Part 4

"Agrigentissa on kaunista!" keskeytti häntä silmänkääntäjä ja osoitti sormella pontevan selvästi tuon kehutun kaupungin suuntaan.

"Siellä on ihanaa", huusi vanhus, "niin kauan kun ei tapaa kadulla kääpiöitä semmoisia kuin sinä."

Emännöitsijä veti suurella ponnistuksella uutta henkeä, ja hänen herransa käytti hyväksensä tätä väliaikaa, sanoaksensa rukoilevasti ja hiljaisella äänellä kuin avutoin lapsi, jolta tahdotaan ottaa pois sitä, joka hänelle on rakkahinta:

"Mopsoksen täytyy mennä pois, tuon hauskan Mopsoksen; ei kukaan ymmärrä niin hyvin nostaa tahi kantaa minua."

Nämä sanat lepyttivät Semestren vihaa ja alentaen ääntänsä vastasi hän herrallensa:

"Sinä et tarvitse enään käyttää tuota poikaa siihen tarkoitukseen, sillä vielä tänään saapuu Leonax, Alkiphronin poika. Hän on sinua taluttava ja nostava, aivan kuin olisit sinä hänen rakas isänsä. Nuo tuolla Messenessä ovat ystävällisiä ja kunnioittavat vanhuutta, sillä niinkauan kuin te minua pilkkaatte, ajatellaan minua raukkaa tuolla ja lähetetään minulle kaunis arvoisan rouvan puku tulevien häitten varaksi."

Sairas katseli kysyväisesti tytärtänsä, ja tämä sanoi punastuen:

"Semestre on minulle sen sanonut. Kun minä leikkasin tuolla kangasta, kertoi hän minulle, että Leonax tulisi kosijana."

"Jospa hänelle kävisi paremmin kuin Alkamenesille ja muille, joita sinä olet lähettänyt kotiin! Sinä tiedät, minä en tahdo sinua pakoittaa, mutta kun minä nyt kadotan Mopsoksenkin, toivoisin minä kyllä ystävällistä poikaa itselleni. Minkähän tähden on Phaon joutunut niin mielettömille ja huonoille teille? Nuori Leonax..."

"Hän on toista laatua", keskeytti häntä Semestre. "Tule nyt, kyyhkyseni, sillä minulla on vielä tuhansia toimia tehtävinä."

"Mene vaan", sanoi Xanthe. "Minä tulen kohta. Sinun on parempi olla, isä, jos sinä nyt lepäät. Anna nyt viedä itsesi huoneesen ja pane itsesi patjoille."

Tyttö koetti auttaa pystyyn isäänsä, mutta hänen voimansa olivat liian heikot tukemaan uupunutta miestä. Vihdoin onnistui Lysanderille silmänkääntäjän avulla nousta ylös, ja tämä viimmemainittu kuiskasi hänelle sillä välin innolla korvaan:

"Kanani sanovat minulle monia asioita, mutta täällä otsan takana puhuu vielä toinen orakeli. Sinä olet parantumises tiellä, mutta sinä et tule tarkoituksesi perille, joll'et sinä menettele tuon vanhan kanssa, joka tuolla huoneessa liikkaa, samalla lailla, kuin minä lintujeni kanssa, joita minä kasvatan."

"Ja mitä sinä teet niille?"

"Minä opetan niitä tottelemaan minua, ja jos minä näen, että ne pitävät kiinni omasta tahdostansa, myyn minä ne ja haen itselleni toisia."

"Sinä et olekaan missään kiitollisuuden velassa noille heikoille eläimille."

"Sitä enemmän noille toisille, jotka täyttävät velvollisuutensa."

"Aivan oikeen, ja senvuoksi hoidat sinä niitä ja pidät niitä.."

"Siksi kuin ne alkavat tulla vanhoiksi ja tottelemattomiksi."

"Ja sitten?"

"Sitten lahjoitan minä ne jollekin maamiehelle, jonka luona ne munivat, syövät ja kuolevat. Sinun kanaasi varten asuu Agrentissa oikea maamies."

Lysander kohoitti olkapäitään, ja sillä välin kun hän, tyttäreensä nojautuen, hitaasti horjui eteenpäin ja putosi melkein maahan kynnyksellä, lupasi Xanthe toimittaa hänelle pojan, johonka hänen olisi suotu nojautua varmasti, kelpo luotettavan miehen.

Kaksi porsasta.

Neljännes tunti oli kulunut, ja yhä vaan hehkuivat vanhan emännöitsijän kasvot, — mutta ei enään vihasta, vaan koska hän täynnä intoa milloin muodosti kakkuja, milloin valoi paistinvartaalla paistia sen omalla mehulla.

Hänen vieressänsä seisoi vanha Iason, jok'ei voinut antaa nuoren herransa asian mennä hukkaan ja antautui vielä kerran Semestren pahojen sanojen nuolten alaiseksi, koska hän katui katkerasti, että hän sitä ennen sen sijaan, että olisi voittanut Semestreä, oli häntä härsyttänyt.

Niin, hän oli sydämmensä pohjasta pahoillansa, ja hän olisi voinut lyödä itseänsä, koska hän, rakkaan nuorukaisensa, Phaonin, onnen menettämisen uhalla, oli lainannut harmillensa sanoja.

Valitettavasti lankesi hänen lepyttävä puheensa kovalle maalle, sillä Semestre katsoi sitä tuskin yhden ainoan vastauksen ansaitsevaksi, ja vihdoin antoi hän Iasonin selvästi ymmärtää, että hän häiritsi häntä.

"Tarkkaavaisuus", sanoi hän, "on jokaisen oikean menestymisen äiti. Se on milt'ei vielä enemmän tarpeellinen ruoanvalmistamisessa, kuin kutomisessa, ja jos Leonax, jonka vuoksi minä tässä käsiäni käännähyttelen, on isänsä kaltainen, taitaa hän varsin hyvin eroittaa huonon hyvästä."

"Alkiphron", vastasi Iason, "söi myös mieluimmin meidän lehtisuojasta talon vieressä viikunoita, kuin teidän."

"Ja kun hän iloitsi niistä", huusi vanhus, "löit sinä häntä pähkinäpuun ruo'olla. Minä kuulen hänen vielä huutavan, tuon armaan sydänkäpysen."

"Liian paljon viikunoita on paha vatsalle", vastasi ukko oikein hitaasti ja selvästi, mutt'ei kuitenkaan liian kovin, jott'ei hän muistuttaisi emännöitsijää kuuroudesta. Sitten lähestyi hän Semestreä, kun hän näki hänen hymyilevän, ja jatkoi sydämmellisesti hymyillen: "Ole nyt ymmärtäväinen, eukkoseni, äläkä koeta eroittaa lapsia, jotka kuitenkin kuuluvat yhteen. Xanthe myös syö mielellään viikunoita ja jos Leonax'illa on isänsä maku, kuinka sinun lempipuittesi makeitten hedelmien silloin kävisi, jos hymen tosiaan yhdistäisi heidät? Phaon ei pidä makeisista. Mutta tositeossa: hakekoon hänen isänsä hänelle vaikkapa kaksikymmentä morsianta, niin ei hän itse kuitenkaan huolisi kestään muusta kuin Xanthesta. Ja voitko sinä kieltää, että hän on kaunis ja voimakas poika?"

"Sitä on myös tuo toinenkin", huusi Semestre, tulematta ollenkaan liikutetuksi näistä sanoista. "Oletko sinä jo tänä aamuna nähnyt lemmikkiäs? Et! Tiedätkö sinä, missä hän on maannut edellisen ja viime yön?"

"Kaiketi omalla vuoteellansa."

"Teidän talossanne?"

"Minä en suinkaan juokse nuorukaisen jäljessä, sittenkuin hän on kasvanut isoksi.

"Me emme suinkaan tee sitä! Sinä vaivaat itseäsi turhaan, Iason, ja minä pyydän sinua totisesti, ett'et nyt kauemmin häiritse minua, sillä tuossa jo näyttäytyy tumma paikka paistissa. Pian, Chloris, nosta varras tulelta!"

"Tahdon niinpä toivottaa Lysanderille iloista aamua."

"Hän on väsynyt, eikä tahdo ketään nähdä. Palvelusväen tähden on oltu suutuksissa."

"Niin oleskelen minä sitten puutarhassa vähän."

"Koettaaksesi onneasi Xanthen luona? Minä sanon sinulle, se on turha vaiva, sillä hän järjestää hiuksiansa Messineläisen vieraamme tähden, ja jospa hän seisoisikin tuolla, jossa nuo kaalinlehdet ovat, niin ei hän kuitenkaan vastustaisi minua, jos minä tahtoisin sitä sinulle toistaa, jota sinä jo auringon noustessa kuulit tästä suusta. Ennen ei meidän tyttö ole tuleva Phaonin puolisoksi, kuin minä itse vien uhrin Aphroditelle, jotta hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia kohtaan."

Iason kohotti olkapäitään ja aikoi kääntää eukolle selkänsä, kun Dorippe astui ovesta takan ääreen. Hänen silmänsä olivat punaisiksi itkettyneet, mutta hänen käsivarrellansa lepäsi sätkytellen ja pieniä jalkojansa ilmaan ojentaen pyöreä, kellertävän-valkoinen luontokappale, joka huusi vielä kovemmin ja valittavammin ja niin surkean kirkuvalla äänellä kuin nälkäinen kapalolapsi.

Se oli sorea, hyvin syötetty porsas.

Iason katsoi sitä ymmärtäväisesti, mutta Semestre tempasi sen piikatytön käsistä, painoi sitä omaa rintaansa vastaan, käänsi vanhukselle merkillisellä päättäväisyydellä selkänsä, ja sanoi kyllin kovaa, niin että Iason taisi kuulla sen, mutt'ei kovempaa.

"Paisti pitoja varten."

Niinpian kuin Iason oli lähtenyt huoneesta, asetti hän puhtaaksi pestyn porsaan puiselle penkille, käski Chlorisia pitämään vaaria, ett'ei se likaisi itseänsä, otti lähellä kangaspuita seisovasta vakkasesta yhden sinisen ja kaksi punaista nauhaa, sitoi ensimainitun huolellisesti eläimen pikkuisen kierretyn saparon ympäri, mutta molemmat viimemainitut sen korviin, nosti porsaan uudestaan, katseli sitä, kuin äiti katselee somasti puettua lemmikkiänsä, taputti oikealla kädellänsä sen lihavinta paikka ja käski Dorippen paikalla viemään eläin Aphroditen temppeliin.

"Se on kaunis ja aivan moitteeton, ja pappi on teurastava sen kohta lempeälle jumalattarelle. Minä tulen itse sinne, kun kaikki on täällä valmiina, ja semmoisen lahjan jäljestä kuulee kuohusta syntynyt Kypris ihan varmaan minun rukoukseni. Kätke tuo aarre hyvin vaatteen alle, ett'ei kukaan näe sitä."

"Se sätkyttelee ja huutaa, kun minä sitä kannan", vastasi tyttö.

"Niin se huutaa", myönsi vanhus. "Odota, minä haen sopivan korin."

Emännöitsijä meni ulos, ja kun hän palasi, huusi hän:

"Mopsos seisoo tuolla ulkona meidän aasin kanssa, viedäksensä kaikki kalunsa ja kampsunsa äitinsä taloon, mutta tänään palvelee hän vielä Lysanderia. Pane hänelle eläin yhteen noista korista, jotka ovat aasin seljässä, ja sitten voi hän viedä sen pian temppeliin. Pian ilman viivyttelemättä, sillä jos en minä tunnin kuluttua löydä sitä jumalattaren alttarilla, olet sinä sen minulle maksava! Sano se hänelle ja tuo samassa rosmarinia ja myrtin oksia takkamme seppelöimiseksi."

Mopsos ei kiiruhtanut täyttämään tätä toimitettavaa asiaa nopeasti.

Ensin oli hänellä autettava Dorippea viheriäisten oksien taittamisessa, ja sitä tehdessä ei hän hakenut mieluisia lahjoja ainoastaan maasta, vaan myös rakastettunsa punaisilta huulilta, mutta sitten ajoi hän aasinsa kanssa ylöspäin mäkeä hyvin hitaasti, pakottamatta ensinkään harmaata eläintä. Tämä kantoi toista koria oikealla ja toista vasemmalla puolella satulaa, kirjavaa hanhensulkaa päässä ja tulipunaisia ohjaksia. Se näytti koristuksissansa kylläksi iloiselta, mutta se antoi kuitenkin päänsä riippua, mutta kuitenkin aina vähemmin syvälle, kuin nuori ajajansa, jonka Semestre oli ajanut pois herransa talosta ja rakastettunsa luota.

Puoli tuntia tarvitsi hän, saavuttaaksensa pyhää huonetta.

Pienen lehdon edessä portaitten vieressä, jotka veivät cellan luo, seisoi samaan aikaan vanha Iason.

Samalla lailla, kuin vähän aikaa sitten palvelija Lysanderin talossa, tuuditti täällä arvoisa vanhus jotain pientä kirkuvaa käsivarrellansa, ja myös tämäkin oli porsas; mutta sillä ei ollut minkäänlaisia nauhoja hännän ja korvien ympärillä, ei se ollut myöskään erinomaisen lihava ja oli täynnä mustia pilkkuja harvaan kylvetyn harjaksen ja terävän kärsän alla.

Vanhus ei katsellut tuota viatointa eläintä ensinkään sääliväisyydellä, vaan sangen vastenmielisesti, ja hänellä oli syytäkin suuttua sille, sillä papista ei se ollut kyllin arvoisa jumalattarelle mestattavaksi, sehän oli niin köyhä lihavuudesta ja rikas pahoista merkeistä.

Oi, eikä Iasonilla ollut ainoatakaan toista tallissa, ja hän tahtoi kuitenkin niin mielellään voittaa jumalattaren Phaonin asian puolelle!

Kohta kun hän oli nähnyt Semestren uhrin, oli hän kiiruhtanut kotiin, ehtiäksensä omallansa ennen häntä ja voittaaksensa jumalattaren sydämmen ennen kuin hän nuorelle herrallensa.

Tuolla seisoi hän ja kysyi itseltänsä, tappaisiko hän tuon onnettoman eläimen tai veisikö hän sen takaisin emänsä luo.

Säästäväisen talonhoitajan tavoin päätti hän tehdä viimeksimainitun, ja juuri kun kuvaili tuon täplikkään laihan luontokappaleen kuvaa, tulevassa kauniinpyöreässä tilassa, kuuli hän Mopsoksen ajaman aasin kavion-kapsetta, kepin vahvaa lyöntiä pullistuneelle lihalle ja jokaisen iskun jälkeen huudon: "Semestre."

Kohta sen jäljestä kulki Mopsos aasinensa vanhuksen ohi, ja kun poika, katsomatta kummallekaan puolelle, ei oikealle eikä vasemmalle, antoi harmaalle elävälle uuden iskun ja taas huusi emännöitsijän nimeä ja sen yhteydessä jonon katkeran-pahoja ja jäykkiä sanoja, katsoi Iason hyväksyvällä katseella ja melkein hellästi nuorta miestä.

Tämän oli tapana muutoin, kun hän tapasi vanhuksen, jo kaukaa huutaa hänelle "iloitse!" vastaan, mutta tänään vastasi hän hänen tervehdystänsä surullisella päännyykäyksellä ja hiljaisella murinalla.

Nyt astui talonhoitaja hänen tiellensä ja pani kovanahkaisen kätensä aasin pään päälle ja kysyi:

"Semestreksikö sinä kutsut harmaata elävääsi?" Mopsos punastui ja vastasi:

"Kaikkia aasintammoja kutsun minä vast’edes sillä nimellä, mutta tätä kutsui tuo vanha noita _Iasoniksi_."

"Katsos tuota", huusi vanhus, "kuinka kauniisti tuo arvoisa rouva minua muistaa. Mutt’eipä häntäkään ole unhoitettu, sillä joka kerta, kuin sinä nostit sauvaa, ajattelit sinä häntä, luulisin minä."

"Sen tein minä!" huusi Mopsos ja lisäsi ystävällisesti sivellessään naarmuja aasin säärissä:

"Iason parka, ei sinunkaan ole mistään hyvyydestä sitä eukkoa kiittäminen."

Tämän sanottuansa kääntyi hän taas talonhoitajan puoleen ja sanoi:

"Jospa sinä tietäisit, kuinka hävytön tuo vaimo on..."

"Minä tiedän", keskeytti häntä harmaaparta, "Mutta hän on kuitenkin aina vanha eukko, eikä sinun sovi häntä haukkua; hän on tuolla alhaalla talossa kipeän käskijän sijaisena."

"_Häntä_ minä voisin käsilläni kantaa", huusi poika. "Mutta Semestre on ilman syyttä ajanut minut pois palveluksesta, pois täältä ja pois Dorippen luota, ja mistäpä minä kohta löydän paikan naapuristosta?"

Kummallisesti kaunisti tämä melkein itkien lausuttu valitus suuren leveähartiaisen Mopsoksen kasvoja, sen lisäksi nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, kun hän kertoi talonhoitajalle silmänkääntäjästä, tanssista ja Semestren vihasta, hänen, Mopsoksen, karkoittamisesta Lysanderin talosta ja emännöitsijälle toimitettavasta asiasta viedä porsas häntä varten Aphroditen temppeliin.

Iason kuunteli häntä ainoastaan puolella tarkkuudella, sillä paljon puoleensa vetävämpää, kuin poika paran kertomus, oli hänelle porsaan hiljainen murina, joka tunki hänen korvaansa aasin sivulla olevasta korista.

Hän tunsi jokaisen kotieläimen tavat, ja semmoisia ääniä antoi vaan pieni sika, jolla oli hyvä olla lihavuudessansa ja eli onnellisissa oloissa.

Suuri ajatus heräsi hänessä ja hän oli ihan varmaan hyvin iloinen siitä, sillä hänen silmänsä alkoivat loistaa, suunsa rypistyi muhoilevaisesti ja hän näytti aivan satyrilta, joka lähestytti huulillensa viinitarhan täysintä ja kypsintä viinirypälettä.

Kun Mopsos lopetti, huomasi hän harmiksensa, kuinka iloisesti hänen surullinen kertomuksensa oli vaikuttanut vanhukseen, mutta pian nauroi hänkin, sillä ennenkuin hän oli antanut osoitusta tyytymättömyydestä, oli Iason avannut korin aasin vasemmalla puolella, ottanut ulos Semestren koristetun porsaan, pannut sen sijaan oman vaillinaisen porsaansa ja sen ohessa tyytyväisesti hihittäen sanonut:

"Semestre ei ansaitse millään tavalla sen jälkeen, mitä hän sinulle raukalle on tehnyt, jumalattaremme suosiota. Anna minun uhrata Kyprisille tämän suloisimman kaikista pienistä porsaista ja tarjoo sinä hänelle emännöitsijän nimessä minun pieni ruma eläväni; silloin ei hänen rukoustansa varmaankaan kuulla."

Mopsoksen leveät kasvot kirkastuivat tämän puheen aikana, ääneen naurettuansa löi hän nyrkillä tyhjään vasempaan käteen, pyörähti oikean jalan korolla ympäri ja huusi:

"Niin, se on oikein!"

Kohta sen jäljestä katseli hän kuitenkin niin arvelevaisesti sinne, kuin olisi näkymätöintä myrttisauvaa huiskuteltu hänen selkänsä takana, ja kysyi:

"Mutta jos hän huomaa sen?"

"Minä tiedän jo, kuinka me teemme", vastasi vanhus, antoi Mopsokselle Semestren porsaan käsivarrelle ja otti siltä nauhat pois korvista ja kiertyneestä saparosta.

Pieni sika röhki silloin niin valittavasti, kuin huomaisi se, että siltä anastettaisiin sen koristus ja tultaisiin liian lähelle sen kauneutta.

Kun Iason kohta sen jäljestä pani pojan avulla nuo nauhat omaan laihaan porsaasensa, ei se tullut sittenkään kauniimmaksi eikä näyttänyt ylpeemmältä kuin ennenkään, sillä ei se ollut juuri mikään onnellinen pieni sika ja oli tajuamaton jaloille lahjoille.

Käynti merelle.

Sill'aikaa kuin Aphroditen pappi otti vastaan Iasonin lahjan, kiitti sen kauneutta, lupasi paikalla teurastaa sen, mutta sen ruman sian, jonka Mopsos Semestren nimessä oli tuonut, selitti hän voivansa ottaa uhrina vastaan ainoastaan antajan ja koristuksien tähden, astui Xanthe isänsä huoneesta.

Hän kantoi parasta pukuansa yllänsä ja oli järjestänyt kauniisti vaalean tukkansa ja oli sen ohessa miettinyt kaikenlaista, sillä tytöt ajattelevat mieluimmin istuessaan kangaspuitten tai kehruurukin ääressä tahi myös työksennellessään rauhassa tukan koristamisessa.

Semestre oli kiinni hänen kintereissänsä, ojensi hänelle pienen veitsen ja sanoi:

"On kohtuullista koristaa kukilla ovea tervetulleelle vieraalle. Pensaat ovat nyt täynnä ruusuja; mene nyt sitten ja leikkaa niin paljon, kuin tarvitaan komeaan seppeleesen, mutta vaan punaisia ja keltaisia, mutt'ei millään muotoa valkoisia, sillä ne eivät tuota mitään onnea. Täysinäisimpiä löydät sinä tuolla alhaalla meren rannalla penkin luona."

"Minä tiedän jo.”

"Odotahan nyt toki ja kuule minua loppuun."

"No?"

"Ilma on oivallinen, yöllä on tuullut hiljaisesti pohjoisesta, ja niin muodoin voi tapahtua, että laiva Messenestä jo ennen päivällistä on laskenut rantaan luoksemme."

"Niinpä laske minua sitten tuonne alas."

"Mene vaan ja tarkastele purjeita, ja kun sinä näet meidän, kiiruhda tänne ja sano Chlorisille, että hän kutsuisi minua, sillä minun täytyy Kyprisin temppeliin.

"Sinunko?" kysyi Xanthe ja nauroi.

"Minun, ja sinun sopii kaikkein vähemmin pilkata tätä käyntiä, jotta sinä voisit seurata minua."

"En! Minä leikkaan ruusuja."

Nämä sanat olivat lausutut semmoisella äänellä, jota emännöitsijä tunsi.

Joka kerran kuin Xanthe vaan käytti sitä, pysyi hän lujana tahdossansa ja teki, mitä itse tahtoi; mutta Semestre, joka ei tavallisesti koskaan myöntänyt, ett'ei hänen kuulonsa ollut samanlainen kuin aikaisempina vuosina, käytti mielellään semmoisissa tilaisuuksissa kuurouttansa hyväksensä, välttääksensä viisaasti peräytymistä.

Tänään varsinkin kartti hän härsyttää tuota helposti liikutettua tyttöä, ja vastasi senvuoksi:

"Mitä sinä sanoit? Eiköhän se olisi sentään parasta, että sinä menisit ruusujen luo, kyyhkyseni? Kiiruhda nyt, sillä laiva, jonka perään sinä aiot katsella, kantaa sinun onneasi. Kuinkahan kauniilta tuo koristus, jonka Leonax tuo sinulle, mahtaneekaan näyttää. Jotain sen vertaista, luulen minä, emme me ole täällä vielä koskaan nähneet. Eivätpä minuakaan raukkaa unhoittaneet, sillä minä olen kuullut hoettavan puvusta semmoisesta, jota rouvat kantavat. Se on, — se olisi; — no kyllähän me tulemme näkemään!"

Hiljaa naureskellen ja melkein häveliäästi katsoi hän puhuessaan maahan, kehoitti Xanthea vielä kerran kutsuttamaan häntä, niinpian kuin laiva Messenestä alkaisi näyttäymään, ja hoiperoitsi sitte myrttisauvaansa nojautuneena alas tietä pitkin, joka vei jumalattaren temppeliin.

Xanthe ei mennyt paikalla alas merelle; päinvastoin lähestyi hän ensin enonsa huonetta, hakeaksensa silmillänsä Phaonia tuolla.

Kun ei hän voinut huomata häntä talleista eikä viikunaoksilla ympäröidystä säleistö-käytävästä talon vieressä, kääntyi hän nopeasti pois ja tukahdutti ylpeydestä halun huutaa Phaonia.

Tiellä merelle mennessä tapasi hän ensin enonsa leveähartiaisen orjan.

Hän pidätti tätä ja kyseli Phaonia tarkoin.

Semestre ei ollut valehdellut. Phaon ei yhä vieläkään ollut palannut kotia yölliseltä lennoltaan, ja useampiakin päiviä sitten oli hän tullut kotiin vasta vähän ennen auringon nousua.

Ei, Phaon ei ollut mies, tarjoomaan hänen kipeälle isälle tukea. Hän haki rikasta perillistä, ja unhoitti huikentelevaisten veikkojen ja tyttöjen tähden hänet ja omansa.

Tämä ajatus karvasteli hänen mieltänsä, karvasteli niin, että hän mielellään olisi ruvennut uudestaan niinkuin lähteellä itkemään.

Mutta hän pakoitti kyyneleet takaisin, eikä yksi ainoakaan kastellut hänen poskiansa, mutta kuitenkin tahtoi hänestä näyttää siltä, kuin olisi hänen sydän parkansa saanut silmiä, jotka vuodattivat kyyneleitä.

Pieni veitsi hänen kädessänsä muistutti häntä toimitettavasta tehtävästänsä, leikata ruusuja ja tähystellä laivaa, jonka oli määrä tuoda tänne hänen enonsa poikaa Messenestä.

Jos Leonax oli semmoinen, kuin Semestre häntä kuvaili, ei hän tahtonut lähettää häntä pois, samaten kuin toisia kosijoita, joita hän naurusuin oli lähettänyt kotiin.

Niin, hän tahtoi ruveta hänelle puolisoksi, ei ainoastaan isänsä tahdon vuoksi, ei, myös rangaistaksensa Phaonia!

Haikeus, mielikarvaus semmoinen, jonkamoista ei hän vielä koskaan ollut tuntenut, täytti tämän päätöksen jälkeen hänen sydämmensä.

Sen sijaan, että olisi astunut alas merelle, kulki hän kokonaan noitten ristiriitaisten tunteitten hänen rinnassansa riehuessa aivan suoraan, siksi kuin hän saavutti suuren maatilalle vievän portin.

Siinä muistui hänelle taas ulosmenonsa tarkoitus, ja jo kääntyi hän palataksensa, kun silmänkääntäjä, joka lepäsi kärryissänsä portin ulkopuolella aidan varjossa, huusi hänelle:

"Sinä seuraat minun neuvoani, kaunis Xanthe, ja käyt eteenpäin miettien kuin sofisti."

"Senpätähden et saa häiritä minua", huusi tyttö nostaen uhkamielisesti päätänsä.

"Anna anteeksi, jos minä sen tein", vastasi toinen, "mutta minä tahdoin sinulle sanoa, että minä tietäisin kenties neuvoa sinun isällesi. Kototienoossani..."

"Mistä sinä olet kotoisin?

"Messenestä."

"Messenestä!" huusi Xanthe iloisasti.

"Siellä," keskeytti häntä silmänkääntäjä, "on paljon kokenut lääkäri."

"Ei kukaan ole vielä voinut auttaa isää."

"Ja kuitenkin -"

"Tule nyt sitten sisään ja puhu hänen kanssansa",

"Minä pelkään tuota pahaa eukkoa, joka tuolla sisällä hallitsee."

"Hän on mennyt ulos ja sinä löydät isän yksinänsä."

"Silloin menen minä hänen luoksensa."

"Sinä sanoit olevasi Messenestä?"

"Se on minun kotipaikkani."

"Tunnetko sinä minun enoani, kauppamies Alkiphronia?

"Tietysti, hän omistaa useimmat laivat paikkakunnassa."

"Ja myös hänen poikaansa Leonaxia."

"Myös häntä näin minä usein, sillä minun majani on merenrannalla vastapäätä sinun enosi laivojen laskemasijaa, ja nuorukainen johtaa aina lastausta ja purkausta. Jos kukaan, niin juuri hän kuuluu semmoisiin onnen lempilapsiin, jotka saattavat semmoisille kääpiöille kuin minä tehdä elämää vastenmieliseksi ja pakoittavat meikäläisiä nauramaan, kun ihmiset sanovat, että tuolla ylhäällä on vanhurskaita jumalia."

"Sinä olet ilkeä!"

"Minä puhun vaan sitä, mitä toiset ajattelevat."

"Olethan sinäkin joskus ollut nuori!"

"Mutta minä olin kääpiö, ja hän on kasvultansa Akilleyn kaltainen; minä olin köyhä, hän ei tiedä, mitä tehdä rikkaudellansa, minua tytöt pakenivat, häntä ne taas etsivät; minä löydettiin kadulta, ja häntä johdattaa isä vielä tänä päivänä ja suutelee hellä äiti. Minä suon sen hänelle, sillä joka astuu elämään orpona, siltä säästyy tuska myöhemmin tulla semmoiseksi."

"Sinä puhut katkeria sanoja."

"Joka on tullut lyödyksi, ei se naura."

"Kadehditko sinä siis Leonaxilta hänen onneansa?"

"En, sillä niin tukeva perustus kuin minulla olisikin valittamiseen, niin minä en sittenkään kadehtisi yhtäkään kuningasta, sillä ainoastaan yhdestä tiedän minä, kuinka sen laita on tuolla sisällä, ja se yksi seisoo sinun edessäsi."

"Sinä soimaat kohtaloa ja pidät kuitenkin mahdollisena, että meillä kaikilla on enemmän kärsimyksiä kannettavina kuin sinulla."

"Sinä olet ymmärtänyt minua oikein."

"Niin otaksun kuitenkin, että sinä olet onnellisempi kuin moni muu!”

"Joll'eivät vaan useammat tyytyväiset olisi tuhmien joukossa! Muuten niin tänpäiväinen aamu on minulle mieleen, koska sinun isäsi antoi minulle tämän uuden vaatteen, ja ainoastaan harvoin täytyy minun joutua epätoivoon; ansaitsenhan minä kanoillani kylläksi leipää, juustoa ja viiniä, ja eihän minun tarvitse kysyä kenenkään ihmisen suosiota tai epäsuosiota."

"Sinä tapauksessa täytyisi sinun kiittää jumalia, eikä moittia heitä."

"Ei, sillä puuttuva suru ei ole vielä läheskään onni."

"Ja pidätkö sinä Leonaxia liian onnellisena?"

"Tähän saakka näyttää hän olevan sitä, ja huikentelevainen jumalatar pysyy kenties hänelle kauemmin uskollisena kuin monelle muulle, sillä hän on uuttera varhaisesta myöhään ja isänsä oikia käsi. Ei hän ainakaan siihen kuoppaan, jota kohtalo kaivaa kuolevaisille, tule lankeemaan?"

"Ja sitä sanotaan?"