Part 4

Kaikki on selvää minulle. Tänä yönä matkustin ohi Fiumen. Albertin ikkunat olivat valaistut. Hän on siis palannut ja kohdannut Irenen Zagreb'issa, matkustanut yhdessä hänen kanssaan, mutta poistunut junasta yhtä asemaa aikaisemmin, etten minä näkisi häntä ja tietäisi hänen olleen vaimoni kanssa. Ilman rouva Ivanizia olisin tuskin saanut sitä tietää.

Ja nyt sen tietää koko kaupunki. Tunnen kuinka ihmiset katselevat minua toisin kuin ennen, painan silmäni alas heidän edessään, kuljen ympärilleni vilkuillen kadulla kuin varas päästäkseni kohtaamasta rouva Ivanizia ja ollakseni muistuttamatta hänelle onnettomuudestani ja häpeästäni.

Viimeisinä kolmena päivänä minulla on ollut vaikeita tehtäviä ratkaistavana. Kaksi vakavaa sairastumista on kääntänyt ajatukseni Irenestä. Oh, ei kääntänyt, vaan lykännyt hieman loitommaksi. Minusta tuntuu, että olin perheessäni kuin pelkkä lääkäri. Lääkärinä kävin Mladenia katsomassa, puhuin Irenelle vain sen, mitä lääkäri sellaisessa tapauksessa sanoo; lapsi voi nyt paljon paremmin, silmä ei ole pahasti loukkautunut, toivon voivani pelastaa toisetkin potilaani — ja taas nousevat tuskaiset ajatukset mieleeni: mitä sitten — mitä sitten?

Menisinkö hänen luokseen?

Mitä voittaisin sillä? Rakastaisiko hän taas minua? Voisiko koskaan palata se, mikä ollut on?

Se ihmeellinen onni, se paratiisimainen sopusointu?

Ja minä seison oven takana — hyljättynä kuin almunpyytäjä.

Muutaman kerran ojennan käteni revolveria kohden.

Olisinko Randiz?

Ketä kohti suuntaisin sen?

Siten kapinoivat ja nousevat toisiaan vastaan ajatukseni, tässä näyttää kuin minä vyöryisin niiden painon alla, nyt nousen taas, häpeän. Minä, vakava mies, oikeudenmukainen, kunnioitettava — lääkäri, jonka suuri tehtävä on koettaa pelastaa ja pidentää elämää! Sellaisina hetkinä minä vihaan sinua, Irene, sinua ja sinun kauneuttasi.

Sillä ellet olisi kaunis, toinen ei katselisi sinua niin ahnaasti, ei himoitsisi omakseen niin hekumoiden!

XV

Kesäk. 4:nä 1893.

Hän tuli minun luokseni...

Kirjoitan sen muistiin, ikäänkuin se koskisi jotakuta, joka ei koskaan ole ollut luonani.

Hän tuli hiljaa Mladenin kanssa, vakavana, melkein juhlallisesti. Hän toi minulle kukkavihon — ruusuja.

Minä otin ruusut, laskin välinpitämättömästi pöydälle, ja hän huokasi.

Mikä komedia! Mieleni teki sanoa hänelle, että hän lähettäisi ne toiselle; olin vaiti — lapsen vuoksi!

Vedin pojan lähelleni ja hyväilin häntä; Irene seisoi vieressäni silitellen hiljaa minun päätäni.

Vavahdus kulki läpi ruumiini. Ikäänkuin taivas olisi auennut edessäni. Ja helvetti!

Tiedän, sillätavoin toimii pettäjä.

Juuri sillätavoin!

Nousin nopeasti, laskin Mladenin pois sylistäni, ja otin hattuni.

— Menetkö? Minne? kysyi hän hiljaa.

— C:hen — lähelle Fiumea — lausuin sen korostaen, tuntien ilmeen kasvoillani synkkenevän.

Hän varjeli silmiään kuin lyöntiä peläten.

— Hän — Albert, on palannut, sai hän sanotuksi väistäen katsettani.

— Tiedän.

Hän astui perässäni ovelle.

— Stank!

— ?

— Tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Ja minä tunsin kuin raskaiden, hehkuvien aaltojen vyöryvän ylitseni.

Nyt hän sanoo minulle, nyt — sen kauhean, sen, mikä eroittaa meidät ainaiseksi! Se pelotti minua, tuo uhkaava isku.

— Sittenkun olen palannut takaisin, mutisin ja juoksin ulos huoneesta.

Palasin vasta päivänkoitteessa. Harhailin metsissä. Olin kuin eläin, joka kantaa tuskansa metsän pimeään tiheikköön. Kiipesin eräälle kukkulalle, siihen paikkaan, missä niin usein olin istunut hänen kanssaan, mistä olimme katselleet taloamme, nähdäksemme tuleeko joku hakemaan minua. Polttavin silmin tuijotin ovea, katua — ehkä se toinen —!

Kun pimeni, hiivin syrjäteitä Fiumeen.

Mitä minä etsin? Miksi en sallinut hänen sanoa? Enkö ole pakotettu kuuntelemaan huomenna sitä, mitä tänään en tahtonut kuulla? Ja juoksenko aina niinkuin tänäänkin? Harhailla päivät, öisin hiipiä huoneeseeni, laskea ikkunaverhot alas varovasti kuin varas, ja vasta sitten sytyttää valot?

Mutta kauheinta on, että muistan niin kiitollisena hänen hyväilyjään ja ruusuja, joita hän toi minulle kuten ennenkin.

Tiedän, hän tahtoi heikontaa iskun voimaa, sokeroida pillerin.

Jospa sittenkin olisin kuunnellut häntä; silloin kun en ollut niin runneltunut, alentunut. Tänä aamuna tapasi rouva Ivaniz minut. Hän käveli kälynsä kanssa; näin heidät jo kaukaa ja tahdoin välttää heitä siirtyen toiselle puolelle katua. Mutta hän alkoi tervehtiä minua toiselta puolen katua kysyen, kuinka minun kaunis tohtorinnani voi — onko hän matkasta väsynyt?

Vihasin sillä hetkellä Ireneä.

Joku piteli lukkoa. Koettaa avata. Olen lukinnut oven. Hän se oli.

Hän koputti, kutsui — ja meni pois.

Tuleehan hän aamulla. Puhuuko hän silloin? Odotan häntä. Lupaan kuunnella.

Ja sitten?

Ehkä teen samoinkuin Randiz.

XVI

Kesäk. 5:nä 1893.

Tein pahemmin — halpamaisemmin.

Minä — tähän saakka kunniallinen mies; lääkäri!

Niin, kuinka se tapahtuikaan?

Oli jo päivä kun nukahdin vaatteet päällä divaanille.

Heräsin, aurinko paistoi korkealla. Heräsin kellon soittoon. Aukaisin oven. Siellä seisoi Irene. Hän näytti huolestuneelta ja surulliselta. Hänen takanaan seisoi eräs talonpoika. Tunsin hänet, olin käskenyt hänen tulla noutamaan minua hevosella äitinsä luokse, hänellä oli mätähaava. Tulen, sanoin, odottakaa alhaalla, ja rupesin pesemään itseäni. Irene palveli minua peseytyessäni, sitten hän meni tuomaan kahvia. Ääneti istuin ja join, ääneti järjesti hän esineitä pöydälläni. Äkkiä hän tuli luokseni ja puristi kättäni.

— Stank, miksi et avannut minulle?

— En kuullut.

— Stank, emmehän jatka siten?

— Ei minussa ole syytä.

— Enkä minäkään ole tehnyt mitään. Ja hän katsoi minua niin vilpittömästi, vakavasti! Sitten hän jatkoi: Onko se vakava tapaus, jonka vuoksi sinua on tultu noutamaan?

— Kyllä.

— Mene sitten — ja palattuasi — salli minun puhua!

Poistuin ikäänkuin päihtyneenä hänen sanoistaan ja äänestään — maailma ikäänkuin laajeni edessäni ja silmäni loistivat Ehkä sittenkin — ehkä!

Saatuani leikkauksen suoritetuksi, kiipesin kärryille ja ajoin heti kotiin. Hän tuli vastaani. Niin kaunis! Niin kaunis, että se viilti sydäntäni, ja että tunsin hurjaa vihaa sitä kauneutta kohtaan. Oli kuin hän olisi tahtonut lisätä kauneuttaan pukemalla ylleen pehmeän, valkoisen hameen, joka taipui niin kiehtovasti hänen viehättävien, melkein tyttömäisten muotojensa ympärille.

— Sinä olet kaunis, lausahdin vasten tahtoani.

Hän naurahti hiljaa. Hiljaa kuin olisi tiennyt voittaneensa.

Tunsin, että hän pitää minua vallassaan, ja että hän itsekin tietää sen. Tahdoin salata sen, ja nostelin veitsiä laukustani ja laskin ne pöydälle, puhdistaakseni ne sitten.

— Mutta etkö näe rumaa rakkoa kasvoillani? Katso, juuri tuossa, kysyi hän osoittaen kohta puhkeavaa rakkoa.

— Se kiusaa minua todellakin, sanoi hän ja otti pienen veitsen, jonka juuri olin laskenut pöydälle meni peilin eteen ja leikkasi rakon pois kasvoiltaan.

Ja minä seisoin hänen vieressään ja näin, että se oli sama veitsi, jolla tunti sitten olin leikannut mätähaavan, ja tiesin, että olin puhdistanut sen vain hamarasta; tiesin, että siitä voisi olla pahoja seurauksia.

Mutta olin vaiti, annoin hänen rauhassa leikata.

Minä, lääkäri!...

Ja vielä jotain — siellä sieluni pimeimmässä nurkassa välähti jokin! — Jos hänen kauneutensa katoaa, hän on taas sinun. Ei kukaan ikävöi häntä.

Hän pyyhki nenäliinalla kasvojaan ja katsoi minua hymyillen. Eihän hän ymmärtänyt, miksi minä olin niin levoton. Ja herttaisesti, melkein ilakoiden hän tarttui molemmin käsin päähäni, kuiskaten korvaani: älä pelkää!

Mikä kauhu paljastuikaan edessäni? Ylpeys nousi päähäni. Riuhtaisin itseni irti hänen käsistään.

— Muista, en minä pelkää mitään. En minä. Alleviivasin taas tuon »minän».

Mistä se tuli — mistä otin nuo katkeruutta ja halveksimista syytävät sanat, jotka kuultuaan hän kalpeni, lyyhistyi kokoon, kunnes nojautui voimattomana oveen, nostaen kätensä kasvoilleen ikäänkuin torjuakseen uhkaavat lyönnit.

— Ei enää, ei enää, voihki hän.

Tunsin väristystä hänen huokauksistaan, nautin saadessani soimata häntä, ja pelkäsin itsekin sanojani.

Menehtyneenä hän aukasi oven ja poistui, ja minä jäin yksin, väristen kiihkosta, onnettomana ja — tyytyväisenä.

Katseeni osui veitseen, jolla hän oli leikannut rakon kasvoiltaan, ja — — — minä nauroin kostonhimoisesti, inhasti, pirullisesti.

Nyt valtaa minut pelko, se tuijottaa minuun. Ja olenko se minä? Mies, joka on kunnioittanut itseään, ollut ylpeä itsestään, ihmetellyt intohimoja ja puutteita, syyttänyt jokaista, joka ei ole voinut hillitä itseään.

Eikö velvollisuuteni ollut kuunnella häntä? Ainakin kuunnella? Vaikka hän tahtoo jättää minut, luopua säädyllisesti siitä rakkaudesta, joka meidät kerran yhdisti. Minä sensijaan annoin hänen jättäytyä vaaralle alttiiksi, loukkasin häntä halpamaisesti. Ja nyt olen onnettomampi kuin koskaan ennen. Tunnen, etten ole kadottanut ainoastaan Ireneä, vaan myös itseni.

XVII

Kesäk. 6:na 1893.

Irene jäi vuoteeseen. Kävin jonkun kerran hänen luonaan. Hän näyttää nukkuvan. Hän makaa oikealla poskellaan, en voi nähdä onko se pahentunut. Kutsun häntä, hän ei vastaa. Poistun kiihtyneenä ja palaan takaisin.

Vihdoin vein lapsen hänen luokseen. Tapansa mukaan se painautuu lähelle häntä, hän hyväilee sitä, avaamatta silmiään, liikahduttamatta itseään.

Ja taas minä poistun pelokkaana, hänen mykän äänettömyytensä kiusaamana.

Jos ei hänessä sittenkään ole syytä? Mutta eikö hän voinut, eikö hänen pitänyt ymmärtää minun vimmastuvan? Ja voiko tulla kysymykseen lievennys, rauhallisuus ja kohteliaisuus, kun on hävitetty minun maailmani, myrkytetty elämäni?

XVIII

Kesäk. 7:nä 1893.

En sulkenut koko yönä silmiäni. Hän nukahti hetkiseksi, sai kouristuskohtauksen ja heräsi kiljahtaen, ja minun sydämeni oli haljeta tuskasta itseni ja hänen tähtensä. Hellyin, tahdoin itkeä yhdessä hänen kanssaan, ottaen hänet syliini kuin lapsen. Hän puristautui lähelleni, rauhoittui; — sopertaen: »niin kauheita — kauheita sanoja», ja nukahti kuin sairas lapsi.

Mutta minä en voinut nukkua. Tuskan, pelon, katumuksen vuoksi. Päivä alkoi jo hiipiä huoneeseen, esineet näyttivät kohoavan kuin usvasta, ja tuo vähitellen selkenevä valo harmitti ja kiusasi minua. Oh, ellei sitä olisi, jos pysyisi ikuisesti niin kuin oli silloin, kun särkyi kaikki, mikä elämän elämäksi tekee.

Nousin ja lähdin puutarhaan. Kaikkialla vallitsee rauha ja hiljaisuus, vain minun sydämessäni temmeltää. Tyyntyykö se koskaan? Jokin epävarma, raskas panee minut pelosta värisemään. Näen uudelleen silmissäni, kuinka hän otti veitsen ja painoi sen kasvoillensa...

Enkä minä estänyt...

Pudistan syyn päältäni. Miksi hän salli sen tapahtua? Eikö hän pettänyt minua? Eivätkö he sopineet kohtauksesta? Eikö se juuri ole todistus heidän syyllisyydestään, että se toinen — raukka — poistui yhtä asemaa aikaisemmin? Tarvitaanko enempää? Eikö ole oikein rangaista syyllistä rikoksen mukaan? Hävittää se kauneus, joka houkuttelee vieraita, himokkaita silmiä...

Auta, Herra, auta... Käännä takaisin...

Haava paheni. Hiki helmeilee kasvoilla. Kuume nousee...

Ja hän, Irene — on yhtä kaunis kuin ennenkin. Kummeksiva lapsen hymy huulillaan hän katselee huolestunutta ilmettä kasvoillani..

— Rakas, lausui hän epäröiden, silittäen kättäni, ja minä melkein vaivuin hänen eteensä.

Lapsikin lähestyy minua. Ah, meistä jokaisesta tuntuu kuin olisimme päässeet kuohuvista laineista hetkeksi turvaan hiljaiselle saarelle.

Kuinka minä rakastan sinua, Irene!

Rakastanko? Todellako? Missä oli sitten rakkauteni, kun hän myrkytetyllä veitsellä raapi kasvojaan?

XIX

Kesäk. 8:na 1893.

En liikahda hänen viereltään. Kahdesti minua on kutsuttu. En voi mennä. On selvää, että Irene on saanut verenmyrkytyksen. Teen kaikkeni estääkseni aiheuttamani pahan, ja ääretön pelko valtaa olemukseni.

— Minun pitää leikata, sanoin. Hän hymyili ja otti käteni.

— Miksi kiihdyt niin, armaani, kysyi hän koettaen uudestaan hymyilemällä salata tuskansa.

— Sinä menetät — — änkytin minä tietämättä miten sanoa.

— Kauneutesi, keskeytti Irene.

Ja siirsihe rinnalleni.

— En menetä kuitenkaan sinun rakkauttasi, lisäsi hän kuin pyytäen.

Murtuneena laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja painoin pääni hänen helmaansa. Itkin liikutuksesta ja häpeästä. Kuuntelin häntä; hänen äänensä tuli ikäänkuin jostakin etäältä, — kuuntelin sitä ja vasta jälkeenpäin muistuttelin mieleeni hänen sanojaan. Hän puhui:

— En ole millään tavoin rikkonut sinua vastaan, en hetkeäkään missään suhteessa.

Ja sitä hän toisti, sivellen kädellään kasvojani ja tukkaani.

— Ja nyt minun on niin hyvä olla, rakas. Kiitän sinua huolenpidostasi, enkä pelkää mitään.

Onko tässä tulisia hiiliä päälaella, kuten pyhässä kirjassa kirjoitetaan? Voi, kuinka ne polttavat!...

XX

Kesäk. 16:nä 1893.

Minä toimitin leikkauksen... lähetin kutsun eräälle toverilleni, spesialistille. Hän leikkasi myös. Veri on myrkytetty. Irene oli haudan partaalla. Vältimme pahimman; — todellako?

Zagrebilainen kirurgi silmäili minua vakavasti, kysyen: ehkä olet koskettanut haavaa likaisella veitsellä?

— Minä — en! vastasin.

Raukka, kohisi korvissani!

Kun hän oli lähtenyt, menin huoneeseeni, otin tohtorindiploomini kehyksistä ja repelin sen pieniksi palasiksi.

Se teki minulle hyvää.

Katselen nyt alastomia puitteita, ja ajatukseni raatelevat sydäntäni kuin veitsen kärki.

Tuomittuna kuin Kain, — pahemmin, paljon pahemmin — harhailen talossani...

XXI

Huhtik. 30:nä 1910.

Vein äitisi Zagrebiin, Mladen. Oh, kuinka häntä piinattiin, raaksittiin niitä kauniita kasvoja, jotta hänen elämänsä saataisiin pelastetuksi!

Ajoin yhtämiseen Zagrebiin ja sieltä takaisin, levottomana, kurjana kuin Kain, työhön kykenemättömänä, kykenemättä edes kirjoittamalla keventämään raskasta sydäntäni.

En tiedä kuinka elin, — nyt niin monen pitkän vuoden perästä muistelen kauhulla niitä päiviä, ja ihmettelen, että vielä elän.

En antanut kaikkein vakavimmassakaan tapauksissa kenenkään astua tilalleni. Menin ikäänkuin jonkinlaisen usvan lävitse minne hyvänsä minua kutsuttiinkin, epämääräisen ajatuksen pakottamana, toivoen uhrautuvaisuuteni lieventävän kohtaloani. Sellaisin ajatuksin seisoin, sairasvuoteen ääressä, tuntien rauhoittuvani ja voimieni lisääntyvän.

Enkä koskaan ole toiminut niin hyvällä menestyksellä.

Vihdoin — vainiot olivat jo alastomia, lehdet alkoivat kellastua ja illan hämärä laskeutui maahan, kun Irene palasi.

Musta side tyhjän silmäkuopan päällä. Kauneus oli poissa.

Sinä, Mladen, kiljahdit ja vetäydyit pelokkaana syrjään.

Äitisi horjui, oli kaatua. Kiersin käteni hänen ympärilleen, puristin itseäni vasten, vannoen itsekseni, että hoidan ja suojelen häntä, ja että elän vain hänelle.

Hän hymyili surullisesti, mutta nojautui kumminkin luottamuksellisesti rintaani vasten.

Ja hän syleili ja suuteli minua niinkuin ennen ja niinkuin minä kerran hyväilin häntä...

Ja aamulla, kun kaikki paljastava, säälimätön valo tunkeutui luoksemme, kun katselin häntä vieressäni... side oli pudonnut silmän päältä; silloin paljas silmäkuoppa ja arpeutuneet haavat kasvoilla ikäänkuin työnsivät minut pois...

Katselin häntä, ja kaikki rakkaat sanat ja hyväily tuntui minusta eriskummalliselta, luonnottomalta... tympäisevältä.

Rakkauteni oli kuollut.

Vain katumus, häpeä, suru itsestäni minussa vielä eli.

Ja äänetön harmi tuosta tapahtumasta ja siitä, etten ole itselleni sama kuin ennen.

KOLMAS KIRJA

I

Toukok. 4:nä 1910.

Olen väsynyt, tahtoisin levätä. Mutta kuitenkin tahtoisin, että olisin voimakas — sinun tähtesi Mladen. Tahtoisin omistaa sydämessäsi palasen sitä myötätuntoa, jonka äitisi piti hallussaan, jotta tottuisit tulemaan minunkin luokseni suruinesi ja toiveinesi.

Mutta meidän välillämme ovat sinun pienet lapselliset ilosi, jotka minä kerran sinulta kielsin kun katselin ja ajattelin vain äitiäsi.

Ei, yksinomaan itseäni.

Ja nuo sinun murskatut ilosi synnyttivät välillemme pohjattoman kuilun, jota ei voida silloittaa eikä umpeen luoda. Ja minä seison ja ulotan turhaan käsiäni saavuttaakseni sinut, ja ettei minun tarvitsisi olla yksin. Kuilut ovat ylitsepääsemättömiä.

Silloin muistan uudelleen sen, joka on kadonnut meiltä, äitisi. Mladen, ja kuinka hän koetti lähentää sinua minuun. Huomasitko miten hän piti vaarin jokaisesta tilaisuudesta, saadakseen sinut vakuutetuksi minun rakkaudestani ja hyvyydestäni. Kaikki pienet, kalliit huomaavaisuudenosoitukset, jotka hän sinua varten keksi, hän antoi sinulle minun nimessäni, toivoen sillä voivansa sovittaa välimme ja yhdistää meidät; ehkä et huomannut, että juuri se heitti varjon noihin pieniin ystävyydenosoituksiin vähentäen niiden arvoa. Minä näin sen, sillä sinä kavalsit itsesi pelokkaalla mutta itsepäisellä katseellasi, jollaisella et koskaan silmäillyt äitiäsi.

Sen vuoksi en voi lähestyä sinua, en voi luokseni vetämällä estää sinua tuhoutumasta samalla tiellä, jota minä olen kulkenut.

Sinä, rakastat Juliaa. Olen onnellinen, että rakastat häntä siinä iässä, joka on vaaroja täynnä, ja joka tarvitsee suuren, loistavan valon, jottei sielu vahingoittuisi ja tulisi saastutetuksi ainaiseksi. Mutta sinun rakkautesi ei ole tasaisesti valaiseva loiste, se on kylläkin suuri mutta liekehtivä, epäluotettava, sillä toisinaan se vetäytyy kokoon, synnyttäen ympärilleen mustia varjoja — ja toisinaan se kohoaa äkkiä korkealle, tehden kaikki vieressään epäluotettaviksi, toisenlaisiksi.

Huomasin, että jokin teki sinut levottomaksi, että olet rauhaton ja kärsimätön, ja minä etsin syytä. Löysin sen. Julian serkku on tullut tänne; hän on enemmän sidottu kotiinsa ja serkkuunsa, ja sinä pahoittelet sitä, etkä anna hänelle anteeksi; sinä et myönnä, että hänellä on muitakin velvollisuuksia, paitsi mitä sinä häneltä vaadit.

Näen kuinka sinä punnitset jokaisen hänen hymyilynsä, vakoilet jokaista katsetta, kuinka terävästi ja kylmäkiskoisesti vastaat hänelle, toisen kerran välttäen, toisen etsien häntä... ja minä näen itseni.

Ja hän taipuu kuin lehti tuulessa, muuttuu pelokkaaksi, hiljaiseksi — menehtyy ajatuksiinsa ja tuskiinsa — kuten äitisikin.

Toistuuko sinun nuoressa elämässäsi minun menneisyyteni? Oletko siinä suhteessa täydellisesti minun poikani, sinä, joka todellisuudessa olet niin kaukainen ja vieras minulle?

Ja minä syvennyn yhä enemmän tuohon menneisyyteen, etäännyn yhä siitä, mikä tapahtuu nyt ja mikä minua ympäröi, ja kuitenkin on koko nykyisyys minulle selvä ja ymmärrettävä, sillä menneisyys on terästänyt silmäni.

II

Toukok. 8:na 1910.

Lähdit pois, Mladen, äkkiä, odottamatta... Varhain aamulla riensit luokseni sanoen, että sinun pitää tutkintosi tähden kiiruhtaa Zagrebiin. Minä makasin vielä vuoteessa, ja oli liian aikaista pukeutua ja lähteä saattamaan sinua. Koetin lähestyä sinua, ojensin käteni syleilyyn — mutta sinä katsoit minuun katseella, joka pystytti ikäänkuin muurin välillemme — ja käsivarteni painuivat alas.

En tahtonut tunkeutua salaisuuteesi, muistellen, kuinka minä ennen itse salasin epäluuloni ja kärsimykseni, ja sinä väistit minua kuin vierasta ihmistä, vierasta taloa.

Julia tuli keskipäivällä. Köyhä, pieni Julia! Kuultuaan sinun lähteneen pois hän vain kalpeni puristaen huulensa yhteen.

— Oletko suruissasi? minä kysyin, ja hänen päänsä painui alas, hän painoi sen minun käsivarrelleni ja nyyhkytti. Ja aivan hitaasti, ikäänkuin hän odottaisi löytävänsä jonkun, joka kuuntelisi häntä, hän paljasti minulle surunsa:

— En tiedä, mikä hänen on, valitti hän; ei mikään miellytä häntä — en tiedä enää mitä tehdä, mitä jättää, välttääkseni loukkaamasta häntä. Sillä välin hänen katseensa harhaili ympäriinsä ikäänkuin etsien sitä, jolle hän oli voinut niin helposti purkaa sydämensä, ja joka osasi lohduttaa.

Köyhä Julia-parka, sinä kuihdut, menehdyt siinä hurjassa loimussa — —!

III

Toukok. 9:nä 1910

Rakkauteni oli kuollut. Minun suuri rakkauteni. Ja minä häpesin, sillä rakkauteni katosi yhdessä Irenen kauneuden kanssa, minua kauhistuttaa, ettei siitä mitään jäänyt — ei edes sääliä!

Ja niin se kävi, että me elimme kumpikin saman katon alla kuin kaksi täydellisesti toisilleen vierasta ihmistä, jotka molemminpuolin välttävät kohtaamasta toinen toistaan, missä vain voivat, peläten jäädä kahdenkesken, jotteivät heidän katseensa osuisi yhteen.

Minun täytyi saada kiinnitetyksi itseni johonkin, etten paljastaisi sieluni tilaa.

Olin poissa varsinaisesta asuinrakennuksestamme, milloin vain voin, tulin sinne usein hyvin myöhään, ja vähitellen siirryin kokonaan asumaan paviljonkiin. Sinua ja äitiäsi näin vain aterioilla, enkä aina silloinkaan.

Kunnes hän eräänä iltana odotti minua paviljongissa. Hän seisoi ikkunan vieressä ja tervehti minua hiljaa. Hämilläni yllätettynä aioin sytyttää kynttilän, mutta hän vastusti.

— Älä sytytä — näin on parempi!

Tuntuu kuin hän puhuisi nytkin minulle, niin jäi muistiini hänen nöyrä, toivoton äänensä. Hän oli pitkän aikaa vaiti ennenkuin alkoi hiljaa, katkonaisesti:

— Stank — ymmärrän sinua. Et voi toisin. Mutta lapsi. Lapsi kasvaa. Ja alkaa tuntea, ettei sillä ole isää. Ja alkaa tuomita.

— Kuinka — tuomita? koetin puolustaa itseäni.

Hän hymyili ääneti.

— Se muistaa, että ennen oli toisin, tuomitsee, että toisin pitäisi olla. Mutta — minä en syytä sinua. Niin on. Mutta — lapsen vuoksi. Hän on arvattavasti kysynyt joltakin, ja luonnollisesti hänelle on sanottu. Tahdotko, että hän menettäisi isänsä? — koska minä menetin kauneuteni, lisäsi hän hiljaa.

Mutta minä olin ääneti, unohtaen, että hän on luonani, niin kiinnittivät mieltäni muistot niistä päivistä, jolloin minä vihasin kauneutta, toivoen sen katoavan.

Havahduttuani ajatuksistani olin yksin. Oli kuin olisin tullut taas järkiini. Jokin parempi, jokin inhimillisempi alkoi minussa vaikuttaa. Ensimmäisen kerran pitkän, pitkän ajan jälkeen sinkosi mieleeni kysymys: kuinka hän voi?

Mutta vain silmänräpäykseksi. Onhan hänellä lapsi, joka on yksin hänen, joka välttää minua missä vain voi, joka tuijottaa minua samanlaisella katseella kuin se pieni koiranpentu, jota minä kerran löin, ja joka ei antanut minulle anteeksi, eikä unohtanut sitä koko elämänsä aikana.

Ja sen vuoksi valtasi minut jonkinlainen halveksiva katkeruus, mutta en tahtonut tunnustaa itselleni, että olinkin itse luonut ja kasvattanut sen, vaientaakseni omaatuntoani ja vapautuakseni syyllisyydentunteesta.

Vakuuttelin itselleni, että kaikki tapahtui vain Irenen itsensä vuoksi, ja että lopulta vain minä tulisin todella onnettomaksi, ja minulla vain on oikeus valittaa elämästäni. Lopulta en huomannut, että omatuntoni hukkui, muistot kävivät valjummiksi, että minä, tietämättä miten ja koska olin sopinut omantuntoni kanssa, ja että halveksimiseni ja vihani Ireneä kohtaan oli muuttunut täydelliseksi välinpitämättömyydeksi. Voin katsella häntä olematta millänikään siteestä silmäkuopan päällä, en ajatellut syytä siihen; voin oleskella enemmän kotosalla, elää hänen vieressään, se ei ollut minulle vaikeata eikä sietämätöntä, vaikka kernaammin pysyttelinkin paviljongissa, jonne Irene tuli vain silloin kun minä en ollut siellä. Huomasin sen järjestämisestä, useista pienistä muutoksista, joita hän teki huoneeni kaunistamiseksi. Alussa katselin sitä eräänlaisella halveksimisella, sitten välinpitämättömyydellä, lopulta en sitä edes huomannutkaan.

Syvennyin kirjoihin, opiskelin ja kirjoitin itse — valmistuneita teoksia kasaantui laatikkooni. Silloin tällöin juolahti mieleeni, että pitäisi antaa ne maailmalle, välistä ojensin käteni ottaakseni ne ja lähettääkseni pois — mutta aina se jäi tekemättä. Sellaisina hetkinä näin silmissäni aivan pelottavan selvästi Irenen kuvan, kauniin Irenen, kun hän ottaa veitsen ja vie sen kasvoillensa — sen pidättämättä, estämättä, joka tiesi, näki ennakolta, mitä siitä seuraa...

Sen, joka repi diploominsa, mutta ei luopunut arvonimestään, ei antanut virkaansa toiselle — — kunnialliselle!...