Part 1
language: Finnish
KYNÄELMIÄ IV
Runosommitelmia
Kirj.
KAARLO HEMMO
Kuopiossa, Kuopion Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö, 1917.
"Elä, armas lukijani, Hae sommitelmistani Runon hurmaa suurta."
SISÄLLYS:
Alkajaisiksi.
Suomenkieli. Suomalaiselle. Tervehdys maanmiehelle. Vappuna 1910. Isävainajan lapsuusmuistelma. Maukosukon Ruotsissa-käynti. Mitä kuningas puuttui. "Pyhän Kirjan Kaisa". Sisaren haudalla. Osanotoksi suruhun. Aika ei kulu, se kulkee. Kai löydän! Kalastajan uni. Eräs kurjuuskuva. Jouluna. Eräs perhejoulu. Punkaharju. "Rakastettu Rautalampi". Kulku kullan luo. Rakkaus. Haaveillessa. Eräälle tytölle. Iltatuulelle. Iloluontoinen. Minustakin siis uneksui. Ulkoluku. Ensi lempeni. "Eromme parhain". Arvostelusta ja arvostelijoista.
TILAPÄISIÄ
Tervehdys eduskunnalle. Muistojen päivänä. Tervehdys ja kädenlyönti Sotaurhosankarille. Kuopion laulu- ja soittojuhlassa 1914. Tohtori A.W. Koskimiehelle. Herra Maanviljelysneuvos Edvard Björkenheim'ille. "Savon ukko sarkahousu". Kylvettäjättärien iltamassa. Tervetuliaisia Kuopion Uimaseuran 10-vuotisjuhlassa.
TOISTA, KAIKENMOISTA
Pulien aikakautena. Kulkurin tuumailuja. Ei ilmaiseksi. Juomari ja tupakoitsija. Molemmat nauroivat. "Eläköön vapaus!" Hyvä lohduttaja. Parturin puolustus. Totteleva aviomies. Toinen syy. "Ulkokullattu". Valhe.
Päättäjäisiksi.
Alkajaisiksi.
Kevät kera kukkiensa Suomehen kun saa, Lintuparvet lauluinensa Myöskin palajaa. Silloin alkaa auvon vuoro: Tuhatsävelinen kuoro Seudut kaiuttaa.
Tenho toisten lauleloissa Taivahainen soi, Sulotunteet kuulijoissa Nostattaa se voi. Toisilla on heikko mahti — Ihmo siitä, laakso, lahti Eivät ilakoi.
Mutta kaikki halajaapi Laulaa äänellään, Vaikka piipitystä saapi Tuskin syntymään. Vaan ei niitä kenkään kielä Yhtymästä riemumieliä Yhteishelinään.
Siksi kaikkialla kaikuu Soinnunsäveleet: Maa ja ilma niitä raikuu Sekä siniveet, Niityillä soi, kankahilla, Lehdoissa ja rantamilla Vienot viserteet.
Niissä yhteissäveleissä Epäsointukin Soinnuks sulaa helkähdeissä Värein ihanin, Piipityskin heikko, pieno, Helmiheleä on vieno Lisä sointuihin.
* * *
Väinö, nousten venhollansa Tuonne taivohon, Kansallensa lahjanansa Jätti kantelon, Suuren, pyhän soittimensa, Joka sävelaarteinensa Ikikallis on.
Muutamille miekkoisille Siitä sallitaan Ihmesointu kuuluville Saada kerrassaan. Toiset, vailla sävelkaulaa, Voivat soittaa sekä laulaa Pilpatuksiaan.
Mut jos suotais suurten kanssa Pilpattelijain, Niinkuin linnut laulaissansa, Yhdistyä vain: Kannel yhteissoinnut loisi, Yhteissävelissä soisi Suomi kajahtain.
Suomenkieli.
Kuinka kaunista on Suomenkieli! Isän, äidin kieli ikikallis!
Voima siinä onpi taaton tarmon, Lämpö äidin lemmen äärettömän, Armaus ja auvo kesäaamun, Tuntu iltatuulen tuudittavan, Kun se nurmen kukkaismaita kulkee, Hempi nuoren, helvepäisen heinän, Lumo tuoksuavan tuomilehdon, Mieliala hellän morsiamen.
Sulonihanaa on Suomen sointu, Väre verraton sen ääntehissä, Kuin on kukunnassa kevätkäen, Lemmen laulelossa lintulauman, Sunnuntai- tai juhlasoitannossa, Kirkkohon kun kellot kansaa haastaa.
Sopusuhtein sanat Suomen sujuu, Kasvaa soikeina, kuin koivut suolla, Joustavuus on niissä virran juoksun, Kukkaiskenttää riemuin kulkevaisen, Sielukkuus niin herkkä, syvällinen, Honkametsässä kuin tuulenhumu, Lännenleyhkännässä henki lauha.
Sulo Suomenkieli ikisoiva Kehtolaulunani mulle kaikui Oman äidin suusta armahaisen, Oivallisen taaton kieli oman Sekä kieli oman veikon, siskon, Oman kansan kieli kaunis, kallis. Siemen yhteisyyden onpi siinä, Kaikupohja yhteenkuulumisen, Runon, laulun laaja kieli, runsas, Lahja taivahaisen suuren Luojan — Sitä kuunnellessa sydän sykkää, Sielu syttyvi ja siivet saapi, Liekki rintaan leimahtavi lämmin.
Halveksuin ken Suomenkieltä herjaa, Onneton hän elossansa onpi, Haudan takanakin hyljeksitty.
Mutta missä hellämielisesti Suositahan aina Suomenkieltä Katsomalla sitä kalleimmaksi, Mitä suotuna vain onpi meille Valvattina vaaliellaksemme, Kodin aurinkona armahinna Palvotaan, kuin uhritulta pyhää Siunaus on siinä seuralaisna, Luodaan siinä linnoitusta lujaa Vastaisuutta, uutta aikaa varten: Onhan oma kieli kansan kunkin Aikain tulevaisten vahva turva, Elon kansallisen elinehto.
Elä siis, oi kaunis Suomenkieli, Kaiu, nouse, yhä kasva, kartu: Elosi on elo Suomen kansan, Kasvantasi Suomen kansan kasvu!
Suomalaiselle.
Et kullan kuultehia voi Sä, suomalainen, käyttää, Et hopeassa helkä, soi, Et loistavuutta näyttää.
Vaan ei lie syytä surrakaan, Jos niin ei ole laita, Ja Luonnotar jos anteissaan On kohtaas ollut saita.
Näät, kulta mielen veltoks saa Ja haaskaa ihmisonnen, Työ selkärangan vahvistaa Ja luopi elon ponnen.
Mut uumenissa maasi kun On kallioita, rautaa, Niin laadi niistä pukus sun — Ja unhoon loisto hautaa.
Siis pue, suomalainen, vaan Sä itses rautatakkiin Ja rautapaitaan, -haarniskaan Ja pääsi rautalakkiin.
Ja saakoon vuorenvahvuuden Sun tarmosi ja tahto, Niin kohdatessa myrskyjen Et ole tyhjä vahto.
Sun leimutkohon rinnassas Myös vapaudentunto, Ja lempi kielees, kansahas Ja miehuullinen kunto.
Sä vanno kautta Jumalan Ain' olla suomalainen! Ja muista: sulle rakkainhan On maasi armahainen.
Kas, sitten kohlut kohtalon Sä kovimmatkin kestät Ja väkivallan voittohon Sä pääsemästä estät.
Tai lait ja muut jos sortuukin, Niin jäähän Suomenkieli! Ja varaks uusiin aikoihin Myös suomalainen mieli.
Ne kulmakiviks joutuvat Ja pohjaks uuden Suomen, Kun kosto murskaa sortajat Ja alkaa onnenhuomen!
Tervehdys maanmiehelle.
Sydämistä verta vuoti, silmät sumes kyyneliin, Asehet kun kansaltamme mahtikäskyin riisuttiin. Kouristuksin tunnettihin: itseämme emme saa, Eikä myöskään isänmaata vaaran tullen puolustaa.
Mutta onneks asehitta maanmies eipä jäänytkään: Hällä aura, kuokka, kirves vielä ovat käsissään. Niillä esi-isät ennen pedot, vihamiehet löi, Pellot, niityt perkasivat, että korpi heilimöi.
Aseet kun ne nytkin vielä ovat työssä, toimessaan, Sarat pellon suurentuvat, niityt siirtää laitojaan, Kodit uljaiks korkenevat, sekä niiden asukkaat Oman pohjan raatajina ahkerat ja toimekkaat.
Mitäs siis, jos aseet vietiin sekä sotisopakin — Maanmies itseään ja maataan puoltaa työnsä-asehin: Viljelyksen lipun ylös nostavi hän liehumaan, Itsetunto, oma laki hällä pyhä turvanaan.
Hengen kansallisen lapset äidinmaidossa jo juo. Isäin veri perintönä polvesta käy polveen tuo, Kodin lämpö isänmaalle lemmen liekkiin sytyttää. Liekkiin, joka revontulten lailla yötkin säihkyää.
Peltotöissä, niityilläkin tunnon syntyy yhteisyys, Aurassa ja kirvehessä varttuu voima, miehevyys, Joka peljäten ei väisty eessä edes kuoleman, Luottaa voitonuskollansa vuorienkin murtuvan.
Johtotähti valistus ja varma tieto olkohon, Että kaatuu väkivalta, totuus voiton saapa on. Vaan ei sorru Suomen kansa, maanmies jos ei sorru vaan − Hän on tukipylväs kansan, kulmakivi isänmaan.
Siispä terve, maanmies sulle, sinä itsevaltias! Kenpä suita riistämähän pystyisikään aseitas? Niillä puolla maa ja kansa, nosta, kynnä, iske, lyö — Suomi voittaa kohtalonsa, vaikka uhkaisikin yö.
Vappuna 1910.
(Ylioppilastalon edustalla Helsingissä).
Terve, Vappu, keväänairut, terve sulle, Talven kylmän aikaan usein kaivatulle. Nytpä synkkyys poistuu, voittaa valon valta, Päivyt kirkas kun taas loistaa taivahalta. Luonto elpyy, herää horrosunestansa, Linnut toivon, riemun laulaa laulujansa.
Maansa-toivo, nuorten joukko kevätrinta. Virttä virittämään lähtee auvoisinta Kevään kunniaksi sekä ihmismielen Talven turruttaman kautta sävelkielen Nostaaksensa uuteen elon innostukseen, Vapauden voiton suureen tointumukseen.
Mutta nuorten joukot miksi eristyvät? Yhdessä miks olla ei kuin lapset hyvät? Miksi moneen jakaannutaan eri laumaan? Miks on lovi tullut kokonaisuussaumaan? Yksi joukkio tuo miksi erillänsä Muista tahtoo olla — aivan yksinänsä?
Säälien ja surren Suomi-äiti noita Katsoo oman kansakunnan luopioita, Harhamielin harhailemaan eksyneitä, Eri suuntiin kulkevia käymään teitä. Kun he ovat pohjaa kansallista vailla, Kerran kuivuneen he kaatuu heinän lailla.
Mutta miksi toisetkin nuo eroaapi? Miksi kahtaalle myös hekin vaeltaapi? Miksi, vaikka sama kieli kaikuu suusta, Samasta he vaikka ovat sukupuusta? Minkätähden jakaantuvat sekä miksi Joutunehet ovat eripuraisiksi?
Katsokaa, kuin valo, lämpö yhteistoimin Kevähän ja kesän luovat yhteisvoimin — Maanne toivot, lippumiehet ajan uuden, Menneen vartijat, te, sekä vastaisuuden, Älkää toki rikkilyökö riitaisuuksin Isäin töitä, tehty yhteenkuuluvuuksin.
Yhdessä te laulakaatte kevähälle, Yksinmielin tehkää työnne maalle tälle: Ainoastaan siten syntyy ehjää, suurta, Vahvistatte siten omaa elinjuurta, Yhteistyöllä luotte kansallenne kesän. Suomen suojelette, oman yhteispesän!
Isävainajan lapsuusmuistelma.
Isän polvella kun ennen poikana sain ratsastaa, Hänen kertomahan pyysin lapsuutensa-muistelmaa, Jonka kaameata puolta silloin tuskin käsitin, Vaikka mielenkiinnoin sitä tarkkaavana kuuntelin.
Sota-aika oli ollut, vihollinen Suomehen Tullut oli tulin, miekoin lailla myrskytuulien. Vähitellen hirvittävät laumat verenhimoisat Tuonne myöskin Rautalammin seutuville saapuivat.
Talo oli Tyyrynmäen ollut isän vanhempain, Isä, kaikkein nuorimpana, kapaloissa uinahtain Nukkui hameenhelmuksihin käärittynä äidillään, Joka kaivolle on mennyt astioita pesemään.
Silloin sotilasta kaksi oli siihen saapunut, Toinen kattilanpa heti oli ottaa kahmaissut. Sitten kumpainenkin lähti metsään juosta piittämään, Isänäiti, reipas nainen, huutain heidän perässään.
Mennessä kun pyssyillänsä uhkasivat sotilaat, Isänäiti loitompana kulki metsättömät maat, Kunnes Toholahden kylään tultiin vihdoin viimeinkin, Jossa sotajoukko oli keskitetty leirihin.
Pelkäämättä isänäiti astui eteen päällikön Valittamaan sotamiesten tehneen töitä ilkiön. "Mistä tiedän, ken on tehnyt?" päällikkö nyt lausui niin. "Minä tiedän, jos vaan saisin kaikki miehet näkyviin".
Kohta torvet toitottavat, pian miehet kaikki on, Niinkuin taikavoiman kautta joutunehet kokohon. Isänäiti miehet siinä tarkkailee ja katselee: "Tuo on yksi, tää on toinen", lopuksi hän ilmaisee.
Muutama kun hetki kului, miehet toivat kattilan — Tietystikin sitten saivat selkäsaunan runsahan. Iloissansa isänäiti riensi kohti kotiaan. Tullaksensa heti siellä sydänsuruun suurimpaan.
Sillä siellä vasta huomas: poika helmasta on pois... Herra Luoja! Kuinka äiti rakkaimpansa löytää vois? Ei kai mennyt isänäiti, ajaessaan kattilaa, Sillä kyydillä, kuin poikaa etsimähän kiiruhtaa.
Suur on äidinlemmen voima, yhtä suuri toivonkin! Lähes kolme vuorokautta innoin uupumattomin Isänäitikin hän etsi kadonnutta Paavoaan, Kunnes hämärtäissä illan vihdoin sattui tapaamaan.
Mättään vierustalla maassa suutaan avaeli vaan, Räpytellen silmiänsä, niinkuin oisi kehdossaan. Taivahalle olkoon kiitos! Poika eli armahin. Syliinsä sen äiti nosti onnentuntein lämpimin!
Hellin hoidoin kuolemasta pelasti hän poikasen, Joka taasen vuorostansa hoivas äidin vanhuuden, Sekä oli kuollessansa yli kuudenkymmenen, Kunnonmiehen kauniin muiston jälkehensä jättäen.
Aatellessa päistärpäänä isän lapsuusmuistelmaa, Taustassa sen kaameassa mua tämä lohduttaa: Sortumatta rintalapsi kesti sodanvaaran kun, Kestää meidän kansa myöskin olemisen taistelun —
Säilyttääkseen keskustassa kansakuntain perehen Suomen hengin, mielin, kielin suomalaisen aineksen, Elämähän kansallista, suomalaista elämää, Heelmää luoden elinvoimin, ainaisesti pysyvää....
Maukosukon Ruotsissakäynti.
I.
Tuolla Hankaveden rantamalla[1] Paikallansa luonnonihanalla Talo Maukolan on vieläkin, Niinkuin Ruotsin vallan aikoihin, Jolloin mukaan kansan muistelon Sattunut tää seikka siellä on.
[1] Noin 21 1/2 kilometriä Rautalammin kirkolta eteläänpäin.
Kerran oli olleet Maukolaiset — Nuoret, vanhat, miehet sekä naiset — Kaikki häärimässä pellollaan, Kooten kypsyneitä viljojaan, Eikä Maukosukko tarmokas Itsekään myös ollut joutilas.
Niinkuin oisi oltu kilpasilla, Ukko liikkehillä vilkkahilla Aumaa tehdessänsä ahkeroi, Samalla kuin neuvojansa soi, Käskein, komennellen väkeään Tehtävätään hyvin täyttämään.
Kesken kiireen pitkin Hanhiselkää Vilkui purtta kulkevaa — ja pelkää Vieraita nyt sieltä tulevan Saamaan häiriötä aikahan... Mutta toisaallenpa pyörähtäin Vene kiiti Susisalmeen päin.
Kolme miestä oli soutamassa, Poikkilaudalla taas korskeassa Asennossa istui herrasmies — Lähin kuningasta kukaties, Koska alennu ei pitämään Venehessä edes perääkään?
Herra, tarkastellen ympärilleen, Oli lausahtanut soutajilleen: "Talo kaunis tuo on kohta mun!" Virkkoi soutajansa: "Entäs kun Maukonen ei taloansa myö?" "Karkoittaa on hänet helppo työ!"
Tämän uhkauksen kauhuksensa Maukosukko kuuli aumallensa — Pystyyn karkasi jo huutamaan: "Mitä, saastainen, sä haastatkaan?" Mielensä hän toki malttaa voi, Vaikka katse tulta salamoi.
Sydän täynnä oli suuttumusta, Päässä pyöri monta ajatusta: Väkivaltako nyt kodin vie? Eessäkö on mierolaisen tie? Missä laki on ja oikeus? Missä vääryydelle rangaistus?
Sitten kovaäänisesti huutaa, Käskevästi sekä täyttä suuta: "Joudu, eukko, evään laitantaan Sekä puhdas paita antamaan. Jussi, nouda ruuna haasta pois, Niinkuin pihassa se nyt jo ois!"
Pannen toisen miehen sijahansa, Ukko hyppäs alas aumaltansa, Mennen juoksujalkaa talohon. Hetkessä hän matkavalmis on! "Herran haltuun", virkahti hän vaan, Ratsastain kun lähti ajamaan.
Miksi lähti? Yksikään ei tunne, Eikä myöskään, pyrkivi hän kunne. Itse tiesi kyllä määränpään, Oli vaikeuskin selvillään. Luojaan, tarmoonsa ja totuuteen Luottaen hän lähti matkalleen.
II.
Tiettömiä oli suuret salot. Harvassa myös oli torpat, talot. Mutta vaivoin, monin vastuksin Tullut Maukonen on kumminkin — Itse armollisen kuninkaan Luokse pyrkimähän Ruotsinmaan.
Hoviväki katsoi kummissansa Suomen miestä sarkavaatteissansa, Pieksuineen ja eväskonttineen, Josta luopunut ei erilleen, Pitäen sen päivät seljässään, Öisin ollut on se tyynynään.
Mutta sitten hämmästyttiin vasta, Kuultihin kun hänen kuningasta Haluavan päästä tapaamaan. Mahdottomaksi se sanotaan. "Jätä anomus", niin neuvotaan. "Kyllä, mutta käteen kuninkaan!"
Koiteltiin jos kuinka vastaan panna, Mutta Maukonen ei perään anna: Suomalaisen itsepäisyyden Ansioksi merkitä voi sen, Että lopultakin ukko tuo Astua sai kuninkaansa luo.
Konttia kun suvaittu ei mukaan, Kirjat, joit' ei saanut nähdä kukaan, Perkasi hän sieltä kätköstään Sekä kuljetti ne mennessään, Käyden varmana, kuin suoramies, Totuuden ken omaksensa ties.
Kumarrus ei ollut orjamainen, Eikä myöskään onnenonkivainen, Kun hän paperinsa ojentaa Kuninkaalle, joka viittoaa Hoviherransa ne ottamaan, Kuulla tahtoen ne kokonaan.
Oli talon kiinnekirjain tukko, Jonka siinä jätti Maukosukko. Käännöstäjän, johon luottaa voi, Anomuksen ruotsintaa hän soi — Päällimmäisenä se olikin, Pistäen siis heti silmihin.
Kansanmiehen kieltä korutonta Lauseet oli, eikä niitä monta. Mitään ei, mi Maukosen ei ois, Oltu lisätty tai pantu pois. Sisällys sen osapuillehen Oli ollut tämänlaatuinen:
"Kuulkoon armollisin kuninkaani Alamaisensa — mun — asiaani. Pelkään, kunnioitan Jumalaa, Kuningasta tahdon rakastaa, Tottelen ja koitan täyttää lain, Laiminlyö en veronmaksuain.
Laki ennen onpi turvan taannut. Mut se onko olemasta laannut? Sillä eräs herra uhkoaa Kodistani minut karkoittaa. Lain kun isä onpi kuningas, Suokoon avun mulle armias".
Kysyttäissä sitten kokonansa Kertoi uhkauksen kuulemansa. Ja kun kiinnekirjain tarkastus Näytti: hänellä on oikeus, Kuningas nyt lausui hymysuin, Veljellensä haastelisi kuin:
"Vielä voimassaan on laki yhä! Niinkuin ennenkin se myös on pyhä! Kuninkaan ja kansan yhteistöin Valvovi se päivin sekä öin Turvaa kuninkaan ja kansan, maan — Rikkojat sen aina rangaistaan.
Mene rauhassa taas taloasi Viljelemään aivan omanasi. Vakuudeksi kiinnekirjahan Tämän lisäyksen panetan: 'Väkivallan ken käy tekohon, Hirsipuussa saapi palkkion.
Kerro terveisinä Suomenmaassa: Oikeudentunto kuninkaassa Rehellisiin suomalaisihin Harras onpi sekä lämpimin. Suomalaiset, teistä olla saa Ylpeänä aina Ruotsinmaa!"
Majesteetti poistui kättä lyöden. Kohta sitten Maukosukko syöden Hovipöydän päässä herkkuisan Istui peloittavan komean. Konttikin taas oli vierellään, Jossa paperit on kätkössään.
III.
Kotiin Maukosukko tultuansa Kertonut ei mitään matkastansa. Mutta entisellä tarmollaan Ryhtyi taasenkin hän toimimaan. Pelastettu oli kotilies, Vääryyden kun sorti rehtimies.
IV.
Kuluneeks sai aikaa jonkun verran, Nähtihin kun erään suuren herran Astelevan kohti Maukolaa. Nimismieskin häntä seurajaa. Herra mahtavasti mongertaa, Isännän kun puheillensa saa.
"Ystevene ilmianda sulle: Koningas on teme talo mulle Soonu palkaks suurden ansioin. Torppa sulle hankita me voin. Mut jos niskottele vastahan, Niingun koiran teste karkodan".
Kumartaen Maukosukko vastaa: "Kaikkein kuultava on kuningasta. Teidän isäntänä silmäämään Pyydän kiinnekirjaa talon tään. Tässä on se, sitä suvaitkaa Hyväntahtoisesti tarkastaa".
Herra kirjat tuskin avajaapi, Säikähtäin kun hän jo vavahtaapi, Pudottain ne kohta lattiaan, Josta Maukosukko joutuisaan Keräeli kaikki kokohon, Ne kun aarre kallis hälle on.
Hulluks sanoi herra itseänsä, Kun hän juttelemaan vehkeistänsä Oli ruvennut jo eeltäpäin — Siksi kävikin nyt hälle näin... Sitten äänetönnä noloissaan Lähti joukkoinensa astumaan.
Mutta ryhdikkäänä Maukosukko, Kainalossa kiinnekirjain tukko, Tarkasteli heidän lähtöään, Ilme rehtisyyden silmissään, Oikeudentunnon loistollaan Kaunistaissa hänen kasvojaan.
Monen vuosisadan jälkeen tästä Maukosukon äkkilähtemästä Sananparren tapaan sanotaan, Jos ken matkaan joutuu sukkelaan: "Nopeastipa hän lähtikin, Niinkuin Maukosukko Ruotsihin".
Mitä kuningas puuttui.
Sai kruunun päähänsä hän isien Ja vielä valtikankin kätehen: On Luojan armosta nyt kuningas Ja maan ja kansakunnan valtijas.
Jos toivehena oli oikkukin, Se täytetyksi heti tehtihin: Kuin juoksupojat valtaherrat on Ja kansa miltei orja tahdoton.
Niin kaikki häntä kilvan liehakoi, Kuin parhaimmasti itsekukin voi Ja suosion- ja onnenonkijat Ne ympärillä vallan tulvivat.
On nautintona pelkkä yltäisyys! Mut mieltä kalvaa tyytymättömyys: Näät yksi kuitenkin on puuttuvaa — Ei sotamaineen ole kunniaa.
Sen valtaherroilleen kun mainitsee, Nää asiata pohtii, tuumailee — Ja syntymähän saadaan kahnaus: Ja annetahan sodanjulistus.
Kuin tulenvaara oisi valloillaan, Niin pian joukot kokoonkutsutaan. Käy päälliköksi itse kuningas, Tuo maan ja kansakunnan valtijas.
Hän keskustasta hoviseurueen Nyt puheen piti sotajoukoilleen: "Mä teitä, pojat, työhön loistavaan Vien eestä kruununi ja isänmaan.
On toiset etujamme loukanneet Ja valtakuntaa meidän solvaisseet: Mä siksi miekkani nyt paljastin Ja teidät kutsututin aseihin.
Nyt kerällänne luona lippujen, Te urhopojat sankar'isien, Mä pyhän valan vannon: voittohon Me rynnistämme kautta taistelon.
Kun suoritettu onpi suuri työ Ja asehemme vihollisen lyö, Mä teitä kiitän, sekä isänmaa Suo ylistäen meille kunniaa".
Ja silloin hurraahuudot voimakkaat Sai täräjämään ilman, puut ja maat. Ja torvet soi ja rummut pärryttäin, Kun sotajoukko lähti eteenpäin.
Kuin ukkospilvet synkät uhkaavat Nyt pikamarssin riensi armeijat, Yöt sekä päivät yhä kuljetaan Ja kuningas on ensimmäisnä vaan.
Mut jonkun aikaa matkattu on kun, Niin pelko tulla ruudinsavuhun On hoviherrat kaikki vallannut Ja henkilääkärinkin hervaissut.
Ja yksimielisesti viekkahan He suunnittivat keinon sukkelan: On kuninkaalle tarpeen levähdys, Tai muuten hältä murtuu terveys.
Se kuninkaalle kun vain ilmaistaan, On valmis lepäämään hän armossaan Ja joukon etupäästä pois hän jää — Se hoviseuruetta miellyttää...
Mut sotajoukko kulkee edelleen Vain taisteluhun pian päästäkseen. Kun naapurissa rauhaan luotettiin, Ei oltu käyty varustamisiin.
Ja kuitenkin ne toiveet pettivät, Kun vihoillisen laumat hirveät Nyt murhaten ja polttain samoaa Ja koko valtakunnan valloittaa.
Ja sitten vankijoukoin lukuisin Ja kanssa runsaan sotasaalihin Käy rientomarssi kuninkahan luo — Kai kyllikseen on levännyt jo tuo?
On levännyt ja tullut korskeaks, Kun itsensä hän uskoi voittajaks: Nyt kuninkaineen sotavangit saa Ne maahan asti häntä kumartaa.
Ei vangituilta tosin mennyt pää, Vaan kruunun kuninkaansa menettää, Ja valtakunta valtakuntahan Nyt liitettihin heti voittajan.
Kun sitten sotajoukot käsketään Jo kotimaata kohti lähtemään, On etupäässä jälleen kuningas, Tuo maan ja kansakunnan valtias.
Nyt juhlakulkua on koko tie, Ei vertaa moisen usein nähty lie: Jo kuningasta kaikki jumaloi Ja laulut raikuivat ja soitot soi.
Hän hukkua on kukkaistulvahan Ja hurraasehen kansan huutavan, Mi sotamailleen suopi kunniaa — Kai sitä historjalta lisää saa...
"Pyhän Kirjan Kaisa".
"Oi, kuulkaa mua, hyvä nimismies, Jos kaiken muun nyt myötte multa, Niin Raamattuni voitte kukaties Te jättää mulle, herra kulta? Se lohdutusta murheessani tois Ja turvattomalle se turvaks ois".
Näin leskivaimo pyysi, vieressään On ryysyissänsä neljä lasta, Ne puutteen lisäks peri mieheltään, Mi äskettäisin kuoli vasta. Ja rihkamia mitä jäänyt lie, Nyt huutokauppa hältä kaikki vie.
Mut velkoja kun kuuli korvillaan, Tuo mitä leskiparka anoi, Hän heti huusi vihanvimmoissaan Ja sydämettömästi sanoi: "Myös akka myötävä on lapsineen, Jos kuka haluaapi ostaakseen".
Ja sitten vähitellen myötihin Niin neulat, kuni naskalitkin. Kun vuoro tuli Pyhän Kirjankin, Ah, kuinka vaimoparka itki! Mies tuntematon huusi kirjan sen Ja lahjoitti sen heti leskellen.
Ja lahjoittaissaan tuntematon tuo Näin virkkoi: "Itkuhun ei syytä! Tää kirja rikkautta kyllä suo, Kun uskolla vain etsii, pyytää. Se antaa voipi onnen maallisen — Myös onni siin' on ijankaikkinen".
Ois leski lahjoittajaa kiitellyt Ja katseleepi tänne sinne, Pois kuitenkin hän oli lähtenyt Ja yksikään ei tiennyt minne; Kun ei hän lahjoittajaa kiittää saa, Niin sydämessään kiittää Jumalaa.
Kuin pesän linnut, myrskyn särkemän, Ne lentää aavan taivaan alle, Myös leskiparka lapsineen nyt hän Käy kodistansa maailmalle — Ei määrää muuta ole matkallaan, Kuin mistä armopalan saisi vaan.