Part 3

Vereni aaltoili kiihkeästi. Poika, huudahdin jurosti, sillä tavoinko sinä tervehdit isääsi? Ja kiukuissani potkasin kuutiot menemään. Lapsi huusi, haparoi äitiänsä, ja he vetäytyivät yhteen, toisiaan suojellen. Kuului vain heidän hengityksensä. Silloin Irene nousi ja poistui huoneesta ottaen pojan mukaansa.

Ja minä huusin, en sitä, mitä sydämeni valitti, vaan jotain raivokasta, inhaa.

Hän pysähtyi. Kalpeana. Oih, kalpeana kuin seinä, laajentunein, sumeisin silmin, puristaen tiukasti lasta, ja minun sydämeni värisi ikävästä, että nuo kädet syleilisivät minuakin.

— Irene!...

Haikea, toivoton valitus lapsen hillittömän itkun säestämänä täytti huoneen. Katumus, häpeä, tuska — en tiedä mikä, puistatti minua. Polvistuin Irenen eteen. Mutta hän kääntyi pois minusta. Hypähdin pystyyn, poistuin paiskaten oven perässäni, että koko talo tärähti. Se teki minulle hyvää. Minut valtasi halu särkeä kaikki, kaikki hävittää, synnyttää suurempi melu kuin mikä sisässäni raivosi.

Ja nyt minä istun täällä yksin — yksinäisenä, ja häpeä painaa minua kuin suuri vuori. Häpeä Irenen edessä, lapsen edessä, itseni edessä. On kuin viha heräisi minussa. Voi, pitikö sen tapahtua? Eikö Irene näe, ymmärrä? Jos hän näkee, jos hän vain uhittelee, voiko hän, tiesikö hän, että näin tulee käymään?

VIII

Toukok. 9:nä 1893.

Yksin, yksin!

Irene ja minä elelemme, kuljemme vierekkäin kuin kaksi rauhatonta sielua. Minun katseeni ikävöi häntä. Hän on kalpea, hänen kasvoilleen on ilmestynyt eräänlainen marttyyrinilme. Mistä lähtien? Eilisestäkö? Siitä päivästäkö, kun Albert lähti pois?

Ja kuinka kaunis hän on! Voi, miten rakastankaan häntä!

Marttyyrinilme hänen kasvoillaan kiusaa minua. Sieluni vääntelee tuskissaan hänen edessään. Voi, eikö hän näe, että minä kuljen kohti tuhoani? Jos hän rakastaa minua, niin miksi hän ei tule, miks'ei hän nöyrry säälimään minua, miks'ei kutsu minua luokseen?...

Ja taas säteilisi aurinko meidän kodissamme, kuten silloin kun ei yksikään katse, ei yksikään ajatus murtautunut pois pienestä, onnellisesta ryhmästämme.

Mladen leikki puutarhassa. Tunsin tarvetta etsiä apua lapselta. Lähdin sinne tapaamaan häntä. Poika kuuli askeleeni. Äkkiä hän kääntyi ympäri ja juoksi kaaressa ohitseni sisälle.

Katselin tuskallisen hämmästyksen valtaamana hänen menoaan.

Johtui mieleeni koira, pieni koira, jonka isäni kerran lahjoitti minulle. Olin rajattoman onnellinen kun isä uskoi sen minun suojelukseeni, ja eläin alkoi kaivata hemmotteluani. Olin ylpeä, sillä olihan se ensimmäinen olento, joka kuului kokonaan minulle. Suojelin, ruokin ja hoidin sitä; pentu valloitti koko viisitoistavuotiaan sydämeni, ja melkein suutuin, kun joku toinen sitä silitteli, tai se itse lähestyi vierasta. Oli sunnuntai, tahdoin kävellä sen kanssa, näyttääkseni sitä kaikille tovereilleni. Sidottuani sen nuoraan, lähdin sen kanssa metsään, missä meillä pojilla oli tapana kokoontua; mutta sinne oli jotensakin pitkä matka, päivä oli helteinen, ja pentu heittäytyi pitkälleen tavantakaa. En ymmärtänyt, ettei se jaksa; olin varma, ettei se tahdo käydä. Vedin sitä nuorasta, se nousi, mutta kaatui taas. Ja kun tämä oli uudistunut muutaman kerran, vimmastuin niin, että otin raipan ja pieksin koiraa...

Vielä tänään näen sen silloisen katseen... Otin sen syliini, se painautui valittaen rintaani vasten, ja surullisena kannoin sen kotiin; kaduin tekoani ja hoidin sitä hellästi, hyväilin enemmän kuin ennen — eikä se kuitenkaan antanut minulle koskaan anteeksi. Omasta tahdostaan se ei tullut koskaan luokseni; jos kutsuin, tuli se häntä koipien välissä, peläten, pahaa aavistaen, ja kun se luuli, etten näe sitä, silloin se juoksi suuressa kaaressa pois... aivan kuin Mladen nyt.

Olenko menettänyt lapseni? Heidät molemmat samalla kertaa?

Oi niin, kumpikin ovat hienoja sieluja, ja minä olen varjellut heitä kaikesta pahasta, suojellut pienintäkin varjoa vastaan. He eivät nähneet milloinkaan minua äreänä, ei koskaan röyhkeänä.

Mutta olenko minä yksin syypää? Eikö Irene tiedä, mikä minussa on? Ja jos olisinkin syyllinen, niin eikö hänen pitäisi antaa se anteeksi? Eikö rakkaus anna kaikkea anteeksi?

Se antaa anteeksi. Miksi en siis minäkin anna? Oh, rakastanhan minä häntä niin, että antaisin hänelle vaikka mitä anteeksi. Jos vain tietäisin — ellei olisi tätä epäilystä, joka minut myrkyttää. — En tiedä mitään, uskon kaikki.

IX

Toukok. 11:nä 1893

— Ovikello soi keskiyöllä. Olin valveilla... vakoilin Ireneä. Hän puhuu usein unissaan. Odotin hänen lausuvan hänen nimensä. Hänellä oli tapana herättää minut kun soitettiin. Teeskentelin nukkuvani, hän ei liikahtanut. Joku painoi alhaalla yhä kiihkeämmin soittokellon nappulaa — yhä uudelleen...

Vasta silloin tunsin hänen kätensä. Kevyenä ja pehmeänä se haparoi kasvoillani. Liikahdin.

— Stank, joku soittaa, sanoi hän hiljaa ja sytytti kynttilän.

Aukaisin silmäni, katseemme osuivat yhteen. Hänen silmänsä olivat punaiset, kyynelten turvottamat. Tuossa vieressäni itki Irene, vaimoni, jota rakastan hulluuteen saakka, jolle olen vannonut olevani tukena ja kilpenä. Huokasin, avasin sylini, hän painautui rintaani vasten, ja kyyneleemme yhtyivät.

— Mene, Stank, mene — virkkoi hän, irtautuen, hiljaa syleilystäni.

Koneellisesti astuin ikkunan luokse ja aukaisin sen. Alhaalla seisoi poliisi: Pyydän tohtoria tulemaan nopeasti, sanoi hän, Randiz on tappanut vaimonsa!

Puin päälleni Irenen auttaessa ja riensin juoksujalkaa kadulle. Kuulin, selitti poliisi, avunhuutoja Randizin talosta, koputin ikkunaan — ja äänet vaikenivat äkisti. Aioin jo lähteä pois, luullen aviopuolisojen riidelleen, sillä olen viimeaikoina öisin, kulkiessani heidän ikkunainsa ohi kuullut heidän kinastelevan. Mutta ovi oli auki, Randiz juoksi ikkunaan kirves kädessä — toistaen yhtä mittaa: minä tapoin hänet — minä tapoin hänet.

Naapureita kiiruhti paikalle, menimme taloon — uh, herra! Sänky oli veren vallassa, vaikea oli erottaa, mitä, siellä muuta oli. Sidoimme hänet, toiset juoksivat tuomarille, ja minä teidän luoksenne, herra.

Niin hän kertoi minulle, — mutta hänen äänensä ponnahti takaisin korvistani kuin kaikuna. Jonkinlainen raju pelko valtasi minut. Kernaammin olisin kääntynyt takaisin, ja kuitenkin, jokin veti minua, ja kertasin itsekseni: hän murhasi, murhasi vaimonsa!

Vihdoin saavuimme perille. Talon edessä parveili suuri joukko ihmisiä. Naiset, miehet, lapset, kaikki mutisivat puoliääneen, se kuulosti korvaan kuin kaukaisen kosken pauhu. He väistyivät syrjään antaen minulle tietä.

Lähestyin vuodetta. Lamppu sytytettiin — ja minä olin vähällä pyörtyä. Valkoiset, täyteläiset hartiat ja niiden yläpuolella verinen möhkäle, aivan muodoton. Hartiat liikahtavat, rinta nousee ja laskee. — Katsahdin mieheen. Hän seisoi kädet siteissä nurkassa ja tuijotti tylsästi minuun. Kumarruin vuoteen yli, etsien ja tutkien... rinta kohoaa aina vähemmän, viimeinen puistatus, verensyöksy ja... kaikki on rauhallista.

Loppu, sanon tuomarille, ja hän vastaa käheästi ja, koneellisesti: alustava kuulustelu!

Silloin kuului nurkasta huuto — ei — eläimellinen mylvinä, joka turhaan koetti vaihtua inhimillisesti ymmärrettäviksi sanoiksi, ja sitten seurasi hätääntynyt, kimeä kirkaisu. Lapsi konttasi sängyn alta... Annoimme sen yhdelle ovensuuhun ilmestyneistä naisista. Ja silloin alkoi kuulustelu.

Selvä murha, lopetti tuomari. Kieltämättä selvä, ajattelin minä, kuunnellen Randizia.

Hän petti minua, petti — voihki mies käheällä äänellä. En tiedä mikä minuun tuli, otin kirveen, ja...

Silloin hän ojensi ristityt kätensä sänkyä kohti: Maare — Maare! valitti hän loppumattomassa tuskassa ja katumuksessa. Ja taas hän katsoi minuun: auttakaa, auttakaa! Kaunis hän oli, kaunis, hulluiksi hän teki kaikki, tahdoin vain, ettei hän olisi kaunis... ja sitten — en tiedä — en tiedä...

Nousevan auringon ensimmäiset säteet punasivat idän taivasta kun poistuimme Randizin talosta. Seisahduin hengittämään raitista ilmaa, tuomarin napittaessa viittaansa kaulaan asti ja virkkoessa: hirttää hänet pitäisi. Sillätavoin murhaa nukkuvan vaimonsa!

— Mies-parka, vastasin minä. Ja tuntui kuin joku toinen olisi lausunut tuon sanan, se tuli niin säälien. Riensin kotiin sekavien ajatusten painostamana. Ne olivat hajanaisia, ne ilmestyivät joka puolelta kuin salamat pilvisenä yönä sotkien Randizin vaimoineen minun ja minun vaimoni kanssa. Tuskasta purin hampaani yhteen ja puristin nyrkkejäni, koettaen ajatella vain Ireneä, ja yhtäkkiä juolahti mieleeni: jos hän odottaa minua... ja kaikki toiveeni kohdistui tuohon ajatukseen. Jos hän odottaa minua, on kaikki hyvin.

Hän odotti minua salissa katetun pöydän ääressä, samovaarin kohistessa. Hän suoristausi ja riensi pelokkaan kiihkeänä vastaani, ja minä polvistuin hänen eteensä kätkien pääni hänen helmaansa.

Sitten istuuduimme vierekkäin, avaten sydämemme toisillemme. Hän valitti minulle viime aikoina kärsimistään suruista. Hän sanoi värisevänsä pelosta, että minä sairastun, ja että käytökseni Mladenia kohtaan surettaa häntä.

— Sinä, joka olit ja olet ruumiillistunut hyve. En voi ajatella toisin kuin että olet sairas, — sanoi hän silittäen hellästi päätäni. Mutta olethan lääkäri ja tiedät mitä teet. Sillä, Stank, jos sinä sairastuisit?...

Kuinka paljon pelkoa ja huolta olikaan hänen äänessään! Ah, sydämeni aukeni hänen edessään huokaillen katuvaisena: unohda, unohda, mitä tapahtunut on!

Nyt hän lähti työhönsä, ja minä kirjoitan ja tunnen kuinka kurtut kasvoiltani häviävät ja kouristuneet hermoni vapautuvat.

Niin hän sanoi: tule, menkäämme ikkunaan. Tunnetko ruusun tuoksua? — en tiennyt edes niiden kukkivan. En nähnyt muuta kuin yhden suuren, kauhistuttavan pimeyden, joka uhkaa elämäämme. Kaunista, onnellista ja riemuisen rikasta elämäämme.

Eikö niin, Irene, me suojelemme sitä?

Unohdin sillävälin Randizin kokonaan. Irenekään ei kysellyt paljon. Olimme niin kiintyneet jälleenpelastamaamme onneen. Ja kuitenkin — Irenen kanssahan minun täytyy siitä puhua...

Mladen minun, myös täytyy saavuttaa. Minun kaksi aurinkoani saavat taas loistaa; kaksi pyhimystäni — saavat uudelleen tuntea loppumattoman rakkauteni.

X

Toukok. 12:na 1893

Puhuimme Randizista — ja olemme eri mieltä.

Ensimmäisen kerran!

Randizin teko on saattanut Irenen ymmälle. Hän ei ymmärrä, kuinka mies voi hyökätä nukkuvan naisen kimppuun ja tehdä niin raakamaisen työn.

Ja minä puolustan häntä. Olen niin kaunopuheinen, että itsekin ihmettelen. Kaikki on minulle selvää. Nuori, rikas kauppias nai köyhän kirjurin tyttären, yhden yhdeksästä sisaruksesta; kantaa häntä käsillään! Ja tämä pettää hänet. Pettää häpeämättä, röyhkeästi. Ja mies rakasti häntä niin rajusti. Jumala tietää kuinka kauan hän lie kärsinyt; sanottiin hänen viime aikoina olleen kovin hermostuneen, tuskin tietäen mitä puhua, mitä tehdä. Hän tuijotti ihmisiä niin, että nämä alkoivat välttää häntä; hän laski väärin, omaksi tappiokseen... Vaimonsa kanssa hän ei puhunutkaan, lastaan hän väisti... Ja ehkä hän valvoi öisin hänen vieressään, ehkä hän odotti vaimon kavaltavan salaisuutensa ja — ehkä vaimo lausui, ehkä hän sopersi jonkun nimen — ikävöiden — kutsuen... Ja se nimi ei ollut hänen nimensä... Silloin hän, onneton...

— Mutta miksei mies ajanut häntä pois? keskeytti Irene, kalpeana kiihkosta, säihkyvin silmin.

— Sehän johtuu siitä, ettei hän voinut ajatella, jäädä yksin, näkemättä häntä vieressään, kuulematta hänen ääntänsä. Se on, että hän rakasti häntä hulluuteen saakka.

Irene hymyili tylsästi. — Ei, älä sano, että se on rakkautta, mikä tappaa.

— Ei, hän ei tahtonut häntä tappaa. Hän tahtoi vain pidättää hänet itselleen, hän tahtoi rumentaa vaimonsa kasvot niin, ettei hän ketään miellyttäisi; rumanakin hän olisi _hänelle_ kaunis, ja rakas...

— Ja silloin? huomautti Irene huohottaen.

— Silloin, jatkoin minä, vaimo ehkä sopersi taas sen toisen nimen, ja mies villiintyi hänen huokauksistaan ja lemmenkutsuistaan, ollen varma, että, vaimonsa sillä hetkellä ajattelee yksinomaan sitä toista. Hän iski, päihtyen yhä raivoisammaksi luiden rusentumisesta kasvoissa, joita hän rakasti niin hurjasti ja joita rakasti myöskin toinen, sillä ne olivat niin kauniit... kunnes hänen voimansa loppuivat...

Minä vaikenin. — Irene järjesti jotain pöydällä, näin sen vaikken katsonutkaan sinne. Vihdoin hän katsahti minuun sanoen: Ja vaimosta, etkö puhu hänestä mitään?

Naurahdin väkinäisesti. — Ymmärrän paremmin miestä. Puolusta sinä vaimoa!

— Niin, virkkoi hän miettien. Randiz oli epäluuloinen, mustasukkainen mies, joka vakoili hänen jokaista silmäystään, jokaista liikettään, hän pelotti vaimonsa persoonallisuutta ja ajatuksia, ja hänen kaikkein viattomimmassakin seurustelussaan mies näki petosta ja uskottomuutta. Hän kiusasi häntä päivänkoitosta iltaan saakka, vuoroin synkällä vaiteliaisuudellaan, vuoroin juroilla sanoillaan. Nainen ei nähnyt apua, ei löytänyt ulospääsyä. Hänessä kapinoi ylpeä sielu, hän nousi alhaista epäluuloa vastaan — ja ehkä, jatkoi Irene hitaasti — ehkä alkoi hänen kiusattu, huonosti kohdeltu rakkautensa laimentua.

Katsoimme toisiamme tovin tiukasti, kylmästi.

Tietääkö hän, mikä minua kiusaa? Tunnen, että hän tietää. Ja hän on yksi niistä, joissa rakkaus kuolee, jos sitä kiusataan, kohdellaan huonosti.

Oh, jos hän ei rakasta minua, jos hän lakkaisi minua rakastamasta!

Emme tienneet, mitä enää puhua; vihdoin minä nousin ja poistuin huoneesta. Kävelin ulos portista, kauas vainioille, kunnes jalkani väsyivät ja ajatukseni herpautuivat.

Minkälainen minä olen — kuinka alas olenkaan joutunut — urkkijaksi. Ylpeä Ireneni! Olen vakuutettu, että hän itse sanoisi sen minulle, jos hän ei enää rakastaisi minua.

Kysyn häneltä. Se hänen täytyy luvata minulle.

XI

Toukok. 18:na 1893.

Kuinka kauniita päiviä meillä oli! Kuinka rikas onkaan työn ja onnen elämä! Ja kaikki on niinkuin oli ennen. Minä työskentelen väsymykseen saakka, tulen kotiin, missä minua odottaa Irene — vaimoni, ja lapseni, ja minä muutun aivan toiseksi, tyyneksi ja päättäväiseksi.

Irenessä huomaa tuskin mitään muutosta, vain silloin tällöin on hän vaitelias ja miettiväinen. Ja silloin hän yht'äkkiä syleilee minua tulisesti ja intohimoisesti, ja hänen suutelunsa on hehkuvampaa kuin koskaan ennen — niinkuin rakkautemme ja onnemme aamuna. Ei, se ei ole valhetta, se ei ole petosta; ja hänen hetkellinen mietiskelynsä on myöskin käsitettävää. Minä peloitin häntä niinkuin peloitin Mladeninkin, ja nuo kaunosielut sulkevat niin vähästä porttinsa, ja sisällepääsy niihin on hyvin vaikeata.

Vaikka usein aivan vapisen kärsimättömyydestä kun vaimoni katsahtaa minuun kysyvästi, melkein kuin peläten, kun lapseni epäröiden tulee luokseni, hillitsen kuitenkin samalla itseni, enkä anna hermoilleni ylivaltaa. Randiz ilmestyy silmäini eteen. Koko maailma on häntä vastaan, kaikki vannovat, että hänen vaimonsa oli syytön, uskollinen, ja että kaikki johtuu vain hänen järjettömästä, onnettomasta epäluulostaan.

Irene kertoo minulle usein, mitä Randizista ja hänen vaimostaan puhutaan. Hän tekee sen ikäänkuin tarkoituksella. Ehkä hän tahtoo muistuttaa minua omasta epäluulostani ja sen synnyttämistä vakavista seurauksista...

Tai — vaimentaakseen epäilyksiäni, ja että hänen olisi helpompi...?

Mikä helpompi? Mitä kauheita ja inhoittavia ajatuksia tunkeutuukaan mieleeni? Joka päivä, olkoon se yhtä kaunis ja onnellinen kuin ennen, ovat ne luonani. Silloinkin kun aivan hurmaannun onnesta, silloinkin — on kuin jokin leiskahtaisi edessäni. Jokin keltainen, epämiellyttävä valo, joka muuttaa Irenen kasvot, ja samalla hänen sanansa sointuvat niin vastenmielisiltä. — Irene huomaa sen. Hän on sanonut minulle jo kahdesti tai kolmesti, että minun pitää lääkitä itseäni.

Ja tosiaankin — minä lääkitsen itseäni. Mutta paras lääke on Albertin kortti. Hän kirjottaa Wienistä, että hänen täytyy äkkiä matkustaa, tietämättä milloin palaa takaisin. Hän tervehtii »onnellista taloani» ja meitä kaikkia...

Irene luki sen tyynesti ja kylmästi. Mladen ojensi kätensä ja otti sen. Se kuuluu hänelle, koska se on sedältä. Se koski minuun, se näkyi varmaankin kasvoiltani; Irene silmäili minua vakavasti, ikäänkun tahtoen saattaa minut järkiini, asettua minun ja pojan väliin.

Tai...? sellaisella tyynellä, varmalla katseella kesytetään villejä eläimiä. Kesytetään villieläin ihmisessä.

XII

Toukok. 30:nä 1893

Irene matkusti Zagrebiin. Hänellä on siellä asioimista itselleen ja meille, ja hän palaa vasta huomenna.

Enkä minä voi pysyä tyynenä. Harhailen huoneesta toiseen hajamielisenä, synkkänä.

Kuinka tyhmää tämä on! Onhan hän matkustanut useita kertoja, minä olen ollut yksin moniaita päiviä, enkä koskaan ole tuntenut oloani näin vaikeaksi. — Mutta tällä kertaa on kuin jokin tukehduttaisi minua, olen levoton, mietin yhtenään: ellei hän palaisi takaisin?

Mitä tapahtuisi, jos hän ei palaisi?

Mladen on surullinen. Hän kaipaa äitiä, eikä jätä minua. Hän on kerännyt leikkikalunsa yhteen, istuu lattialla ja leikkii, mutta ei kutsu minua, eikä kysy neuvoa, kuten äidiltä, tai Albertilta, jonka piti, aina rientää hänen avukseen. Eikö hän ole vielä antanut minulle anteeksi — sen paremmin kuin pieni koiranikaan kerran?

Olen miltei pahoillani kun minulla on nyt niin vähän työtä. Koko paikkakunta on kiihdyksissään lähenevästä pormestarinvaalista, ja ihmiset ovat unohtaneet‘ sairastamisen.

He ovat kuin villiintyneet. Viisi ehdokasta kilpailee pormestarinpaikasta, kaupunkilaiset ovat jakautuneet viiteen puolueeseen, jokainen ponnistelee kaikin keinoin oman ehdokkaansa puolesta ja neljää muuta vastaan. Kellään ei ole aikaa ajatella mitään muuta; jokapäiväinen elämä on luiskahtanut pois polultaan, kuin Punainenmeri, joka aukeni israelilaisille. Kaikki viisi ehdokasta ja puoluetta ovat koettaneet värvätä minua puolelleen, mutta kun en tahdo liittyä yhteenkään, ovat he kaikki minua vastassa. Ja enimmän Ivaniz, s.o. hänen vaimonsa, joka koettaa kaikin voimin saada miehensä pormestariksi. Eilen hän valitteli minulle kuinka ihmiset ovat inhoittavia ja kiittämättömiä, että hän huomaa sen parhaiten nyt kun hänen miehensä tarvitsisi ystäviä, kuinka ne, joille hän on tehnyt paljasta hyvää, pakenevat vastapuolueen leiriin täi vetäytyvät syrjään, ettei tarvitsisi antaa ääntänsä hänelle.

Noiden kiittämättömien joukkoon hän laskee myöskin minut. Ivaniz oli ensimmäinen potilaani. Luonnollisesti pitäisi minun olla hänelle kiitollinen koko ikäni, sillä kun sellainen herra luotti minun taitavuuteeni, kääntyivät kaikki muutkin minun puoleeni.

Parasta olisi, että tuo vaali tapahtuisi mahdollisimman pian ja että he valitsisivat vaikka Ivanizin, jolla on enemmän rikkauksia näistä viidestä ehdokkaasta — tosin myöskin vain sitä...

Ja huomenna tulee Irene. Ellei mitään estettä satu menen häntä, vastaan muutaman asemavälin yllättääkseni hänet.

Vain siksikö? Ei, vaan ikävästä nähdä hänet pikemmin, saattaa hänet mahdollisimman nopeasti kotiin, joka ilman häntä on autio ja surullinen.

Ja minä tarkkaan häntä — tarkkaan itseäni, etten loukkaisi häntä alhaisella epäilykselläni — omaa Ireneäni, onneani!

XIII

Toukok. 31:nä 1893.

Kuinka rauhallinen olikaan sydämeni! Mitä kuumia ja helliä sanoja sopertelivatkaan huuleni, kun menin Ireneä vastaan asemalle. Ja nyt kaikki ikäänkuin kutistui kokoon, — hyytyi sisimmässäni.

Olin menossa auttamaan Ireneä vaunusta, kun viereisen vaununosaston ovi aukeni myöskin ja rouva Ivaniz työntäytyi sieltä vaivalloisesti ulos. Päästyään alas hän tervehti heti meitä niin suloisen herttaisesti, että tiesin varmasti hänen teeskentelevän.

— Enpä edes aavistanut, virkkoi Irene hieman hämmästyneenä, ja rouva Ivaniz naurahti äänekkäästi, terävästi.

— Kuinka olisitte aavistanut, kaunis tohtorinna!

— Koko paikkakunta kutsui häntä kauniiksi tohtorinnaksi. — Luonnollisesti, ystäväiseni, ette aavistanut, entä sitten? Ja taas hän naurahti. — Sivuutin teidät kaksi — tai kolme kertaa, mutta te olitte niin — niin innostunut... Viimeisellä asemalla ette myöskään nähnyt minua, ettehän?

Kuinka tutkivasti hän silmäili Ireneä puhuessaan! Ja Irene? — Huomasin hänen kalpenevan ja olevan kaatumaisillaan. Hän puristi suonenvetoisesti kättäni ikäänkuin pyytäen minua vapauttamaan hänet tuon naisen läheisyydestä. Mutta tämä kääntyi puoleeni kysyen, onko ollut nähnyt hänen miestänsä, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: Oh, niin se on. Kun miehen ei tarvitse pelätä vaimoansa, silloin hänen ei myöskään ole pakko lähteä häntä vastaan, eikö niin, kaunis tohtorinna? Tervehdittyään meitä ivallisen kunnioittavasti hän poistui.

Ja me jäimme yksin — äänettömiksi. Kantaja nosteli Irenen matkatavarat yhteen; katselin sitä kaikkea, Ireneä, kantajaa ja matkatavaroita ikäänkuin tiheän harmaan usvan läpi. Siirryin vaistomaisesti Irenen viereen kävelemään, väristen toivosta, että hän puhuisi jotain, mutta peläten samalla: mitä hän sanoo?

Mutta hän oli vaiti.

— Irene, puhu, sain vihdoin vaivalla sanotuksi. Mitä tuon naisen puheet merkitsevät?

Hän oikaisi itsensä. Hänen kalpeista kasvoistaan tuijotti kaksi silmää minuun kuin viimeisiä liekkiään leimahdellen. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei löytänyt sanoja. Häntä puistatti.

— Kotiin — kotiin, sopersi hän itkemäisillään olevan lapsen äänellä.

En tiedä, kuinka tulimme kotiin; en tuntenut mitään; katselin ihmisiä kuin unessa — he tervehtivät minua ja minä kohotin koneellisesti hattuani. Kotiin — kotiin, kohisi päässäni, ja kuitenkin toivoin, että tie kotiin olisi johtanut — maailman ääriin.

Saapuessamme pihaan juoksi palvelijatar vastaamme:

— Jumalan tähden, kiiruhtakaa, herra, kivi osui Mladenin silmään.

Hätkähdin Irenen huutoa. Hän juoksi sisälle kuin naarasleijona.

Lapsi oli loukkaantunut vakavasti. Hetken pelkäsin, että silmä olisi tuhoutunut. Jos kivi olisi osunut pikkuisenkin lähemmäksi, olisi silmä ollut mennyttä. Nyt oli vain orvaskesi repeytynyt, mutta siinä iässä arpeutuvat sellaiset vammat nopeasti.

Irene ei jättänyt lasta. Hän ei vaihtanut edes pukuaan. Hän pitää poikaa sylissään, asettaa kääreitä ja lapsi puristautuu lähemmäksi häntä, huokaisten vähän väliä: kaunis äiti!

Miksi hän suuteli minun kättäni, kun ilmaisin hänelle toivoni silmän suhteen! Olen kyllä ennenkin kokenut sellaista, että joku äiti on polvistunut eteeni suudellen käsiäni. Mutta se on ollut vieras vaimo ja vieras lapsi!

Istuin pimeässä nurkassa ja katselin tiukasti vaimoani ja lastani, kysyen itseltäni ja sinulta, Irene, — kuinka paljon minua on teissä molemmissa. Olette kylliksi toinen toisellenne — minä olen vain lääkäri.

Varkain hiipien jätin huoneen, koko talon. Menin ulos syvää rauhaa ja lepoa huokuvaan yöhön, tuoksuaville vainioille. Ja nuo kaukaiset, rauhallisesti tuikkivat tähdet, ja rajaton, hyväilevä hiljaisuus ikäänkuin tyynnyttivät pahoja ajatuksiani, ja jotain toivon tapaista nousi sieluuni.

Ei, — kuinka hän voisi jättää minut?...

Eihän hän rohkene jättää lastansakaan.

Ja tyydyttäisikö se myöskään minua tänään?

Lähdin lapsen luokse. Hän oli nukkunut. Äiti nosti hänet vuoteelle ja istui hänen viereensä, pitäen pojan kättä omassaan. Huomattuaan minut hän nousi, katsoi minua hetken kuin aikoen jotain sanoa, mutta sitten hän taas kääntyi lapsen puoleen.

— Irene!

— Ei nyt, ei nyt, hätäili hän. Silloin hän hetken kuluttua juoksi äkkiä luokseni, syleili minua ja itki katkerasti.

Talutin hänet Mladenin huoneesta omaan huoneeseemme, johdatin patjakolle istumaan ja istuuduin itse hänen viereensä. Hän ei voinut rauhoittua ja minun tuli yhä vaikeammaksi olla, hänen itkunsa kiusasi minua yhä enemmän, kysyin yhä kärsimättömämmin: miksi itket? Hän ei vastannut, ja minä, käsittäen nuo kyyneleet, ikäänkuin kivetyin. Ah, ne eivät olleet minun tähteni, eikä minua varten; ja lopulta istuin hänen Veressään vain lääkärinä, käskien hänen mennä nukkumaan.

Hitain ja horjuvin askelin hän lähti Mladenin luokse ja paneutui nukkumaan hänen viereensä.

XIV

Kesäk. 3:na 1893.