Part 5

"Ikävyydeksi. Tuhannet ovat ilkeämpiä ja vähemmän hyviä kuin sinun serkkusi; niin, se neito, jonka hän valitsee puolisoksi, voi iloita."

Xanthe punastui tämän puheen aikana, ja tuo pieni kysyi paikalla, astuessaan maatilalle:

"Leonax kosii serkkustansa?"

"Kenties."

"Mutta serkkusella on jo toinen mielessä?"

"Kuka sen sanoo sinulle?"

"Minun kanani."

"Niinpä tervehdä heitä sitten minulta!" huusi Xanthe, jätti silmänkääntäjän seisomaan ja juoksi oikotietä merelle vievää polkua kohti.

Siinä, jossa se poikkesi leveämmästä, myös vaunuilla kuljettavasta tiestä, seisoi omituinen muistopatsas, ja siinä pidätti hän jalkansa.

Kiitos, jota silmänkääntäjä oli jakanut Leonaxille, ilahutti häntä hyvin vähän, niin, hän olisi mieluummin kuullut moittivia sanoja Messenen kosijasta, sillä jos hän vastasi tuon pienen kuvausta, oli hän oikea mies olemaan hänen, Xanthen, isälle pojan sijaisena ja isännöimään talossa, jossa paljon kävi sillä tavalla, kuin sen ei pitäisi käydä, silloinhan olisi kysymys unohtaa tuo uskoton yöjalkalainen Phaon — jospa hän sitä voisi.

Jokainen omaisuus näyttää sillä hetkellä, jona meidän pitäisi luopua siitä, viehättävimmältä, ja niin lämpimästi ja haikeasti ei hän vielä koko elämässänsä ollut Phaonia ajatellut kuin juuri nyt ja tällä paikalla.

Muistopatsas, jonka edessä hän seisoi liikkumattomana, oli omituinen rakennus, joka, kukkivien köynnöskasvien ympäröimänä, oli rakennettu tiilikivestä hänen ja hänen enonsa puutarhojen välille.

Se oli mahdottoman vahva, kahden korkean pilarin ympäröimä muuri.

Siinä nähtiin useampia riviä syviä komeroita kaarevalla laella; mutta pilareilla, jotka olivat kauniisti maalatut ruskean-punaisella pohjalla, näkyi soihtuansa vaivuttava kuoleman henki erään alttarin edessä, tuolla Orpheus, joka on pelastanut puolisonsa Manalasta ja vetää nyt pelastettua yläilmoihin.

Useammat komeroista olivat vielä tyhjät; mutta muutamissa seisoi majakoita puoleksi läpikuultavasta alabasterista.

Uusimmat, jotka olivat saaneet sijansa alimmaisessa rivissä, sisälsivät hänen isoisänsä Dionysuksen ja hänen puolisonsa ja toinen uurnapari kahden äidin, hänen omansa ja Phaonin äidin tuhan.

Molemmat vaimot olivat samana päivänä joutuneet ruton uhriksi, ainoan, joka miesmuistiin oli vaivannut tätä iloista rannikkoa.

Kahdeksan vuotta sitten oli se tapahtunut.

Hän itse oli silloin vielä kuulunut lasten joukkoon, mutta Phaon oli silloin jo ollut iso poika.

Kymmenen kertaa päivässä tuli Xanthe tälle paikalle, usein ajatteli hän silloin myös noita rakkaita kuolleita ja viittasi, kun hän elävämmin muisti heitä, iloisen tervehdyksen kalliille tuhalle, koska se pakoitti häntä antamaan rakkaille muistoille ulkonaista osoitusta.

Sitävastoin tuli hänen sielunsa eteen vaan harvoin se päivä, jona polttorovio oli sammunut, ja molempien niin nuorina Manalaan kutsuttujen äitien tuhka koottiin, pantiin maljoihin, jotka asetettiin toiselle uurnalle. Nyt täytyi hänen ajatella tuota päivää, kuinka hän oli istunut erään hautapatsaan pilarin edessä, itkenyt katkerasti ja kysynyt itseltänsä yhä uudelleen, olisiko se mahdollista, että hänen äitinsä ei milloinkaan enää tulisi häntä suutelemaan, sanomaan hänelle ystävällisiä sanoja, järjestämään hänen hiuksiansa ja silittelemään häntä; niin ensimäisen kerran olisi hän silloin halunnut toruvaa sanaa rakkaasta, iäksi suljetusta suusta.

Phaon seisoi sinä hetkenä nojautuneena toiseen pilariin ja peitti silmänsä oikealla kädellä.

Niin surullisena ei Xanthe vielä koskaan, ei ennen eikä myöhemminkään, ollut häntä nähnyt ja se vihlasi hänen sydäntänsä, kun hän näki, että Phaon vapisi, aivan kuin olisi pakkanen tarttunut häneen, ja hän pyyhkäisi syvään huoaten hiuksensa, jotka sysimustan esiriipun tavoin peittivät puolet hänen otsastansa, taaksepäin.

Hän oli itkenyt täydestä sydämmestä, mutta Phaon ei löytänyt ainoatakaan kyyneltä.

Ainoastaan muutamia vaivaisia sanoja oli silloin heidän välillänsä vaihdettu, mutta jokainen kaikui vielä tänään, kuin olisi sen ajan ja nykyisen hetken välillä yhtä monta tuntia kuin vuosia, hänen sisällisen korvansa edessä.

"_Minun_ oli niin hyvä", oli Xanthe niiskuttanut, mutta hän oli vaan nyykäyttänyt päätänsä eikä, hyvinkin neljännes-tunnin kuluttua, mitään muuta sanonut kuin: "Ja _minun_ myös."

Huolimatta pitkästä väliajasta, joka eroitti tytön sanat pojan sanoista, olivat he kuitenkin sydämmellisesti liittyneet yhteen, sillä heitä yhdisti molemmissa lapsensydämmissä lakkaamatta elävä ajatus: "Minun äitini on kuitenkin ollut niin hyvä."

Xanthe se taas oli se, joka vähän ajan kuluttua katkaisi äänettömyyden, kun hän oli kysynyt:

"Kuka minulla nyt vielä on?"

Ja uudestaan kesti kauan, ennenkuin Phaon ainoana vastauksena taisi hiljaa kertoa häntä:

"Niin, kuka?"

Nämä olivat taaskin vaan kaksi pientä mitätöntä sanaa, mutta niistä kaikui niin syvä suru, jonkamoista ainoastaan lapsen sydän voi tuntea.

Ne olivat tuskin ennättäneet päästä hänen huuliltansa, kun hän painoi vasemman kätensä silmiensä eteen, lyhyt suonenveto vavahdutti hänen rintaansa ja kuumien kyyneleitten virta tulvasi hänen poskillensa.

Olihan molemmilla lapsilla vielä isänsä, mutta he unohtivat sen tällä hetkellä.

Kukapa muistaisikaan kohta, kun lämmin aurinko sammuu, että on olemassa kuu ja tähdet?

Kun Phaon purskahti niin ankaraan itkuun, alkoivat Xanthen kyyneleet valua harvemmin ja hän katseli häntä kauan sydämmellisellä sääliväisyydellä, Phaonin sitä huomaamatta, sillä hän painoi käsiänsä yhä vielä silmiänsä vastaan.

Tuo pienokainen oli kohdannut tässä suurempaa surua kuin hänen omansa, ja niinpian kuin hän huomasi, että hän oli kuitenkin vähemmin surullinen, kuin hänen kumppaninsa, pakoitti se häntä helpottamaan pojan surua.

Niinkuin puhkeavassa taimessa on koko kasvi kukkinensa ja hedelminensä, niin on nuorimmassakin tytössä tuleva äiti, joka mielellään pyyhkii kyyneleet, huolehtii ja lohduttaa.

Kun Phaon silloin yhä jäi samaan asentoon, nousi Xanthe ylös, lähestyi häntä, veti arasti häntä takista ja sanoi:

"Tulehan nyt kuitenkin meille tuonne ylös; minä tahdon näyttää sinulle jotain nättiä; neljä nuorta kyyhkystä on kontannut ulos, niillä on aivan leveät nokat ja ovat hyvin rumia."

Hänen kumppaninsa otti kädet silmiltänsä ja vastasi ystävällisesti:

"Ei, minä pyydän, jätä minut."

Tyttö tarttui nyt hänen käteensä, veti häntä eteenpäin ja sanoi:

"Sittenkin! Sinun täytyy tulla; minun vaunuistani on aisa poikki."

Phaon oli niin tottunut aina olemaan käsillä, jos oli kysymys parantaa jotain tuon pienokaisen leikkikaluissa, että hän seurasi häntä, ja myöskin seuraavina päivinä antoi tytön käskeä häntä moniin asioihin, joihin hänen ei olisikaan tehnyt mieli.

Phaon seurasi Xanthea senvuoksi, ett'ei hän surettaisi häntä, ja kun Phaon silloin taas tuli iloisemmaksi ja vieläpä yhdistyi hänen hilpeään nauruunsa, iloitsi hän siitä niin, kuin olisi hän vapauttanut Phaonia hänen murheestansa, ja sen jäljestä käytti Xanthe hänen palvelustansa aivan yhtä mielellään kuin ennenkin, mutta hänestä näytti, että hän oli pieni äiti ja valvoi hänen tekojansa ja toimiansa, kuin olisi hän siihen määrätty.

Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, ei hän arastanut kehoittaa taikka moittia, niin, hän taisi joskus suuttua ja harmistuakin tuolle pojalle, erittäinkin kun hän leikeissä tai tansseissa enemmän, kuin oli kohtuullista, hääräsi tyttöjen kanssa, joita vastaan oli paljon tai vähän ja välistä myös ei mitään muistutettavaa. Ei itsensä tähden, sanoi hän, sillä se voisi olla hänelle yhdentekevä, mutta hän tunsi tytöt, ja se oli hänen velvollisuutensa varoittaa häntä.

Mielellänsä antoi hän Phaonille paljon anteeksi, mutta tässä kohdassa oli hän ankara ja taisi kiivastua liiaksikin.

Kun hän nyt seisoi hiljaa hautapatsaalla, muisteli hän sitä hetkeä, jona hän oli lohduttanut Phaonia, ja huolenpitoansa häntä kohtaan, ja että kaikki oli nyt kuitenkin ollut turhaa, sillä huilunsoittajanaisten kanssa vietti hän nyt yöt.

Niin, huilunsoittajanaisien kanssa!

Semestre oli sen sanonut!

Kadotetulta näytti Phaon senvuoksi hänen mielestänsä, täydellisesti kadotetulta.

Kun hänen oli täytynyt itkeä tänään lähteellä, arveli hän nyt, ett'ei hän ollut itkenyt tuon vieraan Messeneläisen neidon tähden, ei, hänen silmiinsä oli muka tunkeutunut ainoastaan semmoisia kyyneleitä, jommoisia äiti vuodattaa harhateille joutuneen poikansa tähden.

Hänestä hän tuntui sangen arvokkaalta ja olisi pitänyt sen aivan luonnollisena, jos harmaat hiukset olisivat koristaneet vaaleitten sijaan hänen tuskin seitsemäntoistavuotista pientä päätänsä.

Hän otti myös rouvamaisen arvokkaita askeleita, mutta oikein äidillistä ei se kuitenkaan ollut, kun hän ahkerasti vaivasi itseänsä pitkällä matkalla meren äärellä olevien ruusupensaitten luo, hartaasti väärin tuomiten ja kääntäen pahaksi kaikkea hyvää Phaonissa, sanomalla hänen rauhallista luontoansa haluttomuudeksi, hänen intoansa olemaan hänelle avulias heikkoudeksi, hänen harvapuheista olentoansa ujoksi tyhmyydeksi, ja vieläpä hänen kauniita haaveksivia silmiänsä unisiksi.

Kaiken tämän ohessa oli hänellä vaan vähän aikaa ajatella uutta kosijaa, ensinhän oli kysymys rikkoa vanha jumalankuva, mutta jokainen vasaranlyönti koski hänelle niin kovin, kuin olisi hän vienyt sitä itseänsä vastaan.

Vastaus.

Se ruusupensas, jonka luo hän meni, oli rannalla aivan meren vieressä, joka kuului hänen isällensä ja enollensa yhteisesti, ja kauniisti silitetyn valkoisen marmorisen penkin luona.

Monet talvet olivat pehmittäneet yksityisten nelitahkoisten kivien liitteitä ja reunustaneet keltaisilla laidoilla.

Jo kaukaa huomasi hän, ett'ei istuin ollut vapaa.

Sen alla laski hänen lähteestänsä tuleva puro mereen, ja sen nopeasti virtaavassa vedessä oli piikatytöillä tapana pestä talon liinavaatteita.

Käyttivätkö he nyt penkkiä, levittääksensä sille huuhdottavia vaatteita ja liinoja?

Ei.

Kovalla marmorilla makasi mies, ja varjellaksensa itseänsä yhä korkeammalle nousevan auringon loistolta, oli hän vetänyt vaalean vaippansa kasvojensa yli.

Hänen kengillä varustetut jalkansa ja hänen ikäänkuin matkalle vyötetyt nilkkaluunsa näkyivät verhon alta.

Niistä tunsi hän kohta tuolla lepäävän nuorukaisen.

Se oli Phaon!

Hän olisi sen tiennyt, vaikkapa hän olisi nähnyt vaan kaksi sormea hänestä!

Auringon oli kohta saavuttaminen keskipäivän korkeuden, ja tuolla loikoi hän ja nukkui!

Ensin se oli häntä peljästyttänyt, että hän löysi Phaonin siinä, mutta kohta hän ei tuntenut mitään muuta kuin harmia, ja uudestaan astui huilunsoittajanaisten kuva, joiden kanssa hänen oli täytynyt riehua niin väsyksiin, hänen sielunsa eteen.

"Maatkoon hän vaan", mutisi hän ylpeästi, meni ylenkatseellisesti hänen luoksensa, leikkasi käden täydeltä ruusuja kokonaan purppuralla ja keltaisilla kukilla peitetyistä pensaista ja istuutui tyhjäksi jääneelle paikalle Phaonin pään viereen, katsasteli sitten laivaa Messenestä ja aikoi, kun ei sitä näkynyt, seppeleen sitomista.

Tätä työtä taisi hän täällä yhtähyvin kuin jokaisessa muussa paikassa tehdä, ja sanoi itsellensä, että se olisi hänelle aivan yhdentekevä, makaisiko Phaon siinä tai hänen isänsä liinavaatteet.

Mutta hänen sydämmensä rankaisi häntä näistä valheellisista ajastuksista, sillä se löi niin rajusti, että häneen koski.

Ja minkätähden eivät hänen sormensa tahtoneet liikkua, eivätkä hänen silmänsä voineet eroitta punaisia ruusuja keltaisista?

Hiljaa, täydellisesti äänettömänä lepäsi puutarha, sininen meri näytti uinailevan, ja jos joku leveä aalto nuoleskeli rantaa, niin teki se sen tuskin kuuluvalla hiljaisella sorinalla.

Unelman tavoin liihotteli mykkä perhonen hänen ruusujensa ympäri ja pikaisen ajatuksen lailla rientää suhisi sisilisko äänetönnä kivien liitokseen hänen jalkojensa luona.

Ei ainoakaan tuulen henkäys liikkunut, ei ainoakaan lehti tai oksa pudonnut puista.

Tuolla oli, aivan kuin sinisen hunnun alla maaten, kalabrialainen rannikko, lähempänä ja kauempana, mutta aivan kuulumattomina kiisivät hiukan kaarevilla seileillä laivat ja veneet kuni joutsenet yli veden. Itse cikaditkin näyttivät nukkuvan, ja niin hiljaista, niin kauhean hiljaista oli kaikki hänen ympärillänsä, kuin seisahtuisi mailman hengitys, joka ympäröi häntä kukoistavana ja valoisana.

Kuin kiinnisidottuna istui Xanthe nukkujan vieressä, ja yhä vaan löi hänen sydämmensä niin nopeasti ja voimallisesti, että hän luuli kuulevansa sen tykytystä ainoana äänenä tässä kiusallisessa hiljaisuudessa.

Auringon säteet kohtasivat hänen päälakeansa kuumina ja säälimättöminä, hänen poskensa hehkuivat, tuskallinen levottomuus valloitti äkkiä hänet, ja aivan varmaan ei Phaonia herättääksensä, vaan ainoastaan kuullaksensa jotain ääntä, yskäsi hän, vaan ei vaivatta, kerran ja taas uudestaan, ja kun hän teki sen kolmannen kerran, liikahti nukkuja, veti vaipan liepeen, joka peitti hänen päätänsä, kasvoiltansa syrjään, ojensi hitaasti itseänsä vähän ja sanoi, jättämättä makaavaa asentoansa, sointuisimmalla äänellä aivan teeskentelemättömästi ja levollisesti:

"Sinäkö se olet, Xanthe?"

Pikemmin hiljaa kuin kovaa, mutta kuitenkin iloisilta kuuluivat nämä yksinkertaiset sanat.

Tyttö oli vaan pikaisesti katsahtanut heräävää kasvoihin, mutta sitten toiminut niin innokkaasti ruusujensa kanssa, kuin istuisi hän aivan yksinänsä.

"No?" kysyi Phaon edelleen, katsoessaan häneen kummastuneena ja tervehdystä odottaen suurilla mustilla silmillänsä.

Kun hän itsepintaisesti pitkitti vaitioloaan, huusi hän, yhä vielä samassa asennossa:

"Minä toivotan sinulle iloista aamua, Xanthe."

Tyttö katseli, vastaamatta tätä tervehdystä, taivasta kohti ja aurinkoa, niin pitkälle kuin hän taisi sitä kärsiä.

Sitä tehdessä vavahtivat hänen punaiset huulensa, ja kiihkeästi heitti hän ruusut, joita hän oli pitänyt käsissä, niitten sisarien luo syliinsä.

Phaon oli seurannut hänen katsettansa ja katkaisi uudestaan, eikä yhtään vähemmin levollisesti kuin ennenkään, äänettömyyden, sanoessaan hymyillen:

"Niin, tosiaankin aurinko näyttää, että minä olen tässä kauan maannut; ei puutu enään paljon keskipäivästä."

Nuorukaisen rauhallisuus herätti neidon povessa suuttumuksen myrskyn.

Hänen nopeasti liikkuva verensä virtasi kuohuen, ja hänen täytyi pakoittaa itseänsä, pidättääksensä heittämästä ruusujansa vasten hänen kasvojansa.

Mutta hänen onnistui hillitä itseänsä ja elävästi näkyviin tuodulla innolla varjosti hän kaarevalla kädellä silmiänsä ja tarkasteli laivoja, jotka näyttäytyivät.

"En minä tiedä, mikä sinun on", sanoi Phaon silittäessään oikealla kädellä mustaa tukkaansa, joka peitti puolen hänen otsastansa. "Joko sinä nyt odotat laivaa Messenestä ja minun isääni?"

"Ja _Leonax_ serkkua", vastasi tyttö nopeasti, mainiten erityisellä painolla tuon nimen.

Sitten katseli hän uudestaan kaukaisuuteen.

Nuorukainen pudisti päätänsä ja useampia minuuttia olivat molemmat ääneti.

Nyt nousi hän enemmän, käänsi kasvonsa kokonaan neidon puoleen, katseli häntä niin sydämmellisesti ja tarkasti, kuin haluaisi hän koko elämänsä ajaksi painaa tytön kuvan sieluunsa, veti hiljaa hänen peplosinsa pitkälle alas riippuvasta hiasta ja sanoi:

"Minä en luullut, että se olisi tarpeellista, — mutta minun täytyy kuitenkin kysyä sinulta jotain."

Xanthe nojasi sillävälin oikeata kyynärpäätä polveansa vasten, hypisteli sormillaan punaisia huuliansa, ja tarttui pitkäksi ojennetulla vasemmalla kädellä marmoripenkin selkänojaan.

Hänen silmänsä sanoivat Phaonille, että hän oli myöntyväinen häntä kuulemaan, mutta hän ei vastannut vieläkään ainoatakaan sanaa.

"Minulla on kysymys tehtävänä sinulle, Xanthe!" jatkoi Phaon.

"Sinulla?" keskeytti häntä tyttö selvästi näytetyllä kummastuksella.

"Minulla; kenelläkös muulla sitten? Iason sanoi minulle eilen illalla, että minun enoni Alkiphron oli kosinut sinua pojallensa Leonaxille, ja että hän voi olla varma saavansa hyvää vastaanottoa vanhan Semestren ja sinun isä-raukkasi puolesta. Minä olin jo matkalla teille, mutta minä käännyin takaisin, sillä silloin oli jo myöhäistä, oli vielä muuta tehtävää, ja minä arvelin, että me molemmathan kuulumme kuitenkin yhteen, etkä sinä voisi olla kenenkään muun niin hyvin kuin minun. Minä en mielelläni puhu turhia sanoja, ja kuinka minun sydämmeni laita on, en minä osaa sanoa, mutta sinä tiedät sen jo kauan sitten. Nyt odotellen katselet sinä serkku Leonaxia. Emmehän me kumpikaan ole vielä koskaan nähneet häntä, ja minä ajattelin —"

"Mutta minä tiedän", keskeytti häntä tyttö ja kohosi niin nopeasti, että hänen ruusunsa putosivat hänen huomaamattansa maahan, "mutta minä tiedän, että hän on kelvollinen mies, isänsä oikea käsi, mies, joka häpee viettää yöt huilunsoittajanaisten seurassa ja antaa kosia tyttöjä vaan senvuoksi, että ne ovat rikkaita."

"Enhän minäkään tee sitä", vastasi Phaon. "Sinun kukkasi ovat pudonneet maahan..."

Näin sanoen nousi nuorukainen, kumartui ruusuja ottaaksensa, kokosi ne yhteen, tarjosi ne Xanthelle vasemmalla kädellä ja koetti tarttua oikealla hänen käteensä mutta hän astui takaperin ja sanoi:

"Pane ne penkille ja mene ylös pesemään uni silmistäsi."

"Näytänkö minä niin väsyneeltä?"

"Tietysti, vaikka sinä olet maannut täällä keskipäivään asti."

"Mutta minä olenkin useampia öitä vielä vähemmin kuin vähän nukkunut."

"Ja siitä sinä uskallat kerskata?" kysyi Xanthe punoittavilla poskilla. "Min'en ole sinun äitisi, ja sinä saat tehdä ja toimittaa, mitä sinä vaan tahdot, mutta jos sinä ajattelet, että minä jo kuulun sinulle, sentähden että me olemme lapsina leikkineet yhdessä ja että min'en vastenmielisesti antanut kättäni ringissä sinulle, niin olet sinä erehtynyt. Min'en huoli ketään senlaista miestä, joka tekee päivän yöksi ja yön päiväksi!"

Viimeisien sanojen aikana olivat Xanthen silmät täyttyneet kyyneleillä ja Phaon huomasi sen kummastukseksensa.

Surullisena ja rukoilevaisesti katseli hän kauan aikaa maahan, mutta sitten alkoi hän vähitellen arvata syytä hänen mielipahaansa ja kysyi hymyillen:

"Sinä luulet varmaankin, että minä vietän kuljeskelemalla yöt?"

"Niin", huusi Xanthe, veti toistamiseen häneltä kätensä pois ja kääntyi puoleksi hänestä.

"Ah", vastasi hän kummastuneena ja surullisesti, "sitä ei sinun sentään olisi pitänyt luulla."

Tyttö kääntyi, kohotti hämmästyneenä silmänsä ja kysyi:

"Mutta missä sinä sitten olet ollut viimeiset yöt?"

"Ylhäällä öljypuumetsistössä kolmen Hermeksen luona."

"Sinä?"

"Kuinka kummastuneena sinä minua katsot!"

"Minä ajattelin noita pahoja veitikoita, jotka ovat meiltä varastaneet hedelmiä monista puista. Tuolla ylhäällä muurin vieressähän asuu raju Korax varastavien poikiensa kanssa."

"Heidän tähtensä, Xanthe, ja kun sinun isäsi on kuitenkin kipeä eikä voi katsoa omansa perään, ja Mopsoksen ja teidän kalastajien ja orjien täytyi mennä Messeneen soutamaan ja purjeita asettamaan, menin minä aina, niinpian kuin tuli pimeä, tuonne ylös."

"Ja olet siellä pitänyt vahtia?"

"Niin."

"Niin monta yötä?"

"Voihan sitä sulkea silmänsä myös auringon nousun jälkeen."

"Kuinkahan väsynyt sinä oletkaan?”

"Minä otan unen takaisin, sitten kun isäni on tullut takaisin."

"Sanotaan, että hän kosii rikkaan Mentorin ainoata tytärtä sinun puolestasi."

"Ei ainakaan minun myöntymykselläni hän sitä tee."

"Phaon!"

"Minua ilahuttaa, että sinä taas annat minulle kätesi."

"Sinä hyvä, rakas, erinomainen poika, kuinka on minun sinua kiittäminen!"

"Ei tuota ainakaan! Jos et sinä olisi ajatellut niin hulluja asioita minusta, en minä olisi koskaan puhunut vahtimisestani tuolla ylhäällä. Kenen tehtätä se sitten olisi ollut, ennenkuin Mopsos tulisi takaisin, joll'ei minun."?

"Ei kukaan, ei kukaan ole sinun vertaisesi! Mutta nyt, nyt tee kysymyksesi vielä kerran!"

"Saanko minä? Oi Xanthe, rakas hyvä Xanthe, tahdotko sinä minut tai serkkumme Leonaxin puolisoksesi?"

"Sinut, sinut ainoastaan, enkä ketään muuta maan päällä!" huusi tyttö ja kietoi molemmat kätensä nuorukaisen kaulaan; mutta hän veti tytön vasten rintaansa ja suuteli onnellisena hänen suutansa, otsaansa ja huuliansa.

Meri ja taivas, kirkas aurinko ja kaikki, mikä oli kaunista ja loistavaa sekä lähellä että kaukana, kuvastui heidän sydämmissänsä ja heistä tuntui, kuin kuulisivat he sisällisellä korvallansa kaikki, mikä laulaa, soi, nauraa ja riemuitsee. Kumpainenkin heistä ajatteli omistavansa toisessa koko mailman kaikkine iloinensa ja onnellisuuksinensa. He olivat yksi, kokonansa yksi, heitä paitsi ei ollut mitään, ja niin olivat he toinen toisillensa erinomaisen autuas maailma, jonka rinnalla kaikki muu luotu vaipui tyhjäksi.

Minuutti kului minuutin perästä, tunti lähestyi kulkunsa loppua, ja seppeleen sitomisen sijaan kiersi tyttö kätensä Phaonin kaulaan, kaukaisuuteen katsomisen sijaan katseli hän hänen silmiinsä, ja sen sijaan, että olisi ottanut vaaria lähestyvistä askeleista, kuunteli nuorukainen ja kuunteli neitonen suloisia sanoja, joita rakastavaiset aina kertovat, eivätkä kuitenkaan koskaan väsy sanomasta tai kuulemasta.

Ruusut lepäsivät maassa, laiva Messenestä laski poukamaan maatilan vasemmalle puolelle ja Semestre liikkasi alas merelle, etsiäksensä Xanthea ja herransa sijassa lemmikkinsä poikaa, joka nyt kosijana lähestyi, vastaanottaakseen.

Useita kertoja huusi hän, ennenkuin hän saavutti marmoripenkin, tytön nimeä, mutta aina turhaan.

Kun hän vihdoin oli kiertänyt myrttipensaston, jonka takana rakastavaiset tähän asti olivat piilossa olleet, näkivät hänen silmänsä, mitä vähin olivat toivoneet näkevänsä.

Xanthe nojasi päätänsä Phaonin rintaa vasten, mutta hän kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen silmiänsä, hänen suutansa ja vieläpä lopulta — kuka olisi hänen iässä tehnyt semmoista — hänen hienosti muodostunutta pientä nenäänsä.

Minuutin ajan oli hänen kielensä kuni voimatonna, vihdoin kohotti hän molemmat käsivartensa ja hänen suustansa pääsi voihkuva kiljaus, josta kuului vihaa ja surkeata valitusta.

Xanthe hypähti ylös peljästyneenä, mutta Phaon jäi istumaan marmoripenkille, piti kihlattunsa kättä omassansa, eikä näyttänyt enemmän kummastuneelta, kuin jos joku hedelmä olisi pudonnut puusta.

Tämä nuorukaisen rauhallisuus yllytti vanhuksen vihaa, ja hänen huulensa avaantuivat sanomaan kukistavan virran vihaisia sanoja, kun vanha Iason, keveäjalkaisena kuin nuorukainen, astui hänen ja kihlattujen väliin, heitti lemmikkiinsä katseen täynnä lämmintä iloa, samassa kun hän kumarsi itseänsä naurettavalla arvokkaisuudella Semestren edessä.

"Näistä molemmista tulee pari, vanha ystäväni, ja he saavat vaatia sinun siunaustasi, jos et sinä muutoin ajattele häijysti rikkoa pyhää valaa."

"Minä tahdon — minä tulen, koska minä olisin -" kirkui emännöitsijä.

"Etkö sinä ole minulle", keskeytti häntä Iason lujaksi korotetulla äänellä, "etkö sinä ole minulle tänä aamuna vannonut, että sinä tahdot valmistaa näille tässä juhlapaistin omalla kädelläsi, niinpian kuin sinä olisit pyhittänyt itse uhrin kyprisiläiselle jumalattarelle, jotta se yhdistäisi heidän sydämmensä?"

"Ja siinä se pysyykin, niin totta kuin korkea jumalatar minulle..."

"Minä pidän sinun sanoistasi kiinni!" huusi Iason. "Sinun porsaasi vietiin ensiksi Aphroditelle, ja mielellään otti pappi sen vastaan ja teurasti sen minun silmieni edessä, rukoillessaan ääneen minun kanssani jumalatarta, että hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia kohtaan."

Emännöitsijä puristi molemmat kätensä nyrkkiin, astui vanhusta lähemmäksi, ja näytti aikoessaan karata hänen päällensä niin peloittavalta, että talonhoitaja, joka kyllä oli karannut monen metsäkarjun päälle, ei niinkään pelottomasti peräytynyt.

Marmoripenkkiin saakka tunki hän hänet, mutta siinä huusi hän:

"Senpätähden siis ei pappi löytänyt ainoatakaan kiitossanaa minun herttaisesta porsaastani! Sinä olet varas, petturi. Minun suloisen pikku porsaani, jota kaikki muut jumalat saisivat kadehtia Erosin äidiltä, olet sinä anastanut itsellesi ja varmaankin pannut sijaan likaisen ruman elävän ja valehdellut, että se tuli minulta. Voi, minä ymmärrän koko leikin! Mopsos, tuo hyväkäs, on ollut sinun apurisi; mutta niin totta kuin minä -"