Part 3

Sitä sanoessaan pyhki hän omalla nutullaan tytön silmiä, otti häntä olkapäistä kiinni, tarttui pojan mustankiharaiseen päähän, painoi molemmat lapset hellällä väkivallalla toisiinsa ja käski heitä:

"Nyt suudelkaa toisianne!"

Pienokainen totteli uljaasti ja kuuliaisesti tätä käskyä, mutta suutelo, jonka poika antoi kumppanilleen, oli melkein kuin lyönti suulla.

Xanthe naurahti ääneen, käänsi lapsille selkänsä ja meni hitaasti laaksoon.

Kulkiessaan siinä välähteli salaman-nopeudella kaikenlaisia pieniä elämänvaiheita menneestä ajasta hänen muistossansa, niiltä päiviltä, jolloin hän itse oli vielä pieni ja ja Phaon leikki joka päivä hänen kanssansa, aivan kuin kähärätukkainen Syrus karjapaimenen tyttären kanssa.

Mutta kaikki kuvat, joita muisto nopeasti vei hänen sielunsa ohitse, olivat sangen paljon eroavia siitä, jonka hän vast’ikään näki.

Kun hän kerran oli sanonut, ett'ei puro voinut viedä edes kukkia ja lehtiä, joita hän sinne viskasi, mereen, oli Phaon vaan hymyillyt hiljaa, mutta seuraavana päivänä löysi Xanthe akseliin kiinnitetyn ristin, jonka Phaon itse oli veistänyt ja pistänyt kivien väliin. Virta, joka siinä paikkaa kävi, löi värttinän sivuihin ja pakoitti sitä taukoomatta pyörimään. Viikkokausia huvittelivat molemmat tällä hyvin onnistuneella leikkikalulla, eikä hän vaatinut siitä edes yhtä ainoatakaan kiitos-sanaa eikäpä Xanthe sanonutkaan mitään, mutta hän osoitti hänelle elävästi, että hän iloitsi, ja se oli Phaonille kylliksi.

Jos hän aloitti Phaonin kanssa rakentamaan huonetta hiedasta ja kivistä, eikä se tullut yhdellä kerralla valmiiksi, löysi hän sen aina, kun leikki seuraavana päivänä uudestaan aljettiin, katettuna ja puutarhalla varustettuna, siten että pienet oksat olivat puiksi pistetyt hiekkaan ja punaiset sekä siniset kukat kukkapensaiksi. Tuon istuimen lähteellä oli Phaon itse Xanthelle valmistanut, niinpä myöskin nuo pienet penkit meren rannalla, joitten avulla oli mahdollista päästä kuivin jaloin veneesen, jonka hänen ystävänsä myös oli värjännyt kauas loistavalla punaisella ja sinisellä värillä, koska erään naapurin kirjava venonen oli miellyttänyt Xanthea.

Nyt ajatteli hän tätä ja useita samankaltaisia tekoja, joita hänen serkkunsa oli hänelle tehnyt, ja ett'ei hän koskaan ollut luvannut hänelle mitään, vaan aina asettanut eteensä valmiita kaluja, ikäänkuin sen täytyisikin niin olla.

Ei Phaonille tullut koskaan mieleen vaatia korvausta lahjoistansa taikka kiitosta töistänsä, niinkuin kiharatukkainen Syrus teki. Äänetönnä oli hän tehnyt hänelle palveluksen toisensa perästä, mutta valitettavasti ei Xanthe tällä hetkellä ollut taipuva tunnustamaan tätä.

Miehiä ei harmita kukaan helpommin kuin se, jolta he ovat saaneet vastaanottaa monta hyvää työtä, joita he eivät ole voineet palkita; naiset, yhdentekevä ovatko nuoria tai vanhoja, ovat siinä jumalattarien kaltaisia, että he mielellään omistavat miehen jokaisen lahjan heille tulevana uhrina, niinkauan kuin he ovat suosiollisia antajaa kohtaan, mutta tänään oli Xanthe juuri taipuisa suuttumaan ystävällensä.

Tuhannet yhteiset ilot ja surut olivat yhdistäneet heidät toisiinsa, ja hänen muistojensa kaukaisimmalla näköpiirillä oli tapaus, joka antoi Xanthen mieltymykselle Phaonia kohtaan uuden suunnan. Phaonin ja hänen äitinsä olivat kuolleet samana päivänä ja siitä lähtien oli hän arvellut täytyvänsä pitää huolta Phaonista ja varjella häntä, alussa tosin niinkuin suuresta elävästä nukesta, mutta sitten totisemmalla tavalla. Ja nyt petti hän hänet ja saattoi itsensä perinpohjin häviölle! — Mutta kuitenkin oli Phaon aivan toisenlainen kuin nuo törkeät pojat Syrakusasta.

Hän oli lapsesta saakka kuulunut niihin, jotka toimivat pitkittä puheitta. Haaveksijan tavalla kävi hän mielellään yksinäisillä teillä, luoden suurien tummien silmiensä katseen maahan.

Kysymättä puhui hän harvoin.

Hän ei koskaan kehunut voivansa täyttää tuota tai tätä taikka toimittaneensa jotain hyvin onnistunutta.

Harvapuheisena oli hän työssä, jopa iloisissa leikeissäkin.

Hitaasti meni hän toimeen, mutta johon hän tarttui, sen tiesi hän myös hyvin lopettaa.

Häntä nähtiin mielellään kilpakentällä ja tanssipaikoissa, sillä nuorukaiset kunnioittivat hänen väkevyyttänsä, hänen notkeutensa täydellistä suloisuutta ja sitä pelkäämätöntä levollista tapaa, jolla hän ymmärsi pysyttää kerskailijoita ja riitelijöitä alallansa; mutta tyttöset katselivat mielellään kauniin haaveksijan syviin silmiin ja ihmettelivät, kun hän vallattomimmassakin rinkihypyssä taivutti itseänsä suloisesti, vaivatta ja tarkkaan seuraten tamburinin ja kaksipäisen huilun tahtia.

Tosin haukkui moni tyttö, jolle hän oli unohtanut osoittaa huomiota, hänen harvapuheisuuttansa ja Xanthestakin oli usein tuntunut tukalalta, kun ei hänen kielensä löytänyt ainoatakaan sanaa ainerikkaista tarinoista, joita hänen silmänsä Xanthelle kertoivat. Niin, ne tiesivät puhua! Ja jos hän loi häneen syvän sydämmellisen katseensa, joka häntä leimuamatta kohtasi, mutta hehkuvana ja valtavana kuin laavavirta, joka hiljaisella äänettömällä kulullansa kumoo kaikki esteet, arveli hän, että Phaon ei vaikenisi sielun ja sydämmen köyhyydestä, vaan sen vuoksi, että tunteet, jotka häntä liikuttivat, olivat niin rikkaat ja voimakkaat, ett'ei mikään kuolevainen suu voisi pukea niitä sanoihin.

Tästä kaikesta huolimatta oli Xanthe tänään suutuksissaan kumppanillensa, ja tytön vihalla on kaksi silmää, joista toinen on sokea, toinen terävämpi kuin haukan.

Mitä neitonen tavallisesti piti arvossa ja mielellään näki Phaonissa, ei hän ottanut lukuun tänään, mutta hänen puutteistaan hän nyt näki pienimmätkin.

Tosin oli hän osoittanut sanaakaan sanomatta paljon rakkautta, mutta hänhän oli mykkä kuin kala ja olisi kyllä kehunut itseänsä ja vaatinut kiitosta aivan kuin kaikki muutkin, jollei hänen hitaisuutensa olisi kahlinnut hänen kankeaa kieltänsä.

Vast’ikään täytyi hänen ojentaa laihalle Iphikselle kätensä, koska hän siinä liian hitaasti liikkui. Hän oli uninen, ujo haaveksija, ja hän tahtoi sanoa hänelle, että se olisi hänelle sopivampaa oikaista itseänsä mukavasti vuoteelle ja ennemmin opetella yhä enemmän hiljaisuutta, kuin kosia vieraita tyttöjä ja riehua hurjien poikien kanssa koko yön.

Lysander.

Kun Xanthe lähestyi isänsä huonetta, kuuluivat Semestren huudot ja monauluksen [soitannollinen kalu, jota puhallettiin niinkuin meidän flagelotia taikka klarinettia] iloiset säveleet.

Eräs silmänkääntäjä oli hankkinut sisäänpääsöä maatilalle ja näytti nauraville katsojillensa opetettujen kukkojensa temppuja.

Hän oli kääpiömäisen pieni mies, varustettu ulospäin kaarevilla säärillä.

Hänen lyhyellä kaulallansa oli suuri pää, pitkälle etenevällä otsalla, joka varjosti alttaanin tavoin läpitunkevia silmiä.

Tämän miehen höyheniset näyttelijät asuivat kaksipyöräisissä rattaissa, joita veti pieni kirjavasti koristettu aasi kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin.

Nyt seisoi kolme kukkoa ja neljä kanaa kärryin kannella, ja ne näyttivät hyvin lystillisiltä, sillä heidän viisas omistajansa, joka hyvin tiesi, mikä miellyttää lasten ja talonpoikien silmiä, oli maalannut heidän alkuaan valkoiset höyhenensä missä heleänpunaisiksi, missä loistavankeltaisiksi.

Kärryjen vieressä seisoi vaalea, surkeannäköinen poika, joka puhalsi iloista nuottia monauluksella.

Lysander, Xanthen isä, oli antanut tuoda itsensä huoneen edustalle auringon paisteesen ja katseli näytelmää kauniisti kiilloitetusta öljypuisesta nojatuolistansa.

Kohta kun hän huomasi tyttärensä, viittasi hän hänelle, silitteli hänen päätänsä, tytön koskettaessa huulillansa hänen otsaansa, ja sanoi:

"Hauska näytelmä! Molemmat kanat tottelevat tuota pientä miestä, kuin olisivat ne taipuvaisia lapsia. Minua ilahuttaa, että hän on tullut, sillä jolta kohtalo on kieltänyt, niinkuin minulta, nauttia hauskuutta tuolla ulkopuolella, sen täytyy olla kiitollinen, jos se löytää tien hänen luoksensa. Sinun jalkasi kepsuttelevat, Dorippe. Siellä jossa huilu korottaa ääntänsä, siellä panee se tyttöjen jalat liikkeelle, niinkuin tuuli poppelin lehtiä. Mieluimmin tahtoisitte te kai kohta aloittaa tanssilla!"

Tämän puheen aikana oli Mopsos lähestynyt soiton tahdin mukaan rakkahintansa. — Mutta Semestre astui hänen tiellensä ja huusi, puoleksi nuorukaiseen, puoleksi herraansa kääntyen:

"Nyt ei hypätä. Joka aamulla tanssii, se katkaisee illalla jalkansa."

Lysander nyykäytti emännöitsijälle myönnyttäväisesti ja sanoi:

"Niinpä mene sitten sisään, Chloris, ja tuo tälle kanojen kuninkaalle tuoppi viiniä, leipä ja kaksi juustoa."

"Kuinka monta juustoa?" kysyi vanhus.

"Kaksi", vastasi Lysander.

"Yksi on enemmän kuin kylläksi", keskeytti häntä Semestre. "Sinä tuot vaan yhden, Dorippe."

Parantuva kohotti hymyillen olkapäitänsä, tarttui vieressään seisovan tyttärensä käteen ja sanoi niin hiljaa, ett'ei vanhus voinut kuulla:

"Enkö minä ole tullut aivan semmoiseksi kuin tuon pienen paksupään kanat? Semestre käskee, ja minun täytyy totella hyvällä taikka pahalla. Tuolla menee hän Chloris'in jäljessä pelastamaan toista juustoa."

Xanthe hymyili suostuvaisesti, mutta Lysander korotti äänensä ja huusi silmänkääntäjälle:

"No nyt, ystäväiseni, näytä, mitä sinun näyttelijäsi taitavat. Te, nuori väki, sinä, Mopsos, ja sinä, Dorippe, hypätkää minun mielikseni, niin kauan kuin monaulus kaikuu ja vanhus on sisässä.

"Ensin tahdomme me tietää, mitä kanat taitavat", huusi mustatukkainen palvelustyttö, ripustautui rakastettunsa käsivarteen ja kääntyi Mopsoksen kanssa näytökseen päin, joka nyt alkoi uudestaan.

Silloin kuului monta kummastuksen huutoa ja monta naurahdusta, sillä kun pieni mies komensi suurinta kukkoansa näyttämään ratsastus-taitoansa, hyppäsi se nopeasti aasin selkään; kun hän käski sitä puhdistaa hänen hevostansa, veti se punaisen sulan harmaan elävän pääkoristeesta, ja lopuksi näyttäytyi se myös rummuttajana, alkaen laulaa pitkälle kurotetulla kaulallaan.

Vielä vaikeampia tekoja tekivät kanat, sillä ne vetivät jokaiselle katsojalle puisesta laatikosta puun lehden, jossa oli nähtävänä merkkejä.

Ainoastaan silmänkääntäjälle oli tämä huono kirjoitus ymmärrettävä, mutta sen oli ilmoittaminen varmoja tietoja tulevasta onnesta, ja tuo pieni tarjoutui selittämään jokaiselle kirjoitusta.

Kanajoukon kasvattaja oli viisas mies ja tarkkakuuloinen. Hän oli selvästi ymmärtänyt, että Semestren toimesta oli hyvä juusto häneltä pääsevä, ja kun emännöitsijä nyt palasi takaisin, käski hän yhtä kanoista sanomaan jokaiselle läsnäolevalle, kuinka monta vuotta kukin on jo vaeltanut maan päällä. Xanthelle raaputti lumivalkea eläin kullankellertävällä päällä seitsemäntoista ja Mopsokselle täydellisesti oikean asianlaidan mukaan kaksikymmentäkolme kertaa.

"Nyt ilmoita meille myös tämän arvoisan rouvan ikää", käski silmänkääntäjä kanaa.

Semestre antoi Chloris'in kertoa, mitä tuo pieni oli sanonut, ja epäili jo, eikö hän kuitenkin hankkisi "arvoisan rouvan" tähden hänelle toista juustoa, kun kana alkoi raappia.

Kuuteenkymmeneen saakka seurasi hän linnun kynttä suostuvilla nyykäyksillä, viidennelläseitsemättä puristi hän huulensa lujasti yhteen, seitsemälläkymmenellä vetäytyivät hänen otsansa rypyt rajuilman tavoin kokoon, kahdeksannellakymmenellä löi hän myrttisauvalla maata, ja kun kana yhä nopeammin raappien lähestyi yhdeksättäkymmentä ja sataa ja hän näki, että kaikki katsojat nauroivat ja hänen herransa tyytyväisenä itseänsä piteli sivuista, kiiruhti hän vihoissaan takaisin huoneisin.

Niinpian kuin hän oli kadonnut oven taakse, heitti Lysander tuolle pienelle puolen drakmia ja huusi käsiään taputtaen:

"Nyt, lapset, pankaapas nyt tanssia, sillä ensi kiireessä me emme näe Semestre rouvaa uudestaan. Sinä olet hyvin tehnyt asiasi, ystäväni; mutta tule nyt tänne ja selitä meille kanojesi ennustuspuheet."

Silmänkääntäjä kumarsi, painaen ison päänsä alas ja nopeasti taas ylös nostaen, sillä hänen lyhyt selkänsä näytti olevan liikkumaton, lähestyi isäntää ja tarttui pienillä pyöreillä sormillansa Lysanderin kädessä olevaan lehteen; mutta tämä viimemainittu veti sen takaisin ja sanoi:

"Ensin tämä, sitten minä, sillä hänen tulevaisuus on pitkä, mutta minun —"

"Sinun", keskeytti häntä tuo pieni ja jäi seisomaan Lysanderin eteen, "sinun on muodostuva ilahuttavasti, sillä kana on vetänyt sinulle lehden, joka lupaa rauhallista onnea."

"Orvokkilehden!" huusi Xanthe.

"Niin, orvokkilehden", toisti silmänkääntäjä. "Anna se minun käteeni! Tuossa on, — katso vaan tänne, tuossa on seitsemän merkkiä, ja seitsemän, — senhän tietää jokainen, — seitsemän on terveyden luku. Hiljainen onni ja hyvä terveys, se on sinun orakelisi."

"Kyllä jumalat sitä olisivatkin minulle velkaa näin pitkän kärsimisen jäljestä", huokasi Lysander. "Kaikessa tapauksessa tule tänne jälleen yhden vuoden kuluttua, ja jos sinun kaakottava pythiasi ja tämä lehti ovat ilmoittaneet totuutta, annan minä sinulle ison kappaleen vaatetta uudeksi takiksi, jos minulle on silloin suotu ilman nojaa ja kainalosauvaa tuoda se sinulle, mutta koeta sentään onneasi mieluimmin jo kuuden kuukauden kuluttua, sillä sinun chitonisi on kipeämpi kuin minä ja on tuskin elävä kokonaista vuotta."

"Ei puoltakaan", vastasi silmänkääntäjä viekkaasti hymyillen. "Anna tuoda minulle jo tänään tuo vaatepalanen, jotta minä, palattuani kuukauden perästä, voisin huvittaa vieraita sinun parantumisjuhlassasi soveliaammassa puvussa. Enhän minä ole mikään jättiläinen enkä ole vähentävä erittäin sinun varojasi."

"Me tahdomme katsoa, mitä löytyy", nauroi Lysander, "ja jollen minä heitä sinua, kun sinä kolmenkymmenen päivän perästä palaat, huolimatta sinun komeasta takistasi, huonona ennustajana ovesta ulos, saa sinun huilunsoittajasi myös kappaleen liinavaatetta laihoille jäsenillensä. Mutta ilmoita nyt tyttärellenikin hänen tulevaisuutensa."

Tuo pieni otti lehden Xanthen kädestä ja sanoi: "Se johtuu öljypuusta, on erinomaisen pitkä ja sillä on valoisa ja pimeä puoli. Sinä olet saavuttava korkean i'än ja sinun elämäsi on muodostuva suloiseksi tai vähemmän onnelliseksi, aina sen mukaan kuinka sinä sen otat."

"Aina sen mukaan kuinka sinä sen otat", toisti tyttö. "Se on oikea kanojen-ennustus. 'Miten toimi, siten menestys', se oli jo imettäjäni kolmas lause."

Tätä sanoessaan heitti hän lehden pettyneenä ja suuttuneena maahan ja käänsi pienelle selkänsä.

Silmänkääntäjä katseli häntä terävästi ja tutkivasti, nostaessaan ei niinkään vähällä raivolla pientä lehteä. Sitten katseli hän ystävällisesti tytön isään, huusi tytön takaisin, näytti sormella öljylehden sisäpuolta ja sanoi:

"Katso vaan näitä viivoja pienillä pisteillä tässä päässä. Se on etana pienillä sarvilla. Hidas eläin! Se ei kehoita kiirehtimään. Jos mielesi tekee juosta, seisauta jalkasi ja kysy, mihin tuo tie vie."

"Ja kulje elämän läpi kuni alas laaksoon päin nariseva vaunu pidätinpölkyillä", keskeytti Xanthe häntä. "Sinun hupaiselta kanaltasi, joka kuormitti rouva Semestreä sadalla vuodella, toivoin minä kuulevani toisia asioita, kuin viisaita neuvoja."

"Kysy vaan siltä sitä, mitä sydämmesi haluaa", vastasi pieni, "eikä se jää sinulle vastausta velaksi."

Tyttö katseli silmänkääntäjää epäilevästi, mutta hän voitti kuitenkin halun, saada tietää enemmän tulevaisuudesta, sillä hän pelkäsi isänsä pilkkaa.

Tiesihän hän, että, kun Lysander oli terve ja vapaa tuskista, ei häntä mikään niin sydämmen pohjasta huvittanut, kuin kiusailla häntä kyyneliin asti.

Sairas arvasi, mitä hänen tyttärensä ajatteli, ja hän sanoi kehoittavasti. "Anna vaan kanoille tehtävää! Minä panen molemmat korvat kiini niinkauaksi, kuin sinä kysyt orakelilta. Niin, niin, tuskinpa sitä paitsi kuulee omia sanojansa monauluksen ja tuon hullun väen riemuhuutojen vuoksi. Niin varmaan kuin mesikakku houkuttelee kärpäsiä, niin varmaan tuommoinen ääni houkuttelee tanssihaluista väkeä luoksensa. Koira vieköön! Tuolla hyppii jo neljä iloista paria! Ainoastaan Phaonia tuolta ylhäältä minä kaipaan, Sanotaan, että vuode on tullut hänelle kotona liian kovaksi ja että hän on löytänyt Syrakusassa pehmeämpiä patjoja. Meillä on tämä päivä jo kauan sitten alkanut, kaupungissa kenties ei eilinen ole vielä lopussa; minun käy sääliksi tuota kunnon poikaa!"

"Onko se totta", kysyi Xanthe punastuen, "että eno hakee hänelle Messenestä rikasta morsianta?"

"Niin se kai on, mutta kosimisessa ei aina saavuteta tarkoitusta. Eikö Phaon ole uskonut sinulle mitään isänsä toiveista? Niin pyydän minä sinua kysymään tuolta pieneltä, muutoin ansaitsee hän aivan liian vähällä vaivalla uuden vaatteen, ja sinä pelastat minut moitteesta, että minä olen tuhlari."

"Min'en tahdo; mitäpä tuommoinen hulluus olisikaan", vastasi Xanthe punehtuvilla poskilla ja hankki lähestymään taloa.

Hänen isänsä kohotti olkapäitään ja kasvonsa kääntäen huusi hän tytön jälkeen:

"Tee, mitä sinä tahdot, leikkaa kuitenkin kappale ruskeasta villakankaasta ja tuo se silmänkääntäjälle."

Tyttö oli kadonnut huoneesen. Yksitoikkoisesti soi sävel, jonka poika lakkaamatta houkutteli monauluksesta, mutta yhä iloisemmaksi tuli nuoriso, yhä vilkkaammin liikkuivat jalat.

Ikäänkuin myrsky olisi tarttunut heihin, niin liehui moni kirjava vaate, niin lensivät nauhat ja kädentaputukset soiton tahdin mukaan, eikä riemulla ollut mitään loppua.

Jos Mopsos taikka joku toinen poika korotti erinomaisella voimalla ääntänsä, taikka joku tyttö nauroi oikeen sydämmen kyllyydestä, loistivat tuoliinsa sidotun Lysanderin silmät auringonpaisteen tavalla, ja usein nosti hän kätensä ja taivutteli itseänsä iloisena soiton tahdin mukaan.

"Totta tosiaankin, sinun sydämmesi tanssii nuorison mukana", sanoi silmänkääntäjä.

"Mutta siltä puuttuu jalat", vastasi Lysander ja kertoi hänelle nyt putoamisestaan ja kärsimisiensä juoksusta, vaarasta, jossa hän oli häilynyt, keinoista, joita hän oli käyttänyt, ja kuinka kipu vihdoin kääntyi parempaan päin. Hän teki sen suurella mielihyvällä, sillä se huojensi aina hänen sydäntänsä, jos hänelle eli suotu kertoa kärsimishistoriastansa osaaottavaiselle kuulijalle, ja tarkemmin, kuin silmänkääntäjä oli seurannut hänen suutansa, osaksi todellisesta sääliväisyydestä, osaksi hänelle hämärtävän vaatteen tähden, oli vaan harva ihminen häntä kuunnellut.

Usein keskeytti tuo pieni Lysanderia ymmärtäväisillä kysymyksillä eikä kadottanut kärsivällisyyttä, kun kertoja keskeyttihe, vihjataksensa iloiselle väelle.

"Kuinka he nauravat ja kuinka he iloitsevat!" huusi sairas nyt taas. "Ovathan he kaikki vielä nuoria, ja ennenkuin minä lankesin..."

Tätä lausetta ei sanottu loppuun, sillä yht'äkkiä vaikeni soitto, taukosivat tanssijat ja naurun ja soiton sijaan kuului Semestren ääni; mutta samassa lähestyi Xanthe sairasta, palanen ruskeata kangasta käsivarrella. Viimemainittu katsahti ensin hämmästyksellä tyttärensä punehtuneisin kasvoihin, mutta sitten katseli hän taas keskeytetyn tanssin paikkaa, sillä siellä tapahtui jotain, jota hän ei voinut hyväksyä ja joka sentään pakoitti häntä ääneen nauramaan.

Ilossaan toipunut nuoriso oli toipunut peljästyksestään ja yhdistynyt pitkäksi jonoksi.

Mopsos johdatti vallattomia.

Jokaista poikaa seurasi tyttö, ja koko joukko oli yhdistetty toinen toisiinsa, sillä jokainen jäsen oli asettanut molemmat kätensä edelläkulkevan seljälle.

Sulosointuista tanssilaulua laulaen, eteenpäin kumartuneina, sievästi jalkoja loikuttaen, kulkivat he nyt yhä nopeammin riehuvan emännöitsijän ympäri.

Tämä koetti ensin saada kiinni Chlorisia, sitten Dorippea, sitten toista tyttöä, mutta ennen kuin se hänelle onnistui, hajoutui jono ja yhdistyi hänen takanansa, ennenkuin hän taas taisi kääntyä. Mopsos ja hänen mustatukkainen rakastettunsa olivat taas johtajina, kun jono hajoontui, ja pojat ja tytöt heittivät toisillensa kätensä, tarttuivat nopeasti niihin ja ympäröivät pyörien tuota vanhusta laulavista ja nauravista nuorista ihmisistä sidotun seppeleen tavoin.

Kaukaan aikaan ei iloiselle talonherralle onnistunut pudistaa päätänsä moittivasti, mutta kun vanhan emännöitsijän, joka ei lakannut haukkumasta ja myrttisauvalla uhkaamasta, polvet vihasta ja yllytyksestä, horjuivat, oli Lysanderista tuo hillitsemätön leikki liikaa, ja tyttäreensä kääntyen huusi hän:

"Mene ja vapauta Semestre ja aja hullu joukko toisistansa. Ei leikkikään saa mennä yli reunojensa."

Xanthe totteli kohta tätä käskyä, kehä väistyi, sinne kiiruhtivat tytöt, tuonne pojat ja kaikki pääsivät pakoon; ainoastaan mustan Dorippen sai Semestre kiinni ja ajoi hänet ankarilla sanoilla ja tuuppauksilla huoneesen.

"Tuossa on aikaisen tanssin jäljestä kyyneleitä jo aamulla", sanoi Lysander, "ja minä neuvon sinua, ystäväni, jos sinä itse tahdot välttää soimauksia, ettäs sinä nopeasti höyhenisten taiteilijoittesi kanssa jätät kartanon. Anna miehelle kangas, tyttöseni."

Xanthe ojensi silmänkääntäjälle ruskean vaatteen.

Hän teki sen vienosti punehtuen, sillä kun hän oli aikonut leikata valmiista kankaasta riittävän kappaleen, oli Semestre ottanut veitsen hänen kädestänsä ja tylysti huutanut:

"Puoletkin on jo kaksinkerroin liikaa tuolle hävyttömälle lurjukselle!"

Tuo pieni mies otti vähäisen lahjan käteen, levitti sen kokonaan ja sanoi, Lysanderin puoleen kääntyen:

"Meidän iällämme koetaan vaan harvoin uutta. Mutta tänään toivoisin minä ensi kertaa, senjälkeen kuin unhotin kasvamisen, olevani vielä pienempi, kuin mitä minä nyt kerran olen."

Sairas pudisti tyytymättömänä päätänsä, nähdessään pikkuisen vaatepalan ja kun silmänkääntäjä nyt hankki sitä kokoonpanemaan polvensa päällä, sanoi hän totisesti, irroittaessaan hartijoilta chlamysia, jota hän itse kantoi:

"Ota tämä vaippa, sillä mitä Lysander lupaa, sitä hän ei pidä vaan puoleksi."

Nämä viimeiset sanat aiottiin yhtäpaljon tuolle pienelle kuin Semestrelle, joka syvään hengittäen ja vapisevilla käsillä lähestyi herraansa.

Hyviä sanoja ei nyt ollut odotettavina hänen suustansa, mutta kuitenkin vähemmin katkeria ja tuimia, kuin mitä hänen huuliltansa tunkeutui, kun hän huomasi, että hänen herransa lahjoitti tänne juosseelle maankuljeksijalle vasta vähän käytetyn chlamysin ja vielä lisäksi uskalsi palkita Semestren säästäväisyyttä pistosanoilla.

Hän oli omalla kädellä vaipan huolellisesti kutonut, ja näin nyt, huusi hän, kunnioitettiin hänen työtänsä!

Kangasta olisi vielä kylläksi kirstuissa, senhän voisi Lysander tulevilla markkinoilla Syrakusassa jakaa ilveilijöitten kesken. Mutta tämä kaikkihan oli tapahtunut ainoastaan solvaistaksensa häntä hänen huolenpidosta ja uskollisuudesta. Muissa maissa, itse villien raakalaistenkin joukossa, kunnioitettiin valkoisia hiuksia, mutta täällä opettavat vanhat nuoria häpäisemään heitä pilkalla ja ivalla.

Sairaan kasvot vaalenivat tämän puheen aikana, tumma varjo näyttäytyi hänen silmiensä alla ja syvän murheen juonne hänen suunsa ympärillä.

Hän näytti niin väsyneeltä, että olisi luullut elonkipinän hänessä olevan sammumaisillaan.

Jokainen kasvojenpiirre ilmaisi, kuinka tuon vanhan riitelevä ääni ja kiivas puhe tekivät hänelle, pahaa, mutta hän ei voinut saattaa häntä vaikenemaan kuuluvilla sanoilla, sillä ääni petti hänet. Ainoastaan laihalla kädellänsä rauhoittavasti viitaten ja rukoilevilla silmillä koetti hän tuottaa itsellensä lepoa.

Xanthe näki ja tunsi, että hänen isänsä tunsi tuskaa, ja huusi senvuoksi pelotta ja päättävästi:

"Sinä vaikenet nyt, Semestre, sillä sinun tönimisesi vahingoittaa isää!"

Nämä sanat yllyttivät emännöitsijän vihaa, sen sijaan että ne olisivat sitä lauhduttaneet, ja puoleksi vihoitettuna, puoleksi itkien huusi hän:

"Sinne astihan sen täytyi käydä. Lapsi käskee eukkoa. Mutta ettäs sen tietäisit, Lysander, minä en anna itseäni pilkata aivan kuin narria. Tuo hävytön Mopsos on sinun vapautetun orjasi lapsi ja on palvellut kalliista palkasta tätä taloa, mutta hän on tehnyt sitä liian kauan, sillä vielä, tänä päivänä täytyy hänen jättää se. Hän taikka minä! Jos sinä tahdot pitää häntä, niin muutan minä Agrigentiin lasten-lasteni ja tyttäreni luo, jotka minua jokaisen sanansaattajan kautta kutsuvat luoksensa. Jos tuo julkea poika on sinulle mieluisampi kuin minä, niin jätän minä tämän kiittämättömyyden paikan. Agrigentiin..."