Part 5

Silloin heitin käsikirjoitukset takaisin laatikkoon, juoksin ulos metsään, väsytin itseni ajattelulla ja kävelyllä, ja tarvitsin aina tovin aikaa ennenkuin kykenin rauhallisena lähestymään sairasta, tai tyynesti astumaan asuntooni, jossa vallitsi hiljainen, mykkä alistuvaisuus, joka puristi jokaista sen piiriin joutunutta niin, että uskalsi puhua vain puoliääneen ja kävellä varpaillaan...

Vain yhden kerran värähti tämä hiljaisuus ikäänkuin poreilemaan saatettu vesi. Luin huoneessani, kun äkkiä kuulin sinun äänekkään riemuhuutosi ja iloisen naurusi. Juoksit yli pihan vetäen kädestä upseeripukuista miestä.

— Äiti, äiti — setä Albert!

Ja sinun ilosi ikäänkuin puraisi minua keskeltä sydäntä; eräänlainen häijyys sai minun nousemaan tuoliltani ja seuraamaan sinua nähdäkseni, kuinka hän katsoo Ireneä.

Saavutin sinut samalla kun äitisikin huutosi kutsumana ilmestyi kynnykselle.

Ei yksikään lihas värähtänyt äitisi kasvoilla, tyynesti, alistuneesti hymyillen hän ojensi kätensä hänelle, silmäillen minua hänen ylitseen. Albert pysähtyi kuin paikalle naulittuna, sitten hän kumartui ääneti hänen kätensä ylitse, ja kun hän suoristausi ja rupesi puhumaan, värisi hänen äänensä pelästyksestä ja säälistä; mutta kun ensimmäinen hämminki oli ohi ja hän oli tervehtinyt minua, ilmeni hänen jokaisessa sanassaan ja eleessään jonkinlaista ritarillista kunnioitusta, ikäänkuin toivomus, ettei Irene tuntisi vieraan huomanneen onnetonta muutosta hänen kasvoissaan.

Ja minä seisoin vaimoni ja poikani vieressä kuin asiaankuulumaton vieras. Kiihtyneenä ja häpeissäni jätin heidät ja vetäydyin horjuvin askelin huoneeseeni, peitin silmäni käsilläni, ja tyrmistyneenä elämästä, ajasta ja ihmisestä, purskahdin katkeraan, toivottomaan itkuun, ja minusta tuntui, että ne kyyneleet huuhtelivat pois viimeisetkin merkit rakkaudestani, vihastani ja kaikesta, mitä minussa vielä oli.

Suoristauduttuani tunsin, että olin ikäänkuin ajelehtinUt pois temmeltävistä aalloista, ja että minulle nyt enää jäi vain alaston elämä kannettavaksi alastomalla pohjalla...

IV

— Toukok. 11:nä 1910.

— Albert tuli vielä jonkun, kerran, aina täynnä jonkinlaista hienoa huomaavaisuutta Ireneä ja sinua kohtaan, mutta tuo silminnähtävä huomaavaisuus ei herättänyt minussa mitään erikoisia tunteita. Tuntui kuin olisin seisonut ventovieraiden ihmisten edessä. Kuin lääkäri, tottuneena tutkimaan syitä ja seurauksia, minä etsin ja tutkin, kuinka Albertin läsnäolo vaikuttaa Ireneen, kuinka sinuun; mutta huomattuani, että te kolme sulkeudutte kuoreenne minun edessäni, että puhutte vain puoliääneen, tai olette kokonaan vaiti, koetin pysyä poissa kotoa kun Albert tuli. Ja taas minulle tuli tavaksi istua metsäisellä kunnaalla, jonne talomme ja sen pääkäytävät näkyivät, odottaen hänen poistuvan. Istua ja vahtia kuten kerran ennen, ja ihmetellä, että teen sen nyt ilman ajatuksia, tunteita, ja kysyä: olenko minä se, joka kerran värisi täällä, joka villissä tuskassaan kaivoi sormillaan maata, joka kiristi hampaitaan ja leimuavin silmin tuijotti ovea, odottaen sieltä ilmestyvän sen, jonka vuoksi olin muuttunut Randizia huonommaksi.

Ja sitten sekin vaihtelu katosi. Albertin loma oli kulunut loppuun ja hän palasi omaan maailmaansa, ja me olimme kuten ennen hänen tuloaan. Jotain oli kuitenkin muuttunut, yksi kuorma oli otettu pois harteiltamme, ja nyt sielu ikäänkuin valmistautui katsomaan eteenpäin.

Kuin tulivuoresta purkautunut laava, joka vyöryessään hävitti kaiken elämän, mutta sitten peittyi ohuella maakuorella, josta nousi hentoja ituja; kuin uuden elämän, uuden voiman ja uuden yhteiskunnan profeetat, jotka ikuisella uskollaan elämään unohtavat hävityksen kauhistukset ja alkavat uudestaan rakentaa ja uudestaan toivoa.

Sinä opiskelit kansakoulussa, ja minä ajattelin sitä päivää, kun sinä lähdet ensimmäisen kerran pois kotoa, kuinka erkanette te kaksi, jotka olette kuin yksi olento. Tunsin, että minun täytyy omistaa enemmän ajastani Irenelle, että minua häiritsee ja kiusaa tämä velvollisuus, joka on olemassa menneisyyden vuoksi, mutta joka nyt on pohjaton, tarkoitukseton. Ja tietämättä itse miksi, minussa ilmeni halu, ikävä päästä kauas pois, vieraaseen, tuntemattomaan maahan, missä tahtoisin...

Niin, mitä tahtoisinkaan siellä? En vaivannut aivojani sillä. Vasta tänään ymmärrän, että siitä ohuesta maakerrostumasta, joka peitti kuuman laavan, alkoi nousta ensimmäisiä ituja, että minä olen vielä nuori, että sydän vielä eli... ja että minä pelkäsin kaikkea, mikä voisi häiritä asunnossani kotirauhaa ja sitä yksitoikkoisuutta, mikä siellä nyt vallitsee.

Maailmankaipuuni suureni yhä, veti ja karkoitti minua. Aloin tutkia matkakertomuksia ja karttoja, kunnes päätin matkustaa mediciini-kongressiin Dresdeniin. Se tuntui minusta hyvältä tuumalta, jonka ympärillä alkoi pyöriä kaikkea muuta: luonnon kauneus ja kulttuuri, vapaus ilman harkintaa, kuolleet velvollisuudet ja jonkinlainen »ehkä», oih!

Odotin suotuisaa tilaisuutta ilmoittaakseni Irenelle aikomuksestani. Myönsin itsekseni, että hänelle yksin jäätyään tulee ero sinusta sitä vaikeammaksi; ettei minun pitäisi jättää häntä juuri sillä hetkellä; että hän katsahtaa minuun moittivasti, ja minä tulen neuvottomaksi. Vihdoin sanoin sen hänelle nopeasti ja kylmäkiskoisesti, — odottaen hänen osoittavan paheksumistaan.

— Ja järjestätkö sitä ennen Mladenin asiat? kysyi hän hetken kuluttua.

— Hän menee Zagrebin lukioon.

— Niin, mutta missä hän asuu? Pyytäisin sinua ennen lähtöäsi huolehtimaan siitä. Sillä minä en voi, lisäsi hän hiljaa.

Rupesin miettimään. — Se olisi minulle hankalaa vastasin, sillä minun pitäisi palata kesken matkaltani viemään häntä Zagrebiin... mutta hän kiiruhti vastaamaan, että hän sittenkin järjestää itse kaiken, niin että minä saan huoletta matkustaa.

Tein kuumeisena matkavalmistuksia. Etsin sijaista kaikkialta, ja vihdoin löydettyäni sellaisen rupesin todenteolla valmistautumaan — s. o. hän alkoi täyttää matka-arkkujani, ja eräänä aamuna päivän koittaessa kiiruhdin pois talostani kärsimättömänä, ikäänkuin olisin jättänyt vankilan, ikäänkuin olisi ollut olemassa joku toinen, joka avaa onnea uhkuvan sylinsä, joka odottaa jossakin, ja joka minun pitää löytää ja saavuttaa!

V

Toukok. 12:na 1910.

Pysähdyin Wienissä. Otin huoneen samalta kadulta, jossa olin asunut ylioppilasaikanani; astuessani aamulla ensimmäisen kerran ulos rintani laajeni ylpeydestä ja tyytyväisyydestä. Olin yksin, vapaa, nuori, elämänhaluinen — sellaisena ainakin astelin Wienin katuja, katsellen kaunottaria suoraan silmiin. Ne vastasivat silmää iskien ja naurahtaen ja katselivat jälkeeni, sallivat minun saattaa itseään, tulivat kohtauksiin, kutsuivat itsekin minua, ja kolmen, neljän viikon kuluttua olin tullut tuntemaan ja rakastamaan useampia naisia, elänyt tulisia, huumaavia, ihmeellisiä hetkiä.

Mutta minä jätin ne yhtä pian kuin olin saanutkin. Tulin pian tuntemaan arvottomiksi olennot, jotka niin helposti antautuivat, ja kuitenkin minä ikäänkuin kasvoin huomatessani, että minussa on vielä jotakin puoleensavetävää. Pohjimmalla sydämessäni kyti jokin epämääräinen toivo, kaukainen aavistus, että minä tällä mahdillani vielä valloitan naisen, jolle, annan itseni kokonaan ja jonka sylissä saan rauhan.

Niin kuvittelin mielessäni, eikä yksikään ajatuksistani pysähtynyt sinne yksinäiseen, kaukaiseen taloon, eikä johtunut mieleeni, mitä mahtaa äitisi tehdä, ja kuinka voit sinä, Mladen...

Silloin minä katsahdin elämän pohjaan.

Usein näin ylösnoustessani vastakkaisen talon ikkunassa nuoret, kalpeat ja punaiselle vivahtavan tukan ympäröimät naisen kasvot. Nainen tapasi tulla hyvin usein ikkunan ääreen, kunnes aurinko alkoi paistaa hänen kasvoihinsa. Silloin hän laski uutimet alas. Alussa katselin naapuriani välinpitämättömästi, mutta pian kasvoi mielenkiintoni häneen niin, että aloin tarkastaa tuntematonta teatterikiikarillani, kunnes en lähtenyt enää ulos ennenkuin nainen oli laskenut verhot ikkunain eteen. Eräänä päivänä satoi, joten ikkunat pysyivät peittämättä. Jäin kotiin ja tähystelin häntä. Hän istui ikkunan ääressä pitäen avattua kirjaa käsissään, mutta lukeminen ei näyttänyt häntä huvittavan. Muutaman kerran hän katsahti ikkunaani ikäänkuin etsien minua, ja kun ilmestyin näkyviin, hymyili hän. Minä tervehdin, hän kiitti. Kirjotin paperille, että kiitän aurinkoa siitä, ettei se lähettänyt tänään säteitään hänen ikkunoihinsa, joten hänen ei tarvitse niitä peittää, hänen, joka säihkyvine silmineen ja houkuttelevine huulineen jo kauan on ollut minun aurinkoni, — ja muuta sellaista. Näytin kirjeen hänelle, hän nyökkäsi päällään, ja minä käskin portinvartijan viedä se kauniille naapurilleni.

Katselin häntä, kun hän luki hymyillen kirjettäni, lähdin ulos ja kääntyessäni ympäri näin hänen pistävän päänsä ulos ikkunasta.

Niin se alkoi...

Hän oli Mimi, tulinen, harkitsematon Mimi, joka kutsui minut luokseen ja kahden päivän kuluttua aukaisi itse ovensa ja puristettuaan kiihkeästi kättäni johdatti minut osaksi kallisarvoisilla taideteoksilla ja osaksi arvottomilla helyillä koristettuun saliin.

Hän nimitti salonkiaan häkiksi, silmäillen halveksivasti noita päältäpäin hienoja koruja, ja hypistellen samalla ikäänkuin lohtua hakien jotakin bazaari-kapinetta, sillä se oli hänen, hän oli sen itse ostanut. Pian tiesin, että hänellä oli köyhä isä, joka oli naittanut hänet rikkaalle vanhukselle, ja että hän on onneton. Hänen syleilynsä ilmaisivat hukkaanelettyä, petettyä nuoruutta, ja minä seisoin tämän intohimoisen naisen edessä toisinajoin kuin päihtyneenä, toisinaan hämmästyneenä ja voitettuna.

Kerran kysyin häneltä, missä hänen miehensä on, jolloin hän vastasi halveksivasti viitaten kädellään viereiseen huoneeseen vievään oveen, ja nähtyään minun hämmästyvän hän naurahti äänekkäästi, meni ovelle ja aukasi sen.

— Sinäkö se olet, Mimi? kuului heikko ukon ääni.

— Minä, vastasi hän hymyillen melkein pirullista hymyä.

— Tule luokseni, pyysi vanhus.

— En voi, täällä on vieras.

— Kuka?

— Armaani, huudahti hän häijysti, uhmaten, ja ilkkuvasti nauraen syleillen minua.

— Teen sinut perinnöttömäksi, mölysi ukko, kiihoittaen häntä yhä enemmän.

— Jätä minut, singahutti hän vastaan, ja huudahti vihasta väristen: tee perinnöttömäksi, yhdentekevää! Vihaan sinua ja nimeäsi, minä hylkään sinut — eikö niin — hän kääntyi minun puoleeni — sinä otat minut kanssasi, sinä, jota minä rakastan välittämättä siitä, oletko rikas vai köyhä. Ah, sinun eteesi minä elän, sinua palvelen — sinä — sinä — ja hän polvistui nöyränä ja anovaisena eteeni, mutta viereisestä huoneesta kuului itkunsekainen ulina: — Mimi, kulta Mimi, en jätä sinua perinnöttä, kaikki on sinun, kunhan et vain jätä minua...

Tuntui kuin olisi auennut eteeni pimeä rotko, ja sen pohjasta kohonnut Mimin sillä kerralla inhoittava, ellottava pää. Kuin unissa kuulin hänen naurun- ja itkunsekaisen puheensa: Ethän välitä tuosta? — Minä en huoli mitään häneltä, sinut vain minä tahdon, sinua minä seuraan vaikka nälkäisenä ja avojaloin, suutelen jälkiäsi maassa...

Töytäsin hänet pois ja harppasin ovelle, mutta hän riippui minussa, syleili, pyysi, polvistui uhaten tappaa itsensä, jos jätän hänet — viereisestä huoneesta kuului heikkoa naurun höhötystä.

Minä voitin itseni, palasin huoneeseen, rauhoitin häntä selittäen, että hän saa kohta tulla minun luokseni, ja että minä otan hänet kanssani; lupasin hänelle kaikkea, hyvin tietäen, etten täytä yhtäkään lupauksistani, otin hänen suutelonsa vastaan, vaikka vilunväreet karmivat selkäpiitäni, kunnes hän rauhoittui ja päästi minut menemään.

— Huomiseen!

Riensin hotelliini, maksoin laskuni ja tilasin ajurin. Istuuduttuani vaunuihin, juoksi Mimi ulos asunnostaan — toivottomana, pelästyneenä.

— Aja! huusin kuskille. Hevoset ravasivat yöhön, käännähdin ympäri: Mimi seisoi kädet levällään ja hänen huutonsa voitti vaunujen jyminän...

VI

Toukok. 13:nä 1910.

Irene — niin, hän ilmestyi äkkiä pettyneeseen sieluuni. Halusin päästä hänen puhtaaseen helmaansa. Jokin ikäänkuin veti minua hänen luokseen; ajaessani läpi pimeiden, pienten katujen, mutta päästyäni valaistuun asemasaliin johtui mieleeni, että Mimi voisi juosta perässäni, ja hätkähdin pelosta, että hän voisi minut saavuttaa.

— Minne? kysyi piletinmyyjä kärsimättömästi, ja minä vastasin kysyen mihin menee ensimmäinen juna. Hän löi epäluuloisen silmäyksen minuun ja sanoi äreästi: Prag, Dresden, Berlin. — Tuskin olin ostanut piletin ja astunut vaunuun kun juna lähti...

VII

Toukok. 15:nä 1910.

Sain sinun kirjeesi, Mladen, otin sen mukaani sinne alas kukkivien ruusujen joukkoon, samoinkuin kannoin kirjeesi sille, joka ei enää elä.

Ja kuitenkin näytti minusta siltä kuin hän istuisi nytkin vielä sillä penkillä, nousisi seisomaan, tulisi vastaani, ojentaen kätensä sinun kirjettäsi kohti.

Se uudistui sata kertaa, enemmän kuin sata kertaa. Hänen jokainen eleensä on kuin kaiverrettu muistiini, näen hänen värisevät kätensä, katselen hänen hiukan punastuneita kasvojansa, kun hän avaa nopeasti kirjeen, lukee... ja sanoo: Mladen on hieman surullinen, eli — hänellä on huolia, tahi — jokin painaa häntä...

Enkä minä voinut ymmärtää mistä hän niin päätteli. En käsittänyt, että te olitte kaksi yhteen sointuun viritettyä jännettä, ja että vain äiti tuntee hennoimman värähdyksen lapsensa sielussa, ja että se puhuu hänelle silloinkin kun se on vaiti.

Istahdin — penkinpäähän, ikäänkuin hän istuisi vieressäni ja minä koettaisin tehdä hänelle enemmän tilaa. Ympärilläni kukkii ja tuoksuaa ruusuja, aamun hiljaisuudessa olen kuulevinani hänen hameensa kahisevan, ja koko hänen rauhallinen, äänetön hyvyytensä leviää ylitseni. Ja tietämättäni pidän kirjettäsi niinkuin hän lukisi sitä.

Mitä hän nyt sanoisi minulle? Mitä johtopäätöksiä hän tekisi sinun lyhyestä kirjeestäsi, noista melkein virallisista, kuin kauppakirjeistä, joissa tiedoitat, että olet suorittanut tutkintosi, että sinut vihitään kesäkuussa, päivän ilmoitat heti kun saat tietää — eikä mitään enempää!

Köyhä Julia kuihtuu kuin nuori, liian aikaisin pesästään lentänyt lintu. Tahtoisin puristaa hänen käsiänsä, tahtoisin puhua hänelle sinusta, tahtoisin lohduttaa häntä, mutta kuullessaan sinun nimesi, laajenevat hänen silmänsä kuin pelosta.

Pikku-Julia pelkää, että minä arvaan hänen tuskansa.

Yksi käsi voisi koskettaa hänen sieluansa. Mutta sitä kättä ei enää ole...

VIII

Toukok. 18:nä 1910.

Pyysin Juliaa kanssani erään sairaan luokse vuorten keskellä sijaitsevaan kylään; luin hänen sielussaan jotakin äitisi elkeistä. Tämän lapsen sielussa tapahtunut muutos koski minuun. Heikko, voimaton, hento — valju, ja silmissä tuo kauas toisiin maailmoihin tähtäävä katse.

Tein sen mitä lääkärinä olin velvollinen tekemään. Kirjoitin myös sinulle. Lisäsin kuin sivumennen, että Julia näyttää sairaalta.

IX

Toukok. 19:nä 1910.

On lämmin pehmeä yö, täynnä metsän tuoksua ja suhinaa. Syvennyn siihen, ja sydämeni käy raskaaksi, sanomattoman surulliseksi ja tuskaiseksi, mutta ei kihoa kyynel silmiin. Sileäksi syöpynyt kallio, joka ei kerro, kuinka kauan aallot ovat sitä vastaan loiskineet, kunnes se on pyöreäksi käynyt; kunnes on syntynyt kuiluja, joiden olemassaoloa en aavistanut onneni päivinä — sillä kaikki oli niinkuin toivoinkin.

Muistelen uudelleen niitä kauan sitten olleita päiviä, ja jatkan:

— — — Olin juuri istahtanut vaununosastoon. Lamppu oli puoliksi peitetty; eroitan puolihämärässä toisiaan vastaan puristautuvan miehen ja naisen vartalot. Painauduin vastakkaiseen nurkkaan, suljin silmäni ja vavisten toistin mielessäni viimeiset seikkailuni. Kuvittelin rämpineeni ylös synkästä, vajottavasta suosta, ja että nyt kavuttuani varmalle kalliopohjalle, katselen pelolla ja ivalla rämettä, joka vähän aikaa sitten oli ahmaista minut hyllyvään kitaansa. — Jotakin kitkerää tuli suuhuni; tuomitsin eräänlaisella tyytyväisellä halveksimisella niitä olentoja, joihin olin Wienissä tutustunut, niiden mukaan arvioin kaikki naiset. — Senkin, joka sieltä kaukaa ilmestyi sieluuni, joka minua petti ja kavalsi, joka sysäsi minua yhä alemmaksi. Ja ollen varma, ettei Mimi minua saavuta, ettei hän saa uusia hetkinen sitten tapahtunutta kohtausta, minä pilkkasin, koetin muistutella mieleeni hänen puolisonsa ulisevaa ääntä, raukan, joka ehdottaa ja sallii kaikkea, ettei nainen vaan häntä jättäisi...

Silloin tuntui kuin joku olisi kolhaissut minua päähän... Enkö minäkin toivonut kerran: ettei hän vain minua jättäisi! Enkö tahtonut, etten katsoessani ainoastaan näkisi, vaan myöskin tietäisin, että hän on läheisyydessäni, että lapsi sitoo hänet minuun, vaikkei hän minua rakastakaan. Ja kuka tietää, enkö minä samanlaisen tapauksen sattuessa olisi samoin itkien pyytänyt?...

Veri nousi kasvoihini, tunsin äkkinäistä vihaa Ireneä kohtaan: tunsin, että kaikki nämä seikkailut joihin niin kiihkeänä heittäydyin, ovat todellisuudessa jonkinlaista raivokasta, ilkeätä kostoa Irenelle. Ja minä nauroin ja nautin nauraessani, toistaen ajatuksissani Mimin keskustelun miehensä kanssa, miehen, joka oli naulittu vuoteeseen, ja itki ja rukoili.

Silloin minä nukahdin.

Oli jo päivä kun avasin silmäni. Viereiselle penkille oli ilmestynyt vanhanpuoleinen, laiha ja kalpea mies, jonka kasvoja ympäröi vaaleanharmaa panta, ja silmät olivat vetäytyneet syvälle kuoppiinsa. Hän nukkui. Ensimmäisellä silmäyksellä tuntuivat nuo hienot ja vakavannäköiset kasvot ja valoisa otsa minusta tutuilta vaikka tiesinkin, etten ollut häntä ennen nähnyt. Nukkuessaan hän liikahti hermostuneesti, jolloin valkoinen, säännöllinen naisen käsi täyteläisin, pehmeän sormin hyväili miehen kasvoja ikäänkuin tahtoen sanoa: — Älä pelkää, minä olen valveilla.

Ja minä muistin sinun äitisi käden...

Tekeydyin nukkuvaksi ja tähystin silmäluomieni alta nuorta, ihanaa naista, joka sillä hetkellä järjesti runsasta tummaa tukkaansa, pani sitten hatun päähänsä ja otettuaan matkalaukustaan jonkin kirjan, syventyi siihen. Kirkkaassa päivänvalossa huomasin kaikki hänen kasvonpiirteensä, hienon vaon otsalla suorien ja tasaisesti kasvaneiden kulmakarvojen välissä ja jonkinlaisen melankoolisen marttyyrinilmeen säännöllisen kauniin suun ympärillä. Toivoin saavani nähdä hänen silmänsä ja harmistuin, kun hän ei nostanut silmiään kirjasta, mutta tyytyväisyydekseni muistaessani Wienissä lempimäini naisten sokeata suosiota rupesin koettamaan mahtiani tämän naisen suhteen. Katsoin häntä kiinteästi, käskin häntä — ja todellakin, hän tuli levottomaksi, katsahti minuun kuin etsien, kysyen, ja minusta tuntui, että hän näkee sieluni syvyyteen.

Suoristausin, tervehdin, hän vastasi ja jatkoi taas lukemistaan. Mutta minun katseeni ei suonut hänelle rauhaa, sillä hän sulki kirjan, katsahti ulos ikkunasta, ja kun vaunumme heilahti tavallista lujemmin, silmäili hän seuralaistaan, auttoi peitettä hänen polvilleen, ja teki yhden niistä rakasta huolenpitoa ilmaisevista liikkeistä, jotka muistuttivat minua siitä huomaavaisesta kohtelusta, jota sain kokea jokaisena päivänä talossa, jonka nyt olin jättänyt. Nuoren naisen osoittamassa kohtelussa vanhahkoa miestä kohtaan oli jotakin äidillistä, mikä sai minun kadehtimaan ja samalla ivaamaan miestä.

Wienissä saavuttamani kokemukset herättivät minussa äkkiä halun voittaa itselleni noiden käsien hyväilyn, ja saada nuo silmät minua katsoessaan kadottamaan rauhallisen loisteensa ja tuon hennon viehättävän vartalon taipumaan puoleeni; vertailin itseäni vanhaan mieheen. Minä — ja kuten minulle Wienissä kerrottiin — komea, hän elähtänyt, etukumarassa kulkeva — kuinka en voittaisi!

Vihdoin matkakumppanini heräsi, nainen kumartui hymyillen hänen puoleensa, ja he alkoivat keskustella puoliääneen. Kirja liukui naisen sylistä alas lattialle, otin sen ylös ja annoin hänelle, mies kiitti hänen puolestansa kohteliaalla kumarruksella, esitellen samalla itsensä:

— Tohtori Anschütz...

Minusta tuntui taas kuin olisi kylmä ja lämmin aalto loiskinut ylitseni. Olinhan tutustunut mieheen, jota nykyaikainen lääketiede nimitti ylpeydekseen, jonka työtä olin niin usein yksinäisyydessäni ihaillut, josta olin etsinyt valoa ja apua elämäni synkkinä hetkinä.

— Herra virkaveli matkustaa varmaankin kongressiin, virkkoi hän, kun olin esitellyt itseni hänelle.

Sillä hetkellä heräsi minussa lääkäri, muistin päätökseni ja pian olimme vilkkaassa keskustelussa kongressista, lääketieteellisten merkkimiesten alustuksista, ja mitä enemmän ihailin tämän kuuluisan tiedemiehen vaatimatonta esiintymistä, sitä syvemmälle vaipui minussa se uusi ihminen, joka vast'ikään oli niin menestyksellisesti kapinoinut. Jokin puhdas, käsittämätön, joka huokui noista kahdesta olennosta, ikäänkuin painoi pohjimmaksi sielussani ne ajatukset ja halut, joilla vielä vähän aikaa sitten olin katsellut nuorta, kaunista vaimoa ja elähtänyttä miestä.

X

Toukok. 30:nä 1910.

— Sinä et tule — et kirjoita! — Et aavista, että yksi sydän särkyy sinun tähtesi! Julia-raukka!

Ja minä värisen ajatellessani, että minut kerran kutsutaan hänen vuoteensa ääreen.

Kutsun häntä mukaani sairaiden luokse, ja hän tulee. Alussa hän epäröi. Ymmärsin häntä, hän pelkäsi minun mahdollisesti puhuvan sinusta, ja koskettavan hänen salaisuuttaan. Mutta minä olin vaiti, teeskentelin olevani täysin tietämätön hänen surunsa syystä; hän rauhoittui, ja nyt hänen silmänsä jo säteilevät ystävyyttä.

Kuinka rakas lapsi hän on! Ja niin hento! Minusta hän on kuin lämpimien maiden kukka, jota pitäisi säilyttää ansarissa ja hoitaa pehmein käsin.

Ja meillä ei ole niitä, Mladen!

Ajattelin jo matkustaa Zagrebiin tuodakseni sinut kotiin — hänelle. Mutta en voi tehdä varmaa päätöstä. Kerran olen leikkinyt kohtalon kanssa, — se oli silloin kun minä tyynesti katselin, kuinka äitisi raapaisi likaisella veitsellä kasvojaan. Kerran olen tunkeutunut elämän salaperäisyyksiin, tahtoen pakottaa sen kulkemaan omien suunnitelmieni mukaan.

Sillä sen elämä, joka on meille läheisin, on kuitenkin meille vieras, sellainen, johon ei pidä kutsumatta koskea, jonka edessä täytyy seistä kunnioitusta ja pelkoa osoittavin elein niinkuin oman itsensä edessä, joka on tuntematon ja vaarallinen itsellemme, ja joka tahtoo ja on pakotettu kulkemaan omaa tietänsä.

Mutta minä tulin tietämään tämän vasta niin myöhään! Vasta silloin, kun kaikki nuoruus- ja miehuusiän myrskyt olivat tyyntyneet!

XI

Kesäk. 4:nä 1910.

Kirjoitit sentään vihdoinkin. Kesäkuun kymmenes on promotiopäiväsi, ja sinä olisit iloinen, jos minä voisin silloin tulla.

Olisitko kirjoittanut äidillesi siten?

Se jyrsii sydäntäni, ja kuitenkin — jalkani vievät minut koneellisesti äitisi huoneeseen. Tunsin tarvetta laskea kirjeesi hänen pöydälleen ikäänkuin minun olisi pitänyt sanoa hänelle: poikamme rakkaus on yksinomaan sinun! Niin pitääkin olla! Ethän sinä ole elänyt ainoastaan itseäsi varten, siksi ei sinun tarvinnut koskaan olla yksin.

Ei edes silloin, kun minä harhailin maailmalla, kun omasta tahdostani, täysin tietoisena heittäydyin likaisiin pyörteisiin; ei edes silloinkaan, kun minä haaveilin uudesta rakkaudesta.

Kirjoitat myöskin merkillisiä sanoja Juliasta; tuskinpa hän niin huonosti voi, sanot, — ehkä hän kävelee liiaksi.

Tuli mieleeni, kuinka ihmiset katselevat meitä niin eriskummallisesti, kuinka he hymyilevät merkillisesti... Muistan, että sinä olet minun poikani ja että minä olen kerran vakoillut sinun äitiäsi!

Minun on vaikea olla, ja minä värisen vilusta, sillä kaikki toisiintuu elämässä...

Ja elämä käy raskaammaksi ja tyhjemmäksi; ajatukseni kääntyvät takaisin menneihin päiviin. Dresdeniin — missä minua hurmasi uusi tunne, missä ajatukseni kohoutuivat korkealle, missä minä uneksin yhden unen, elin elin yhden suuren unohtumattoman episoodin.