Part 2

Ei, Irene, Mladen tarvitsee sinun äidin käsiäsi, sinun naisellista sydäntäsi, kaikkea sitä, mitä juuri sinä voisit nyt hänelle antaa. Nyt, kun päiviesi aurinko tekisi laskua, kun seisoisit tyynenä ja voimakkaana itsesi ja elämäsi yläpuolella, noine kauaskantavine katseinesi, jotka ilmaisevat lepoa ja rauhan heijastusta. Nyt sinä hellävaroen tasoittaisit Mladenin sielussa löytyvät särmät ja kohopaikat, ettei niitä saisi tasoittaa elämä, jolla ei ole äidin käsiä.

Minä en voi olla hänelle sitä, mitä olisit sinä, eikä hän sitä vaadikaan minulta. Sinun luoksesi hän tuli — sydämineen, sinulle hän uskoi tunteensa. Hänen sielunsa kärsi, kun sinä kadotit kauneutesi, ja hän ikäänkuin kääriytyi tuskalliseen alistuvaisuuteen. Hänen ajatuksensa ja tunteensa muuttuivat sinun ajatustesi ja tunteittesi kaltaisiksi — ja kuka tietää, vaikka lapsi jo silloin olisi vaistomaisesti ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Eikö hän ponnistellut, tai eikö hän ponnistele vieläkin löytääkseen syyt ja syyllisen?

Ja jos hän saa tietää? Jos hän katsoo minua noilla sinun silmilläsi, Irene?

Tuleeko hän vaatimaan ruumiinavausta? Minun pitäisi hymyillä pilkallisesti, Irene! Ikäänkuin se riittäisi herättämään ihmisen kuolleista!

IX

Huhtik. 20:nä 1910.

Minä ryöstin nuo kaksi päivää yksitoikkoiselta arkielämältäni, kaikki työni suomat vapaahetket omistin äitisi puutarhalle. Ja minä olin niin lähellä häntä, vapauttaessani rautatammesta ja muusta tuhosta sen, mitä hän oli luottamuksella ja rakkaudella istuttanut. Minä huoahdin ja näin ja ymmärsin sen tyyneyden, millä hän käyskenteli maakaistaleella, joka antoi hänelle kukkia ja hedelmiä korvatakseen hänen ruumiinsa, joka kerran tulee siinä lepäämään.

Käteni kurottautuu etäisyyteen etsien sinun kättäsi, Irene, kuten kerran entisinä päivinä. Minusta tuntuu kuin olisit lähelläni, täällä nojatuolissa. Sinä istut ja luet, minä puhelen pojallemme, ja silloin tällöin sinä katseellasi tai sanallasi hyväksyt puheeni.

Niin, niin — elämää ymmärretään niin myöhään. Vasta silloin, kun se on menetetty.

Minä jatkan, Mladen:

Me miltei muutimme asuntomme paviljonkiin, kotona vain nukuimme. Albert voi jo hiukan seisoskella, ja jottei tarvitsisi kantaa ruokia erikseen Albertille, äitisi määräsi pöydän katettavaksi toiseen huoneeseen, missä olivat minun kirjani, työkaluni ja koti-apteekki.

Albert voimistui päivä päivältä yhä enemmän, joka päivä saimme yhä selvemmin tuntea hänen sympaattista luonnettaan, sivistyneisyyttään ja lapsellista hyvyyttään, josta johtui hänen rajaton kiitollisuutensa äitiäsi kohtaan ja rakkautensa sinuun, Mladen. Hän oli kuin sinun orjasi, vastatessaan väsymättä sinun tuhansiin kysymyksiisi. Hän luki sinulle, piirteli, leikki kanssasi, niin että minä aloin kutsua häntä sinun hoitajaksesi, ja äitisi sanoi itsellään olevan kaksi lasta.

Ja sinä sanoit hänelle usein ylpeästi, mutta vakavasti: Kaunis äiti meillä!

Niin siirtyi meidän pieneen, onnelliseen ja rauhalliseen perheeseemme tämä nuorukainen, upseeri, jonka äkillinen onnettomuus teki meille rakkaaksi ja läheiseksi, ikäänkuin hän olisi syntynyt meidän joukossamme.

Melkein joka toinen tai kolmas päivä tuli hänen isänsä häntä katsomaan, ja joka kerta tämä vierailu päättyi siihen, että hän vaati minulta laskua poikansa parantamisesta ja hoitamisesta. Irenen kanssa neuvoteltuani päätin kieltäytyä vastaanottamasta mitään maksua; Albert oli ystävämme, jonka olimme saaneet sillä huolehtimisella, säälillä ja hoidolla, jolla pelastimme hänet, ellei juuri kuolemasta, niin ainakin pitkäaikaisesta sairaudesta.

Ei mikään tee ihmisiä tai esineitä meille niin rakkaiksi kuin se, että saavutamme ne säälillämme, ja huolenpidollamme.

Kunpa emme milloinkaan pitäisi sentään niitä kokonaan ominamme. Niin ihmisiä kuin esineitäkään!

Silloin — yht'äkkiä...

Liitän tähän, poikani, silloin kirjoittamani lehdet.

TOINEN KIRJA.

I

Maalisk. 30:nä 1893.

Mitä tapahtuu ympärilläni?

— Ilma on raskasta, sakeata. Ikäänkuin joka puolelta hiipisi haamuja.

Haamuja... harmaita ja raskaita. Ne istuutuvat minun rinnalleni, panevat aivot hehkumaan, tylsistyttävät ajatuksia.

Pitäisi sytyttää valot ja valaista kaikki nurkat. Pitäisi vetää ne aurinkoon. Ehkä ne katoaisivat.

Ne katoaisivat varmasti.

Mutta mitä sitten on tapahtunut? Kuinka se tapahtui?

Eilen, niin eilen illalla — istuimme minun huoneessani. Vähän aikaa jo olemme sitä nimittäneet Albertin huoneeksi. Irene ja minä istuimme nojasohvalla, lapsi välissämme. Vastapäätä meitä istui Albert nojatuolissa. Hän kertoi, lapsuudestaan, äidistään. Hän oli varmaankin kunnioittanut ja rakastanut äitiänsä kovin, sen voi päättää hänen jokaisesta sanastaan. Irene veti Mladenin luokseen ja puristi lämpimästi minun kättäni. Minä ymmärsin häntä, luulen ymmärtäneeni; hän toivoi, että hänen poikansakin kerran puhuisi hänestä siten. Ja Mladen kasvoi mielikuvituksessani vartevaksi, kauniiksi, viisaaksi ja kuuluisaksi. Sellaiseksi kuvittelin hänet sieluni silmillä, paljoakaan kuuntelematta Albertin kertomusta... Kellonlyönti muistutti minua sairaasta naapuristani. Nousin hieman vastenmielisesti. Tovin seisoin ja katselin Ireneä ja poikaa pöytälampun varjostetussa valossa. Kaikki muu oli kokonaan varjossa, näkyvissä olivat vain hän ja lapsi, kaksi olentoa, minun kaksi valoani.

Irene siristi silmiään paremmin nähdäkseen minut, joka seisoin varjossa, ja poika heilutti pientä kätöstään: Riennä, isä!

»Riennä, isä», sopersi lapsi väsyneesti, kun käännähdin kynnyksellä. Irene hymyili tervehtiessään minua.

Minä riensin todellakin. Kadun päässä pysähtyivät nopeasti kiitävät kärryt viereeni. Joku sieltä kutsui minua. Maanviljelijä Jalsevac kiiruhti luokseni ja pyysi värisevällä äänellä minua tulemaan heti vaimonsa luokse. Hän on kuolemaisillaan — änkytti mies puristaen käsiäni. Tulen, vastasin minä, mutta ensin minun täytyy juosta kotiin ottamaan laukkuni. Minä juoksin takaisin ja mies nousi kärryille.

Tempasin nopeasti oven auki. Sohvalla istui Irene, pidellen Mladenia vieressään, ja hänen sivullaan — siinä, missä minä hetkinen sitten istuin — minun paikallani oli Albert... Molemmat liikahtivat pelästyneesti.

Sillä hetkellä en tosiaankaan ajatellut sitä sen enempää. Minun täytyy kiiruhtaa Jalsevacin maatilalle, huusin ja hyökkäsin toiseen huoneeseen, kahmasin työkalulaukun käteeni ja heitin viitan hartioilleni. Kun palasin, Albert istui ikkunan luona.

Lähestyin Ireneä. — Hän nukkuu, virkkoi tämä osoittaen poikaa. Onko sinulla kaikki? Laukku ja viitta?

Niin hän kysyi aina kun minun täytyi yöllä lähteä sairaskäynnille. Ja aina hän saattoi minua. Nytkin hän tahtoi nousta. Minä en sallinut. Suutelin häntä ja sanoin, ettei hän odottaisi minua illalliselle, ja hyvästeltyäni Albertia riensin kadulle.

En ajatellut mitään. Olin aivan rauhallinen itseni, Irenen ja lapsen puolesta, pelkäsin vain, etten joudu kyllin ajoissa sairaan luokse. Tilanomistaja piteli itse ohjaksia, pantuaan hevoset kuin hulluina laukkaamaan. Hän istui hiljaa, silloin tällöin päästellen tukahtuneita huokauksia.

En ajatellut muuta kuin sairasta tilanomistajanvaimoa. Tunsin hänet. Hän oli nuori, hoikka, rikaskin — edellisenä vuonna he olivat menneet naimisiin, ollen toistensa täydelliset vastakohdat. Tämä velkaantunut aviomies oli huonossa huudossa ennen naimisiinmenoansa, ja vihjaistiin, ettei hän ollut siitämisin juuri muuttunut. Siinäkin esimerkki, kuinka erehdyttävä yleinen mielipide voi olla, ajattelin, katsellessani vieressäni suonenvetoisesti vapisevaa miestä.

Vihdoin saavuimme perille, astuimme kivitaloon, josta kaikui sydäntäsärkevä huuto. Tilanomistaja juoksi edellä, minä seurasin häntä.

Muutaman tunnin kamppailu... Päivän valjetessa nuori äiti ja vastasyntyneet lapsi taistelivat elämästään.

Isä veti minut syrjään. Elääkö lapsi äitinsä jälkeen? kysyi hän väräjävällä äänellä.

Pudistin päätäni. Vain muutamaksi minuutiksi, pelastakaa se vain yhdeksi minuutiksi, tohtori! kädet ristissä hän pyysi.

Ymmärsin! Tein voitavani. Pakotin tuon vielä muodottoman olion näyttämään elonmerkit itsessään. Isä seisoi vieressäni, kalpeana, vapisevana, itkun punaamin silmin, tähystellen jokaista liikettäni. Hän näytti tuntevan helpotusta, kun lapsi äännähti heikon, kuin kaukaa kuuluvan itkun.

Tuntui kuin äitikin olisi odottanut vain tätä ääntä, sillä sen kuultuaan, hän käännähti kerran ja kuoli.

Se eli hänen jälkeensä, eikö niin, se eli kauemmin kuin äitinsä, huohotti tilanomistaja katsellen ympärilleen. Ja hänen äitinsä toisti sen, katsahtaen vuoroin minuun, vuoroin kätilöön, ikäänkuin kutsuen meidät todistajiksi: Se elää, elää, ja hän alkoi kastaa lasta.

Silloin mies kääntyi vaimonsa puoleen. Polvillaan sängyn vieressä hän voihki, hyväili kuolleen käsiä ja kasvoja, ja itki rajusti.

Noin puolentunnin kuluttua olin valmis. Lapsi seurasi äitiänsä. Siirryin toiseen huoneeseen pesemään itseäni, ja kas, isäntä tuli perässäni. Eikö niin, tohtori, kysyi hän useamman kerran, te olette todistaja, että hänen elämänsä päättyi ennenkuin lapsen... tietäkää, se on perinnön vuoksi, selitti hän touhuissaan; jos lapsi olisi kuollut aikaisemmin kuin äiti, saisivat äidin sukulaiset periä, mutta tässä tapauksessa pidetään lasta perijänä, ja lain mukaan perii isä lapsensa, siis minä. Ja taas, saatuaan minun sanani, että lapsi eli melkein puolituntia kauemmin, hän muisti vaimoansa ja alkoi voihkia.

Niin se tapahtui — aprikoin sitä ajaessani kylmänä, sumuisena aamu-yönä kotiin. Liitin tähän tapahtumaan useita muita, joissa kärsivä rakkaus ja kylmä, säälimätön itsekkyys esiintyivät rinnan kuolevan vuoteen ääressä. Siksi en tahtonut seurustella vieraiden ihmisten kanssa, paitsi silloin kun minua kutsuttiin. Onnellisin tuntein käänsin ajatukseni vaimooni, Ireneen, sanoin melkein ääneen: Toisin on meillä, me olemme erilaisia...

Kuvittelin näkeväni rakkaani siten kuin heidät jätin lähtiessäni. Vaimoni ja lapseni istumassa sohvalla, katseillaan hyväillen minua.

Mutta äkkiä sysäsi toinen kuva tämän syrjään. — Irenen vieressä, minun paikallani, istui Albert, ja molemmat hätkähtivät odottamattomasta tulostani.

Miksi hän istuutui Irenen viereen? Kuinka hän salli sen? Kutsuiko hän Albertin siihen? Ehkä hän odotti vain minun lähtevän. Miksi he hämmästyivät kun minä astuin sisään?

Minusta tuntui ikäänkuin jonkinlaiset kuumat aallot olisivat vyöryneet ylitseni, ja henkeni melkein salpautui.

Niin aprikoin ajaessani sinä valjuna, kylmänä aamuna, toivoen samalla, että hevoset olisivat juosseet nopeammin, ja että ne olisivat laiskasti laahustaneet.

Lähestyin jo kotiani, voin jo erottaa kirkontornin ja talorykelmän — ja tietämättä miksi, käskin kuskin pysähdyttää. Astuin alas kärryiltä käskien miehen palata kotiin, ja läksin jalkaisin.

Kuljin nopeasti, nopeasti, ja taas hitaasti, hitaasti kuin varas yöllä, epämääräisen, ellottavan tunteen painaessa ajatuksiani.

Albertin huoneessa aukasin äkkiä sähkötaskulamppuni. Albert heräsi, nousi istualleen... Miksi kaikki tuntui jo luonnollisemmalta, miksi minä häpesin? Mitä olin ajatellut, odottanut?

Minä se olen, mutisin, olen palannut. Menin viereiseen huoneeseen riisumaan viittani ja tyhjentämään laukkuni. Ja palasin taas Albertin luokse. Hän oli sytyttänyt kynttilän ja kysyi, kuinka sairas voi; vastattuani hänelle, katselin ympärilleni huoneessa.

Mitä minä etsin?

Pöydällä, sohvan edessä oli avattu kirja levällään. Se oli romaani, jonka annoin eilen Irenelle. Hän oli siis lukenut täällä?

Mika kirja se on? kysyin kuin sivumennen, ja hän vastasi unisesti:

Rouva luki minulle katkelman...

Ja taas tunsin tuon kuuman aallon...

Sammutin kynttilän, poistuin huoneesta, kuljin puutarhan läpi asuinrakennukseemme, makuuhuoneeseeni valaisten ympärilleni, etsien jotakin.

Astuin sisään. Hän heräsi äkkiä, kuten aina kun minä tulin myöhään kotiin, suoristausi, ojensi kätensä ja syleili minua hyväillen.

Minusta tuntui, että hän pelasti minut poisti minulta jonkin ellottavan, likaisen. Olin ikäänkuin taudista parannettu.

Ja kuitenkin, aina kun senjälkeen heräsin aamuisin, heräsi minussa myös jokin muu. Se kulkee mukanani, leijailee ja näykkii ympärilläni, sekoittaa ajatukseni, ja vuoroin hunnuttaa silmäni, vuoroin tekee ne näkevämmiksi.

Irene — Irene!...

II

Huhtik. 4:nä 1893.

Sulkeuduin huoneeseeni, ilmoitettuani täytyväni tutkia erästä uutta alaani käsittelevää teosta.

Sitä saneessani en katsahtanut Ireneen. Niin, en vilkaissut häneen, en kutsunut häntä tulemaan kanssani, kuten meillä oli tapana tehdä aikaisemmin. Hän istui silloin nojatuolissa kirjoituspöydän vieressä tehden jotakin käsityötä, tai lukien, väliin nostin silmäni häneen, katseemme kohtasivat toisensa, hän ojensi silloin kätensä minua kohti...

Ja minä viihdyin niin hyvin.

Hän ei tule. Onko hän unohtanut, että minä olen onnellinen vain silloin kun hän on vieressäni? Eikö hän tunne, että minä odotan häntä, kärsimättömästi, tuskallisesti...

Ja ulkona on niin koleata. Synkkiä päiviä yhtenään, sataa, pyryttää. Sellaisina päivinä istuu kernaasti räiskyvän takkatulen ääressä, miellyttävän lampunvalon loisteessa, jos vierelläsi on vaimosi, lapsesi, eikä välillänne ole mitään muuta vierasta. Ei mitään, mikä ei kuuluisi siihen.

Nyt hän oli täällä. Ääneti, nopeasti hän lähestyi minua, kiersi käsivartensa kaulaani, ja kiitollisena minä suutelin hänen käsiänsä. Hän istui hetken vieressäni, ja minä olin syventyneenä kirjaani.

Kerrotko minulle jotakin kirjastasi? kysyi hän luoden minuun nuo hyvät, uskolliset silmänsä.

Ei, ne silmät eivät valehtele.

Toisesta huoneesta kuului Albertin ja Mladenin äänet. Poika nauroi ja huudahteli ilosta. Hän taivutti hiukan päätään, ikäänkuin kuunnellakseen.

— Albert kertoo hänelle sellaisia tyhmiä, fantastisia satuja, virkkoi hän moittivalla äänellä.

Miksi tuo väite teki minulle niin hyvää?

III

Huhtik. 10:nä 1893.

Tuli suojasää. Kaikki ovat sairaita. Kuljen väliin jalkaisin, väliin hevosella. Naapurin lapset sairastuivat kurkkumätään. Pelkään Mladenin puolesta. Irene on myös kovin huolissaan.

Albert ehdottaa, että hän matkustaisi pois ja veisi pojan mukanansa Fiume'en. Hän sanoi tuntevansa itsensä kovin onnelliseksi, jos voisi antaa hänelle turvapaikan liikkuvaa vaaraa vastaan.

Katsahdin Ireneen. Hän pudisti kieltävästi päätään. Kiitoksia, sanoi hän Albertille, mutta minä en voisi erota Mladenista.

Ja jos te menisitte Mladenin kanssa? Minä jäisin tänne, lisäsi hän.

— Minä en voisi erota sinusta, vastasi hän, ojentaen kätensä minulle.

— Etkö, etkö voisi erota minusta? kysyin häneltä, kun olimme kahden.

— En koskaan, en koskaan, vastasi hän. Missä sinä olet, siellä minunkin paikkani.

Kuinka pikaisesti rauhoittuukaan mieli hänen sielukkaiden silmiensä edessä!

IV

Huhtik. 20:nä 1893.

Yöt ja päivät ovat vaikeita. Tuskin ehdin käydä kaikkien apua tarvitsevain luona. Lapsista ovat useimmat sairaina. Difteria niittää uhreja. En voi kaikkia pelastaa. Sydämeni lakkaa lyömästä, kun ajattelen, että myöskin Mladen voisi sairastua.

Ehkä sittenkin lähetän hänet Fiume'en. Albert pyytelee sitä hellittämättä. Hän on jo voimistunut siksi paljon, että valmistautuu lähtemään kotiin. Mutta minä itse pidätän häntä. Olen melkein aina sairaiden luona. Irenen olisi ikävämpi varjella Mladenia tartunnalta, jos hän olisi yksin. Itse hän ei sitä tunnusta, päättäväisesti kieltäytyen Albertin pyynnöistä; vielä päättäväisemmin hän kumoaa minun huomautukseni, sanoen, että hänen olisi vaikea olla ilman poikaa.

— Ja jos Mladen sairastuisi siellä? siihen kysymykseen keskustelumme tavallisesti päättyivät. Mitä minä tekisin sinun tuloosi saakka? Ajattele, lisäsi hän, mitä minä tekisin ilman sinua?

Milloin hyvänsä muistelen, kuinka rauhaton olin, minun täytyy ihmetellä itseäni. Mikä onni, etten kavaltanut itseäni! Kuinka olisinkaan loukannut häntä, kuinka saisinkaan hävetä! Ja hän, ylpeä Ireneni — antaisi sitä tuskin koskaan anteeksi.

V

Huhtik. 30:nä 1893.

Ulkona voitti kevät, aurinko, ja minuun tunkeutuu taas jotakin pimeätä. Uudelleen tunnen kodissani nuo painajaiset, jotka nousevat minun ja Irenen väliin.

Sairaustapaukset harvenivat; jonkun päivän olen ollut vähän enemmän kotosalla, mutta tuntuu kuin olisin ollut kauan poissa. Joka hetki löydän jotain uutta, vierasta. Salongissa on piano muutettu toiselle puolelle huonetta. Albert väittää, että siellä on parempi akustiikka. Irene on siis soittanut hänelle, laulanutkin. Niinkuin minulle ikään!

Ja minun täytyi aina silloin lähteä ulos.

Vanhempaini kuvat riippuvat toisella seinällä: Albert sanoo, että ne ovat siellä paremmassa valossa.

Minun täytyy myöntää, että se on oikein, ja kuitenkin se harmittaa minua.

Mladen on kuin kiinnikasvanut Albertiin, aina hänen läheisyydessään. Eilen kutsuin häntä luokseni, hän ei totellut. Kutsuin toisen kerran jurosti. Hän siirtyi luokseni, seisahtui eteeni, itsekäs uhma silmissä. Irene astui viereemme ikäänkuin suojellakseen häntä. Tahdoin hyväillä pojan päätä, puristaa häntä rintaani vasten, mutta hän vastusti hiljaa. Irene otti häntä kädestä ja vei hänet hetken kuluttua ulos.

— Söimme ääneti illallista. Oli niin painostavaa. Haa, haamut istuivat meidän kanssamme jäähdyttäen sanat huulillemme.

Vihdoin Irene koetti murtaa jään. Hän laverteli, laski leikkiä minun kanssani, pojan kanssa; ja kovettunut sydämeni alkoi sulaa. Silloin Albert huomautti pelokkaasti Ireneä lupauksestaan. Nähdessään minun katsahtavan kysyvästi, hän selitti Irenen luvanneen laulaa hänelle tänä iltana — matkaonneksi, lisäsi hän hymyillen:

— Matkaonneksi? ihmettelin minä.

— Niin, vastasi Irene, en ole vielä ilmoittanut sinulle, että Albert jättää meidät huomenna.

Hän kutsuu häntä yksinkertaisesti Albertiksi.

Albert alkoi lämpimästi kiitellä meitä vaivoistamme ja hyvyydestämme, — ja minä sillä hetkellä onnellisena hänen poislähdöstään, vakuuttelin, että hänen seuransa oli meille kovin rakasta j.n.e.; kuten sellaisissa tapauksissa on tapana puhua, koetinpa vielä suostutella häntä jäämäänkin muutamaksi päiväksi.

Fiume ei ole kaukana, virkkoi hän; tiedän, että ikävä vetää minua teidän kauniiseen, rakkaaseen taloonne — jos sallitte.

Irene ojensi hänelle kätensä. Minä vain nyökäytin päätäni. Koetin teeskennellä, ettei huomattaisi minun olevan kaikkea; muuta kuin mielissäni tuosta lupauksesta.

Irene lauloi — minun mielilaulujani. Hän seisoi hänen vieressään ja käänsi nuottivihon lehtiä.

Voi, kuinka hänen äänensä kiusasi minua. Ensimmäisen kerran. Kuuntelin vastahakoisesti. Tunsin, etten ole ainoa hänen elämässään, tuska hiipi sydämeeni.

Laulujen lomassa he keskustelivat. Irene nosti päätään ja katsoi häneen. Katsoiko hän häntä toisin kuin minua? Onko hänen äänensä vähemmän hellä puhuessaan hänelle?

Ja he ovat olleet kahden niin monta päivää, niin monta iltaa, öitäkin...

Oih, kaikki minussa nousi kapinaan. En voinut sietää enempää.

— Minä lähden nukkumaan, sanoin. Hyvästelin nopeasti ja poistuin.

Kuinka värisinkään — korvissani humisi, jotain nousi kurkkuuni. Jääkö hän, eikö hän huomaa minun kärsivän, eikö hän riennä?

Kello tik-takitti seinällä, mutta jokainen heilurinlyönti koski minuun kuin luja isku. Eikö hän tule? Kaikki ajatukseni ja tunteeni yhtyivät tuossa kysymyksessä, jännittyneet hermoni kutsuivat häntä.

Vihdoin hän tuli kantaen kynttilää. Hän oli siis valaissut hänelle, hän itse, ja sitä ajatellessani leiskui jotain silmissäni.

Hiljaa hän laski kynttilän pöydälle, tuli luokseni, otti pääni käsiensä väliin ja katsoi silmiini.

— Stank, mikä sinun on? kysyi hän.

— Olen sairas, sopersin minä.

Ja hän hyväili polttavaa otsaani, rauhoitti, nuhteli minua, että minä, lääkäri, vakava mies päästän hermoni ja oikkuni kiihtymään. Vielä hän sanoi, että minä peloitan, vieroitan lasta, ja että hän vain suurella vaivalla oli onnistunut tasoittamaan minun kylmäkiskoisuuteni vieraalle, jolle olimme velvolliset osoittamaan jonkun verran huomaavaisuutta.

Hän puhui paljon, muistuttaen minulle, kuinka hän oli pitänyt minua esikuvaksi kelpaavana miehenä, jota hän kunnioittaa ja rakastaa, mutta: jos annat hetkellisten oikkujen johtaa itseäsi, kuinka käy silloin minun ihanteeni?

Minä rauhoituin, enemmän hänen äänestään kuin sanoistaan, ja taas oli kaunista ja kirkasta minun sielussani...

Ja aamulla mietin uudelleen hänen sanojaan, tutkin hänen jokaista katsettaan, tähystelin salaa Albertia ja häntä, toistaen mielessäni kaikki tapaukset, jotka opettivat minua tuntemaan lausuttujen sanain arvon, oltuani usein kosketuksissa valheellisten ja kevytmielisten ihmisten kanssa.

VI

Toukok. 4:nä 1893.

Albert on lähtenyt pois, olemme kahden.

Miksi en iloitse? Pidän silmällä Ireneä. Hän näyttää rauhalliselta ja eloisalta, mutta huomasin hänen kuitenkin silloin tällöin vaipuvan ajatuksiinsa. Kysyin häneltä äkkiä, mitä hän ajattelee. Hän joutui hämilleen.

Ajatteleeko hän häntä?

Mladen kysyy yhtämittaa, milloin Albert palaa. Irene lohduttaa, että hän tulee pian.

Eikö hänen äänessään ole jotakin outoa? Hän tulee pian luoksesi, sanoo hän. Eikö niissä sanoissa piile peitetty ilo?

Haa, taas kahden. — Enkä kuitenkaan voi iloita vilpittömästi, täydellisesti. En voi estää itseäni kuulemasta jonkun kerran päivässä hänen nimeään, tai tuskissani kysymästä itseltäni: onko Irene minun, kokonaan, kaikkine ajatuksineen, tunteineen?

Minusta tuntui kuin olisin soutanut ränstyneessä veneessä tulvivan joen uhkaavissa pyörteissä, joihin vene näytti joka hetki sortuvan. Nyt joki asettui, tulva laski. Katselen, voimatta uskoa, että toisin on ollut.

Elämämme jatkui samoinkuin se oli ennen sitä päivää, kun Albert äkkiä, ilmestyi taloomme. Vaimoni ja lapseni ovat taas yksin minun... Mutta yhtä ajatusta en voi vaientaa, yhtä ääntä, — joka hokee korvaani: Sinunko on todella se, mikä voi olla sinun vain niinkauankuin ei sitä joku toinen hekumassaan ota?

Rakastatko minua, Irene? kyselen yhtämiseen. — Voisitko elää ilman minua?

Alussa hän vastaili minulle tulisesti, kuten aina, kun johtui ajattelemaan, että hänen pitäisi elää ilman minua. Eikö hän ymmärtänyt, että minä kysyin jäisellä äänellä, kuten tuomari, joka värisee innosta saada syytetty tunnustamaan, tai asettaan lataava metsästäjä?

Ja tänään hän vastasi kärsimättömästi:

— Et ole koskaan kysynyt minulta noin, ja vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän seisoi pitkän aikaa ikkunan edessä, katsellen lehtikujaa.

Ehkä hän muisteli sitä päivää, jolloin Albert kannettiin sieltä tänne!?

VII

Toukok. 8:na 1893.

Missä olenkaan lukenut eräänlaisesta villikansojen kaksintaistelusta?...

Taistelijat asettuvat peitetyin silmin korkeakasvuisen ruohikkokentän kumpaankin päähän ja hyökkäävät toisiansa vastaan terävillä viikatteilla asestettuina, ja kätkeytyvät taas viidakkoon.

Varkain hiipiä — vaania — hyökätä ja taas piilottautua — inhottava, pirullinen menettely — —

Ja minä teen sitä joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Hyökkään, nyt Ireneä, nyt Mladenia kohti, ja sitten ikäänkuin viisastuen halveksin itseäni, mutta — kovin pian hyökkään uudelleen.

Kuka auttaa minua, kuka minut pelastaa?

Kuinka halpamainen, inhoittava se kohtaus oli?

Olin kotimatkalla. Sydämeni löi kiihkeästi, vapisevin käsin aukaisin portin. Yhdellä silmäyksellä näin koko pihan. Ei mitään. Ei minkäänlaisia jälkiä. Ketään siis ei ollut tullut, ei ketään ollut sisällä. Juoksin nopeasti sisälle, läpi kaikkien huoneiden — viimeisessä, Mladenin huoneessa, tapasin Irenen ikkunan ääressä, ikkunan, joka katsoo lehtikujaan.

Silmäini edessä pimeni; tunsin kasvojani kirvelevän.

— Olet viime aikoina ruvennut kovin ihailemaan jokapäiväisen näköistä ympäristöämme, sanoin ja huomasin, ettei se ääni ollut minun, vaan jokin outo, kaukainen ääni.

Hän kääntyi äkkiä, katsahti minuun — oh, se oli vieras katse, säälivä silmäys. Sitten hän kumartui ääneti Mladenin puoleen. Lapsi leikki kuutioiden kanssa lattialla. — Hän ei jättänyt leikkiänsä eikä rientänyt luokseni kuten ennen. Vieläpä hän vetäytyi sivullekin, silmäillen kieroon, pelokkaasti minua.