Part 1

KYSYMYS.

Idylli

Kirj.

GEORG EBERS

Suomentanut Liida J.

Helsingissä, Weilin ja Göös'in kirjapainossa ja kustantama, 1883.

SISÄLLYS:

Emännöitsijä ja huoneenhaltija. Xanthe. Lysander. Kaksi porsasta. Käynti merelle. Vastaus.

Emännöitsijä ja huoneenhaltija.

"Suolainen merivesi tai öljy, se on teille yhdentekevä! Enkö minä ole kauan aikaa sitten sammuttanut lamppuni? Eikö tuli takassa valaise kyllin selvästi? Ovatko teidän silmänne niin uniset, ett'ette huomaa yhä enemmän kirkastuvaa päivän koittoa. Öljymarjat eivät vielä ole puserretut ja vanha öljy on loppumaisillansa; tiedättehän, kuinka paljon kypsiä hedelmiä nuo hävyttömät varkaat ovat meiltä varastaneet, mutta ennen kantavat varpuset viljan aittoihin, ennenkuin te vaivaatte itsenne säästämään herramme omaisuutta!"

Tuohon tapaan torui Semestre, syrakusalaisen Lysanderin vanha emännöitsijä, palvelustyttöjä Chloris'ia ja Dorippea, jotka väsyneinä pyörittivät käsimyllyä, eivätkä huomanneet, että heidän lamppunsa sammuivat.

Dorippe, joka oli nuorempi, tarttui sekavaan sysimustaan pääkoristeesen, jota ympäröi tumman sumuverhon tavoin tuhannen vielä kesyttämätöntä hiuskiehkuraa, ja veti ruskeanhohtavalle niskalle kiinnitetyistä suortuvista pronssisen nuolen, painoi sillä molempien lamppujen heikkoa liekkiä, ja sanoi sitten emännöitsijän puoleen kääntyen:

"Niinhän sen pitikin käymän. Vielä en voi mustaa lankaa valkoisesta eroittaa ja kuitenkin täytyy minun sammuttaa lamput, aivan kuin tämä rikas talo olisi jonkun kerjäläisen mökki. Kaksituhatta saviastiaa, täynnä kirkasta öljyä, seisoi vielä kahdeksan päivää sitten aitassa. Minkä tähden lastautti herra ne laivaan ja antoi veljensä ja Mopsoksen viedä ne Messeneen?"

"Ja miksikä ei hedelmiä korjata?" kysyi Chloris. "Öljymarjat ovat ylen kypsiä ja varkailla on hyvä tilaisuus, kun vahtimiesten on täytynyt mennä soutajina Messeneen. Meidän täytyy säästää joka pisaraa, vaikka meillä on kyhmyisiä puita enemmän, kuin päiviä on vuodessa. Kuinka monta ruukkua öljyä saatiinkaan maahan pudonneista hedelmistä! Naapuri Protarchon luona on korjuu kauan sitten loppunut, ja jospa olisin Lysanderina..."

"Niin säästäminen kaiketi lakkaisi", keskeytti emännöitsijä tyttöä. "Kuitenkin saatan tunnustaa, ett'ei minunkaan ollut helppo erota tuosta kultaisesta jumalan lahjasta, mutta mitäpä minä sille taisin? Herran veli Alkiphronhan on toivonut saada niitä; kysymys kuuluu olevan jostain suuresta vaihtokaupasta; mutta Alkiphron on viisas ja hänellä on hyvä onni, joten tuo juokseva kulta, jota me täällä vaivalla puserramme öljymarjoista ja huolellisesti hoidamme, muuttuu helposti hänen käsissänsä kaliseviksi kolikoiksi. Hän on ikäänkuin oma lapseni, sillä minä olen imettäjänä kasvattanut häntä suureksi. Me täällä maalla kartutamme omaisuuttamme huolenpidon, kärsivällisyyden ja tarkan säästäväisyyden avulla, kauppamiehellä kaupungissa täytyy olla laajalle näkevä silmä ja hänen täytyy ymmärtää nopeasti ottaa vaari tilaisuudesta; mutta minun Alkiphron'ini oli jo lapsena viisain Dionysion kolmesta pojasta, jos oli kysymys jonkin makeisen jakamisesta, tiesi hän aina siepata suuremman palan. Kun hänen äitinsä vielä eli, käski hän kerran poikaa antamaan hänelle paraimman vasta leivotuista kakuista, jotta hän, äiti, ottaisi sen uhriksi temppeliin; ja mitä vastasi poika? 'Ollakseni varma, etten erehdy, on parasta, että koitan jokaista;' ja kun Klytemnestra sitten..."

"Onko Alkiphron nuorempi kuin meidän herra raukkamme?" keskeytti Dorippe tuota kertomusta.

"Ne olivat sesamikakkuja makean hunajan kanssa", vastasi emännöitsijä, jolta vanhus oli vienyt kuulon tarkkuuden, niin että hän usein ymmärsi väärin hiljaisempaa puhetta. "Ovatko liinavaatteet valmiit pestäviksi?"

"Minä en kysynyt kakuista", vastasi Dorippe ja vaihtoi Chloris'in kanssa kujeellisen silmäyksen, "minä tahdoin vaan tietää..."

"Te olette kuuroja, te tyttö-letukat, sen olen huomannut jo kauan aikaa", keskeytti Semestre palvelustyttöä. "Te olette vahingoittaneet kuuloanne ja tiedänpä mistä syystäkin: Satoja kertoja on minun jo täytynyt kieltää teitä illalla tanssista kuumentuneina heittäytymästä kasteiselle ruoholle. Kuinka usein saankaan hulluja vastauksia, kun kysyn teiltä jotain."

Molemmat tytöt purskahtivat heleään nauruun.

Toisen korkea ääni suli toisen matalampaan yhdeksi ainoaksi sointuvaksi säveleeksi, ja kaksi mustaa silmä-paria kohtasi taas toinen toistansa lystillisellä ivalla, sillä hepä tiesivät hyvin, kuka tässä kuuro oli ja kuka hienokuuloisempi satakieltä, joka tuolla ulkona, ennen auringon nousua, uudestaan vihertyvässä viikunapensastossa milloin riemasteli heleällä huilun-tapaisella äänellä, milloin taas sydämmen pohjasta haikeasti valitti.

Hämmästyneenä ja loukattuna katsahti emännöitsijä tyttöjä kasvoihin, löi sitten kätensä kovasti yhteen ja huusi:

"Työhön, letukat! Sinä, Chloris, valmistat aamiaisen, ja sinä, Dorippe, katsot, tarvitseeko herra jotain, ja tuot uusia polttopuita. Lopettakaa toki vihdoinkin hullu hihittämisenne, sillä nauru ennen auringon nousua tuottaa kyyneleitä illaksi. Viinamäen vahdin pilapuheet kummittelevat varmaankin vielä teidän päissänne. Nyt suoriutukaa pois, eikä kukaan saa koskettaa ruokaa, ennenkuin on järjestänyt tukkansa!"

Tytöt tuuppasivat toisiansa kyynärpäällä ja jättivät naisten huoneen, jota päivän koitto avonaisen katon kautta yhä enemmin ja enemmin valaisi.

Se oli komea marmoripilarien ympäröimä paikka, joka osoitti rakentajansa varallisuutta, sillä lattiassa, jolla emännöitsijän tuoli seisoi, oli runsaasti värikuvia, joita eräs taiteilija lähellä olevasta Syrakusasta oli yhteenasettanut eri värisistä kivistä kauniiksi mosaikiteokseksi. Ne esittelivät nuorta Dionysius-jumalaa, Hyadeneja, jotka häntä suojelevaisesti ympäröivät, ja kirjavina kuvina kaikkia niitten taivaallisten olentojen lahjoja, jotka suojelevat puutarhoja ja vainioita, sekä nysäiläisen jumalan antimia. Jokainen erityinen kuva ja koko taulu oli ympäröitty somalla reunuksella.

Takka, jonka puoleen Semestre juuri kumartui liehtoaksensa hanhen siivellä kytevään hiileen, oli keltaisesta marmorista.

Nyt palasi Dorippe ja ilmoitti lyhyesti, että herra tahtoisi vasta sitten tulla viedyksi ulkoilmaan, kun aurinko olisi korkeammalla, ja toi käskyn mukaan kyhmyisestä öljypuusta uusia halkoja sekä mantelipetäjän käpyjä, jotka nopeasti syttyvät palamaan ja hyväillen ympäröivät kirkkaalla liekillä puuta, siksikuin sen tuli niihin yhdistyy.

Räiskyen lensivät hehkuvat kipinät rätisevistä puista avonaista kattoa kohti ja niitten mukana kohosi lämmin savu pystysuorana alkavan aamun puhtaasen, viileään ilmaan; mutta kun ovi naisten huoneesen avattiin, karkoitti vetotuuli harmaan leijuilevan pilarin syrjään, hanhen siivellä löyhyttelevää Semestreä vastaan.

Hiukan yskähtäen, pyykkäsi hän silmiänsä sinisen peplosinsa reunalla ja kääntyi närkästyneenä kutsumattoman tulijan puoleen, joka uskalsi tällä ajalla avata naisten huoneen pääovea. Mutta heti tunnettuansa sisääntulijan, nyykäytti hän ystävällisesti päätänsä, mutta kuitenkin jonkinlaisella ylevällä jäykkyydellä, kohotti itseänsä hiukan, mutta sen sijaan, että olisi mennyt vierasta vastaan, laskeutui hän jälleen istumaan. Sitten asettautui hän entistä mukavammin istuimellensa ja mutisi ystävällisen tervehdyksen sijaan muutamia epäselviä sanoja.

"Iloitse!" huudahti vanhus emännöitsijälle syvällä äänellä. "Suo minulle sijaa takkanne ääressä, sillä aamu on kylmä. Ennen tuloansa antaa Helios omiensa kokea kylmyyttä, jotta he kaksinkertaisella kiitollisuudella tuntisivat lämmön suloa."

"Sinä olet oikeassa", vastasi Semestre, joka vaan muutamia sanoja oli ymmärtänyt vanhuksen puheesta, "täytyy olla kiitollinen lämpimästä tulesta; mutta minkätähden sinä menet ulos tällä iälläsi ja näin aikasin, nyt kun puut tuskin vielä ovat puhjenneet, paljaassa chitonissa ilman manttelia ja sandaleja? Te tuolla ylhäällä olette monessa kohden toisenlaisia, kuin muut ihmiset, ja tarkenette hyvin, mutta hattua ei sinun kuitenkaan tarvitsisi hävetä, Iason, sillä sinun hiuksesi ovat yhtä valkeat kuin minunkin."

"Ja päälaelta", naurahti vanhus, "ovat ne pudonneet aivan. Teille naisille on aine tuolla ylhäällä uskollisempi kuin meille, se kiittää teitä kai paremmasta hoidosta. Minä en tarvitse hattua, en kenkiä enkä vaippaa! Vanha maanmies ei huoli aamun kylmyydestä. Poikana olin minä yhtä vaalea, kuin sinun herrasi tytär, valkeaverinen Xanthe, mutta nyt ovat pääni ja kaulani, käteni ja jalkani ja kaikki ne paikat, joissa villainen chiton ei peitä ihmistä, ruskeat kuin viinasäkki, ennenkuin se ripustetaan savuun, ja tämä tumma väri on kuin suojeleva vaate, vieläpä parempikin, sillä se ei auta minua ainoastaan kylmyyttä helposti kärsimään, arvelen minä, vaan myöskin kuumuutta. Minulla ei ole mitään muuta valkoista kuin parta tässä leualla, harvat hiukset päälaella ja, jumalille olkoon kiitos, nämä kaksi riviä moitteettomia hampaita."

Iason hiveli tätä sanoessaan kovilla ruskeilla sormillansa ensin vahvojen hampaittensa ylä- ja sitten alariviä; mutta emännöitsijä vastasi suipolla suulla, sillä hän koetti hyvin tarkkaan salata varsin monta vaillinaisuutta omien huuliensa ta'a:

"Teille ovat hampaat yhtä uskolliset, kuin hiukset ovat meille, sillä miehet tietävät käyttää niitä paremmin kuin vaimot. Nyt näytä, mihin ne kelpaavat. Meillä on hyvää juustolientä nummekukan nuppujen kanssa ja kuivattua lampaan lihaa aamiaiseksi. Jos palvelustyttö vaan kiirehtii, niin eipä sinun tarvitse kauan odottaa. Meidän taloomme on jokainen vieras, ei ainoastaan ystävä, tervetullut."

"En minä tullut syömisen tähden tänne", vastasi vanhus. "Minä olenkin jo syönyt eineeni. Sydämmessäni on jotain, josta tahtoisin sinun, ymmärtäväisen emännän, niin, uskallanpa sanoa, tämän talon emännän ja sen ainoan tyttären uskollisen hoitajan, kanssa puhua."

Tämän puheen kestäessä kurotti Semestre ryppyiset kasvonsa vanhusta kohti, avasi silmänsä niin suuriksi, kuin taisi, ja huusi sitten kiivaasti takan ääressä askaroivalle Dorippelle:

"Me tahdomme olla yksinämme!"

Tyttö meni hitaasti ovelle ja koetti piilottautua esiin pistävän oven pielen taakse, kuunnellaksensa siellä; mutta Semestrepä huomasi hänet, kohosi istuimeltansa, ajoi hänet, myrtinsauvalla uhaten, ulos ja huusi:

"Ei kukaan saa tulla sisään, ennenkuin minä kutsun teitä. Ei Xanthekaan saa häiritä meitä."

"Ettepä te sittekään jää yksinänne, sillä tuommoiseen pariin yhtyvät pian Aphrodite ja kaikki Erotit", huusi tyttö, hyppäsi yli kynnyksen, ja paukahtaen lensi ovi kiinni hänen jälkeensä.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Semestre, ja katsoi epäileväisesi nauravan jälkeen. "Ei voi sanoin kuvailla, Iason, kuinka paljon harmia saa kärsiä noista palvelijoista; varsinkin senjälkeen kun ovat tulleet huonokuuloisiksi."

"Huonokuuloisiksi?" kysyi vanhus kummastellen.

"Niinpä niinkin, tuskinpa he ymmärtävät kolmea sanaa oikeen, samaten Xanthekin, joka vast’ikään on päässyt kahdeksannelletoista, alkaa kärsiä kuuroudesta."

Vanhuksen kauniissa kasvoissa vilahti pikainen hymyily ja korottaen ääntänsä, sanoi hän mielistellen:

"Ei jokainen saa iloita niin hienoista aisteista kuin sinä, rouva Semestre; onko sinulla aikaa kuunnella minua?"

Emännöitsijä nyykäytti toiselle myönnyttäväisesti, nojausi lähinnä uunia olevaan pilariin, tuki molemmat kätensä sauvaansa ja kumartui yläruumiillaan eteenpäin osoittaaksensa, että hän aikoi kuunnella tarkasti, eikä tahtonut kadottaa ainoatakaan sanaa hänen puheestansa.

Iason seisoi aivan häntä vastapäätä, ja heidän tarkastellessa toisiansa oli hän varovaisen kissan kaltainen, joka odottaa vähemmän nopean, mutta vahvemman lammaskoiran päällehyökkäystä.

"Sinä tiedät", aloitti vanhus, "että kun me molemmat kauan aikaa sitten, sinä imettäjänä ja minä pehtorina, tulimme tähän taloon, olivat nykyisten herrojemme kauniit maatilat jakamattomina heidän isällänsä. Kolme poikaa olivat jumalat lahjoittaneet vanhukselle. Vanhin, Alkiphron, jota sinä olet pienenä lapsena ravinnut ja poikana hoitanut, muutti vieraalle maalle, tuli Messenessä suureksi kauppiaaksi, ja isän kuoleman jälkeen korvattiin hänen vahinkonsa runsaasti kullalla, hopealla ja kaupungissa meren rannalla olevalla talolla; maatilan jakoivat Protarchos ja Lysander. Minun herrani, näistä molemmista ensiksi syntyneenä, sai vanhemman talon, sinun herrasi rakensi itselleen uuden, kauniimman asumuksen. Meidän kattomme alla kukoisti yksi ainoa poika, komea Phaon, teidän kattonne alla suloinen Xanthe. Minun herrani matkusti nyt Messeneen, mutta ei ainoastaan myydäksensä meidän ja teidän öljyä, vaan myöskin puhuaksensa erään rikkaan perillisen holhojan kanssa, josta hänen veljensä oli kirjoittanut hänelle. Hän toivoo tyttöä Phaonille vaimoksi; mutta minä arvelen, että Phaon on luotu Xanthea varten ja Xanthe häntä varten. Ei puutukkaan mitään muuta, kuin että Hymen —"

"Että Hymen, arvelet sinä", keskeytti Semestre häntä, "että Hymen yhdistäisi heidät toisiinsa. Ei ole niinkään helppo perillisiä saada; eivät he anna poimia itseänsä kuni sinivatukoita. Jos hän on hyljännyt talonpoikaisen kosijan, niin näyttää se kai Protarchosta, sinusta ja teistä kaikista suotavalta, että Xanthe osoittautuu myöntyväisemmäksi, sillä silloinhan yhdistyisivät meidän ja teidän omaisuudet."

"Kaikki olisi taas yhtä, niinkuin Dionysion aikana."

"Ja teillä yksin olisi siitä etua."

"Ei, Semestre, sekä meille että teille olisi se hyvä, sillä senjälkeen, kun sinun herrasi niin onnettomasti putosi korkealta viinamäen muurilta, puuttuu täällä käskijää ja moni asia ei käy niin, kuin sen pitäisi."

"Jota mielellään tahtoisi nähdä, sen näkeekin", huusi Semestre. "Ei niissäkään kohden hoideta meidän taloamme huonommin kuin teidän."

"Minä tahdoin vaan sanoa -"

"Että sinusta näyttää teidän Phaon kyllin kelvolliselta täyttämään herrani sijaa. Minä ajattelen toisin siitä; ja jos näin jatkuu, silloin oppii Lysanderkin taas käyttämään jalkojansa."

"Parantuva tarvitsee rauhaa, ja koska riita sinun ja minun emäntien kuoleman jälkeen ei ole lakannut -"

"Me emme koskaan vielä ole häirinneet rauhaa."

"Ja meistä on riita vielä vastenmielisempää kuin teistä, mutta kuinka usein onkaan tappelua ja sinisiä mustelmia syntynyt paimenten ja viinatarhurien kesken lähteen tähden, joka on meille yhteinen, ja kauniisti rakennettu silta rannalla marmoripenkkineen on jo tullut turmelluksi ja on kokonansa joutuva rappiolle, koska sinun herrasi arvelee, että minun herrani täytyisi työn kulungit -"

"Ja minä vahvistan häntä joka päivä tässä uskossa. Me olemme laittaneet entiselleen lähteen uuden ympäryksen, ja sentähden on aivan kohtuullista, jos hän tahtoo, että Protarchos antaa korjata sillan muurit. Me emme anna perää ja jos te..."

"Jos me kieltäydymme noudattamasta Lysanderin mieltä, niin tulee siitä juuri tuo riita ja tappelu, jota minä tahtoisin estää Phaonin ja teidän Xanthen yhdistämisellä. Sinun herrasi on oppinut seuraamaan neuvoasi, aivan kuin sinä olisit hänen armas äitinsä. Semmoisen tavalla sinä hoidatkin tuota sairasparkaa, ja jospa sinä vaan tahtoisit -"

"Lysanderilla on toiset tuumat, ja hakeehan Phaonin isä pojallensa erästä perillistä!"

"Mutta ei ainakaan nuorukaisen onneksi, ja enkähän minä tule sinulle Protarchon nimessä."

"Niinpä se sitten olet sinä, joka olet keksinyt nämä tuumat; mutta minä pelkään, kuitenkin ilman seurausta, sillä johan minä sen sinulle sanoin: minun isännälläni on toista mielessä."

"Niinpä koeta sinä häntä voittaa meidän puolellemme, ei, ei ainoastaan meidän puolellemme, mutta sille, jonka täytyy paraiten hyödyttää tätä taloa."

"Ei tätä taloa, ainoastaan teitä. Minua ei sinun tuumasi voi miellyttää."

"Ja minkä tähden ei?"

"Minä juuri en tahdo sitä, mitä te."

"Minä en tahdo, se on naisten vaikuttavin syy!"

"Niin se onkin, sillä minä kaikkein vähiten tahdon semmoista, jota minä en ole huolellisesti punninnut. Ja tiedä se, että Alkiphron Syrakusassa, meidän herramme vanhin veli, on eräässä kirjeessä kosinut pojallensa Leonaxille meidän tyttöä, eikä teidän perillistä, joka hänestä kaiketi näyttää liian vähäiseltä omaa taloansa varten. Me olemme ilolla antaneet hänelle suostumuksemme ja näinä päivinä, kenties jo huomenna, tulee kosija sinun herrasi kanssa Messenestä tänne katsomaan morsiantansa."

"Ja kuitenkin pysyn minä sanassani: teidän Xanthe kuuluu meidän Phaonille, ja jos te tahdotte menetellä Dionysion mielen mukaan, niinkuin kohtuullisesti ajattelevat ihmiset -"

"Eikö Alkiphron, paras ja viisain kaikista ihmisistä, ole myöskin Dionysion lapsi? Hänen ensiksi syntyneelle suon minä kaikista ennen tämän hedelmällisen maatilan, ja kun rikkaan isän toimellinen lemmikki, Leonax, käskee täällä Xanthen sivulla, silloinpa ei tulekkaan puuttumaan keinoja rantarakennuksen ja muutamien marmori-istuimien uudistamiseen."

Tämän puheen aikana oli veri noussut vanhuksen päähän ja kiivaudella huusi hän:

"Sinä yhdistät ivan vääryyteen. Me tiedämme sen hyvin! Ollaksesi Alkiphronille mieliksi, teet sinä meidät kaikki kerjäläisiksi. Jos Lysander antaa tyttärensä Leonaxille vaimoksi, niin on se sinun työtäsi, ainoastaan sinun, mutta me..."

Semestre ei antanut itseänsä peljästyttää, vaan kohotti myrttisauvaansa ja keskeytti Iasonia, kovalla vapisevalla äänellä huutaen:

"Sinä olet oikeassa. Alkiphroniin on tämä vanha sydän kiintynyt, joka kerran, kun se kuulee lemmikkinsä nimeä, tykyttää se nopeasti; mutta te, tosiaankin, te olette tehneet vähän voittaaksenne meitä itsellenne. Menneenä syksynä tuli runsaampi sato, kuin mitä olimme odottaneetkaan. Viinasäkkejä puuttui, ja kun me pyysimme apua teiltä...

"Silloin sanoimme me ei, kosk'emme itsekkään tienneet, mitä tehdä tuolla siunauksella."

"Ja kukapa on tappanut harmaan kissani?"

"Se oli kiivennyt Phaonin kyyhkyislakkaan ja tappanut kauneimman kyyhkyisparin poikaset."

"Näätä se on ollut, eikä tuo hurskas, ystävällinen eläin. Teidän toimenne ovat vihamielisiä, sillä kun meidän punaisenruskea kana lensi eilen teidän puolelle, karkoitettiin se kivillä. Eiköhän Phaon ole kenties pitänyt sitä jonakin terävänokkaisena ja vahvakyntisenä korppikotkana?"

"Eräs piikatyttö karkoitti sen, koska teidän siipikarjanne päivä päivältä lihoo meidän ohralla, siitä saakka kun sinun herrasi on ollut kipeä, eikä ole sitten voinut oikeutta valvoa."

"Minua kummastuttaa, ettet sinä häpäise meitä murtovarkaiksi!" huusi Semestre. "Niin, vaikkapa sinä olisit pieksänyt minua itseäni sauvalla, sanoisit siliä kuitenkin, että jokin kuiva oksa jostakin öljy- tai viikunapuusta oli sattumalta pudonnut seljälleni. Minä tunnen teitä kylläksi. Leonax, Alkiphronin poika, eikä teidän uninen Phaon, josta sanotaan, että hän valvoo, silloin kuin hänelle paremmin sopii levätä kotona, saa meidän tytön puolisokseen. Sitä en sano minä, vaan niin sanoo Lysander, herrani ja käskijäni."

"Sinun tahtosi on myös hänen", keskeytti Iason vanhusta. "Kaukana olkoon minusta vaivata puheilla kärsivää miestä, mutta sen jälkeen, kun hän tuli kipeäksi, olet sinä herrana, ja häntä täytyisi kutsua emännöitsijäksi. Se on tosi, että sinä voit enemmän kuin kukaan muu tämän katon alla, mutta tuhat kertaa mahtavammat ovat Eros ja Aphrodite, sillä sinä vallitset padan, paistinvartaan ja pehmoisten tyynyjen avulla, mutta he hallitsevat sydämmiä jumalallisella, vastustamattomalla kaikkivallalla."

Semestre naurahti pilkallisesti, ja polkien myrtinsauvalla kovaa kivilattiaa huusi hän:

"Minun paistinvartaani on hyvä ja kenties tulee Eros sen avuksi nuolillansa, sillä Xanthe ei pidä lukua teidän Phaonista sen enempää, kuin minäkään huolin eräästä, joka seisoo tässä minun edessäni, kun hän vielä oli nuori. Eros rakastaa vaikeampia töitä! Ne jotka noin yhdessä kasvavat ja tapaavat toisensa aamulla, päivällä ja illalla, ne tottuvat toisiinsa hyvin, niinkuin jalka kenkään ja kenkä jalkaan, mutta sydän jäi haavoittumatta. Mutta jos joku kaunis vieras voidellulla tukalla ja kauniissa puvussa yhtäkkiä tapaa neidon, silloin asettaa Kyprisin poika nuolen kultaiselle kaarelle."

"Mutta hän ei ammu sitä", huusi Iason, "jos hän tietää, että toinen vasama on jo sattunut neidon sydämmeen. Jokainen voi voittaa jokaisen tytön, mutta ei sitä, jonka sielu on täytetty rakkaudella toista nuorukaista kohtaan."

"Harmaapäinen nuoripoika puhuu kokemuksesta", vastasi Semestre nopeasti. "Ja teidän Phaon, palaisiko hän tosiaankin rakkaudesta meidän tyttöömme? Oho, kuinka hän voisi sitten kosia toista tai antaa kosia; sehän on aivan sama asia. Mutta minä olen pahoillani, että olen paljon puhunut. Tiedä siis, että minä tunnen paremmin kuin sinä meidän Xanthemme, ja hän haluaa yhtä vähän leikkikumppaniansa, kuin pilari tuolla vasemmalla puolella uunia kaipaa sitä, joka on oikealla puolella, vaikkapa ne ovat olleet yhdessä kylläksi kauan saman katon alla."

"Tiedätkö sinä, mitä marmori tuntee?"

"Ei mitään, Iason, tietysti ei mitään, se tahtoo sanoa juuri niin paljon kuin Xanthe Phaonin suhteen. Mutta mikä melu on siellä oven takana?"

Emännöitsijän vielä puhuessa aukesi yksi ovenpuolisko hiukan ja siitä syntyneestä aukosta huusi piika Dorippe:

"Saammeko tulla? Täällä on sanansaattaja Protarcho'lta."

"Päästä hänet sisään", huusi Semestre innoissaan, ja nyt aukeni ovi kokonansa ja naistenhuoneesen astuivat molemmat tytöt sekä Mopsos, iloisen Chloris'in veli, heidän kanssansa. Viimemainittu riippui hänen käsivarrellansa, ja kun Mopsos oli tullut pylväskäytävään, otti hän leviäreunaisen matkahatun pois hänen ruskeilta kiharoiltansa, mutta musta Dorippe kävi hänen takanansa ja työnsi vitkastelevaa naisten huoneen kynnyksen yli, niinkuin venettä työnnetään mereen.

Emännöitsijän kiihkeisiin kysymyksiin antoi hän vastaukseksi, että Protarchos on myynyt herran öljyn yhtä kalliisen hintaan kuin omansakin, ostanut naapurillensa Kleonille kaksi uutta hevosta, ja lähetti hänet näitten kanssa edeltäpäin. Jos ei tuuli käänny, niin voi hän jo tänään tulla.

Puhuessaan veti hän varovasti paperikaistaleen vyöstä, joka piti koossa hänen valkoisella reunustettua sinistä chitonia vyötärän yläpuolella, ja ojensi sen Semestrelie tervehdyksellä herrallensa.

Emännöitsijä tarkasteli keltaisen lehden kumpaakin puolta, käänsi sen vielä kerran ympäri, vei sen aivan lähelle silmiänsä ja katsahti sitten hidastellen ja vastenmielisesti Iasoniin. Nyt hänen täytyi vihdoinkin saada tietää, ett'ei hän ymmärtänyt lukea, mutta Xanthe osasi selittää kirjoitettuja lauseita ja hänenhän täytyisi piakkoin tulla aamiaiselle.

"Luenko minä?" kysyi vanhus.

"Sitä taitaisin itsekin, jos vain tahtoisin", vastasi emännöitsijä ja veti sauvalla teräviä ja tylsiä kulmia lattiaan, ikäänkuin tahtoisi hän kirjoittaa. "Minä kyllä voisin sitä, mutta minä en kuuntele mielelläni uutisia tyhjällä vatsalla, ja se, mitä tässä kirjeessä sanotaan, koskee, luulisin minä, minua eikä ketään muuta. Mene, Dorippe, ja käske Xanthe aamiaiselle!"

"Minä tiedän jo, mitä tuossa seisoo", huusi tyttö, joka vastahakoisesti nyt jo tahtoi erota kumppaninsa veljestä, joka häntä sydämmestänsä rakasti ja joka olisi vielä paljon kertonut hänelle matkastansa Messeneen.

"Mopsos on kertonut sen meille: herran veljenpoika Leonax, Alkiphronin poika, on seuraava enoansa ja aikoo viipyä vieraana, ei tuolla Protarchon luona, vaan meidän talossamme. Hän kuuluu olevan komea poika; vielä pitempi kuin Phaon, ja Mopsos sanoo, että Alkiphronin puoliso on pistänyt kätensä syvälle kukkaroon meidän herramme Messenessä toimitettavan asian tähden ja on ostanut kultaisia rannerenkaita ja naistenpukuja, myös senlaisia, joita arvoisat rouvat kantavat."

Semestren rypistyneissä kasvoissa vilahti hänen tätä kuullessaan ilon ja toivon hymyily kuni kevään henkäys talven lehdettömäksi tekemän puutarhan yli. Hän ei ajatellut enään sitä vahinkoa, jota uutinen voisi tuottaa hänen tyhjälle vatsallensa ja samassa, kuin hän näki sisällisen silmänsä edessä sinisen rouvan puvun liehuvan ja Xanthen rikkaan morsiuslahjan hohtavan, kysyi hän kiireesti tervetulleelta sanansaattajalta:

"Puhuuko hän totta? Ja miten on vaatteiden laita?"