Part 1

language: Finnish

LÄÄKÄRIN TUNNUSTUS

Kirj.

Milka Pogačić

Suomentanut

Lauri Laiho

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.

Milka Pogačić.

Milka Pogačić, yksi luonnonihanan Kroatian etevimmistä henkisen työn tekijöistä, on syntynyt v. 1860.

Neljättä vuosikymmentä hän on jo palvellut kulttuuria opettajattarena ja kirjailijattarena sekä viime vuosina puheenjohtajana koko maata käsittävässä opettajataryhdistyksessä, joka yhdistys on tehnyt paljon muunmuassa lastenkasvatuksen edistämiseksi.

Mitä Milka Pogačić on julkisessa elämässä, sitä hän on myös sisimmässään: vilkas, nuorten aatteiden innostama, isänmaanrakkauden elähyttämä. Näille aatteille ja tälle rakkaudelle hän omistaa kaiken kykynsä ja voimansa, uurastaen väsymättä varsinkin naisten elämän olosuhteitten parantamiseksi ja lasten hyväksi, lasten, jotka ovat jääneet osattomiksi vanhempainsa huolenpidosta ja kodin kasvattavasta onnesta.

Myös teoksissaan — sekä runomittaisissa että suorasanaisissa — hän luo esille jalopiirteisen, kaiken hyvän ja ylevän elähyttämän naisluonteen, joka tuntee vain yhden suuren päämäärän: edistää kaikkea, mikä on jaloa, todellista ja hyödyllistä. — Sanalla sanoen, hänen luomansa ovat ja pysyvät hohtavina helminä kroatialaisessa kirjallisuudessa, jota valitettavasti ei kylliksi tunneta tämän kauniin maan jylhien rajain ulkopuolella.

Suomentaja.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

I

Huhtik. 5:nä 1910.

Eilen me kannoimme hänet pois siitä talosta» jossa hän oli elänyt rauhallista elämäänsä. Me kannoimme hänet hedelmäpuiden muodostaman lehtikujan läpi, puiden, jotka hän itse oli istuttanut ja hoitanut, ja joita me ihailimme. Eivätkö juuri samat kukat koristaneet hänen arkkuansa? Ja kun me hautasimme hänet, laskimme hänen hautaansa samoja kukkia.

Ja sinä, poikani, itkit tietämättäsi ääneen. »Kaunis äiti», kuultiin sinun huokailevan, kuten ennen pikkupoikana.

Silloin minä huomasin tuttaviemme hämmästyneitten katseiden ikäänkuin nuhtelevan sinua valheesta. Takanamme kuulin jonkun puoliksi hämillään selittävän, että vain rakkaudesta sinä nimitit häntä kauniiksi. Ja että pyhä lapsen rakkaus aina kutsuu äitiä, olkoon hän minkälainen tahansa, kauniiksi.

Ja illalla kun istuimme kahden minun huoneessani, eikä minulla ollut helliä, sydämellisiä sanoja, eikä hyväileviä syleilyjä, joilla äiti poistaa lapsensa surut, otit sinä seinältä äitisi kuvan. Ääneti, värisevin käsin hyväilit sitä, kunnes kohotit kuivat, hehkuvat silmäsi minun puoleeni...

»Kaunis äiti», äänsit hiljaa ja ripustit tyynesti kuvan paikoilleen, ja aloit rauhattomana, kärsimättömänä kävellä huoneessa.

Ja silloin tuli se, mitä odotin.

Äkkiä sinä suoristausit edessäni ja iskit terävän, säihkyvän katseesi minuun. — Kuinka se tapahtui? kysyit hiljaa.

Ja minä vastasin koneellisesti, kuten aina kun minulta sitä kysyttiin, että se johtui verenmyrkytyksestä — onnettomasta tapahtumasta.

Minä hapuilin, kurkkuani ahdisti. Olin näkevinäni hänet itsensä kuvan vieressä sellaisena kuin hän oli viimeisinä vuosinaan; onnettoman näköiset, raadellut kasvot... minusta näytti kuin hän olisi kohottanut sidettä ja osoittanut minulle tyhjää silmäkuoppaa.

Ja sinä näytit nuoressa kauneudessasi vihastuneelta enkeliltä, joka polttaa säihkyvillä silmillään sielun.

Minä tunsin olevani sinulle velkaa totuuden. Ja minä annan sen sinulle, vaikka onkin vaikeaa muun yhteydessä puhua päivistä, jolloin vanhempaisi onni särkyi.

Sinä poistuit. Näin sinut puutarhassa. Kävelit teitä, joita myöten hän oli astellut; pysähdyit siinä, missä hän tapasi istua, ja hyväilit pelokkaasti ja hellästi tyhjää penkkiä. Hedelmäpuista, jotka hän kerran istutti, varisee kukkia, ja aurinko laskeutuu.

Sinun ovat kukat, sinulle ne antavat hedelmänsä. Minun on yö.

II

Huhtik. 6:na 1910.

Etsin läpikotasin laatikon, jonka kymmenen vuotta sitten olin lukinnut, tähän saakka sitä aukaisematta. Otin sieltä pölyttyneitä, kellastuneita lehtiä, joille olin tunnustanut sen, mitä en ollut kenellekään ilmaissut, kun sydämeni oli pakahtua.

Minä luen... Viereisestä huoneesta kuulen sinun askeleesi, ja lukiessani kuuntelen ja seuraan sinua. Samoin kuuntelin äitisi askeleita silloin kuin me, asuen saman katon alla, olimme toisistamme kaukana kuin eri maailmoissa.

Kysyn itseltäni, onko välttämätöntä kertoa sinulle totuutta, tehdä sinut menneisyyteni tuomariksi, sinut, joka olet itse tulevaisuus, jonka täytyy elää omaa elämääsi, hävittää tai onnellistaa omalla elämälläsi ja kohota omilla kokemuksillasi. Eikö ole parempi, eikö ole välttämätöntä, että tiedät vain sen, minkä jo olet saanut selville ja minkä koko maailma tietää: että kaunis äitisi sairastui äkkiä, että tauti syövytti hänen vasenta poskeansa, vei vasemman silmän, että hän silloin vetäytyi yksinäisyyteen ja rauhaan, ja että isäsi muuttui hiljaiseksi ja itseensäsulkeutuneeksi.

Niin, minä heitän nämä paperit tuleen.

III

Huhtik. 7:nä 1910.

Ei, en hävitä niitä. Kerron totuuden. Tullessani tänään kotiin tapasin oveni edessä nuoren miehen, joka tervehti minua, kohteliaasti. Tunsin hänet. Asianajaja Vuscic. Kysymykseeni, odottaako hän minua, nuori mies vastasi hiukan hämillään, että hän odottaa Juliaa, joka on käymässä luonamme.

Julia, sinun pieni ystävättäresi, äitisi uskollinen seuralainen, ainoa, joka kävi hänen luonaan melkein joka päivä, ja jolle äitisi varasi kauneimmat kukat, säästi makeimmat hedelmät, ja kun tyttö sairastui vakavasti, kävi äitisi yhtämittaa hänen luonaan. Sinun äitisi, joka salasi itsensä maailmalta ja tahtoi olla sille kuollut.

Kohtasin teidät yhdessä äidin huoneessa. Kättelitte toisianne.

Niin kauniit ja nuoret! Julian silmissä säteili sitä suurta äidillistä rakkautta, joka kykenee tyynnyttämään kaiken tuskan, ja sinun kasvosi olivat kyynelistä kosteat. Teidän sielunne värisivät suurimmista, puhtaimmista tunteista, nuoresta rakkaudesta ja ikävästä, ja suloisesta tuskasta. Aioin poistua, mutta te olitte jo huomanneet läsnäoloni. Istuuduin viereenne ja hetken hiljaisuuden kuluttua aloimme keskustella. Ja jokainen meistä koetti puhua jostakin ulkopuolella olevasta, jostakin, mikä ei koskenut sitä mitä ajattelimme.

Silloin minä muistin Vuscic'ia ja kysyin, miks'ei hän ollut tullut sisään. Tyhmä kysymys; eihän vieras nyt sopinut meidän seuraamme.

Ja silloin minä näin kuinka sinun silmissäsi leimahti, ja kuinka taas heti tyynesti tutkit Julian ilmettä. Hän joutui hämille, punastui sinun katseestasi, mutta sinä olit vaiti.

Julia lähti pois ja sinä seurasit häntä vain pihalle saakka. Nyt kävelet kärsimättömänä, rauhattomana huoneessasi. Minä kuuntelen askeleitasi, ja tiedän, että varjo on laskeutunut nuoren rakkautesi yli. Kuulen sinun poistuvan, kuulen askeleesi portaissa, huoneessasi, joka on omani yläpuolella. Vedät jotain lattiata myöten...

Arvasin. Frans kertoo sinun käskeneen laittaa matkalaukkusi kuntoon, sillä matkustat huomenna Zagrebiin.

Senvuoksi en heitä muistiinpanojani tuleen; järjestän ne sinua varten, sillä sinulla on minun monet ominaisuuteni — epäluuloisuuteni, kiivauteni; koska sinun on välttämättömästi oltava menneisyyteni tuomarina, jotta edes se voisi poistaa pahan omalta tulevaisuudeltasi.

IV

Huhtik. 9:nä 1910

Olin yöllä luonasi. Päätäsi poltti, hengitit raskaasti ja heittelehdit rauhattomana vuoteessasi. Istuuduin viereesi, kuten äitisi tapasi tehdä; pidin sinun kättäsi omissani ja hyväilin otsaasi.

»Äiti, kaunis äiti», puhelit unissasi.

Aamulla tulit ruokasaliin. Odotin sinun mainitsevan poislähdöstäsi, mutta sinä puhuit ikäänkuin et aikoisikaan matkustaa.

Kiitän sinua, poikani!

Sitten näin sinun poistuvan lehmuskujaan. Kannoit suurta orvokkivihkoa.

Kenelle? kysyin itseltäni. Menetkö Julian luokse korjaamaan sen mitä teit hänelle eilen?

Ei, sinä veit ne äitisi haudalle.

V

Huhtik. 10:nä 1910.

Ah! — kuinka ihanaa ja kaunista olikaan siinä talossa, joka oli täynnä valoa, rakkautta ja laulua!

Se talo tuntui minusta niin pieneltä ja miellyttävältä säleaitoineen, joiden raoista vihreät pensaat ojentelivat oksiaan ja rauhaisine puutarhoineen, jonne kaksi olentoa usein kätkeytyi nauttimaan onnestansa. Ympärillä hyörivät ihmiset intohimoineen ja suruineen, mutta ei mikään näistä soraäänistä päässyt rikkomaan suojaisen tummennon lumoavaa hiljaisuutta. Kuului vain huokauksia, valituksia ja avunpyyntöjä — silloin minä velvollisuuteni tuntien jätin majani, lähtien viemään sitä apua, jota minä kykenin antamaan. Mutta, elämäni ja onneni hurmaamana seisoin kylmänä sairasvuoteen ääressä, käyttäen vain järkeäni ja tiedettä. Niin, vain ne luovutin taisteluun tautia ja kuolemaa vastaan — kylmä kaksintaistelu, ei mitään enempää; ja yhtä vähän kuin puhuin sairasvuoteen ääressä mitään ulkopuolella tiedettäni olevaa, yhtä vähän kerroin kotona töistäni ja parannusmenettelyistäni. Minulla ei ollut mitään kerrottavaa vaimolleni ja pojalleni. Mutta ehkä juuri tästä johtui maineeni pikainen leveneminen ja se, että minua ruvettiin kutsumaan sairaiden luo hyvinkin kauas. Kylmä, rauhallinen esiintymiseni, joka saattoi minut heti arvaamaan sairauden laadun ja eri vivahdukset, säilytti myöskin käteni aina varmana.

Olisin ehkä voinut innostuakin ammattiini, ellei Irene olisi ollut niin terve ja verevä, ellei hän olisi tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä kaikenlaista tautia ja etenkin sairaita kohtaan. Senvuoksi en koskaan puhunut hänelle sairaistani, en silloinkaan, kun joku tapaus herätti erikoisesti mielenkiintoani, tai kun taistelin paraillaan kuoleman kanssa jostakin potilaasta. Aina pakotin ajatukseni kotiportin edessä kääntymään toisaalle, ja peseydyttyäni ja vaihdettuani pukua astuin hänen luokseen kokonaan hänen omanansa, kokonaan sinun, valmiina kieltäytymään kaikesta teidän, minulle niin sanomattoman rakkaiden olentojen edessä.

Sinun äitisi...

Kuinka monta vuotta onkaan kulunut siitä ajasta, kuinka onkaan sieluni heittelehtinyt tuskissaan siitä lähtien kun erosimme; ja kuitenkin, muistellessani niitä päiviä, jolloin me olimme niin läheiset toisillemme — jolloin me olimme yksi: minä, äitisi ja sinä, — painaa sydäntäni jonkinlainen suloisen huumaava tuska, ääretön kaipaus laajentaa, sitä, ja itkemättömät kyyneleet polttavat silmiäni. Suuret, kuumat kyyneleet.

Enkä minä ymmärrä, kuinka kaikki tämä on haihtunut; tykkänään kadonnut, ikäänkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Kuinka olen voinut elää ilman noita tunteita; ilman niitä jokapäiväisiä hyvästelysanoja lähtiessäni ja tervehdyksiä palatessani, kahden ikuisen rakkauden, kahden loppumattoman kaipauksen yhtäjaksoista vaihtelua!

Kaunis, kaunis Irene! Koko maailma nimitti häntä niin, kaikkien katseet pysähtyivät häneen. Sinäkin kutsuit häntä kauniiksi äidiksesi, sinä, yhtä kaunis kuin hän. Ja te olitte minun, samoin tuo rakas, erikoisesti ja miellyttävästi kalustettu koti, joka sisälsi kaikki, mitä hienostunut maku saattaa vaatia. Äitisi oli todellinen taidesielu, hän tarvitsi kauniita vaatteita, kirjoja, nuotteja, tauluja ja kaikkea, mitä taide kykeni antamaan elämän sulostuttamiseksi. Ja minä voin täyttää hänen jokaisen toiveensa. Vanhemmiltani olin perinyt riittävän, omaisuuden, tietoni lisääntyivät joka päivä, työskentelin paljon ja olin onnellinen voidessani tyydyttää äitisi mieliteot. Ei mikään, mikä voi häntä ilahduttaa, ollut liian kallis, ja vasta silloin olin tyytyväinen, kun hän mielissään jostakin uudesta esineestä, riemuitsi kuin lapsi, kuin sinä, joka rakastit äitiäsi rajattomasti, tulisesti. Minun edessäni sinä vielä kiihdyit hyväilyssäsi voidaksesi vain osoittaa kuinka paljon hän sinusta piti, ja suutuit minulle, kun minä häntä syleilin, josta minä vuorostani sinua välistä nuhtelin.

Ja kun sinä harmistuneena vetäydyit syrjään, nauroimme me mustasukkaisuudellesi. Se näytti miellyttävän äitiäsi, sillä hän kertoili minulle sinun pahantuulen purkauksistasi silloin kun hän mielestäsi ei välittänyt tarpeeksi sinusta, ja ilostasi silloin kun minä lähdin muualle, sillä silloin kaunis äiti oli yksin sinun...

Niin elimme äitisi ja minä, ja sinä meidän keskellämme, me kolmisin onnemme kanssa. Emme seurustelleet kenenkään kanssa hiljaisella paikkakunnallamme, koska me ensinnäkin olimme kylliksi toinen toisillemme ja toiseksi, koska naapurimme eivät voineet meille mitään antaa. Heidän elämänsä oli taisteluja, joita me emme ymmärtäneet; heidän ajatuksensa erosivat tykkänään meidän ajatuksistamme; menimme heidän luokseen silloin, kun meidän täytyi, mutta palasimme takaisin heti kun voimme. Ja kun potilaiden vierailut lisääntyivät, rakennutin puutarhan toiselle puolelle uuden rakennuksen eri sisäänkäytävineen kadulta, yksinomaan suojellakseni taloani vierailta aineksilta.

Ja tämä tapahtui avioliittomme seitsemäntenä vuonna.

Sinä olit silloin kuusivuotias.

VI

Huhtik. 11:nä 1910.

Rakastatko sinä Juliaa? Rakastatko häntä niinkuin minä rakastin äitiäsi?

Jos rakastat häntä, silloin elävöittyy sinun sielussasi minun elämäni, jonka lempi kovin varhain vakaannutti. Irene, äitisi, oli isäni ystävän, naapurin tytär, jonka kanssa seurustelin opistossa; ensimmäinen olento, joka valloitti ajatukseni, jota kaipasin niiden tunteitten raajattomalla voimalla, jotka seuraavat poikuusiän kujeita. Rakkaus häneen varjeli minua kaikista paheista, ja kun hänen isänsä kuoli ja hän jäi yksin, orvoksi, hänen äitinsä oli jo kauan ollut kuolleena ja isällä oli vain eläkkeensä, minä tunnustin vanhemmilleni, että rakastan Ireneä. Päätin suorittaa lääketieteentutkinnon ja mennä sitten hänen kanssaan naimisiin, ja he ottivat mielissään tytön luokseen. Mutta vain sillä ehdolla, etten puhu hänelle mitään rakkaudestani ja naimisiinmenostamme, kunnes olen täysin varma opinnoistani.

Sillä, virkkoi isä, sydän on käsittämätön. Tänään se uskoo, että se tunne, joka sitä vallitsee, on ikuinen — ja huomenna...

Silloin en sitä uskonut.

Pidin isälleni antamani lupauksen, ja vasta silloin kuin tohtorindiplomi taskussani palasin kotiin, vasta silloin Irene sai kuulla huuliltani hehkuvan rakkaudentunnustuksen, joka oli kauan jo sydämessäni kytenyt.

Ja silloin olin vakuutettu, että sellaisia sanoja sanotaan vain yhdelle ja vain yhden kerran.

Hän ajatteli ehdottomasti samoin. Ehdottomasti...

Ja keväällä kun syreeni tuoksui ja omenapuut kukkivat, menimme naimisiin.

Ja seitsemän vuoden kuluttua syreeni tuoksui taas ja omenapuut kukkivat — pääskyset palasivat, mutta me emme kätelleet toisiamme, emme syleilleet toisiamme. Silloin eli tämän katon alla kaksi olentoa, kaksi ihmistä, jotka taistelivat itsensä kanssa, kaksi, joiden oli kuljettava Golgatan tietänsä. Ja sinä tunkeuduit väliimme kuin kahden ventovieraan väliin, kutsuen meitä isäksi ja äidiksi — lakkaamatta muistutit meitä siitä, mitä olimme olleet toisillemme.

Äiti yksin kuuli sinua, hän yksin ymmärsi sinua. Yht'äkkiä hän puristi sinua rajusti ja peitti kasvosi suudelmilla, ja sinä jokeltelit onnellisena vanhaa nimeä: kaunis äiti! — Minä en sinua kuullut. Tuskani pystytti sinulle ylipääsemättömän muurin; tuskasta halpautuivat käteni ja huuleni, en voinut sinua syleillä, enkä lausua hyväileviä sanoja. Niin muutuin sinulle vieraaksi ja kaukaiseksi; ja sellaisena olen pysynytkin. Äiti merkitsi sinulle kotia, hän oli sinulle myös se, mikä minun piti olla, ja niinkuin sinä silloin uskoit hänelle kaikki pienet harmisi ja toiveesi, niin teit myöhemminkin. Kaikki vain hänelle. Ja kun minä ilmestyin, näytti kuin olisi ilo kasvoiltasi kadonnut.

Ja minä puristin hampaani yhteen ja poistuin yhä juhlallisempana, yhä kylmempänä.

Rakastatko sinä Juliaa? Tiedätkö, ettei ole olemassa ikuista rakkautta?...

Se tapahtui avioliittoni seitsemäntenä vuonna. Lääkärinpäiväkirjassani se on merkitty helmikuun 20 päiväksi. Oli myöhäinen iltapäivä, paksu lumikerros peitti tasangot ja kunnaat ja taivas kylpi laskeutuvan auringon punassa. Kävelin rauhallisena, sillä olin ollut kaikkien sairaitteni luona, eikä minun niinmuodoin tarvinnut pelätä joutuvani heti uudelleen lähtemään. Mutta noin puolimatkassa juoksi palvelija vastaani, kehoittaen minua kiirehtimään, sillä rouva odotti. — Kaksi herraa oli ajanut ohi, selitti palvelija, hevoset olivat pillastuneet ja aivan talomme kohdalla ajoneuvot törmäsivät tienviittapylvääseen, kaatuivat kumoon — toinen herroista putosi kärryiltä, mutta kykeni omin avuin nousemaan, toinen oli jäänyt istuintuoliin ja roikkui puolittain kadulla, puolittain ajoneuvoissa, joita hevoset laahasivat perässään, kunnes apuun rientäneet ne pysähdyttivät. Vaimoni, niin kertoi palvelija, oli nähnyt tämän ikkunastaan ja rientänyt palvelijain kanssa kadulle, ja nyt molemmat herrat olivat minun työhuoneessani. Toinen heistä — vanhempi — oli päässyt omin neuvoin, »rouva ja minä häntä hiukan tu'imme, miehet kantoivat toisen, tajuttoman.»

Minä kiiruhdin. Taloni edustalla vilisi ihmisiä äänekkäästi keskustellen; joukko antoi minulle tietä — ja minä astuin sisälle hiukan rauhattomana, tyytymättömänä.

Huoneessani istui vieras vanha herra, äitisi oli kumartuneena sohvan ylitse, hänen vieressään palvelijattaret, ja kuten tavallista sellaisissa tapauksissa, aivan neuvottomina. Askeleeni kuullessaan äitisi kääntyi minuun päin, ja minä hätkähdin hänen huolestunutta ilmettään. Tartuin hänen käteensä, hän osoitti sohvaa, jossa runneltunut mies lepäsi.

Auttakaa, pelastakaa poikani, voihki vanhus edessäni, ja minä ryhdyin heti työhön.

Sinä iltana alkoi elämämme kulkea uutta taivalta.

VII

Huhtik. 13:nä 1910.

Tänä aamuna tapasin Julian äitisi haudalla. Nähtyään minut, hän tahtoi piiloittautua, mutta minä estin sen. Kiitin häntä kuolleelle osoittamastaan hartaudesta, ja palasimme yhdessä hautuumaalta.

Herttainen ja rakastettava tyttö. Hänen läheisyydessään viihtyy hyvin. Hänen silmistään voi lukea rehellisyyttä ja uskollisuutta.

Mutta ihminen voi olla rehellinen ja uskollinen, ja kuitenkin — kuitenkin! Niin kummalliset ovat sielu ja sydän. Niitä ei voi pitää kädessään, niitä ei voi sulkea eikä puristaa niin, ettei jokin äkkiä yhtyisi niihin, jokin, jota emme itse päästäisi sinne, ja joka vaikuttaa meihin ja elämäämme mullistavasti.

Mutta sinä et sitä ymmärrä, niinkuin en minäkään sitä ymmärtänyt.

Hänen asuntonsa kohdalla tapasimme Vuscic'in, yht'äkkiä ilmestyit sinäkin viereemme, vaikka en ollut sinua nähnyt missään lähellä. Otin vaarin, kuinka terävästi sinä katsoit Juliaa, kun hän vastasi Vuscic'in tervehdykseen. Hän punastui sinun katseestasi ja sinä puristit huulesi yhteen ja kalpenit vihasta.

Ja koko päivän olit vaiti; näin sinut vain pöydässä. Säälin sinua. Sinä kärsit — enkä minä voi muuta kuin hymyillä.

Oi, Mladen, kuinka vaikeata onkaan rakkauden alussa, kun ei tiedä onko rakastettu! Mutta sitten myöhemmin kun saat kutsua sitä toista omaksesi Jumalan ja ihmisten edessä, kun olet tietoinen siitä, että toisen jokainen hengenveto kuuluu, sinulle, ja yksin sinulle, kun sinut valtaa pelko, epäilys — mustasukkaisuus! — Ja villi, raivoava itsekkyys!

Tavanmukaisella tyyneydelläni tutkin uutta potilastani, pesin ja käärin hänet siteihin, ihaillen äitisi taitavuutta ja pelottomuutta, kun hän sen kerran voitti vastenmielisyytensä, jota hän aina tunsi nähdessään haavoja ja verta. Nuorukainen raoitti viimein silmiään, katseli tajuttomana ympärilleen, ja äitisi riensi vanhuksen luokse huudahtaen: Hän elää! Oh, älkää pelätkö, mieheni pelastaa hänet, lisäsi hän itsetietoisella vakaumuksella.

Sillä hetkellä tunsin ensimmäisen kerran ylpeyttä ja tyytyväisettä ammattini puolesta, ja minusta tuntui kuin katseeni olisi muuttunut terävämmäksi, päätökseni varmemmaksi. Potilas tuli minulle rakkaammaksi.

Koska ei sairasta voitu kuljettaa kotiin, teimme hänelle tilan toisessa vastaanottohuoneessani, ja vasta kun hänet oli laskettu levolle ja hän oli rauhoittunut, käännyin vanhuksen puoleen ja johdatin hänet asuinrakennukseemme.

Hän oli huomattava tilanomistaja, parooni Gusic. Hänen sisarensa, joka asui Wienissä, oli kuollut ja jättänyt hänelle Rijeka-nimisen maatilansa, joka sijaitsi puolentunnin matkan päässä meidän asunnostamme. Ensimmäistä kertaa ajoi Gusic poikansa Albertin kanssa tilalleen, kun hevoset pillastuivat ja poikaa kohtasi onnettomuus.

Lohdutin vanhusta taitoni mukaan, eikä se ollutkaan perin vaikeata, sillä olin vakuutettu, että nuori mies oli muuten terve ja voimakas, eivätkä haavat, vaikkakin vaaralliset, olleet parantumattomia. Nähdessäni äitisi suhtautuvan varsin myötätuntoisesti yht'äkkiä ilmestyneeseen vieraaseemme, rauhoitin miestä, vakuuttaen, että sairaasta huolehditaan kuin kotonaan, eikä häneltä tule mitään puuttumaan.

Illallisen jälkeen laskimme Gusic'in levolle ja minä lähdin sairaan luokse; Irene seurasi minua ja me vietimme unettoman yön paviljongissa.

Se ei ollut ainoa sellainen yö. Kuolema hiiviskeli Albertin vuoteen ympärillä. Jonkun kerran se jo kurotti kättänsä häntä kohden ja peräytyi takaisin minun tullessani. Irene auttoi minua auliisti ja väsymättä; silloinkin kun minä itse epäilin taitavuuttani hän innosti minua käyttämään vielä jotakin lääkettä, jotakin menettelytapaa. Hän ikäänkuin kaksinaistui, hän oli paviljongissa ja asuinrakennuksessamme, hurmasi minut tyyneydellään ja tottuneisuudella, jolla hän emännöitsi ja huolehti vanhasta Gusic'ista, huolellisesti hän hoiti myöskin sinua, voiden silti uhrata ajastaan sairaallekin. Päivä päivältä lisääntyi hänen harrastuksensa minun työhöni, ja kun sittemmin voin kertoilla hänelle sairaistani, arveluistani, onnistuneista tapauksista tai vastoinkäymisistä, muuttui työni itsellenikin rakkaammaksi, sydämeni avautui niillekin, jotka etsivät apuani.

Siitä muuttui rakkautenikin ylevämmäksi, pyhemmäksi, tunsin itseni paremmaksi, suuremmaksi. Minusta tuntui silloin, että me kaksi olimme hiljaisen pyhätön vartijoita, valmiit kutsumaan kärsiviä, vastaanottamaan heitä ja lohduttamaan, sytyttämään soihtuja pimeään yöhön, etteivät he eksyisi, vaan löytäisivät lohtua tuovan tiemme.

Uusi tunne, joka elävöitti sieluani, teki minut ikäänkuin kiitolliseksi sairaalle, jonka kohtalo oli johdattanut talooni, ja ennenkuin voin nähdä hänen silmänsä, kuulla hänen äänensä, olin jo hänen ystävänsä.

Vihdoin voitimme sairauden. Albert palasi tajuihinsa ja minä sallin hänen keskustella isänsä kanssa. — Irene syleili minua toisessa huoneessa, sopertaen: Vain sinä voit hänet pelastaa; Yksin sinä!

Parin päivän kuluttua vanha Gusic poistui, jättäen poikansa meidän luoksemme, kunnes hän olisi täydellisesti parantunut.

VIII

Huhtik. 16:nä 1910.

Äkkipikainen sinä olet, Mladen, kylmä ja hellittämätön oikeudenmukaisuudessasi.

Keskustelimme äsken päättyneestä opiskelustasi lakitieteen alalla; tahdot innokkaasti jatkaa opinnoitasi käytännöllisesti saadaksesi kokemusta ja tyydytystä työssä.

Kuinka tuomitset isäsi?

Riennän kirjoittamaan sinulle tunnustukseni, ja kuitenkin, kuinka mielelläni laskisin kynän kädestäni, olisin vaiti ja polttaisin kaikki jäljet. Sillä kuinka sinä katsotkaan minua saatuasi tietää kaiken?...

Sinulla on äitisi silmät, ne voivat katsoa niin lämpimästi ja uskollisesti, ja taas niin päättäväisesti ja kylmästi. Suusikin on hänen, niin pehmeä, mutta samalla myös niin kirvelevä. Minä pelkään sinun katsettasi ja sanojasi.

Murrosikä, jota parhaillaan elät, tekee sinut tavallista itsekkäämmäksi. Muistit Vuscic'in, kerroit hänen elämästään Zagrebissa, asiasta, joka ei juuri kaunistanut häntä, mutta joka ei myöskään voi se enempää vaikuttaa hänen elämäänsä, kuten sinä niin luottavaisesti vakuutit. Tämän virheen tähden sinä tuomitsit hänet, hylkäsit. Eilen illalla ja vielä tänään päivällä minä jatkoin tuota keskustelua, pidin vaarin, odotin edes yhtä lohduttavaa lausetta, yhtä säälivää sanaa — turhaan.

Kuitenkin tiedät ja tiesit jo eilen, ettei Vuscic etsi Juliaa, että hän rakastaa toista.

Astut elämään, lain palvelukseen; et kurota käsiäsi onnettomalle, et rakenna siltaa, jota myöten hän voisi palata säädyllisiin piireihin, kuten sinä niitä kutsut; et hellitä lain ankarasta pykälästä. Tinkimättä, kylmäverisesti. Niin sinä sanot, ja minä uskon sinua.

Mahtanetko tietää aina mikä on oikein?...

Äitisi erkaantui tyynesti elämästä. Kuolemani ei ole vaikea, hän sanoi, Mladen on päättänyt opintonsa, nyt hän voi elää ilman minua.