Part 3
Ptruu! On tuossa kullan maja, Seiso, ruuna! Ptruu! No, niin! Yritin jo ohi ajaa Vaivuttua tunnelmiin...
Napsis! Kolkkaan oveansa Nyt se auki rapsahtaa... Tervehtii jo suukollansa — Viereheni istahtaa...
Rakkaus.
(Haaveilevan tytön päiväkirjaan).
Rakkaus on mairesana Kultainen ja kallis: Ken sen tulla huulillensa Turhanpäiten sallis...
Rakkauden alkulähde Onpi itse Luoja. Rakkaus on maisen onnen, Taivaisenkin tuoja.
Elo rakkautta vailla Ois kuin luomakunta, Joka ilman aurinkoa Jäätä ois ja lunta.
Vanhemmat ne rakkautta Lapsillensa suovat, Vastalahjaks lapset myöskin Rakkautta tuovat.
Rakkaus se sankareita Urhotöihin johtaa, Rakkautta kiitollista Kansaltaan he kohtaa.
Rakkaus on kaikkein pyhin Sydämien kieli, Rakkauden uhrilehto Puhtahin on mieli.
Haaveillessa.
(1880).
Nyt haaveunelmani taasen johtaa Mun ihanuuksiin päällä maan; Lie mitä täällä, silmiini ne kohtaa: Sen aarteet kaikki nähdä saan.
Mut sittenkään en viihdy, tullut vaikka Jo olen itse Eedeniin, Mi aina ollut salattu on paikka — Sen seutuin saavun suloisiin.
Oi ihmekauneutta! Kukkaiskehdot Ne loistaa, päilyy, purppuroi, Ja sävelhurmassa soi laaksot, lehdot Vaan täälläkään en olla voi.
Ja kiidänkin jo tuonne tähtitarhaan Mä kimmeltävän kiiltävään. Mut keskessä myös ikivalon parhaan Käy kaiho yhä yltymään....
Mä mitä tahdon? Maahan jälleen tulla Sun luokses impi armahin! Sä haaveitteni korkein määrä mulla Ja suoja onnen Eedenin.
Eräälle tytölle.
(1881).
Mä kiitän suurta onneain, Min saanut olen sulta: Mun sortumasta elossain Sä estit, impi kulta.
Kun silmäsit, maa, taivas, oi, Kuin katsehesi hohti! Se uuden elon minuun loi Ja valohon mun johti.
Ah, tähtenäni loistellos Mun elämäni tiellä, Ja lakkaamatta paistaos — Ja kuollessakin vielä!
Iltatuulelle.
(Unessa syntynyt).
Iltatuuli lauha, oi, Seisahdu ja kuule, Kuinka kanteleeni soi Nyt sä ällös tuule!
Kohta kun taas leijumaan Lähdet ilmanteitä. Muista, ett'et unholaan Säveleitä heitä:
Kaiun niistä mukanais Viedäksesi varmaan, Että sointu hellin sais Korvaan immen armaan.
Iloluontoinen.
Varmaan Luoja iloiseksi Minut onpi luonut, Koska iloisen on luonnon Lahjakseni suonut.
Iloks ollut syntymäni Myös lie vanhemmille, Koottu naapurit kun kaikki Oli varpaisille.
Siksi munkin mieleni on Iloisena aina, Eikä mua musta murhe Rasita ja paina.
Ja jos suru synkkä, raskas Kohtaisikin milloin, Ilo-, riemurallatusta Viheltelen silloin.
Kielletäänkö riemuiluni Ihmisasunnoissa, Kankahilla ilakoitsen Sekä lehdikoissa.
Kankahilla, lehdikoissa Heläjääpi kaiku. Myötätunnoin kiiriskelee Riemun vastaraiku.
Jos on yltäkylläisyyttä, Nautin ilomieliä. Puutepalaakaan en tahdo Kyyneltäen niellä.
Sinne riennän, missä riemun Ruusuja vain hohtaa, Ikävyyden saareen tahdo Askelta en johtaa.
Lemmityltä lakkaamatta Vaihtaa mun on kuosi — Eihän kauan perhonenkaan Yhtä kukkaa suosi.
Vanhanako muka vasta Käännyn vakavaksi? Miksi? Eihän vanhuus sillä Siirry tuonnemmaksi!
Ei saa iloiseksi luotu Muuttaa Luojan työtä: Läpi elon siksi kannan Riemun helkkyvyötä!
Minustakin siis uneksui...
Hän uinui riippuverkossaan Mun tuossa armahain. Niin tuuli häntä tuudittaa, Kuin keijukaista vain.
Kai suloista ja ihanaa Hän nähnee unelmaa, Kun rusohuuliin, -poskusiin Nyt hymyn ilme saa.
Ah, minustako uneksuu? Noin heti aatellen Mä hiivin luo ja hehkuvan Soin hälle suukkosen.
Hän havahtui ja kertoi näin: "Et uskoa sä voi, Kuin unen kauniin Unetar Mun juuri nähdä soi".
Sä minustako uneksuit? "Niin, — kyllä sinäkin Mun kanssain olit yhdessä, Kun mentiin puotihin.
Ja puodin hyllyt kalleimmat Sen täytti tavarat. Ja sinä käskit: "Osta vaan Kuin paljon halajat".
Siis minustakin uneksui! Tuo liikuttavaa on, Ett' oikein sydän sylkähtää Kohdalla — lompakon...
Ulkoluku.
Kinkerillä eessä kirkkoherran Pekka Pii, se koiranleuka, kerran Luki sekä laakereita niitti, Sillä kirkkoherra häntä kiitti Sanomalla näin: "Varmaan, ystäväin, Sisäluvussa ei suinkaan sulle Vertaistasi toista täältä tulle?"
Väkijoukko suhki keskenänsä, Kademielin sekä ihmeissänsä, Joku kuiski myöskin pilkallansa: "Luki noin hän ulkomuistiltansa". Kirkkoherra kai Tämän kuulla sai, Koska virkahti se mustapuku: "Koitellaanpas, kuin käy ulkoluku".
Silloin Pekka puikki ulkosalle, Juoksi tuvan akkunan hän alle, Siihen hiljallehen koputellen, Pokkuroiden sekä kumarrellen, Loihen tosissaan Sitten lausumaan: "Herra kirkkoherra, suvaitkaatte — Ulkolukua nyt koittaa saatte".
Ensi lempeni.
(Kokoelmasta "Barytonisten").
Nyt kuihtunut on kukka, Min sulle ojensin, Ja hälvennyt on kauas Jo laulun kaikukin. Oi, kuinka nähdä soisin Sun riemus puhtoisen Ja uudet kukat antaa Ja laulaa jällehen. Mun lempeni on sun, Lemmittyni mun! Niin, — lempeni on sun, Lemmittyni mun!
Ah, kauaksi jos tullut En oisi erillein, Niin kevään aarteet toisin Mä sulle impyein. Vaan loitolla nyt ollen, Mä sua kaipaan vaan. Oi, eipä tähtönenkään Suo tielle valoaan. Mut lempeni on sun, Lemmittyni mun! Niin, — lempeni on sun, Lemmittyni mun!
"Eromme parhain".
(Kokoelmasta "Barytonisten").
Iltaisin, oi lemmittyni, Aurinko kun uinahtaa, Tummat varjot äänetönnä Niityt, kankaat verhoaa, Tuulenhenki ainoastaan Rauhaa häiritseepi vain, Lempinetkö mua vielä, Niinkuin lapsuusaikanain?
Elä silloin mua muista Katkerasti aatellen, Vaikka tietämättä poistuin, Sinut yksin jättäen. Omaksein et voinut tulla; Sydämeni uhrasin. Eromme siks oli parhain Sulle sekä mullekin.
Arvostelusta ja arvostelijoista.
(Vastaus kiertokyselyyn).
Vain harvalla on kyky taitajaksi, Mut jokahinen arvostelijaksi Kuin luotu uskoo olevansa. Ja työtä tehden tullaan taitajaksi, Mut työttä päästään arvostelijaksi, Kuin aivan ilman aikojansa.
Jos hyödyks arvostelu olla voisi, Niin työ ja kyky tarpeellista oisi Myös mahtipontisille noille Herroille arvostelijoille. Mä onneks itse arvostelijaksi En kelpaa, enkä — arvosteltavaksi.
TILAPÄISIÄ
Tervehdys eduskunnalle.
(1/2 1913).
Kevättuuli tuntui käyvän, Riemu täytti kaikki rinnat, Vastaisuudentaivas varsin Rusohohteisna helotti. Kansa uskoi itsellensä Onnen-ajan armahaisen Kovin koittavan suloisen, Eduskuntalaitos uusi Saatihin kun Suomehemme.
Riemun syytä runsahasti, Aihetta myös auvomielen Kyllä siinä oli kyllin, Kansakunnan kutsunnasta Valittuina vaalin kautta Kun sen naiset sekä miehet Poloiselta Pohjanmaalta, Idän raukalta rajalta, Etelä- ja Länsi-Suomen, Savon, Hämeen seutuvilta Yhden orren alle yhtyi Yleväisin yhteishengin, Tukemina yhteistunnon Valvomahan, vaalimahan Maansa, kansansa parasta, Aivan niinkuin perhepiiri Pirtiss' yhdessä asuen Työnsä kaikki toimittaapi Kotikullan kunniaksi Sekä itsensä iloksi, Omaksi on onneksensa.
Mutta kohta kaunihimmat Haavehattarat hävisi, Luhistuivat ilmalinnat, Eduskunnan keskuudessa Ruma riitahenki rietas Kun sai suuren niin sijansa, Että onni isänmaamme, Kansan paras kaikkityyni Edustajilta unohtui: Verivihollisten lailla Siskot raastoi siskojansa, Veljet solvas veljiänsä, Ollen suurelle osalle Isänmaata arvokkaammat Puolueittensa pyrinnöt... Siinä vielä kun sivulla Itämyrsky möyryeli, Vihamiehet vaaniskeli, Niin jo kertoja on neljä Erillensä Eduskunta, Hajallensa hajoitettu...
Tänä päivänä kun taasen Kokoontuupi Eduskunta, Joka asunnon on saanut Ylen sievän ja sopivan Heimolassa herttaisessa, Sukupirtissä somassa, Jättäköön se jälkehensä Oven taakse tullessansa Vihurien vietäväksi Kauas korpien povehen Riitahengen riettahaisen, Pahat puoluepyrinnöt. Turhanpäinen sanatulva Kunnon, tarmon kuolaimilla Päitsilöihin pantakohon. Tehtäköhön tosityötä, Joka luopi, ei hävitä.
Muistettakoon ennen muuta Vaalia ja valvatella Kansamme ikiparasta, Menestystä isänmaamme.
Elköön ilmoisna ikänä Ilkeäinen intohimo Riita, puoluepyrintö Saastuttako Heimolata, Jonka rakkaus rakensi, Suomalaisuuden sijaksi, Sillä suomalaisuudessa Ainoa on elinehto Koko meidän kansallemme.
Edustajat arvokkahat — Sekä naiset että miehet — Antakohot yhteistunnon Sykähdytellä sydäntä, Rintojansa lämmitellä. Olkoon rakkaus rajua Kohti Suomea suloista, Kallista myös kansoamme, Että pääsevät perille Vihamiehet myrkkymielet Koko Suomen kansakunnan Yksimielistä olevan, Kuten onpi oltavakin Sukupuuta suojellessa, Varjellessa itseämme, Syöksemästä, saattamasta Kansaamme perikatohon, Vihollisen saalihiksi...
Tässä mielijohtehessa Kokoontuu jos Eduskunta, Eikä riidassa, vihassa, Silloin työlle siunausta Taivas suopi suurin määrin. Sekä tyhjäksi tekevi Vihamiesten ilkivietit, Kadehtijain juonet kaikki... Mutta isänmaa ja kansa Onnen saavat oivallisen.
Eduskunnan naiset, miehet, Terve taasen tultuanne!
Muistojen päivänä.
(18/9 1913).
Niinkuin nytkin, myöskin silloin syksy liikkui yli maan, Viljat korjattuina oli aumoissa ja laareissaan, Kylvö uusi, toivein tehty, kaunihina odelmoi, Turvattuna talven kylmää kansa odotella voi.
Mutta kevään ihmetaika silloin siipiänsä löi, Synkkyys seestyi, syksyilma kirkkahana säkenöi, Ihmisrinnat paisumahan saatti riemutuntehet, Mieliin kangastivat uudet toiveet ruusunhohteiset.
Mistä keväthenki johtui keskeen synkän syksysään? Mikä riemuntunnelmihin rinnat saatti syttymään? Valtio- kun -päivät avas silloin jalo ruhtinas, Siitä kevääks syksy vaihtui, kansa oli riemukas.
Ruhtinaan tuon rehdin sekä mieleltänsä ylevän, Aleksander II:sen sydän, suuren hyväntekijän, Tunsi, ettei hallitsija kansakuntaa sortaa saa, Vapaudessa kun kukka kansain onnen versoaa.
Valansa myös oli hälle pyhä, peruuttamaton! Ja kun pieni Suomen kansa kansakuntain joukkohon Oli korotettu, niin hän ohjiin omain vaiheiden Itsensä sen salli tulla, säädyt koolle kutsuen.
Kuni luonto talvisesta unestansa heräjää, Säteet päivän lämmittävän peltomiestä kiirehtää, Samoin nousi Suomen kansa uuden ajan koittohon — Kevätkylvöhönsä riensi, vaikka syksy synkkä on.
Kansa kevätinnoissansa ojat loi ja johti veet, Perkas, kynti, ohjaksensa otti jalot ihanteet: Pimeyden kahleet murtain, sijaan valistuksen tuo, Lakejansa laati, jotka turvan jokaiselle suo.
Työllä, jolle elinidun antoi yhteisrakkaus Ruhtinaan ja kansan, ollut onpi suuri vaikutus: Suomi kehityksessänsä korkealla heijastaa, Että katsellessa mointa kummastuttaa maailmaa.
* * *
Vuotta viisikymmenisen Siitä armaasta ajasta Onpi ijankaikkisuuden Rullan juossut ympärille, Kun se kylvö kylvettihin, Joka tuotti onnentouon Siunaukseks Suomen kansan.
Aivan siis on suuri aihe Muistojuhlahan nyt meillä Suloisessa Suomessamme, Kun on päällepäätteheksi Sato saatu korjatuksi, Siemen uusi kylvetyksi, Kuten sinä syksynäkin, Josta alkoi uusi aika Kehityksen kansallemme.
Mutta voiko meidän kansa Istua nyt ilopuulla, Vaikka muistot maanittavat Juhlimahan juhlamiellä?
Eipä totta tosiansa Tahdo nousta riemutunne, Sydän sykkäillä ilosta.
Miksi on surussa Suomi, Murehessa meidän kansa?
Siksi on surussa Suomi, Murehessa meidän kansa, Kun on tullut toinen aika, Aika toinen ankarampi, Kuin se oli armas aika, Jolloin syksy kevähäksi Suomen kansalle sukesi.
Tosin syksy on tämäkin Aivan kesänkaunis ollut, Mutta silti ihmismielet Ilottomina elävät, Sydämissä suomalaisten Asustaapi synkkä syksy, Raudanraskahina rinnat Huokoavat huoliansa.
Taantumuksen musta mahti Tuonut onpa turmahallan Vaanimahan vainioita, Vielä riistääpi sitäkin, Mikä saatu säiliöihin Onpi vastaisen varalle.
Varsin valapattoisesti Rikottu on valat vahvat, Lupauksetkin lujimmat. Joiden perupohjustalle Rakentamamme rakennus — Olemus on kansallinen — Murskata on maahan mieli. Halpamielisyys on häijy Jalouden jalkoihinsa Aivan polkenut peräti, Jotta ohjat oikeuden Väkivallan on käsissä. Vastaisuuden taivasranta Synkkä on ja sysimusta, Paksun pilven peittehessä, Josta säihkyvi salamat, Ukkospilvet uhkoavat Koko meidän kansakunnan Suomalaisena sukuna Sulloella surmansuuhun, Syöstä kuoleman kitahan.
Kuinkas voi nyt murhemaassa Surumaassa surkeassa Sydän sykkäillä ilosta, Rinta riemutunnelmista?
* * *
Vaan nyt meillä päivä on muistojen, Me suurta nyt vietämme juhlaa! On väärin, murheita vaiertaen, Jos kallista hetkeä tuhlaa.
Nyt huolemme kaikki haihtua saa, Kuin ollunna oisi se unta, Syy toiveiden päivään on katsahtaa, Ei aatella talvea, lunta.
On tuntomme puhdas, pystyssäpäin Me astumme tuomittaviksi Ja kysymme: "Väkivallalla näin On syytöntä rangaistu miksi?"
Ja rikos jos oisi tehtynäkin, Sen sorto on aikahan saanut, Kun oikeus pyhä ja ylevin Nyt vaikuttamasta on laannut.
Vai rikokseksiko katsottanee, Jos maatamme rakastamme, Jos lempemme lämmöllä vaalielee Äidinkieltä, uskontoamme?
Ja ruhtinasta me rakastetaan Myös lähinnä Taivahan Luojaa, Jos kautta omien lakien vaan Hän maata ja kansoa suojaa.
Vai rikosko on, ett' uskolliset Me mielestä rehellisestä, Kuin harvat olemme ollehet? Ei vilppiä tuntomme kestä!
Jos rikosta ei, niin miksikä on Näin rangaistu sortaen meitä? Miks saatettu on epätoivohon, Kun hyveiden kuljemme teitä?
Vaan nyt nämä juhlahetkenä pois Me tahdomme mielestä puistaa, Ken silloin murheensa orjana ois, Kun kansansa onnea muistaa?
Ah, muisto se kallis velvoittakoon Nyt kaikkia toimeen ja työhön, Ett' aamun me kirkkahan nousemaan Taas saisimme Suomemme yöhön.
Siis rintamaan joka nainen ja mies, Kuin isämme keväisin innoin! Ja täyteen lieskahan lempemme lies Yksmielisin, hehkuvin rinnoin!
Vain aikansa kestävi myrskysää. Ja syksyllä käypi jos halla, Niin toisena vuotena tähkäpää On jo kypsänä kaikkialla.
Ei vääryys ja vilppi ja sortokaan Voi jatkua semmoisenansa, Vaan kaatuvat pois mätähaavoissaan Ne syytöntä sortaessansa.
Ja työ sekä lempemme taika on, Mi voittavi pyytehet halvat, On aseemme kirkas ja tahraton, Mi taittavi kurjien kalvat.
Ja kansamme onni ja isänmaan Työn olkohon ydin ja juuri, Ei sortaja menesty aikeissaan, Kun lempemme voima on suuri.
Kun kansamme kansaksi luotihin, Myös tehtävä suotihin sille. Ja rangaistus suuri ja ankarin Sen on säädetty sortajille.
Ja varmaan rangaistus kohtaava on, Mut Suomelle koittavi huomen. Syyt' ei ole siis epätoivohon, Vaan syytä on juhlia Suomen!
Ja Luojaasi, työhösi luottaos vaan, Sä Suomeni, suojaama Herran. On onnesi päivä kirkkahinnaan Sun ihana koittava kerran.
Eläköön Suomi!
Tervehdys ja kädenlyönti Sotaurhosankarille.
(5/6 1914).
Ihastellen ihmiskunta, Kansat suuret, kansat pienet, Sotaurhoista puhuvat, Haastelevat sankareista, He kun hengen uhroavat, Hurmehensa huppeloivan Ilomielin isänmaansa Vapautta varjellessa Vielä maille vierahille Käyvät miekan mittelöihin, Missä tietävät tyrannin Sortotöitä suorittavan, Taikka missä vihamiesi Rauhan vain on rikkonunna.
Sotaurho moinen uljas Nähdä meillä tänään tässä Kunnia on keskessämme Virkeänä, pirteänä, Reippahana ryhdiltänsä, Käynniltänsä kerkeänä, Vaikka vuosikymmeniä Kahdeksan kai kohta onpi Hartioillansa hänellä.
Vaan kun vielä vanhanakin Silmissä on ihmesäihky, Mieli täynnä innostusta, Kuinka onkaan ollut ennen Pyhän nuoruuden ajalla Verenkierto kumman kuuma, Sydän tultatuprahtava, Silloin kun hän lähti sinne Suurille sotakedoille, Miesten tappotanterille Uhraamahan uljahasti Nuoren hengen ja verensä Hälle vallan vierahien Kansain vapauden vuoksi!
Katsein kunnioittavimmin Arvo suuri antakaamme Lapset laihan aikakauden, Innottoman, kunnottoman, Revityn ja raatelevan Sotaurhosankarille, Joka epäitsekkäästä Uhriks onpi astununna Kansakuntain kallihinta Vapautta vaaliessa.
Kunnioitusta on kyllä Sotaurhosankarimme Tuolla saanut Tanskanmaalla: Kuningaskin siellä kutsui Kuni veikon vierellensä Puolisonsa vastapäätä, Ansiosta arvomerkein Rehti myöskin vielä rinta Koristettiin kaunihiksi.
Mutta silti syytä meillä Tuttavilla, ystävillä Antoa on auvomiellä Yksimielinen ihailu, Kunnioituskiitoksemme Maamme potralle pojalle Sekä myös samalla siinä Sydämistä sykkivistä Totisesti toivotella, Että hän eläisi kauan Keskessämme kerkeänä Harmaahapsinen setämme Norjana ja nuorekkaana Mieleltänsä, kieleltänsä — Oisi julma "juonaksille", Kuten onpi aina ollut Suorana hän suomalaisna Vesivellin keittäjille...
Eläköhön, eläköhön Sotaurhosankarimme Herman herttainen setämme, Meidän luja luutnanttimme!
Kuopion laulu- ja soittojuhlassa 1914.
(Ei käytetty tilaisuudessa).
Esivanhempamme meidän Ennen etsiskellessänsä Asumusta armahaista, Kotipaikkoa pyhintä, Suloisehen Savonmaahan Samotessansa kun saivat Kaskimaita katsomahan, Kalavettä viljavaista Sekä silloin nähdessänsä Kunnahilta, kukkuloilta, Rintehiltä, harjanteilta Lumouksellisen luonnon, Seudut ihmehen ihanat, Heti mieli mieltymystä Tuli aivan tulvillensa, Että rinta riemastuksin Sävelhelminä sydämen Ilolauluin laulahteli Ihastuksen ilmaisua.
Esivanhempaimme että Laululähtehen avasi Luomouksellansa luonto, Tapahtui se siitä syystä, Savolaisen heimon herkkä Sydän kun on aina ollut Kaiken kauniin ja ihanan Ihailija, ymmärtäjä Sekä kun Savossa luonto, Luonto hento, luonto hellä Lainehtiipi lauleloita, Säveleitä synnyttääpi: Ilmassa on ihme sointu Avaruuden aavan alla, Maa ja metsä, vaarat, vuoret Kummissa on kuiskehissa, Linnut siivin soutelevat Visertävät virsiänsä, Kukkuvat kevätkäköset, Sinervän salon sisällä Sinipiika soitteleepi, Laulaa laakso, järven laine, Sotkottaret ruohostossa, Aallokossa itse Ahti, Veden kultainen kuningas Kaiuttaapi kanteletta, Kedon kukkaiset koreat, Kesäheinä hempeäinen, Valkeainen talvenvaippa, Tuimat tuiskut, kylmät tuulet Laulelevat laadullansa, Sävelkielin soittelevat.
Ajan ammoisen alusta Savonmaassa suloisessa, Kun on kukkurimmallansa Luonto ollut lauleloita, Ihmisrinnat ymmärrystä, Niin on soinnut sointuisimmat, Hellimmät sävelten helmet Tulleet täällä tulkituiksi Ilon hetkinä hyvinä Taikka mustan murhepäivän Ahdistaissa ankarasti, Nostatellen nuorten mielet, Mielet varsin vanhojenkin Maan on multia ylemmä, Tehden riemut runsahiksi Säveltaioin tenhovaisin Sekä luoden lohdutusta Lemmekästä lauleloissa, Viihdytystä vienoin virsin.
* * *
On Suomi runsaan runouden maa Ja laulun koti Karjalamme. Mut muodon suloisimman sointu saa Vain täällä Savon seudussamme, Maa sävelsoinnun verraton, Kun sulo-Savo on.
Jo esi-isät ennen muinoisin He kilvan lauloi luonnon kanssa, Kun tuvat nousi korpiin synkkihin Tai salvoivat he saunojansa. Ja laulu uutta voimaa loi Ja toivehia toi.
Kun kaiku suvillansa säveleet Vei naapurien kuuluville, Nuo vihamielisinä eläneet Sai piston siitä sydämille: Ja yhteistuntotunnelman Se nosti rintahan.
Ja heimo riitaisuuden entisen Ja kiistan jätti unhoyöhön, Ja sydän liittyi puoleen sydämen, Kuin helmet koristettuun vyöhön: Ja heräs yhteenkuuluvuus Ja alkoi aika uus.
Ja ajan uuden tullen edistys Löi voimakkaasti siipiänsä: Maan- nousi sekä hengen-viljelys Ne kilpasille keskenänsä: Ja siitä ilolaulut soi, Niin kauniit huminoi.
Ne laulut eivät ole kiirineet Vain kera kaiun ilmanteitä: Ne yhteisäänin ovat helisseet Ja olleet yhteissäveleitä: On soineet yhteissydämen Ne soinnun yhteisen.
Ja lauluin tuntehensa ilmaissut On aina Savon heimo hellä, Ei yksin äänellään vain laulanut, Vaan myöskin koko sydämellä: Ja siksi sointu suloisin On sekä ihanin.
Kun vainoin sodat heimoamme löi Ja taisteluissa vuoti veri, Tai halla viljapellon sadon söi Ja miltei turma kaikki peri, Niin laulain henki uhrattiin Tai nälkä kestettiin.
On sävelissä Herran puolehen Myös aina noussut harras mieli Ja niissä Savon heimon herttaisen On puhtain, pyhin ollut kieli — Ja täällä "laulus, synnyinmaa, Korkeimman kaiun saa".
* * *
Nytpä Savo, sävelsoinnun, luonnonsuloisuuden maa Kuulla tahtoo, kuinka koko Väinön kansa laulahtaa: Siksi kilpailuhun kutsui, jotta koetella voi, Kenen laulu parahimmin, soitto soreammin soi.
Kelpaa vainen kilpaella, maa kun kukkiansa luo, Päivyt loistaa, lämpö läikkyy, luonnon uhkuu sävelvuo. Mutta kuinka kilpaillaankin, yhteishenki olkohon Perustana, pyrintönä soiton sekä laulelon.
Aika raskasta on, vaikka kesä onpi parhaillaan — Nyt, jos milloin, yhteishenki lämmittävä tarvitaan, Ymmärtämys keskinäinen, uhraavainen rakkaus, Yksimielisyys ja usko sekä luja luottamus.
Väkivalta tihutoimin Väinön kansaa uhkoaa... Millä sekä miten voipi itseään se puolustaa? Onneksi on hengen säilä sillä vahva hallussaan, Laulumahti perintönä vanhemmilta omanaan.
Hengen säilin nykypolvi itsepuolustuksehen Ryhtyköhön intomielin lailla esi-isien Laulumahti tenhollansa yhdistäköön sydämet, Että kaikki rintamahan paikalleen on tullehet.
Tyrtaios hän lauluin taistoon nosti sotaurohot Väinö soitoin karkelohon elottomat olennot — Uusi laulu, uusi soitto isäin hengin hehkuvin Uuden polven nostakohon tehtävihin suurihin.
Perintömme pyhä, kallis: kansallisuus, isänmaa, Kieli, laki, tavat — kaikki uuden polven pelastaa, Tulee tarmollansa, ett'ei väkivalta niitä lyö, Eikä päivää Suomeltamme peitä idän musta yö.
Uusi polvi! Imatraksi sulla into nouskohon, Yksimielisyyden ponsi, niinkuin rinta kallion Luja olkohon — ja silloin väkivalta voimakkain Hervotonna maahan vaipuu, tehotonna ponnahtain.
Mutta Suomi, isänmaamme, kukkivana kohoaa, Kansa hengin suomalaisin sitä lempii, rakastaa, Ihmisyyden aarreaittaan myöskin antimiaan tuo, Ikionnen, uuden ajan itselleen ja maalleen luo.
* * *
Armahin Suomi, Kukkiva tuomi, Laulain ja soittain, Vastukset voittain Töissäsi kartu, Voimissa vartu.
Rakkaus jalo, Syttäös palo Rintahan kansan Turmaksi ansan. Pois kaikki halpa Este ja salpa.
Kansallistunto, Miehuus ja kunto Tähkiä luokoot, Heelmiä suokoot. Tulkohon lauha Sovinto, rauha.
Herramme taivaan, Kansamme vaivaan Armolla loista, Kärsimys poista. Murheesta nosta — Sortajat kosta!
Eläköön Suomi, Kukkiva tuomi!
Tohtori A.W. Koskimiehelle.
(7/1 1916).