehtineet lahonneella aluksellansa kuin olisivat tuoneet sen telakkaan korjattavaksi; he ovat summakaupassa säilyttäneet kaikki, poistamatta mitään, ja itsepäisesti pysyvät sellaisina kuin ovat, pikemmin kuin palaisivat sille kannalle, millä alunpitäin ovat olleet. Me olemme uudistaneet uskomme heistä lähtien, mutta emme heitä vastaan, sillä lukuunottamatta sopimattomia sanoja ja loukkaavia nimityksiä, jotka erottavat vain tunteitamme, mutta ei asiaamme, meillä on yhteinen nimi, yhteinen usko ja yhteinen uskomme perustus.

Senpävuoksi en tunne mitään epäröintiä seurustelussani ja eläessäni heidän kanssaan, käydessäni heidän kirkoissaan, silloin kun ei ole omaa, tai rukoillessani joko heidän kanssaan tai heidän puolestaan. En ole milloinkaan voinut nähdä mitään järkeä noissa monissa säännöissä, jotka kieltävät Israelin lapsia saastuttamasta itseään pakanain jumalanpalveluksessa, me kun olemme kaikki kristittyjä eivätkä meitä erota sellaiset törkeät jumalattomuuden ilmaukset, jotka voisivat saastuttaa rukouksiamme tai niitä paikkoja, joissa rukoilemme. Miksikä ei siis vakautunut uskonnollinen tunne saattaisi kunnioittaa Luojaansa missä hyvänsä, erittäinkin sellaisissa paikoissa, jotka ovat hänen palvelukseensa pyhitetyt? Jos _heidän_ jumalanpalveluksensa siellä häntä loukkaa, saattaa _minun_ hartauteni olla hänelle mieliksi; jos _he_ häpäisevät pyhäkköä, saattaa _minun_ hartauteni sitä pyhittää. Vihkivesi ja ristiinnaulitun kuva, jotka ovat niin vaarallisia rahvaalle, eivät petä minun arvostelukykyäni eivätkä saata harhaan johtaa hartauttani.

Minä olen, sen tunnustan, luonnostani taipuva siihen, mitä harhaan joutunut intoilu nimittää _taikauskoksi_. Myönnän keskustelutapani yleensä olevan jäykkää ja käytökseni ankaraa, vieläpä joskus juroakin; kuitenkin tahdon hartautta harjoittaessani osoittaa mieltäni sekä polvistumalla että ottamalla hatun päästäni ja muutenkin osoittamalla noita ulkonaisia ja havaittavia liikkeitä, jotka saattavat ilmaista tai edistää näkymätöntä hartauttani.

Mieluummin vioitan omaa kättäni kuin kirkkoa enkä tahallani häpäise minkään pyhimyksen tai marttyyrin nimeä. Ristiinnaulitun kuvan nähdessäni voin olla muistamatta hattuani kohottaa, mutta tuskin olla ajattelematta tai muistamatta vapahtajaani. En voi nauraa pyhiinvaeltajien hyödyttömille retkille, vaan pikemmin sääliä heitä, enkä tuomita munkkien viheliäistä elämää, sillä vaikka he ovatkin harhaan johtuneita käytöksessään, on siinä jotakin hartautta sittenkin. En ole milloinkaan voinut kuulla Ave-Maria-kellon soivan tuntematta mielen ylennystä, enkä voi liioin väittää, että kun _he_ yhdessä kohdassa erehtyvät, _minulla_ olisi oikeus erehtyä vieläkin enemmän jäädessäni mykkänä heitä halveksimaan. Senpä vuoksi, kun he omistivat hartaudenharjoituksensa _Marialle_, osoitin minä rukoukseni _Jumalalle_ ja oikaisin heidän rukouksessaan esiintyvän erehdyksen, osoittamalla omani oikeaan.

Juhlallisen kulkueen nähdessäni olen itkenyt liikutuksesta viljavia kyyneliä, jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen sokaisemina ovat joutuneet sopimattomasti vihastumaan ja nauramaan. Onhan kieltämättä sekä Kreikan että Rooman, niin hyvin kuin Afrikankin, kirkoissa juhlallisia muotoja ja menoja, joita viisaammat hurskaat saattavat kristillisellä tavalla käyttää. Meidän ei tarvitse tuomita niitä itsestään pahaksi, vaan ainoastaan taikauskoisuuden aiheuttamiksi houkuttelukeinoiksi ja syöteiksi noille tietämättömille, jotka katsovat kieroon totuuden kasvoihin eivätkä epävakaisuudessaan saata pysyä hyveen ahtaassa pisteessä ja keskuksessa, kallistumatta tai horjumatta ympärystään päin. Samoin kuin on ollut monta uudistajaa, on myöskin ollut monta uudistusta, sillä jokaisella maalla on omat tapansa ja menetelmänsä, riippuen kansallisista harrastuksista, yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja ilmastosta. Muutamissa tapauksissa on uudistus tapahtunut ankarasti ja äärimmäisyyksiin saakka ulottuen; toisissa rauhallisesti ja kohtuullisesti, niin että yhteistä omaa ei ole hajoitettu, vaan on hellävaroin jaettu ja jätetty kunniallisen sovinnon mahdollisuus. Sellaistapa rauhalliset mielet toivovatkin, ja odottavat ajan vaiheiden ja Jumalan armon sen saavankin toimeen. Sekin mielipide, joka tarkastelee nykyisiä vastakohtia noiden kahden äärimmäisyyden välillä tunteissa ja harrastuksissa, saattaa yhtä hyvillä toiveilla odottaa niidenkin yhteen sulautumista.

Mutta käydäkseni lähemmäksi itseäni ja liikkuakseni rajoitetummassa piirissä, ei ole muuta kirkkoa, joka jokaisessa kohdassa niin sointuisi tuntooni ja jonka uskonkappaleet, järjestys ja tavat tuntuisivat niin järkeen soveltuvilta ja niin sanoakseni minun erikoiseen hartauteeni soveltuvilta, kuin se, johon kuulun, Englannin kirkko. Senpä uskoon olen vannoutunut ja senvuoksi tunnen olevani kaksinkertaisesti velvoitettu hyväksymään sen opinkappaleet ja koettamaan noudattaa sen säädöksiä. Mitä sen ulkopuolella on vähäarvoisempia asioita, noudatan niitä oman yksityisen järkeni sääntöjen mukaan tai riippuen hartauteni kulloinkin sattuvasta mielialasta, enkä usko jotakin asiaa senvuoksi, että Luther sen hyväksyi, tai hylkää toista sen vuoksi, että Kalvin on sen tuominnut. En tuomitse kaikkea, mitä Tridentin kokous päätti, enkä liioin hyväksy kaikkia Dorthin synoodin päätöksiä.

Lyhyesti sanoen: siinä, mistä raamattu on vaiti, on kirkko tekstinäni; mistä taas raamattu puhuu, siinä on jälkimäinen vain apunani selittämään. Missä taas kumpikin on yhtä vaitelias, en käy etsimään uskolleni ohjeita Roomasta enempää kuin Genevestäkään, vaan noudatan oman järkeni neuvoja.

Vastustajamme ovat häpeäkseen aivan väärin väittäneet, niinkuin me itsekin olemme törkeästi erehtyneet, että uskontomme juontaisi alkunsa Henrik VIII:sta, joka, vaikka hän irtautuikin paavista, ei siltä luopunut Rooman uskonnosta eikä saanut aikaan mitään muuta kuin mitä hänen omat edeltäjänsä olivat toivoneet ja kokeilleet menneinä aikoina ja mitä Venetsian valtio olisi saattanut yrittää meidän päivinämme. Mutta yhtä kiittämätöntä on _meidän_ käydä jatkamaan Rooman piispan ivapuheita ja häpäiseviä herjauksia, sillä häntäkin kohtaan, koska hän on maallinen ruhtinas, olemme velvolliset käyttämään soveliasta puhetapaa. Tunnustanhan tosin välillämme olevan kiihkon syytä: hänen toimestaan olen kirkonkiroukseen langetettu, ja _harhaoppisen_ nimitys on lievintä, mitä hän minusta sanoo. — Mikään korva ei sentään ole milloinkaan kuullut minun nimittävän häntä puolestani _Antikristukseksi, synninihmiseksi_ tai _Baabelin portoksi_. Rakkauden tapa on kärsiä kostamatta. Saarnatuolissa usein käytetyt pilkkapuheet ja herjaukset saattavat hyvin tehota jokapäiväisiin ihmisiin, joiden korvat ovat herkempiä puhetulvalle kuin logiikalle; ne eivät kuitenkaan millään tavoin vahvista ajattelevampien uskovaisten uskoa, nämä kun tietävät, että hyvää asiaa ei edistetä kiihkolla, vaan se kyllä pitää puolensa rauhallisessa väittelyssäkin.

En ole milloinkaan voinut loukkaantua keneenkään mielipiteitten eroavaisuuksien vuoksi enkä suuttua siitä, että jonkun arvostelu ei ole soveltunut siihen käsitykseen, jota ehkä en itsekään muutaman päivän perästä enää hyväksyisi. Minulla ei ole neronlahjaa väitelläkseni uskonnosta, ja usein olen pitänyt viisaimpana välttää sellaisia väittelyitä, erittäinkin ollessani epäedullisessa asemassa tai milloin totuus saattaisi kärsiä minun heikon puolustukseni vuoksi. Siinä, missä tarvitsemme opetusta, on hyödyllistä väitellä itseämme etevämpien kanssa; jos taas on tarvis lujentaa ja varmistaa mielipiteitämme, on parempi väitellä sellaisten kanssa, joiden arvostelukyky on omaamme heikompi, jotta heidän mielipiteistänsä helpommin saatu voitto kohottaisi ja varmistaisi omaa mielipidettämme.

Ei jokamies ole sovelias totuuden puolesta taistelemaan eikä kelvollinen ottamaan taisteluhansikasta vanhurskauden asiassa. Monet, jotka eivät näitä periaatteita tunne ja jotka ajattelematta kiivailevat totuuden puolesta, ovat liian äkkipikaisesti ahdistaneet Erehdyksen joukkoja ja itse joutuneet Totuuden vihollisten saaliiksi. Voi yhtä täydellisesti omistaa totuuden kuin pitää hallussaan kaupunkia ja silti joutua antautumaan, minkä vuoksi on parempi omistaa se rauhassa kuin saattaa se taistelussa vaaraan. Senpä vuoksi, jos mieleeni joitakin epäilyksiä sattuu, unhotan tai ainakin siirrän ne tuonnemmaksi, kunnes varmistuneempi arvosteluni ja miehekkäämmät järkisyyni kykenevät ne voittamaan. Pidän näet jokaisen omaa järkeä hänen parhaana oppaanaan, joka saadessaan rauhassa toimia keksii keinon, millä katkaista ne siteet, joilla valheen viekkaus on kahlehtinut heikomman ja horjuvan arvostelukykymme.

Filosofian kannalta, jolloin totuus näyttää kaksinaamaiselta, ei kukaan ole eriskummaisempi kuin minä itse, mutta uskonnon asioissa pysyn mielelläni selvällä tiellä. Ja vaikkakaan en sokeasti, niin kuitenkin nöyrästi uskoen seuraan kirkon suurta ratasta, jonka vetämänä liikun, enkä säilytä itselleni mitään omaa liikuntavapautta aivojeni ahtaammassa piirissä. Siten en jätä mitään tilaa harhakäsityksille, oppiriidoille ja erehdyksille, ja tällä hetkellä saattanenkin totuutta loukkaamatta sanoa olevani kaikesta niiden tartunnasta vapaa. Täytyyhän minun tunnustaa, että aikaisempiin opintoihini sekoittui pari kolme harhakäsitystä, jotka eivät olleet viime vuosisadoilta kotoisin, vaan vanhoja ja unohdettuja, niitä, joita ainoastaan minun kaltaiseni säännöttömyyksiin johtuvat yltiöpäät jälleen päivänvaloon tuovat. Harhaopit eivät näet häviä esittäjiensä mukana, vaan ovat Arethusa-joen tapaisia, joka jossakin paikassa maahan hävittyään jälleen puhkeaa esille toisessa paikassa.

Yleinen kirkolliskokous ei kykene tykkänään tuhoamaan edes yhtä ainoata harhaoppia, joskin se voi sen siksi hetkeksi sysätä syrjään. Sillä ajan kierto ja olojen muutokset tuovat sen uudelleen esille, jolloin se taas kukoistaa, kunnes jälleen tuomitaan. Käypi aivan kuin sielunvaelluksessa, jos sielu siirtyisi ihmisestä toiseen: jonkun ajan kuluttua mielipiteet jälleen löytävät henkilöitä ja mieliä, samankaltaisia kuin nekin, jotka ensiksi herättivät ne eloon. Saadaksemme jälleen nähdä itsemme, ei meidän tarvitse odottaa Platon vuotta [jolloin kaikki asiat palaavat entiselleen], sillä ei kukaan ihminen ole pelkkä itsensä. On ollut monta Diogenesta ja yhtä monta Timonia, vaikka perin harvoja sen nimisiä; ihmiset eletään uudelleen ja maailma on samanlainen kuin se oli muinaisinakin aikoina. Joskaan ei silloin ollut olemassa jonkun ihmisen kaksoisolentoa, on myöhemmin ollut semmoisia, jotka ovat niin sanoaksemme kuin hänen uudelleen henkiin herännyt minuutensa.

Ensimmäinen noista harhakäsityksistäni oli se arabialaisten esittämä, että ihmisten sielut häviävät heidän ruumiittensa mukana, mutta tulevat viimeisenä päivänä jälleen herätettäviksi. Eipä sillä, että olisin täysin käsittänyt sielun kuolevaisuutta, mutta jos sellainen olisi mahdollista (mitä seikkaa filosofia ei ole vääräksi väittänyt, vaikka kylläkin usko) ja molemmat yhdessä menisivät hautaan, säilytin siitä kuitenkin saman käsityksen kuin mikä meillä kaikilla on ruumiista, että se näet on nouseva jälleen. Sehän olisikin mitättömän luontomme mukaista, jos nukkuisimme pimeydessä viimeiseen herätyskäskyyn saakka. Vakavasti ajatellessani omaa arvottomuuttani peräydyin vaatimasta mitään etuoikeutta sielulleni. Jos vaan sain lopuksikin olla Vapahtajani seurassa, saatoin kärsivällisesti tyytyä olemaan olemattomana melkeinpä ikuisuuteen asti.

Toinen harhakäsitys oli Origineen opettama, että Jumala ei ole leppymätön vihassaan, vaan määrätyn ajan kuluttua vapauttaa tuomitut sielut kidutuksesta. Tähän erehdykseen jouduin miettiessäni vakavasti yhtä Jumalan suurista ominaisuuksista: Hänen laupeuttansa. Tuudittelin itseäni siihen ajatukseen, koska en huomannut siinä mitään pahaa, jotapaitsi se oli omiansa käännyttämään minut takaisin äärimmäisestä epätoivosta, johon synkkämieliset ja mietiskelevät luonteet liiankin helposti joutuvat.

On kolmaskin harhakäsitys, jota en milloinkaan varsinaisesti kannattanut enkä noudattanut, mutta jonka usein olisin toivonut olevan sopusoinnussa totuuden kanssa, loukkaamatta uskontoani, ja se on rukoileminen kuolleitten puolesta. Olin siihen taipuvainen jonkinlaisesta hyvänsuonnista, jolloin tuskin voin pidättää rukoustani ystävän puolesta hautauskellojen soidessa tai nähdä hänen ruumistansa kohottamatta esirukousta hänen sielunsa puolesta. Ajattelin, että vainaja täten on kauniisti jälkimaailman muistissa, paljon ylevämmin kuin historiassa.

Noista mielipiteistä en milloinkaan itsepäisesti pitänyt kiinni enkä liioin yrittänyt ketään houkutella omaan uskooni, enpä edes niinkään paljoa, että olisin ilmaissut niitä tai väitellyt niistä läheisimmänkään ystävän kanssa. Minä en siis levittänyt sellaisia käsityksiä toisille enkä niitä vahvistanut omassakaan mielessäni, vaan annoin niiden pysyä vireillä omalla voimallansa, lisäämättä uutta polttoainetta, joten ne huomaamatta itsestänsä sammuivat.

Niinpä nämä mielipiteet, vaikka ovatkin laillisissa kokouksissa tuomitut, eivät olleet minussa mitään harhaoppeja, vaan pelkästään erehdyksiä ja ymmärrykseni yksinkertaisia hairahduksia, joihin ei liittynyt tahtoni turmeltumista. Ei ainoastaan turmeltunut ymmärrys, vaan myöskin sairaalloiset tunteet on niillä, jotka eivät voi harrastaa mitään erikoisasiaa joutumatta harhaoppiin tai esittää jotakin käsitystä, muodostamatta samalla lahkokuntaa. Siinähän oli Luciferin ensimäisen lankeemuksen kataluus, että hän ei tyytynyt vain yksinään kulkemaan harhateillä, vaan viekoitteli puolelleen legioonittain henkiä, ja tämän kokemuksensa mukaisesti hän kiusasi vain Eevaa, hyvin ymmärtäen synnin kyvyn tarttua muihin ja sen, että yhden eksyttäminen merkitsi hiljaisuudessa ja johdonmukaisesti heidän molempain pettämistään.

Että harhakäsityksiä oli ilmestyvä, sitähän jo Kristus ennusti, mutta että vanhat harhakäsitykset poistettaisiin, siitä meillä ei ole mitään ennustusta. Ja että harhakäsityksiä täytyy olla, se ei toteudu ainoastaan meidän kirkossamme, vaan kaikissa muissakin. Ja harhaoppien joukossa tulee olemaan niistäkin poikkeavia harhaoppeja. Areiolaisethan eivät ainoastaan eronneet kirkostansa, vaan olivat erimielisiä keskenäänkin. Ne, jotka ovat taipuvaisia erimielisyyteen ja luonnostansa aina uutta etsivät, eivät tietystikään sovellu yhteiselämään eivätkä liioin milloinkaan tyydy yhden yhdyskunnan järjestykseen ja hallintoon. Siitä syystä he erottuaan toisista liittyvät keskenäänkin vain heikosti yhteen eivätkä edes tyydy kirkkonsa yleiseen hajoittamiseen tai jaoitteluun, vaan jakautuvat sitten itse melkeinpä aivan atomeihin saakka.

Totta on, että erinäiset ihmiset eivät ole milloinkaan olleet vapaita eriskummaisista mielipiteistä ja käsityksistä. He ovat aina säilyttäneet jotakin oman kirkkonsa tai minkä tahansa muun kirkon käsityksen ohella ja yksityiseenkään täysin mukautumatta. Mutta terve arvostelukyky saattaa näin menetellä herättämättä pahennusta tai joutumatta harhaoppeihin, sillä onhan, kaikkien kirkolliskokouksien päätöksistä ja koulukuntien määritelmistä huolimatta, vielä monta koskematonta ja mieleenjohtumatonta asiaa, joita rehellinen järki huoleti voi vapaasti käsitellä silti ollen loitolla kaiken harhaopin piiristä.

Mitä sitten tulee noihin jumaluuden siivekkäihin salaisuuksiin ja uskonnon hienoimpiin vivahduksiin, jotka ovat suistaneet pätevämpien päiden aivoja saranoiltaan, eivät ne milloinkaan ole minun ajuani pingoittaneet. Minun nähdäkseni ei reipas usko havaitse uskonnossa kylliksi mahdottomuuksia; meidän uskontomme syvimmät salaisuudet eivät ole ainoastaan saaneet valaistustansa, vaan myöskin virikettänsä päätelmien ja järjen voimasta. Minä vaivun mielelläni jonkin salaisuuden tutkimiseen, seuraamaan järkeäni huippukohtaan asti. Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin koettaa älyni avulla tutkia kolminaisuuden, Kristuksen lihaantulemisen ja kuolleistanousemisen monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin saatanan väitteisiin ja kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla merkillisellä lauseella, jonka olen oppinut Tertullianukselta: _Certum est, quia impossibile est_ [Se on varmaa, koska se on mahdotonta]. Minä tahdon harjoittaa uskoani vaikeimmassa kohdassa, sillä tavallisten ja näkyväisten asioiden hyväksyminen ei ole uskoa, vaan opiskelua.

Muutamat uskovat paremmin nähtyänsä Kristuksen haudan; ja kun he ovat nähneet Punaisen meren, eivät he epäile sen ylitse kulkemisen ihmettä. Minä sitävastoin onnittelen itseäni ja olen kiitollinen siitä, etten elänyt ihmetekojen päivinä enkä ole milloinkaan nähnyt Kristusta enempää kuin hänen opetuslapsiaankaan. En olisi tahtonut olla noiden israelilaisten mukana, jotka kulkivat Punaisen meren yli, enkä yksikään Kristuksen potilaista, joille hän ihmeitänsä teki, sillä uskoni olisi silloin ollut kuin pakolla minuun pantua enkä silloin olisi voinut iloita siitä suuremmasta siunauksesta, joka on luvattu niille, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Onhan helppo ja pakko uskoa sitä, mitä silmämme ja aistimme ovat tutkineet. Minä uskon, että hän oli kuollut ja haudattu ja nousi kuolleista jälleen, ja toivon mieluummin saavani nähdä hänet kunniassaan kuin katsella häntä hautakappelissaan tai haudassaan. Eikä siinä olekaan paljoa uskomista; meillä kun on järki, on tämä uskokin historian ansiota. Ne vain omistivat rohkean ja ylevän uskon, jotka elivät ennen hänen tulemistaan, jotka saattoivat epäselvien ennustuksien ja salaperäisten esikuvien nojalla uskoa ja odottaa näköjään mahdottomia asioita toteutuviksi.

On totta, että kaikessa lujassa uskossa on terävyytensä tai yksinkertaisella vertauksella sanoaksemme _miekkansa_. Mutta näissä hämärissä kysymyksissä minä mieluummin käytän samaa vertaussanaa kuin apostoli käyttää, nimittäin _kilpeä_, jonka suojassa ymmärtääkseni voi varovainen taistelija säilyä koskemattomana. Siitä alkaen, kun opin käsittämään, ettemme mitään tiedä, on järkeni ollut taipuvaisempi uskonalaisuuteen, ja nyt tyydyn ajattelemaan jotakin salaisuutta, vaatimatta tarkempaa määritelmää, hyväksyen helpomman ylimalkaisen kuvauksen. Hermes-jumalasta esitetty allegorinen selitys miellyttää minua verrattomasti enemmän kuin kaikki jumaluusoppineitten metafyysilliset määritelmät. Missä en voi tyydyttää järkeni vaatimuksia, siinä mielelläni annan mielikuvitukseni vapaasti liikehtiä. Yhtä hyvin saattaisin täysin asianmukaisena hyväksyä väitteen, että _anima est angelus hominis, est corpus Dei_ [sielu on ihmisen enkeli, Jumalan ruumis] kuin ilmeisenä seikkana, että _Lux est umbra Dei_ [valo on Jumalan varjo].

Siinä, missä on järjellemme liian syvä hämäryys, on hyvä tyytyä kuvauksiin, mukailuihin ja ylimalkaiseen hahmoitteluun. Sillä osoittaessamme järjellemme, kuinka kykenemätön se on selittämään luonnon näkyviä, ilmeisiä ilmiöitä, se käy nöyremmäksi ja alistuvaisemmaksi suhteessaan uskon salaisuuksiin. Näin minä opetan vastahakoista ja kesytöntä järkeäni kumartumaan uskon viehätykseen. Uskon, että oli jo olemassa puu, jonka hedelmistä onnettomat esivanhempani maistoivat, vaikka samassa luvussa, jossa Jumala kieltää siitä syömästä, nimenomaan sanotaan, että maassa ei vielä kasvanut kasveja, _sillä Jumala ei vielä ollut antanut sataa maan päälle_. Lisäksi uskon, että käärme (jos se on kirjaimellisesti niin ymmärrettävä) muotonsa ja rakenteensa takia ryömi vatsallansa jo ennen kuin se kirottiin.

Minusta se koetus tyttöjen neitsyyden toteamiseksi, jonka Jumala määräsi israelilaisille, on sangen epävarma. Kokemus ja historia opettavat, etteivät ainoastaan monet yksityiset naiset, vaan vieläpä kokonaiset kansakunnat ovat vapautuneet lasten synnyttämiseen liittyvästä kirouksesta, jonka Jumala näyttää määränneen koko ihmissuvulle. Siitä huolimatta uskon, että kaikki tämä on totta, vaikka tosin järkeni saattaisi vakuuttaa minun olevan väärässä. Tätä en suinkaan pidä alhaisena puolena uskoa, jos uskomme asian, joka ei ainoastaan ole järkemme yläpuolella, vaan vieläpä sitä vastaankin ja aistimiemme todistusten kanssa ristiriidassa.

Sulkeutuessani yksinäisyyteen mielikuvituksessani

(neque enim cum porticus aut me lectulus accepit, desum mihi),

muistan etten sittenkään ole yksinäni, enkä siis unohda mietiskellä Jumalaa ja hänen ominaisuuksiansa, etenkin noita kahta valtavaa ominaisuutta: viisautta ja iankaikkisuutta. Toisella niistä virkistän ymmärrystäni, toisella taas sitä tyrmistytän. Sillä kuka voi puhua iankaikkisuudesta, joutumatta virheeseen syypääksi, tai ajatella sitä hurmautumatta? Aikaa voimme käsittää; sehän on vain viittä päivää vanhempi kuin me itse, ja sen kohtalo on sama kuin maailman. Mutta jos on palattava taaksepäin niin pitkälle, että pääsisimme havaitsemaan alun, tai jos yritämme päästä niin rajattomasti eteenpäin, että näkisimme lopun, kun kerran vakuutamme, ettei kumpaakaan ole, panee se järkeni Paavalin järjen tavoin pysähtymään. Minun filosofiani ei uskalla väittää, että enkelitkään siihen pystyisivät. Jumala ei ole tehnyt yhtään luotuansa kykeneväksi häntä käsittämään; se jää hänen oman olemuksensa etuoikeudeksi. _Minä olen se mikä olen_ oli hänen oma määritelmänsä, jonka hän antoi Moosekselle, ja se oli lyhyt, omansa hämmentämään kuolevaista, joka uskalsi kysyä Jumalalta tai pyytää selitystä, mikä hän oli. Hänpä todella vain on, kaikki muut ovat olleet ja tulevat olemaan.

Mutta iankaikkisuudessa ei ole mitään eroa aikamuotojen välillä ja siitä syystä tuo kauhea sana _predestinatio_ [edeltämääräys], joka on vaivannut niin monta heikkoa päätä käsittämään ja monta viisainta yrittämään sitä selittää, ei ole Jumalan kannalta mitään edeltäpäin tietävää tulevaisen kohtalon määräämistä, vaan hänen jo täyttyneen tahtonsa lopullinen ilmaus samalla hetkellä kuin hän asian päättikin. Sillä hänen iankaikkisuutensa kannalta, joka on jaksoihin jakautumaton ja sisältää kaikki alusta loppuun saakka, on viimeinen pasuuna jo soinut, tuomitut jo liekeissä ja siunatut Aabrahamin helmaan päässeet. Pietari puhuu vaatimattomasti sanoessaan, että _tuhannen vuotta Jumalan edessä on kuin yksi päivä_, sillä puhuaksemme filosofin tavoin ne ajanhetket, jotka muodostavat tuhannen vuotta, eivät Jumalan edessä ole edes hetkeäkään. Se, mikä meille on vielä tulevaa, on hänen iankaikkisuutensa kannalta jo nykyistä, sillä hänen koko olevaisuutensa on yksi ainoa pysyvä kokonaisuus, jossa ei ole jatkuvaisuutta, ei osia, ei vaihtelua eikä jakautumista.