Part 2
On Pyhä Kirja aina matkassaan Ja siitä etsii lohdutusta, Niin lukee sitä tietä kulkeissaan, Kuin kolkuttaessansa usta. Ja väliin lukee hiljaa itsekseen Ja väliin ääneensä taas lapsilleen.
Jos missä tiesi jonkun murheisen, Luo riensi Kirjansa hän kanssa Tai lukemaan jos pyysi häntä ken, Hän nousi vaikka unestansa. Jos lantin sai, sen otti kiittäen, Mut maksuttakin luki iloiten.
Vaan lapset aikuisiksi kasvoivat Ja omilleen he lähti teille. Ja matkaevähiksi hartahat Soi äiti siunaukset heille. Ja hyveen taimet painoi sydämiin Ja lujan luoton arvoin ijäisiin.
On hellä heitä kohtaan sallimus: Suo kodin kullekin ja perheen, Ja hurskas usko, äidin rukous Ei heitä päästä valtaan erheen. He äitiä on luokseen tahtoneet — Ja siitä ovat oikein kilpailleet.
Mut äiti tahtoi kiertää kernaammin, Kuin lapsiansa rasitella. Ja siten, päästen moniin koteihin, Sai Sanaa niissä tarjoella. Ja "Pyhän Kirjan Kaisa" olla vaan, Min nimen mukaan häntä kutsutaan.
Niin vuodesta hän kulki vuotehen, Siks kunnes vanhuus voimat voitti, Ja maasta ijäisyyden kaikuen Jo kuolon kutsukellot soitti: Hän vierustalle uinui suuren puun, Mut kasvot käännetyt on Raamattuun.
Sisaren haudalla 8/12 1915.
(Mukaelma).
Kuin aamukaste elo haihtuu, Kuin virta aika kiiruhtaa, Kentiesi päivää huomenista Me emme enää nähdä saa; Oi, auta, Herra, ainiaan Sun tahtoasi seuraamaan.
Ei mikään mainen kauan kestä, Ei nuoruus, voima, riemukaan, Kun vähimmästi aavistamme, Jo hautaan meidät lasketaan; Ah, eläkäämme tietäen, Kuin ain ois hetki viimeinen.
Oi, Isä, Herra, Tuomarimme, Sä annat elon, kuoleman, Suo: iltahetken joutuessa Me valmihina ollahan. Ja konsa kutsut, suojahas Sä ota meidät armollas.
Kuin päivänsäde, siskovainaa On muille ollut elossaan Ja kesti koskaan nurkumatta Hän puutteita ja vaivojaan — Oi, Herraltansa saakohon Hän runsaan siitä palkinnon.
Nyt haudallaan hän meille haastaa Vain kieltä katoovaisuuden, Mut samalla myös muistuttaapi Ja viittaa ijäisyytehen: Maan multaan hältä päättyi tie — Oi, Herra, luokses sielu vie.
Oi, Herra, myöskin murhepilvet Pois surevaisten synkät luo Ja varman tiedon sekä uskon Se lohtu heille suoda suo, Ett' yhdyselo ijäinen On luona Isän taivaisen.
Osanotoksi suruhun.
(Kirje).
Talven kylmä, kolkko tuuli Toi kun viestin tullessansa, Että kuolo rautakoura Poijes riisti puolisonne Rakastetun rinnaltanne, Teidät suistaen surussa Itkupuulle istumahan, Sydän silloin sylkähteli, Murehesta munkin mieli, Vaikka vallan olen outo — "Tuntematon Tuttavanne".
Kuni aivan itsestänsä Mieli silloin mietiskeli, Tuumi aatos lailla tällä:
Olla linnun lentoneuvot, Tuonne kohta kiiruhtaisin Yli maiden ja merien Nopeasti noutamahan Lohdutuksen lähtehestä Teille päilyvän pisaran, Jolla katse kirkastuisi Kyynelien kaihtimista, Hymy nousis huulosille, Riemuruusut runsahina Kohoaisi kasvopäille.
Tai jos oisi laulunlahja Oikea ja oivallinen, Silloin sävelhelmin saisi, Viserrellä virsin vienoin Murehenne muille maille, Tuoda toivon-kukkasia Sydänlammen laitumille, Laulumahdein maanitella Kevätkäet kukkumahan, Antamahan auvomieltä.
Siipiä en ole saanut, Enkä luotu laulajaksi — Ainoasti armollista Lähetä voin Luojoamme Sillä tosi toivehella, Että säihkyvin sätehin Ikilemmen lämmöllänsä Sulattaisi surut Teiltä, Murhepuulta päästäksenne Ilon kukkakunnahille.
Onni olkohon osanne, Rauha, riemu rinnassanne, Toivehien taivas Teille Kuultakohon kirkkahana — Sitä sykkivin sydämin Osanotoksi suruhun Teille tässä toivottaapi "Tuntematon Tuttavanne".
Aika ei kulu, se kulkee.
Tuo lause usein ihmislapsien Niin kevytmielisenä suusta raikaa: On elettävä aina iloiten Ja — kulutettava on siten aikaa.
Mut aika kulkeva ei kulukaan, Vaan muita kuluttaa se mennessänsä. Ken aikaa siis on kuluttavinaan, Hän tuhlaa oman elon kynttilänsä.
Kai löydän!
Mä kuulin aikaan lapsuuden: On piru sarvipäinen, On sorkka toinen jalka sen Ja katse hirveäinen. Ah, varottakoon, että Ei vaan se saisi pettää.
Ja lisäks vielä sanottiin: Ei piru johda hyvään, Vaan tekoihin vie syntisiin Ja lankeemukseen syvään, Se ilkeä ja häijy, Kun kaikkialla väijyy.
Mä kasvaissani karkeloin Ja vallatonna riehuin, Ja auvomielin ailakoin Ja lailla perhon liehuin — Ja olin huoletonna, Kun näy ei piru-konnaa.
En elon suuriin arvoihin Mä pannut paljon määrää, Ja vähät siitä välitin, Mi totta on ja väärää — Ei piru silmään pistä: Siis eipä pelkäämistä.
Mut vihdoin toki järjelläin Mä selväks saada aloin, Ei piru liiku sarvipäin, Ei myöskään sorkkajaloin, Vaan muuttaiksen, jos kukaan, Se tilanteiden mukaan.
On kerjurina kulkeissaan Se, kehno, toisen kerran Ja toiste taasen verhonaan On puku hienon herran. Ja väliin myös se lymyyn Käy kauniin naisen hymyyn.
On sillä monet pyydykkeet, Kun valheeks toden vääntää, Ja puhtaimmatkin ihanteet Se likaisiksi kääntää — On totta tosiahan Se isä kaiken pahan.
Kun tunnen nyt sen lurjuksen, Niin tietystikin koitan, Kuin liuhailijan parhaiten Mä juonikkaan sen voitan — Kai keinon löydän, että Voin pirun minä pettää!
Kalastajan uni.
Työstä lauantaina Kotiin tultuaan, Lähti, kuten aina, Kalastelemaan. Ja kun pyydyksensä Sai hän vetehen, Laski venehensä Lähisaarehen.
Kuivan kannon juuren Kantoi kokohon, Siitä aimo suuren Laittoi rovion. Heittyi seljällehen Taivoon katsomaan, Suviharsoisehen Ilman ulappaan.
Hampahissa piippu, Huulten imien, Kohta hällä riippuu Palaa tupruten. Mutta eipä monta Savua hän saa, Muulloin unetonta Kun jo nukuttaa.
Hetki, pari, sitten Piippu putoaa, Maille unelmitten Kalastaja saa. Siinä uneksuupi Kumman unelman: Hälle avaantuupi Linna Ahtolan.
Siellä arvoisasti Ahti linnassaan Istui mahtavasti Tapaan kuninkaan. Sadekaarenlainen Miekka huotrassaan, Vaahtokauhtanainen Yllä verhonaan.
Lainelakki päässä, Parta, hiukset Loistivat kuin jäässä Kidesätehet. Hänen vierellänsä Sijapaikka on Oman emäntänsä, Äiti-Vellamon.
Kuplapuku tällä Kirkkain pisaroin Päilyi välkkymällä Lailla aamukoin. Vedenneidot sorjat, Immet auvoisat, Niinkuin ulput korjat Lähi seisoivat.
Linna suurenmoinen On kuin avaruus, Toisen jälkeen toinen Ihme näkyi uus. Timantteina hohti Katto, seinätkin, Loisteen tuskin tohti Päästää silmihin.
Äärellä kuin oisi, Näytti siltä nää, Koskettaa kun soisi, Ne vain häämöittää, Niinkuin taivahalta Valoilmehet Tuolta korkealta Kaukomatkaiset.
Ahti kädellänsä Viittasi kun vaan, Ryhtyi keskenänsä Karkeloitsemaan Veden kaunokeijut, Immet viehkeät, Hilpeinä kuin leijut Pyörähtelivät.
Niinkuin tähdenlennot Tahdit vaihtuivat, Liikkeet oli hennot Sekä pehmoisat, Leiskui liehuellen Ruohohamehet, Häilyi hulmahdellen Utulaahukset.
Karkelon kun loppu Saapui, joutuisaan Kaikilla on hoppu Päästä seuraamaan: Ahti vedenpintaan Kanssa Vellamon Nousi luodon rintaan, Ottain kantelon.
Keijut lumpehille Kävi istumaan, Ulpun kukkaisille, Kaislaan huojuvaan. Mutta kanneltansa Kullanloistavaa Ahti sormillansa Sitten koskettaa.
Nytpä vettä kiiti Sävel suloisin, Ilmaankin se liiti Kaikkiin suuntihin: Tuntui, kuin ois soineet Maat ja taivahat, Soinnut kaikumoineet Hurmastuttavat.
Keijut äänin hienoin Sointuun säestää, Laulu niiden vienoin Hiljaa väräjää, Kultahista rihmaa Samalla kuin nuo, Ohkaista kuin vihmaa, Kerille he luo.
Luullen kultaa sirkos Silmäluomihin, Hereillensä virkos Kalastajakin. Lintuin kuului laulu, Päiv' on loistossaan, Luonnon suvitaulu Ihanimmallaan.
Soutajakin nousi Pystyyn hypäten, Ulapalle sousi Kohta venosen. Ahti soitollansa Johdatellut on Paljon anteitansa Joka verkkohon.
Niistä riemuitessa Kalastelijan Pyöri aatoksessa Linna Ahtolan — Ja hän tuijottaapi Veden sisällen, Toivoin, että saapi Jälleen nähdä sen.
Sekä eikö vielä Ahdin kannel sois, Eikö myöskin siellä Keijut karkelois... Ei hän varoitusta Kuullut soutajan: "Lakkaa kujeilusta — Venhe kaatuuhan".
Silloin pyörähtääkin Venhe alassuin Ja sen alle jääkin, Verkkoon takertuin, Kalastaja — sinne Vaipui syvyyteen, Hautaan myöskin minne Joutui ijäiseen.
Ottein voimallisin Venhon pohjallen Toinen ponnistihin, Kuolon välttäen. Kirkkomiesten kanssa Maihin pääsi hän, Kertoin kauhuissansa Turman hirveän.
Luultiin: "Sepä syöksi Hänet kuolohon, Sunnuntain kun yöksi Kalaan mennyt on". Mikä salatenho Surmansuuhun vei, Miksi kaatui venho, Sitä tietty ei....
Eräs kurjuuskuva.
I
Hän ollut onpi tiedoton, Nyt tajuihinsa tullut on Ja viereistänsä katsoo lasta, Mi tuskissansa vaikeroi, Mut vaivaansa ei virkkaa voi — Laps onkin viikon vanha vasta.
Mut omat kivut unohtain Hän hellin hyväilyksin vain Suo viihdytystä pienollensa. Ja kun sen saapi nukkumaan, Niin miettimähän eloaan Käy äiti ajatuksinensa.
Oi, armas aika lapsuuden, Ja vanhempain ja siskojen Kuin lempi oli suloisinta! Mut kodissa kun köyhyys on, Niin tuonne elon taistohon Pois halus päästä nuori rinta.
Jos väliin ollut parempaa, On myöskin ollut katkeraa Ja usein murhe mieltä särki. Mut kärsimykset hukkumaan Suurkaupungin sai huminaan, Soi niukan leivän neulankärki.
II.
Mut aivan onnen-auringon Hän tullehensa loistohon Jo luuli, sattumalta kerran Kun kohtas suuren kunnian: Pääs tuttavaksi mahtavan Ja loisteliaan sotaherran.
Kas, siinä oli miesten mies! Hän kohtelias olla ties! Ja rikas on, kuin rahapankki. Hän aulis oli ostamaan Ja antamahan lahjojaan, Myös yksityisen huoneen hankki.
Nyt neulan saattoi heittää pois Ja koetella, kuinka vois Vain rakastajan mieliks olla, Mi kyyhkyksensä nimittää Ja viettää suopi elämää Niin kevyttä kuin korennolla.
Ei päivin muuta tehtävää, Kuin väsymystä levähtää Ja yksin olla muisteloissa. Mut illat, yötkin uudelleen Taas käydä rakastajineen Vaan huveissa ja nautinnoissa.
Mut sitten tuli yllätys, Kun huomattihin: äiteys On pian odotettavissa.... Tuo tieto rakastajan vei: Hän kyyhkyn luokse tullut ei, Vaan kerrassaan on kadoksissa.
Ei saavu lahjoin upeoin, Ei nouda parivaljakoin. Kuin ennen oli tapanansa. On turhaa kyyhkyn odotus Ja etsiminen, kaipaus — Ja siitä on hän murheissansa.
Niin virtaa, vuotaa kyyneleet, Ett' ovat silmät turvonneet — Voi surkeutta, onnettuutta! Kun mistään apua ei näy, Niin lapsuuskotiin aatos käy: Ah, voisikohan sinne muuttaa.
Mut kuinka saattaisikaan hän Tään kanssa suuren häpeän Nyt turvautua kodin puoleen! Työkumppanitko lohduttais? He naurain ehkä pilkkajais? Saa yksin menehtyä huoleen...
Kun puuttui raha sekä työ, Hän panttaileepi ynnä myö Nyt sormuksia, vaatteitansa. Ei niistä suurin summin saa: Ne arvoa on halvempaa, Kuin luullut oli saadessansa...
Kuin kala kiiltouistimen, On irstaajan siis petosten Hän uhriks tullut kaikinpuolin. Ja ikävintä: tila vaan Käy yhä suuntaan pahempaan, Sen huomajaapi raskain huolin.
Näät, pakko muuttaa asuntoon On ollut kehnoon komeroon Ja kylmään, kosteaankin vielä. Sen lisäks puut on lopussaan Ja ruokaa tuskin ollenkaan — Jo aivan kurjuus uhkaa niellä.
Kuin mikä ihmeilmestys On lapsosensa syntymys — Muut ihmiset ei siitä tiedä... Jos tuonne kanavaan sen veis? Ja itse mukaan heittäiteis? Niin toki ei hän tehdä siedä...
Tään kaiken ajatuksillaan Nyt näki, niinkuin kirja vaan Ois luettavanansa aivan. Ja lisäks tauti ankarin Ja tuskat omantunnonkin Ne vielä suurentavat vaivan.
III.
Mä lähden — mietti — kirkkohon, Kas, jumal'äidin kuva on Niin kaunis siellä ihanainen. Kun kuvaa palvon, kumarran Ja sydämeni avajan, Suo avun äiti taivahainen.
Ja ennenkuin hän huomaakaan, Jo kirkkoon onpi matkallaan, Kun intoon hukkui heikkouskin. Ja ulkoilma virkistää, Pois vaivat, tuskat häviää — Hän tilannettaan muistaa tuskin...
Ja sitten vasta havahtaa, Kun kirkonkellot kumajaa Ja huomaa, että kauttaaltansa Sen kirkon saartaa santarmit Ja sotilaat ja poliisit, Mut loitos karkoitetaan kansa.
Näät, hallitsija perheineen Ja kanssa loistoseurueen On palvoin temppelissä tuolla. Ja siksi hoviväki vaan Nyt sisään sinne lasketaan — Muut saavat olla ulkopuolia.
Ah, onko käännyttävä pois? Mut toiste tuskin tulla vois, Jos sairaus taas sitten estää... Ei, juuri nyt nuor äiti tuo Hän jumal'äidin kuvan luo Sois päästä koko sydämestä.
Ja joukon sekaan rynnistäin, Hän tungeteksen eteenpäin Ja pääsi ovensuulle asti. Mut vahtimiehet korskeat Tien siinä pystyyn nostavat, Pois käännyttäen ankarasti.
Kun hangoitteli vastahan, Niin hartioille vartijan Hän pian joutui nostetuksi. Ja silloin sattui silmihin Myös kuva jumal’äidinkin — Näät auki oli kirkon uksi.
Ja näytti, kuin ois hymyillyt Ja kuva hälle nyökännyt — Se sielun sisimpähän koski. Vaan siitä vahdit tienneet ei, He joukon taakse naisen vei, Min kyynelistä kastui poski.
Ja samalla myös uupumus Ja tauti, mielenliikutus Niin otti hänet valtahansa, Ett' ainoastaan turvaten Hän lyhtypatsaan puolehen Vain pysyä voi seisallansa.
Tuon huomas läsnäolijat Ja monet luokse tulivat, Ken udellen, ken säälin vuoksi, Ja eräs kutsui ajurin Ja maksoi kyytipalkankin — Ja kohta hepo joutuin juoksi.
Kun pääsi kotiportilleen, Löys kivihiililohkareen, Min korjasi hän taltehensa. Ja huoneeseensa tultuaan, Sen lieteen pisti palamaan Ees lämpimyyttä saadaksensa.
Nyt uupunutta itkustaan Hän lasta riensi vaalimaan Ja itse vuoteelle myös vaipui, Kun taudinpuuska jällehen Taas alkoi kera tuskien — Hän horrostilanteeseen haipui...
Kun pelti jäikin tukkohon, Niin savussa — hän luuli — on Nyt jumal'äiti Pojan kanssa Ja hymyileepi hänellen Taas jälleen päätä nyökäten, Kuin äsken teki kuvassansa.
Hän puolestaan myös tervehtää Ja hiljaa päätään nyökkäjää Ja koittaa hymyellä vastaan. Ja kuten jumal'äitikin, Nyt käsivarsin molemmin Hän painaa rintahansa lastaan...
IV.
Kun huonevuokraa maksamaan Ei nainen saavu aikanaan, Niin luokse mennään vaatimuksin. Vaan ovi onkin lukossaan; Se murtaen kun avataan, Ah, mitä nähdään kauhistuksin!
Kaks kuollutta on rinnakkain, Kuin uinuisivat siinä vain, Ja kalmanhaju huoneen täyttää, Mi synkkä on ja valoton, Kuin hauta kirkkokalmiston Ja suurta kurjuuskuvaa näyttää...
"He häkämyrkytyksehen Ja äärimmäiseen puutteesen On kuolleet" tutkimuksen mukaan. Mut määrää sieluntuskien Ja kärsimystä ruumiiden Ei edes ajatellut kukaan...
Jouluna.
Taasen loistaa joulukuuset, monet lahjat jaetaan, Vanha juhla taas on uusi, lapset ovat riemuissaan. Valaistuhun kirkkoon kansa aamusella kiiruhtaa Kuulemahan taivaallista suurta riemusanomaa:
Kuinka syntynyt on meille Pyhä Poika Jumalan Synnin yöstä, orjuudesta vapahtamaan maailman. Ja kuin ennen paimenille, laulu soi nyt enkelten Luojan kunniaks ja rauhaks, hyväks tahdoks ihmisten.
Mutta kuuset, lahjat, riemut tavan vuoksiko vain on? Sydämiin myös eikö synny tunne tosi-ilohon? Uskon kultaa onko niissä? Rukouksen suitsutus Onko mirhana? Ja onko sydämissä rakkaus?
Mukanansa nämä lahjat ken vie seimen äärehen, Hälle juhla onpi joulu, korkea ja taivainen. Ah, jos juhla tämänlainen Suomen kansan joulu ois, Silloin vasta enkel-laulu kansallemme soida vois!
Eräs perhejoulu.
Maalla sukutilallansa Vietti joulujuhloansa Herrasperhe kaupungista Kerroksista korkeimmista, Vierainansa monet serkut, Nauttimina runsaat herkut.
Pukki lahjojansa kantoi, Aivan runsahasti antoi, Kuusen luona riemuissansa Lapset hyppää tanssiansa, Herrat totiansa joivat, Naiset naurain ilakoivat.
Loistoillallinen syötiin, Leikkiä ja pilaa lyötiin: Kilvan monta sukkeluutta Vanhaa lausuttiin ja uutta, Parastansa kukin koitti — Miekkonen, ken toisen voitti!
Onhan joulu ilon aikaa, Saakoon siis vain riemu raikaa! Niin kai lienee ajateltu, Suottailtu ja herkkueltu, Kun on siinä rattoisasti Myöhäisehen yöhön asti.
Kesken kaiken herran luokse Pieni tyttösensä juoksee: "Kuule, isä! Rakkaimmaksi Koska jouluvierahaksi Tänne kutsut Jeesustamme, Poikaa Pyhää Jumalamme?
Tuolla tuvassa mä kuulin Vanhan mummon hymyhuulin Kertovan, sun että isäs Joulu-ilon sillä lisäs, Ett’ei pyytää konsanansa Unohtanut Jeesustansa".
"Rakas isä, isä kulta, Kuule, mitä anon sulta! Saanko mummon tänne tuoda, Tahdothan sen, isä, suoda, Kun sä kutsut rakkaimmaksi Herraa jouluvierahaksi?"
Mykiksi nyt kaikki jääpi, Tuskin kukaan äännähtääpi. Isä otti ainoastaan Polvellensa pientä lastaan. — Sitten tuli unen hoppu — Siinä jouluaaton loppu.
Kuinka kukin lienee maannut, Talon herra vaan ei saanut Unta oikein rauhallista: Lapsuus-, nuoruusmuistelmista Syntyi hälle painajainen Koko yöksi pahanlainen.
Muisti monen jouluaaton, Nukkuessaan näki taaton Ristikäsin palvomassa, Tilanteessa hartahassa Toiset häntä kuulostaapi: Kukin joulurauhan saapi.
Herättyään unestansa Oli hällä rinnassansa Lapsuusajan kaipausta, Tunnontuskaa, katumusta. Unetarkin simasiipi Vuoteen luota kauas hiipi.
Siinä kun hän peppuroipi, Kaikki eilisillan soipi Korviin naurut, laulut, jutut: Juomaseuran tavat tutut — Omatunto siitä pauhaa, Eikä tunnu joulurauhaa...
Nautittaissa aamiaista Kertoi makuun huononlaista Olleen, kun hän iltaiseksi Tuli liiaks syöneheksi. Mitä yöllä koki muuta, Siitä avannut ei suuta...
Punkaharju.
Ei unesta autuudensaari Sen kauniimmaks mielehen jää, Kuin sieluni kuvastimessa Punkaharju mun kimmeltää.
On kesälle kihlattu luonto, Se on morsiusonnessaan Ja auterehohdossa uinuu Sulounten se haaveitaan.
Ja joutsenna uljaana harju Veen välkkyvän helmassa ui, Min kalvohon rannikot puineen Kuni arkaillen kuvastui.
Ja ladelmat, poukamat, kaarteet, Kuin häähamon poimuja on Ja niemet, kuin morsion huulet Ovat vartoissa suutelon.
Ja suudelmin läikkyvät laineet Ne rantoja kiertelevät Ja uupuvat lepohon tyyneen Sitten onnesta kylläisät.
Kuin vihillä siunausaikaan On hartaus harrasta niin, Kun riutunut maa sekä taivas Kesärauhan on untuviin.
Ken keskessä tään ihanuuden Ei henkehen hehkua sais! Jos rinnassa Suomelle lempi Ilmiliekkiin ei leimahtaisi.
Oi, lapsonen Suomen, sä täältä Käy lemmelles innostus uus Niin puhdas ja herttainen armas, Punkaharjun kuin suloisuus.
"Rakastettu Rautalampi".
Rakastetuks Rautalammin Entisaikana elänyt Runoniekka nimitteli.
Osattu on oikeahan Siinä sanontatavassa, "Rakastettu Rautalampi" Savon seuduista suloisin Kun on kertakaikkiansa.
Kenpä oma kansalainen Taikka aivan ventovieras Tuttavaksi tahtois tulla Savon kansalaisten kanssa Sekä soisi nähdä saada Ihaninta ilman alla, Kulkutiensä kääntäköhön Rautalammin rannikoille.
Tulkoon torppaan tai talohon, Kaikkialla kohtoaapi Vieras hyvin viehättävän Osaksensa ystävyyden: Sanasutkat savolaiset Harmittomaks hauskuudeksi Kehittävät keskustelun.
Rupattaissa rattoisasti Päästään siitäkin perille, Ett'ei leikillä eläen Kodit ole kohonnehet, Eikä työttä ole tullut Rämehiköt raadetuiksi, Pesät hallan poistetuiksi. Pellot, niityt perkatuiksi, Kun onpi lisäksi vielä Sodan oltuna jaloissa, Nälkäkuoleman käsissä, Ruton, taudin ruhjomina.
Sekin vielä selviääpi Ett’ei täydellä teholla Edistyksen kulku kulje, Kun ei ole oivallettu Rakennella rautatietä Vesijaksojen lähelle, Luokse koskien kovien, Jotka aina öin ja päivin Huutavat haluavansa Vaahtoharjoin varsoinensa Päästä tositoimintahan: Pannaksensa tehdaspyörät Väkevästi vääntämähän, Ett' ei tuossa turhanpäiten Voima hukkahan kuluisi.
Rautalammin rannikolle Siten oisi siirrettynä Ihme-Sampo saatettuna, Joka jauhaisi jalosti Maassa, vedessä makaavat Aartehistot uinuvaiset Markkinoille myötäväksi Sekä toisi tullessansa Uuden ajan armahaisen — Hyvinvoinnin valmistaen.
Taas jos vieras viehättyisi Nähtävyyttä nähdäksensä, Kiivetköhön Kilpimäille, Istuinmäille istukohon, Kavutkohon Kalajalle: Silloin silmien etehen, Näköpiirin näyttämölle Avaantuupi auvostava Lumoava luonnontaulu.
Taustana on kaukotaivas, Ilman rannaton ulappa, Jota vasten vaarat, vuoret Kuvastuvat kaunihisti Humajavin honkinensa, Kumajavin kuusinensa.
Alempana armahaiset Ovat lehdot lintuinensa, Hienohelmat heinäniityt Sekä myös siniset seljät Milloin aivan aukeoina Silmänkantamattomina, Milloin salmina somina, Vesivöinä välkkyvinä Satain saarien välissä, Jotka ruohorantaisina Kohoovat kuin kukkatertut.
Tässä lampi läikkyväinen Metsän siintävi sisästä, Kuni impyen ihanan Kurkistaapi kulman alta Silmäpari säihkyväinen Herttaisuutta hehkumalla.
Tuossa puro puikeltaapi Kiertämällä, kaartamalla Sekä virta vuoltavana Edellensä enteleepi.
Tässä koski kuohupäänä Vallatonna vaahtoaapi.
Täällä kirkko kullankallis, Herran huone hurskahainen, Siellä koulu, tuolla toinen Valistuksen vartijoina.
Siinä talo, tuossa torppa, Hovi tuossa hohtavainen. Lainehtien ympärillä Vihannoivat viljapellot, Laitumilla karjalaumat Kalkuttavat kellojansa. Roihuaapi rannikoilla Nuottamiesten nuotioita, Jotka Ahdin antimia Vedenkalvon välkkyväisen Pintahan on "pistämähän" Vartoavat, vuottelevat.
Katselkohon vaikka kunne, Kaikkialla kohtoaapi Ihanuutta ihmissilmä, Viehätystä mielin määrin,
Että rinta riemastuupi, Sydän sykkiipi ilosta. Huuletkin hymyhyn käyvät, Kuni neidon naurusuisen Vihkisille vietäessä, Eikä malta vaiti olla Hurmattuna huutamatta: "Savon seuduista suloisin, Kaunihin on kukkaistöyhtö Rakastettu Rautalampi".
Kulku kullan luo.
Hopsis, ruuna! Nyt et vainen Kuhnustellen juosta saa: Tie on sinne pitkänlainen, Jossa kulta vartoaa.
Kulta vartoaapi! Juokse Nuolena nyt porhaltain, Kiirehän on kullan luokse — Siellä soisin olevain.
Hopsis! Tässä mentäessä Katseen kaikkialle luon, Lailla tuulen entäessä Mielen mietiskellä suon.
Katselenpa talviyötä Loistaessa kuutamon, Katson taivon tähtivyötä Oi, se onpi verraton.
Ajattelen armahaista, Mietiskelen impeäin, Jonka kuva sieluun paistaa, Sydäntäni lämmittäin...