Part 2

"Minä itse kannoin vaatteita", vastasi Mopsos, "ja asetin ne semmoiseen kauniisen norsunluukuvilla koristettuun kirstuun, jonkamoisia vastanaineet saavat morsiuslahjan mukana. Siinä minua auttoi Praxilla Alkiphronin puolison komea sisar; hän antoi myöskin..."

"Niinpä menkää ja kutsukaa Xanthe", keskeytti Semestre sanansaattajaa, jonka puhuessa hän oli useampia kertoja hiljaa naurahdellut; ja kun tytöt sitten nopeasti poistuivat Mopsoksen kanssa, katsahti hän Iasoniin voittoriemuisella silmäyksellä. Sitten johtui hänen mieleensä, kuinka paljo vielä oli tehtävää nuoren kosijan Leonaxin vastaanottamiseksi, ja korottaen ääntänsä huusi hän:

"Dorippe, Chloris! Chloris — Dorippe!" Ei kumpainenkaan näyttänyt kuulevan, ja kun hänen täytyi heittää kaikki toivo vastauksesta, kääntyi hän olkapäitään nyykäyttäen Iasonin puoleen ja sanoi:

"Niin nuoria ja niin kuuroja; se on surkeata! Nuo onnettomat tyttörievut!"

"Mopsos on heille rakkaampi kuin sinä, eivätkä he tahdo kuulla", sanoi Iason ja nauroi.

"He eivät voi kuulla", kiivastui Semestre. "Mopsos on hävytön, kelvoton veitikka, jota minä jo usein olen halunnut ajaa pois talosta, mutta minä tahtoisin nähdä sitä, joka kieltää minulta tottelevaisuutta. Mitä sinun ehdoitukseesi tulee, niin olethan nyt huomannut kyllin selvään, että meidän tyttö on määrätty Leonaxille."

"Mutta jospa Xanthe ei huoli Leonaxista ja katsoo Phaonia etevämmäksi kuin tuota vierasta nuorukaista?"

"Alkiphronin poika ja 'vieras' tässä esi-isiensä talossa!" huusi Semestre. "Mitä kaikkea saakaan kuulla; mutta minun täytyy työhön, sillä kysymys on valmistaa parahin vastaanotto Leonaxia varten, jotta hän alusta saakka tuntisi, ett’ei hän ole täällä vieras, vaan kokonansa kotona. Mene vaan, jos tahdot, ja uhraa Aphroditelle, että hän yhdistäisi Xanthen ja Phaonin sydämmet, mutta minä pysyn paistinvartaani ääressä."

"Siinä olet sinä paikallasi", huusi Iason, "mutta etpä sinä käännä sitä vielä Leonaxin hääkemuja varten."

"Mutta kyllä tahdon valmistaa juhlapaistin Phaoninkin häitä varten, sen lupaan sinulle; mutta ei ennen, kuin uhrieläin, jota minä itse olen syöttänyt, määrää kuohusta syntyneen jumalattaren sytyttämään lempeää rakkautta Xanthen sydämmessä sinun herrasi Protarchon poikaa Phaonia, eikä Leonaxia kohtaan!"

Xanthe

"Xanthe, Xanthe", huusi Semestre vähän, myöhemmin, "Xanthe! Missä piiloittelee tuo tyttö?"

Eukko oli tullut puutarhaan, ja koska hän ymmärsi käyttää hyödyllisesti aikaansa ja mielellään yhdisti askareet toisiinsa, poimi hän, hakiessaan holhottiaan ja yhä uudelleen huutaessa tyttöä nimeltä, kaaliksia ja ruokayrttiä, joiden päällä helmen tavoin aikainen aamukaste puhtaana ja kosteana kiilsi. Mutta sen ohessa ajatteli hän paljon enemmän lemmikkinsä poikaa ja häntä varten valmistettavia paisteja, leivoksia ja kasviruokia kuin Xanthea.

Sitä, jota isä lapsena oli erittäin mielellään syönyt, sitä kaikkea aikoi hän huolellisesti valmistaa Leonaxille, sillä joka isästä maistui hyvältä, tuumaili hän, se lapsellekin maistuu.

Ainakin kaksikymmentä kertaa oli hän syvään kumartunut ottaaksensa vierestä lavendelia, viheriäistä salaattia ja nuorta punajuurikasta, ja joka kerta kun hän oli oikaissut itsensä myrttisauvaansa nojautuneena niin suoraksi, kuin hänen vanhuudesta koukistunut selkänsä sen salli, joka kerta oli hän huutanut "Xanthe" ja yhä vaan "Xanthe."

Mutta vaikkapa hän sitä tehdessään lopulta heitti päänsä niin paljon taaksepäin, että aurinko paistoi hänen avattuun suuhunsa, ja vaikk'ei hänen keuhkojensa voima ollut pieni, niin ei sittenkään kuulunut minkäänlaista vastausta.

Eipä hän kuitenkaan tullut levottomaksi, sillä ei tyttö saattanut olla kaukana ja Semestre oli tottunut, että hän antoi useampia kertoja huutaa itseänsä, ennenkuin hän totteli sitä.

Tänäänpä viipyi vastaus tosiaankin kauemmin kuin tavallisesti.

Kyllä neitonen sittekin kuuli aivan hyvin vanhuksen kauas kuuluvan kimeän äänen, mutta hän ei välittänyt siitä enemmän kuin kanojen kaakotuksesta, riikinkukkojen kirkunasta ja kyyhkysten kuherruksesta tuolla pihalla.

Hän tiesi, että emännöitsijä kutsui häntä aamiaiselle, mutta palanen kuivunutta leipää, joka hänellä tavallisesti oli mukana ulkona, tyydytti kokonaan hänen nälkänsä. Vaikkapa Semestre olisi houkutellut häntä makeimmilla leivoksilla, niin ei hän tällä hetkellä olisi jättänyt lempipaikkaansa lähteellä.

Loristen kumpusi lähde korkeimmalta kalliolta hänen isänsä maatilalla. Usein ja etenkin, jos sydän oli liikutettu, tuli hän sinne mielellään, ja se olikin herttainen paikka!

Solisten tunkeutui kirkas vesi kallion halkeamasta ja kokoontui vasemmalle puolelle sitä penkkiä, jolla Xanthen oli tapana istua, läpikuultavan kirkkaaksi vähäiseksi lammikoksi, jonka reunat olivat ympäröidyt kauniisti tasoitetuilla valkoisilla marmorimöhkäleillä. Jokainen punainen piikivi, jokainen sileä pallonen lumivalkeasta ukonkivestä, jokainen suipukka, joka uurre ja pieni kaistale sievissä näkinkengissä sen hietaisella pohjalla oli niin selvästi tunnettava, kuin sitä pidettäisiin paljaalla kädellä silmien edessä, ja kuitenkin oli sitä peittävä aine niin syvä, että se olisi koskettanut Xanthen pyöreällä olkavarrella olevaa hohtavaa kultaista rengasta, niin, vieläpä tuota leikattua kallista kiveä, joka piti yhdessä hänen peplosiansa olkapäillä, jos hän olisi koettanut ulottua sormienpäillä lähteen pohjaan.

Aivan kuin kristalli, johon sitä sulatettaessa on heitetty smaragdipalasia, että nekin muuttuisivat juokseviksi pisaroiksi, niin vihertävän kirkas oli tämä vesi.

Edelleen kulkien juoksi se monenkaltaisilla kasveilla kokonaan täytetyn uurteen läpi.

Aivan nopeasti laaksoon putoavan veden reunojen kohdalla riippui sieviä köynnöksiä, rehevä sammal viheriöitsi hienoissa keveästi yli kivien luoduissa kaistaleissa ja kasvoi kallioon liitettynä rehevästi heruvissa kimpuissa. Hennot viheriäiset kasvijaksot, edestakaisin loiskivan veden heiluttamina, olivat ylt'ympäri juurtuneet lammikon pohjaan, ja siellä jossa se juoksullansa syvyyteen taisi levätä tasaisemmalla paikalla, siellä heiluivat sen ympärillä sananjalkalöyhyttimet somasti notkistuen, niinkuin kamelikurjen sulat nukkuvan kuninkaan lapsen kätkyellä.

Xanthe seurasi mielellään myrttipensastoon katoavaa juoksua.

Jos hän käänsi lempipaikaltaan silmänsä sivulle ja alaspäin, näki hän ensiksi isänsä ja enonsa sekä vasemmalle että oikealle puolelle lähdettä, vuoren vähitellen kaltavalle seinälle ja kapealle tasangolle rannalla, laajalle leviävät puutarhat ja istutukset.

Ja tämä kaikki oli aivan suurenlaisen villaisen maton kaltainen, jonka viheriälle pohjalle on neulottu valkoisia ja kullankeltaisia pisteitä tahi myös jonkun semmoisen korin kaltainen, jota neidot kantavat päittensä päällä Demeterin juhlana ja jossa on ko'ottuna korkealle yli reunojen monivärisiä lehtiä, joista loistaa esiin vaaleampia ja tummempia hedelmiä.

Nuoret kukkaan puhkeamaisilla olevat granati- ja myrttivesaikot pistivät hilpeästi esiin valkoisten kyhmyisten öljypuitten loistavassa lehdistössä.

Hehkuvan-punaisina, ikäänkuin olisi aurinko tulisella suutelulla herättänyt heidät elämään, loistivat tuoksuvat ruusut pensaissa ja pensasaidoissa, ja hienosti värjättyinä, ikäänkuin lapsen huulet olisivat herättäneet heidät unestaan, hohtivat manteli- ja persikkakukat puitten oksilla.

Kummallisesti sekaisin kudotuista viikunalatvojen oksista kasvoi kevätlehtiä ja noihin oli kiinnitetty täysinäisiä hedelmäsäkkisiä. Vahingoittamattomissa, välkkyvissä, talvenkestämissä lehdistöissä loisti kultaisia sitrunoita, ja pitkissä riveissä jäsenittöminä ja solakkoina kohosivat mustanvihreät sypressit kuin kuorilaulajain totiset sanat keskellä iloista juhlaleikkiä.

Laajalle kaaritetuista pyöreistä teltoista kokoonpannun leirin kalttaisilta näyttivät alaskatsovan silmissä hänen isänsä mantelipetäjämetsät, ja jos hän antoi katseensa liukua kauemmaksi, näki hän lepäävän meren, jonka avara pinta tänä suloisena aamuna välkkyi täällä kuin kirkas kyani, tuolla kuin hiottu safiri ja näytti koettavan kaikkialla omalla sinertävyydellä voittaa puhtaan taivaan värin. Ja yli taivaankannen kiiltelevien hattaroitten tavalla väikkyivät valkoiset purjeet merellä.

Lempeästi viheriöitsevät kummut ympäröivät tätä suloista kuvaa. Niitten hyvin kasvaneilla rinteillä kohosi täällä valkoisia temppeleitä, tuolla kyliä, taloja ja mökkejä, niinkuin karjalaumat ja yksinäiset lampaat, jotka makaavat puoleksi pensaisen lehdityksen peittäminä.

Samaten kuin iloisten ihmisten päitten ympäri sidotaan seppeleitä, samoin ympäröi täällä jokaisen varakkaan maanmiehen huonetta lehto tai puutarha.

Kumpujen takana kohosivat teräväksi leikatuissa jaksoissa korkean kaukaisen vuoriston paljaat kalliot, ja kirkkaana sumusta haamoittaen lepäävän Etnan luminen huippu.

Nyt näin varhain aamulla ympäröi merta ja puutarhoja, kukkuloita ja etäistä vuoristoa selittämättömän-värinen keveä huntu. Oli ikäänkuin meri olisi, antanut loimen ja langat, ja aurinko kuteen kankaasen.

Ihmeteltävä oli tämä taulu, mutta tuon tähden ei Xanthe tullut lähteelle, tuskinpa hän tiesi, että se oli kaunis.

Tosiaan arveli hän, kun meri kimalteli taivaan värisenä ja niinkuin tänä päivänä lepäsi liikkumattomana, että Glaukus, sinisen meren jumala, uinahteli päivänpaisteessa.

Toisina kuumempina päivinä, kun laineet ja aallot liikkuivat, kun valkoinen vaahto seppelöitsi niiden harjoja ja ne kastelivat rantaa näkymättömän pitkinä edestakaisin kulkevina juovina, silloin luuli hän, että viisitoista Nereus'en tytärtä laski leikkiä kirkkaitten aaltojen alla.

Ne olivat kaikki herttaisia naisia ja heidän leikkinsä oli ylimäärin iloinen.

Muutamat tuudittelivat itseänsä hiljallensa välkkyvässä vedessä, toiset heiluivat rohkeasti parakkadein tritonien seljillä ja pakoittivat niitä hilpeästi kantamaan heitä aallontapaisissa riveissä yli meren.

Kun meren tyrsky löi kuohuen rantaa vastaan, silloin arveli Xanthe kuulevansa, kuinka voimalliset haamut, jotka ohjasivat ruumistansa suomuisella pyrstöllä, puhalsivat leveillä huulillansa piikkisiä näkinkenkiä, ja moni tummansinisen aallon hohtava huippu ei ollut suinkaan vaan ilman kaltainen merenvahto, ei, sen hän huomasi selvään, se oli valkoinen niska, loistava käsivarsi ja hopeanhohtava jalka, Nereus'en tyttärien omat. Niin, hän luuli selvästi näkevänsä, kuinka he iloisina heittelivät itseänsä edestakaisin sinisessä vedessä ja milloin pää, milloin jalat edellä vaipuivat nyt syvyyteen, nyt taas liihoittelivat ympäri pyörien veden pinnalla. Toinen ojensi toisellensa suloisesti kätensä, ja silloin näyttäytyivät heidän kauniisti kaarevat kätensä sangen useasti laineitten kupealla laella.

Joka päivä oli heillä uusia leikkejä, samaten kuin merikin ei ainoanakaan päivänä ollut samanlainen. Niinpä joka hetkellä, muutti se siellä, täällä ja kaikkialla väriänsä.

Sinisenvihreäisen läpinäkyvän hunnun kaltaisia valosäteitä tunkeutui usein tummemman pinnan läpi, joka oli kuin purpuransininen vaippa kalliista fenisiläisestä kankaasta. Niin mustana, kuni yön silmä, ja valkoisena, kuni Leukotheanin niska, taisi meri loistaa.

Mutta silloinpa ilmestyi kanssa pian Amphitrite hajanaisilla hiuksilla ja kauas kaikuvalla äänellä ja hänen mukanansa Poseidon nelivaljakkoinensa.

Synkästi silmäillen satutti hän tuimasti läpi ilman vinkuvalla ruoskalla ratsuansa. Vihaisena syöksi hän kolmihaarikkansa syvälle mereen ja kohta paikalla muuttuivat aallot vaaleanruskeiksi, tummankeltaisiksi ja pilvenharmaiksi ja meri näytti rautapohjaiselta, matalalta lammikolta, johon työväki viskaa kiviä. Täydellisesti sekoitettu oli silloin veden puhtaus, kuohuen purskuivat aallot taivasta kohti, uhaten lyödä pirstaleiksi rajuilla huimauksilla marmorisen rantarakennuksen. Vavisten piilottuivat nereidit meren ijäti lepäävään pohjaan, mutta tritonit eivät tarvinneet enään koverrettuja näkinkenkiänsä, puhaltaaksensa niistä mieluisia säveleitä, ei, ne antoivat kuulua kumisevia sotalauluja, ikäänkuin olisi kysymys valloittaa vihollinen linna, ja Amphitrite löi molemmat kätensä pitkään liehuvaan tukkaansa ja korotti pitkälle eteenpäin kurotetulla kaulalla ja päällä hurjan kiljuntansa.

Mutta tänään lepäsi meri, ja kun Xanthe tuli lähteelle, hehkuivat maidon-karvaisen, keveänä ja haihtuvana toinen toisensa päälle kasaantuneen pilviryhmän reunat, vielä ruusun-värisinä, korkeimpien vuorien harjanteilla. Se oli katoavan Eoksen vaatteen lieve, se oli kukkien lehdet, joita Horit hajoittivat Helios'in merestä nousevan nelivaljakon tielle.

Tänä päivänä ja tällä hetkellä kohtasi aamun valo puhtaana noita korkeita kypressejä kukkulalla, tuulen hiljaisessa henkäyksessä nuokkuivat lehdistön latvat puutarhassa ja Xanthe nyykäytti niille päätänsä, sillä hän ajatteli, että puuta elättävät kauniit dryadit tervehtivät toisiansa viitaten. Alttarille, joka oli lähellä hänen lepopaikkaansa ja jonka hänen esi-isänsä oli pystyttänyt lähteen aallottarelle, asetti hän usein lyhyellä rukouksella kukkasia tahi myöskin pyöreän kakun uhriksi, — mutta sitä tehdäkseen ei hän ollut tänään tullut lähteelle.

Mikä veti häntä sitten näin aikaisin kotoa tuonne mäelle? Tulikohan hän kenties lähteelle ihaillaksensa sen kirkkaalla pinnalla omaa kuvaansa?

Kotona oli hänelle semmoista vaan harvoin suotu, sillä Semestren oli tapana, niin usein kun hän katsoi kiiltävään metallilevyyn, sanoa näin:

"Jos tyttö käyttää tavantakaa tuonlaista turhuutta, niin näkee hän aivan varmasti narrin kuvan sieltä."

Kielletyt asiat ovat houkuttelevaisia, mutta Xanthe katsahti ainoastaan harvoin tuohon juoksevaan kuvastimeen, ja kuitenkin olisi se voinut ilahuttaa häntä, että hän siinä itseänsä usein katseli, sillä hänen vartalonsa oli korkea ja solakka, niinkuin kypressin muoto, hänen paksut vaaleat hiuksensa kullanloistavat, kauniisti muodostunut oli hänen kasvojensa muoto, pitkäripsiset hänen suuret siniset silmänsä, jotka eivät tienneet salata mitään, mikä hänen sieluansa liikutti, ja kun hän oli itseksensä, näyttivät kysyvän; "Mitähän jumalat ovatkaan määränneet minulle tulevaisuudeksi?" Mutta voitiinpa myös usein hänen katseestansa lukea vastaus: "Varmaankin jotain kaunista."

Mutta eipä Xanthe tullut lähteelle maalataksensa tulevaisuuden kuvia, ei, hän tuli päinvastoin tänne, ollaksensa surullinen, oikein sydämestänsä surullinen, voidaksensa nuhteitta vuodattaa kyyneleitä. Hän ei itkenyt kiihkeästi, mutta kuitenkin virtasi hänen silmistänsä hitaasti nuo suuret, suolaiset pisarat, jotka juoksevat nuoria poskia pitkin, niinkuin kiiltävä mahla pitkin koivua tippa tipalta vuotaa, kun sitä on haavoitettu.

Niin, Xanthe oli surullinen täällä ylhäällä ja kuitenkin näytti kaikki, joka häntä ympäröi, niin iloiselta, ja vaikka hänen kodistansa nauru tuskin koskaan vaikeni ja hänen oma naurunsa usein ei ollut vähemmän iloinen ja hillitsemätön kuin vallattoman Chloris'in ja mustan Dorippe'n.

Hänen kipeä ja hitaasti parantuva isänsä ei voinut kieltää häneltä ainoatakaan toivomusta, ja jos Semestre sekaantui siihen, niin teki Xanthe kuitenkin lopulta tavallisesti sitä, mikä häntä halutti. Juhlia ja iloisia tansseja ei puuttunut, ei kellekään antaneet nuorukaiset hänen leikkitovereistaan niin kauniita nauhoja, ei kellekään ojentaneet mieluimmin kättänsä rinkitanssissa kuin hänelle. Kaikista tytöistä ylt'ympäri oli hän kaunein ja Phryxus'en puoliso Ismene oli sanonut, että Xanthen nauru leikeissä kaikui kyllin hilpeästi, houkutellaksensa rammatkin tanssiin; Ismenellä itsellä oli Xanthen-ikäinen tytär, ja niinmuodoin täytyi sen olla totta.

Jumalien tähden, minkä vuoksi tunsi Xanthe itsensä surulliseksi?

Täytyykö siis olla jotain syytä, sitä selittääksensä?

Onko neitoa täytynyt kohdata jokin onnettomuus, että hän tuntisi kaipausta itkeä?

Ei suinkaan?

Niin, senlaisesta ikävöimisestä jää juuri reippain huimapää kaikkein viimeiseksi säästetyksi.

Kun taivas on kauan loistanut täydessä selkeydessä ja ilma on niin kummallisen kirkas, että voi tuntea selvästi vuorien kaukaisimmatkin huiput, silloin ei sade anna itseänsä odotuttaa, ja kukapa voi kauan nauraa sydämmensä pohjasta, vuodattamatta lopulta itkevän tavoin kyyneleitä?

Joka saa kokea pieniä ikävyyksiä, — ei syvimpiä vaivoja, — jolle on suotu kohota ylimmälle onnenportaalle, ja tyttö, joka tuntee rakkautta, niille kolmelle antaa taivas mieluimmin kyynelten huojentavan voiman armolahjaksi.

Olikohan sitten Eroksen vasama sattunut Xanthenkin nuoreen sydämmeen?

Kyllä se voi olla mahdollista, mutta hän ei tunnustanut sitä itsellensä ja hän olisi vielä sitten silmiä räpäyttämättä voinut kieltää sen.

Mutta jos hän sittenkin rakasti jotakin nuorukaista ja hänen tähtensä meni lähteelle, niin täytyi hänen kai olla tuossa punaisessa talossa, joka kohosi komeana oikealla puolella mäkeä meren ja lähteen välillä maatilan kauniisti tasoitetulla kedolla, sillä vähän väliä katsoi hän sinne, ja sen katon alla oleskeli, paitsi palvelusväkeä, ainoastaan vanha pehtori Iason ja Phaon, hänen enonsa poika; Protarchos itsehän oli omaansa ja Xanthen kipeän isän öljyä mennyt laivalla Messeneen viemään.

Vanhoille tulee kunnioituksen almu, nuorille rakkauden lahja osaksi ja noista kolmesta miehestä, jotka tuolla alhaalla Xanthen oikealla puolella asuivat, taisi ainoastaan yksi vaatia semmoista lahjaa, ja sekin vielä päälliseksi erinomaisen hyvin perustetulla oikeudella.

Xanthe ajattelikin lähteensä luona Phaonia, mutta silloin vetäytyi hänen otsansa niin uhkamielisesti kokoon, ett'ei hän ensinkään muistuttanut neitoa, joka jättäytyy suloisten tunteiden valtaan.

Nyt aukeni punaisen talon ovi ja nopeasti nousi Xanthe katsomaan sinne. Eräs orja, kädessään suuri sangallinen kiviastia ruskeasta astiasavesta mustilla kuvilla, tuli varovasti astuen ulos.

Mitä oli tuo leveähartiainen, harmaapää ukko hänelle tehnyt, että hän noin polki jalallansa maata ja painoi valkoisilla ylähampaillansa alahuulta niin syvään, kuin pidättäisi hän jotain tuskaa!

Ei kukaan ole vähemmin tervetullut kuin kutsumaton, joka meitä kohtaa kaipauksella odotetun sijaan, eikä Xanthe toivonut orjaa nähdä, vaan hänen herransa poikaa, Phaonia.

Ei Xanthella ollut mitään sanottavaa hänelle, hän olisi juossut pois, jos Phaon olisi uskaltanut tulla hänen luoksensa lähteelle, mutta hän tahtoi nähdä häntä, hän tahtoi tulla vakuutetuksi, puhuiko Semestre totta, kertoessaan, että Phaon aikoi naida erään rikkaan perillisen, jota hänen isänsä on kosinut Messenessä. Rahan tähden, niin oli emännöitsijä eilisiltana vakuuttanut, halusi hän muka tuota ilkiötä ja käytti nyt hyväksensä vanhuksen poissaoloa ja hiipi paikalla, kun tuli oli takassa sammunut, joka ilta pois kotoa. Vasta myöhään auringon nousun jälkeen palasi tuo soma yölintu kotiin, ihan varmaan hurjista juomingeista, tuon törkeän Hermiaan ja muitten Syrakusan sivistymättömien sällien kanssa. Ne kyllä ymmärtäisivät irroittaa hänen hidasta kieltänsä!

Sitten oli tuo vanhus samana iltana vielä kuvannut, kuinka semmoisissa pidoissa käy, ja kun hän mainitsi myös maalatuista huilun soittaja-neitsyistä, joiden seurassa huikentelevat kaupunkilaiset tuhlasivat isiensä rahat, ja edelleen huomautti, että Phaon jo nyt käveli niin kuihtuneen ja uneliaan näköisenä, kuin olisi hän pahanmaineisen Hermiaan tarkka oppilas, — silloin vihasi Xanthe tuota eukkoa ja hän oli melkein unohtaa kunnioituksen, jota hän oli velkapää osoittamaan hänen harmaille hiuksillensa, ja huutaa vasten hänen kasvojansa, että hän panetteli ja valhetteli.

Mutta tyttö ei kyennyt puhumaan, sillä se, että Phaon kosi salaisesti rikasta tyttöä Messenestä, oli loukannut syvästi hänen ylpeyttänsä, ja hänen leikkikumppaninsa näytti todellakin tavallista väsyneemmältä ja haaveksivaisemmalta.

Semestren ylistystä hänen serkustansa, nuoresta Leonaxista, oli Xanthe kuunnellut yhtä vähän, kuin sirkan sirkutusta uunin raosta, ja ennenkun emännöitsijä lopetti puheensa, oli hän noussut, kääntänyt selkänsä ja jättänyt naisten huoneen, toivottamatta hyvää yötä, niinkuin hänellä muuten oli tapana tehdä.

Ennenkun hän pani levolle huoneessansa, käveli hän edestakaisin vuoteensa edessä. Sitten aloitti hän avaamaan paksua tukkaansa niin varomattomasti, että se oikein koski.

Kauniin valmunpunaisen liinasen, jota hänen oli tapa panna kultaisien hiuksiensa ympäri, etteivät ne sekaantuisi yöllä, oli hän sitonut niin pian ja niin kireelle leuan alle, että hänen taas täytyi hellittää sitä, ett'ei hän tukehtuisi.

Sandaalinsa, joista hän oli vapauttanut pienet jalkansa ja jotka hän tavallisesti, äitivainajan neuvon mukaan, pani tuolin viereen, jolla hänen vaatteensa olivat sileästi toinen toisensa päälle pantuina, nakkasi hän tänä iltana huoneen nurkkaan, ja sillä välin oli hän yhä vaan ajatellut Phaonia, tuota perillistä Messenessä ja leikkikumppaninsa häpeällistä käytöstä ja päättänyt tutkia, oliko Semestre puhunut totta, ja miettiä yön hiljaisuudessa, mitä hänen oli tehtävä, todistaaksensa Phaonia syylliseksi ja saadaksensa tietää, kuinka hänen isänsä kosimisen laita hänen puolestansa on.

Mutta Morpheus jumala tahtoi toisin, sillä tuskin oli Xanthe pannut levolle, sammuttanut lamppunsa ja kiertänyt lujasti peitteen ympärillensä, niin uni jo valloitti hänet.

Vasta vähän ennen auringon nousua heräsi hän, ja heti oli hän taas muistellut Phaonia, perillistä ja Semestren ilkeitä sanoja ja lähtenyt lähteellensä.

Sieltä taisi hän nähdä, palasiko hänen enonsa poika horjuvin askelin kaupungista, tahi niinkuin tavallisesti astuisi huoneesta varhain, sukiaksensa ja juottaaksensa ruskeita ratsujansa, joihin ei kukaan orja saanut koskea.

Mutta hän ei näyttäytynytkään, vaan hänen sijaansa tuli leveäharteinen palvelija pihalle.

Kun hän muulloin oli surullinen täällä ylhäällä, teki suru hänelle hyvää, mutta tänään vihlasi tuska veitsen terän tavoin hänen sydäntänsä, ja tuo palanen vehnäleipää, ojota hän söi, koska hän kaiken murheen ohessa oli nälkäinen, maistui hänestä niin karvaalle, kuin olisi se kastettu koiruohoon. Hänen ei tarvinnut suolata sitä, sillä siitä kyllä pitivät huolta kyyneleet, jotka putosivat sen päälle.

Hän kuuli kyllä emännöitsijän huutoa, mutta hän ei koskaan totellut sitä paikalla, ja ehk'ei olisi ensinkään ottanut vaaria siitä, joll'ei hän olisi huomannut, että hän, niin, hän ei erehtynytkään, — että hän oli aloittanut itkeä kuin lapsi, joka on saanut toria.

Itkeä!

Kenen tähden?

Tuon ilkeän, kullanhimoisen, huikentelevaisen nuorukaisen tähden tuolla alhaalla!

Hän itki harmista, ja nyt harmitti häntä niin kovasti taas se, että hän itki, jotta uusia kyyneleitä virtasi hänen poskiansa pitkin. Mutt'ei paljon, sillä ennenkuin hänen kauniit silmänsä olivat ehtineet punaisiksi, tulivat ne taas kuiviksi, niinkuin senlaisten tapa on, kun he ovat nuoret ja heitä kohtaa jotain uutta.

Kaksi lasta, erään viinamäen vartijan poika ja heidän karjapaimenen pieni tytär, lähestyivät lähdettä ääneen puhuen.

He olivat koristaneet itseänsä tuoreilla viheriäisillä köynnöksillä, joita olivat kiertäneet ympäri kaulan ja rinnan, ja aikoivat nyt yhdessä laskea kuoresta tehtyä laivaa lähteestä johtuvalle, pienelle, ympärimuuratulle lammelle.

Poika oli ollut veneen omistaja, oli lahjoittanut sen tuolle pienokaiselle, mutt'ei suostunut nyt sitä jättämään hänelle, joll'ei tyttö lahjoittaisi sen sijaan hänelle nuo kiiltävät näkinkengät, jotka hänen vanhempi veljensä oli löytänyt, kiilloittanut ne kauniiksi ja sitonut ne hänen ruskean käsivartensa ympärille somalla nauhalla. Poika pysyi vaatimuksessansa ja tavoitteli kädellänsä näkinkenkiä, mutta pienokainen puolustihen, itkeä nyyhkytellen.

Lapset eivät huomanneet Xanthea, joten tämä tuli koko tuon taistelun todistajaksi, jota nyt tuossa käytiin ylivoiman ja hyvin ansaitun oikeuden välillä, hän astui nopeasti riitelevien väliin, napsautti poikaa olalle, ja käytti itseänsä siinä aivan yhtä taitamattomasti, kuin kaikki muutkin tytöt, otti pojalta veneen pois, antoi sen pienokaiselle ja sanoi häneen kääntyen:

"No, leikkikää nyt sopuisasti yhdessä, ja jos ei Syrus jätä laivaa ja näkinkenkiä sinulle, tulet sinä minun luokseni, Stephanion parka."