Part 4

Kuusikymmenvuotiselle Tiedon, taidon tohtorille, Mi ei suulla suurentele, Vaan on työssä tarmokkaana, Tutkijalle tunnokkaalle, Suurelle sanasepolle, Suomenkielen suosijalle, Kanteloisen kantajalle Sekä sormin soittajalle, Miehell' ihamieliselle, Kultaiselle kumppalille, Avosydän Aukustille, Vakavalle Waldukselle Onnittelut oivaisimmat, Tervehdykset, toivotukset:

Illan ihanan eloas Lemmellänsä lämmittäissä, Kotivalon kirkastaissa Kauan elä onnellisna Isänmaasi mairehena, Suosimana Suomen kansan!

Herra Maanviljelysneuvos Edvard Björkenheim'ille.

(29/1 1914).

Orisberg'in oivan herran, Koko maassa kuulun miehen Luokse kilvan kiiruhtavat Yhdet itse ilmestyen, Toiset aatoksin ajavat, Kolmannet on kirjehillä Kiittäin kunnioittamahan Tervehdyksin, toivotuksin Kuusikymmenvuotiasta Hänen merkkipäivänänsä.

Monien on mielessänsä Tämä yhteinen ajatus: Huhu harhaks harkittava, On se turhaks tuomittava, Ett' on herra Edvardilta Björkenheim'ilta jalolta Kuusikymmentä kulunut, Ikävuotta vierähtäen, Tukka kun on tuuheana, Harmaantumatta hiukset, Parta päistäröitymättä, Ojaton on vielä otsa Sekä silmien sinisten Katse nuorenkirkkahana, Kuin on aamun armas koitto, Puna puhdas poskipäällä Heleästi hehkumassa, Hymy huulilla herevä, Nöyrän mielen miellyttävä, Suuren sielun ja sydämen Kasvoilla ihana ilme, Soma äänessä on sointu, Puhe puolensa vetävä, Salkosuorana on selkä, Vartalossa joustavuutta, Askel ketterän kevyttä.

Ajatar on kuinka aina Ohi käynyt koskematta, Ett’ei noita ensinkähän Piirtiminsä piirustellut Ole vanhuuden vakoja, Eikä paino kymmenien Väsymyksin vaimentele?

Ajatar on siksi aina käynyt koskematta, Että otti herra Edvard Elon kevätkoittehessa Itse Luojan luotsiksensa Perämieheks purtehensa, Joka johdatellen vienyt Sivu on salakarien, Viettelysten viekkahitten, Ovat että elinvoimat Elostuksin ehtymättä, Eikä otsa ole voinut Tulla synnin sykkeröihin, Kainin-merkin kaiverteihin, Silmän kirkkaus sumeta, Vaan on kasvot, kuni kaunis Aateluuden arvokirja, Vahvistettu, varmennettu Sinetillä suuren Luojan, Leimasimella Jumalan.

Nopeassa nuoruudessa Ajan vastaisen varalle, Tähtäsi kun tehtäväänsä, Kuuli soilta, kankahilta, Maasta kumman kuiskutuksen: Mistä Sampsa saisi meitä Pellervoinen pellonpoika Orjiksensa ottamahan, Alamaisiks itsellensä Turhanpäiten torkkumasta, Aarteinemme uinumasta?

Kuultuansa kutsumuksen, Empimättä herra Edvard Björkenheim jalosukuinen Auvomielin auramiehen, Viljelijän töihin viehtyi.

Ken on käynyt katsomassa Ja se lauma on lukuisa — Tietoiseksi onpi tullut, Ett' on tarmo sekä tahto, Johto, kunto kunnollinen Uskollisen uurastajan Rukouksin, työtä tehden Suurta saanut syntymähän: Unissansa arveleepi Katselija kulkevansa, Kun hän talon tanhuoilta Asunnoita arvokkaita, Rakennuksia monia Tutkistellen tarkastaapi.

Karu kangas on kadonnut: Saraks pellon saatettuna, Muokattuna muohkeaksi Sadon aimon antajaksi, Kuni taikamahdin kautta Järvi viljavainioksi Laitettu on lainehtiva.

Nevat, suot on niittymaiksi Tehty hienohelmaisiksi, Perattuna, pengattuna Hempeöiksi heiniköiksi.

Halla kauas karkoitettu Taakse Turjan tunturien Revontulten tuohukseksi.

Karttunut on karja laaja Utarilta uhkuvainen, Hevot uljaat on upeita, Ensiluokkaiset elukat Muutkin ovat mainioita.

Konepaja kolkutellen Väkipyörin valmistaapi Tunnetuita tuottehia: "Mullistajat" muuallakin Virkistävät viljelystä, Parantavat peltotöitä Aivan uusille urille.

Opetuksin oivallisin Kelpo koulu kipinöitä, Herätteitä heitteleepi Pitkin Suomemme saloja.

Riistan ovat rikkautta Täynnä laarit ja latoset.

Mutta vaikka vaurastuen Tila Orisberg'in onpi — Sen on vertaa vaikeata Löytää loitolta, läheltä — Kuuluks tullut kaikkialla, Eipä itse herra Edvard Björkenheim jalosukuinen Ole käynyt korskeaksi, Muodostunut mahtavaksi: Ovi kuin on ylhäisille, Auki myös on alhaisille, Kädenlyönnin lämpimimmän Kaikki saavat kohdastansa, Eikä almutta anojan Tarvis lähteä talosta, Lohdutuksetta surevan — Oli tuttu taikka outo, Palvelijain, naapurusten, Alueella asuvaisten Sekä isännän välillä Sopu onpi sointuvaisin.

Ja jos missä työ ja toimi, Aate, harrastus ylevä, Ijäisyyden istutusten Kylvö, hoito huolellinen, Sytyttäminen sydänten, Innostuksen antaminen, Isänmaallinen yritys Taikka paras paikkakunnan Tekijäänsä kaipajaapi, Suorittajaa vailla onpi, Epäitsekkäänä siinä Ensimmäisnä herra, Edvard Björkenheim jalosukuinen Rintaman on raatajana, Kunnes työ on täytettynä.

Vaikka ruotsinkieli kaikui Hälle kehtolaulunansa, Kuitenkin ja kaikitenkin Koko lemmen-lämmöllänsä Suosivi hän suomenkieltä, Kannattaen kaikinpuolin, Harrastaen hellimällä Pyrkimystämme pyheä: Suomenkielen, suomenmielen, Aattehen on kansallisen Oikeudenvoimallansa Isännäks isienmaassa Pikaisinta pääsemistä. Hän kun tullut tuntemahan Siementä sirottaessa, Että jos se ei vain ensin Maahan juotu juurillansa, Lainehdi ei siitä laiho, Konsanansa heelmä kypsy Sekä että samanlainen Kohtalo on kurja hällä, Ken ei kiinny kansahansa: Koditonna, kansatonna Surkastuu hän surkeaksi Taikka hiekkahiukkasena Myrskytuulen tuiverruksin Harhaellen haihattaapi — Maan ja taivahan taholta Hylkiöksi heitettynä.

Osotteeksi, kuinka onpi Elävästi herra Edvard Björkenheim jalosukuinen Kiinnittynyt kansahansa, Kerrottakoon, mitä kerran Iltamassa Ilmajoilla Itse lausui lemmekkäästi, Sanoin valituin saneli:

"Eipä kylliks siinä, että Suositahan suomenkieltä, Kehutahan kansallista Mielisyyttä ylvästellen, Heikko on se vasken helke, Tyhjä kulkusten kilinä, Ell'ei siihen myös sisälly Rajatonta rakkautta Kohti kansoa tulista, Ell'ei yhteisymmärryksin Kansan elämää eletä, Eikä arvoilla elämän, Ihanteilla ihmisyyden Parahilla, puhtahilla Kohoteta korkealle Kansan sielua, sydäntä"...

Ne on siunatun sanoja, Mietelmiä kunnon miehen, Suuren sielun ja sydämen Oikeata aateluutta, Hengen aarteita ylevän Jalon mielen antimia, Ihannetta ihmisyyden — Täsmällensä täytetyitä Ehjän elämän kulussa, Tositöissä, toiminnoissa.

Isänmaalle mies on moinen Luojan kallis armolahja, Kunniaksi kansallensa.

Kun nyt kuusikymmenistä Miestä esimerkillistä Tutut, tuntemattomatkin Ihaajat ylitse maamme Kiitoskunnioituksella Tervehtivät toivottaen: Eläköhön herra Edvard Björkenheim jalosukuinen Vielä vuosia monia Suosiossa suuren Luojan, Hyvän huostassa Jumalan, Anomalla anteheksi Olen onnentoivojaksi Muiden yhtynyt mukahan, Ujostellen, kainostellen Vaillinaisin värssyineni Sydänkielin sanomahan:

Kiitos arvoantimista, Kiitos vastasaatavista — Eläköhön, eläköhön Hyvin kauvan onnellisna!

"Savon ukko sarkahousu".

(Kotimaisen viikon aikana).

"Savon ukko sarkahousu" — Siinä hyväilynimitys, Jonka antoi aikanansa Vanha viisas Vihta-Paavo Savolaisten miesten saada.

Vieläköhän Vihta-Paavo Nytkin nykyaikaisia Savon seudun ukkoloita, Miehiä ja poikasia Sarkahousuiksi sanoisi?

Jos sä virsikäs Vipunen — Vanha viisas Vihta-Paavo — Nousta voisit notkostasi, Päästä alta turvepeiton, Harvinaiseksi havaitset "Savon ukon sarkahousun", Kun on muoti muuttununna, Kuosi aivan toinen tullut, Tavat myöskin toisenlaiset, Kuin Sun oli aikanasi.

Lammasnahkat laitetahan Venäjälle villoinensa, Tahi kaupaten ne kaikki Saatetahan Saksanmaalle, Joista tulevat takaisin Kaikenmoisina koruina Muotihulluuden mukana Kallihina hinnoiltansa, Siten saaden savolaiset, Kuten muutkin kansalaiset Tavaroistansa omista Suuren veron suoritella, Ulosteon ulkomaille — Sekä vilussa väristä Vielä päällepäätteheksi, Kun ei lämmin lammasturkki, Sarkavaate luja, vahva Ole turva tuiskusäässä, Paukkavassa pakkasessa.

Ja jos vielä jossakussa Paikkakunnassa paraassa Villat vielä säilyvätkin, Niin on eessä toinen niksi, Kun ei ole kangaspuita, Rukkiakaan rullinensa, Jotka Savon seutuvilta Museoon on muutettuna Tahi kaikki kadonnehet, Kuten myös kutomataito, Kehräämisen kelpo konsti.

Itse ehtoiset emännät, Somat tyttötylleröiset Punaposket pulleahkot, Naiset nuoret, naiset vanhat Ovat ostovaattehissa, Käyvät tehdastuottehissa.

Samanlainen myös on suhde Nähden isäntiin isoihin, Talokkaihin, torppareihin, Rehtihin on renkilöihin, Rehtihin ja rehvanoihin, Parrattomiin poikasihin — Kaikki tehdasvaattehia Poikkeuksetta pitävät.

Oisi edes omamaista Vaate tehdasvalmistetta.

Mutta mikä on pahinta: Suuren osan siitä ovat Kuljettaneet kauppiaamme Ulkomaiden markkinoilta, Laukkumiehet laukuissansa Venäjältä myös vetävät Ala-arvoista rojua, Jota kulkien kyliä Talvikaudet kauppoavat.

Mutta paitse vaatepartta, Myöskin muuta ulkomailta Kovin kulkeepi kosolta, Että vienti verrattuna Tuontihin on tuiki pieni: Seuraus on sitten siitä Rahakukkaro kuruinen, Lompakko on tyhjä, laiha, Kaikki ovat kansalaiset Velkakuorman kahlehissa, Sekä loppujen lopuksi Vasta turmio tuleepi, Kuperkeikka kammottava: Vararikko koko kansan.

Näitä täällä nähtävinä Epäkauniita kuvia Oisi vanhan Vihta-Paavon, Jonka mielipahan paine, Harmi haikea ajaisi Runotyöhön toimittaisi Sanomahan suorasuisen "Savon ukon sarkahousun" Sarvipäisiä sanoja, Mitkä "rikkois miesten mielet, Akat näyttäis närkästyvän".

Kun on kuulun Vihta-Paavon Mahdotonta tänne tulla, Niin nyt mies minä mitätön, Vähäpätöinen puhelen, Tarinoin tavalla tällä:

"Savon ukko sarkahousu!" Missä lienet löyttävissä Savon suurilla saloilla — Nosta henkesi hereille, Vanha kunto kunniahan: Kynnä, kylvä soita, maita Kaiken kasvun antaviksi. Jotta työsi tuottehilla, Oman pellon antimilla Tulet toimehen hyvästi, Etkä tarvitse tapailla Murkinaasi muilta mailta, Muilta mailta vierahilta.

Laita taasen liinamaita, Pellavia peltohosi, Kangaspuut esille kanna, Tuo'os rukkikin tupahan — Anna ehtoisen emännän, Hellän immen helskytellä Paitavaatetta parasta, Liinaista ja lämpimätä, Riistä poijes palttinainen, Yltäs paita ulkolainen, Jok' on kehno kestämähän Työssä, tositoiminnassa.

Kokonansa kodistasi Kankahat sä kaikenmoiset Ulos sulje ulkomaiset, Lampahien lämmin villa Saata sarkavaatteheksi, Jotta taasen tunnetahan Varsin vaateparrestansa "Savon ukko sarkahousu".

Sitten vasta naiset sievät Näöltään on näppäräiset, Kun on itsensä kutoma, Oman käden ompelema Puku heillä pulska päällä.

Miehet nuoret toista maata Sekä poikasetkin potrat Ovat kotikutoisissa Vaatteissa vaeltamassa — Kuitenkaan ei kuulemahan Nurkkasaarnaajan sanoja, Luokkavihan lietsomista.

Väkijuomat julmat heitä, Myrkkyliemet ulkomaiset Sekä viinit viettelevät Tuonne taakse tappiensa, Laita kalja kelvollinen Oman maasi maltasista, Jolla sammuta janosi.

Ruista keitä kahviksesi, Polta myöskin palturia, Jos on outo ollaksesi Ilman niitä nautinnoita — Paperossit roihuavat, Senkin sätkät ja sikarit Poista suista poikasien, Ikenistä aikamiesten, Haljujenkin hampahista. Eivät sitten rasvarahat, Voista tullehet tuhannet, Metsämiljoonat menisi Sinne taskuihin takasin Raha-, riistarikkahien Ovelien ulkolaisten, Jotka ottavat tavarat Sekä rahat päälliseksi. — Tuonne aina jos takaisin Markat maasta matkustavat, Eipä ilmoisna ikänä, Kuuna kullan valkeana "Savon ukko sarkahousu" Vaurastu varalliseksi, Hyvinvoivaks vahvistune, Vaan "on hoikka kukkaronsa Sekä köyhäks keksitähän", Kuten Oksanen sanovi Savolaisen laulussansa.

"Savon ukko sarkahousu!" Ota huolin huomatasi, Mitä aikoa elämme, Mitä sekä minkälaista — Nosta henkes hettehestä Ihanteihin yläilman. Saata talous tasalle Kera hengenviljelyksen, Kotis korkeeksi kohota, Korkealle kotityötkin, Suosi työtä suomalaista, Vietä viikkoa sä aina Kokonansa kotimaista, Äidinkieltä armahaista Hellin vaali, valvattele, Sukuhenki suomalainen Pidä kaikissa pyhinnä — Silloin kestät kamppaella Aikakauden aallokossa, Sekä itsesi ylennät Isänmaasi maireheksi "Savon ukko sarkahousu"

Kylvettäjättären iltamassa.

(1/8 1914).

Ihmeellistä tahi kuinka? Ei lie tavallista suinkaan, Että rammat, sairahat, Niinkuin tässä, tanssivat?

Mutta ihmettele ette, Jos sen vain nyt muistanette, Että sairaat täällä vaan Tervehiksi laitetaan.

Kaikille on, näet, tuttu Ennen vanhastaan se juttu, Että kylpylaitos on Kuopiossa verraton.

Monet myös ne ovat aivan, Jotka kera tuskan, vaivan Laitokseen on madelleet — Tervehinä palanneet.

Terveys on hunningolla Voinut paljonkin jo olla — Lääkäri on täällä mies, Joka taas sen nostaa ties.

Kun hän kylvyt määrää, suopi, Niin ne taudin kauas luopi, Sijaan tuoden suloisen Terveyden impyen.

* * *

Valkopuvuin käyden aina, Aivan kuni helluntaina, Rouva Nyman hymyää, Kunkin kylvyn järjestää.

Naisten hierojana myllyn Antaa, että paikat hyllyy — Vatkaa, niinkuin voita vaan, Kaksi neittä apunaan.

Yksi niistä valkokukka, Toinen ruusu tummatukka Kuka valkoliljan vie? Kenen tummatukka lie?

* * *

Herra Sankari — ken kerran Käsiin joutuvi sen herran, Pian oppii tietämään, Mikä hän on miehiään.

Hän kun hieroo selkää, kaulaa, Päätä, kinttuja ja — laulaa, Kohta miehet kipeät Kilpajuoksuun lähtevät.

* * *

Mutta entäs kylvettäjät? Päivän helteen kestää nämät Saavat kaikkein kuumimman, Tehdä työn sen suurimman.

Ilman näitä raatajoita Tiede vammoja ei voita, Vaan nää laittaa käytäntöön, Lääkäri min määrätköön.

Yksi pannaan sähkökaappiin, Toista savimuija raappii, Kolmas mäntykylyn saa, Neljäs suolaa karkeaa.

Ja kun sairas sattuu äksy, Kylvettäjä kuulee läksyn, Josta loukkaantua vois, Jos ei kärsimystä ois.

Vaan ei Kinnus-Riikka suutu, Iidat, Hannat vihaan muutu, Turuttaren, monen muun Nauravan näät aina suun.

Päivät kuluu, viikot toistuu, Vammat katoo, taudit poistuu — Sairaat, jotka tervehtyy, Kylvettäjiin mielistyy.

Siksi he nyt riemuissansa Tahtoo kylvettäjäin kanssa Kiitokseksi pyörähtäin Karkeloa pistää näin.

Sekä, kylvettäjät, teille Siitä mitä teitte heille, Huudahtavat: Eläkää! Muisto kaunis teistä jää!

Tervetuliaisia Kuopion Uimaseuran 10-vuotisjuhlassa.

(14/7 1915).

Luonto sulojaan nyt tuhlaa Suosiessaan muistojuhlaa! Vierahamme rakkahaiset Kauko-, lähiseutulaiset Tervetultuanne lasta — Seuraa kymmenvuotiasta — Juhlimahan suvisäällä Kallaveden luona täällä.

Nuorihan on meidän lapsi, Eikä vanhus harmaahapsi, Mutta silti viljavasti Kohtalo on runsahasti Kovuuttansa tälle suonut Seurallemme paljon tuonut: Monet kylmyyttä vain kantoi — Harvat myötätunnon antoi.

Mut kun elinvoima sykki, Seuraan kätkettynä tykki, Niin se kärsienkin kesti Kamppailussa voittoisesti, Vastaan puutettakin soti, Kunnes uusi saatiin koti Kallaveden kainalohon Ruohoisehen rannikkohon.

Katselkaapa, kuinka oma Koti herttainen ja soma On kuin uuden ajan lyhty, Jonka luona kaikki yhtyy. Uuden ajan, onnen luoja! Sekä menestyksen suoja! Koti-kulta! Paikka sulla Ihana on siunatulla.

Puisto tuossa huminoiva, Tässä aalto ailakoiva Vellamon se kutsuu helmaan Hellänhentoon tuuditelmaan, Siskot Sotkottaret kanssa Pyytelevät seurallansa Tuonne riemukarkeloihin Ahdin kultakartanoihin.

Ah, kuin armas pulikoida, Vedessä on viehkuroida: Viileys sen suopi voimaa, Unteluuden kauas soimaa, Hento impi, nuorukainen, Lapsi, vanhus horjuvainen: Uiden uuden innon saapi, Elinvoimat virkoaapi.

Kellä kelmeä on poski, Turtuu veren kiertokoski, Ketä tuska, murhe kaivaa, Taikka kivut, taudit vaivaa, Ken on pelkomieli, arka, Luonnoltansa aivan parka — Uiden muuttuu urheaksi Vaarat kaikki voittavaksi.

Eläköön siis Uimaseura! Tulkoon siitä jalopeura! Kasvakoon myös Savon kansa Kuuluks uimataidoltansa Sekä vahvaks kohtaloihin Aikakauden ankaroihin. — Terve, vierahamme, Teille, Kiitos tulostanne meille!

YHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA

Pulien aikakautena.

Eikö muut jo pulat riitä, Kun on pula myöskin siitä, Kuinka saada — krapula? Mietti Pekka Apula.

Kulkurin tuumailuja.

Kulkurina olen vajaa Vakinaista omaa majaa, Enkä sitä muutoin taida Saada, kuin mun pitää naida Tytär — haudankaivajasta: Kodin vakinaisen vasta Appi sitten kerran suopi, Kun hän haudan mulle luopi.

Ei ilmaiseksi.

Työtä en tee ilmaiseksi, Pöyhkeili näin Kusti Keksi, Eilenkin kun kuudentehen Puita huonekerroksehen Riehuin viedä koko sylen — Vaikeaa se oli ylen — Ja kun herra tinkaisaksi Rupes kovin kitsahaksi, Hälle pitkän nenän annoin — Puut taas liiterihin kannoin.

Juomari ja tupakoitsija.

Niin juomari on kovin itsekäs, Ett' itseensä vain imee viinaa. Mut tupakoitsija on anteljas: Hän muita savullansa piinaa.

Molemmat nauroivat.

Lihava rovasti hohotti nauraa Ivaten, pilkaten Pietari Kauraa: "Mies tuo, vaikka on syömäri suuri, Hukkaan ruokansa syöpi hän juuri, Hän kun on laiha, kuin luuranko, Taikka kuin oksaton puutanko".

Pietari lausui: "Teidän on, rovasti, Lihavaks tulla huokea kovasti. Teissä kun muuttuu sana — lihaksi". Mutta se pisti rovastin vihaksi, Vaikka nyt puolestaan Pietari Kaura Hohottaen alkoi ääneensä nauraa.

"Eläköön vapaus!"

Mies kadulla ajurin tapaa Ja kysäsi: "Ootteko vapaa?" Nyt hevosen heti pysähdyttäin: "Ptruu, olen!" ajuri vastasi näin. "No, eläköön, eläköön vapaus!" Mies lausui — ja käveli eteenpäin.

Hyvä lohduttaja.

"Aasiks Antti haukkui mua", Kertoi Kyösti harmistuin. "Syytä sun ei kiukustua", Lausui Lassi lohtusuin, "Sillä jos ei suureks sua Aasiks sanonut hän vaan, Silloin varmaan ei hän ole Sua tarkoittanutkaan".

Parturin puolustus.

Pastorin partaa ajellessansa Päihtynyt parturi haavan viilsi. Kiukusta pastorin katse kiilsi. Kun hän, muuttuen ankaraksi, Viinaa ja juomareita moitti. Parturi, hän myös osaltansa, Laittoihen hyvin vakavaksi Sekä näin puoltaan pitää koitti: "Viinasta käy iho haprahaksi".

Totteleva aviomies.

"Et kapakassa myöhään olla saa", Näin miestään varoitti kun rouva Hella. Tää määräystä tarkoin noudattaa Ja kotiin palajaapi — aamusella.

Toinen syy.

Kai on anoppines sulla Välit hyvät kerrassaan: Muutoin ei hän voinut tulla Vuotees ääreen istumaan Oisi sairastaessasi, Kuten kuulen kertovasi.

Katsos, veikko, lääkäriltä Neuvon hikoiluhun sain, Voidakseni pikimmiltä Parantua taudistain: Anoppi kun istui liki, Kyllä silloin vuoti hiki!

"Ulkokullattu".

Hän viinan kirousta huokaili Ja ilman ryyppyä myös ruokaili, Kun muita oli lähellänsä. Mut ollessansa yksinänsä, Jo heti aueta sai kaapin uksi: Otti ryyppyjä, niin että vatsa kasvaa, Nenä punoittui, on naamassakin rasvaa Ja muuttui mies niin ulkokullatuksi.

Valhe.

Kiihoittaja saarnassaan Yltyi kiljuin pauhaamaan: "Toverit! On johto kurja Tehtaan teitä kohtaan nurja, Kun se, kuten kerrotaan, Aivan ahnauksissaan Pidentääpi päivääkin".

"Valhe, valhe!" huusi mies, Joka tehtaan tavat ties. "Päivän-pituus paikallansa Pidetty on ainiansa. Mutta valon tarvis kun Sattuu, silloin lamppuhun Tuli pannaan iltaisin!"

Päättäjäisiksi.

Vuotta kolmekymmentä on vierryt Ajattaren suureen aika-arkkuun, Kun mä ensi kerran kanteletta Sommittelin muiden kuullen soittaa.

Silloin valtaa piti toinen suunta, Maku toisenlainen sekä mahti: Runo katsottihin ruostuneeksi, Kuolleheksi aivan kerrassansa, Kannel loikoeli kaiutonna Unhotuksen synkän ullakolla, Eikä tajunnehet Runotarta Maatunehet aineorjamielet. Siipirikkoiset ja arkisielut, Heiluen ne hettehessä hautui Ankean ja lauluvajaan ajan, Pääsemättä sieltä päivytmaille, Runotenhoisahan ilmapiiriin.

Miten lieneekään mun mielessäni Kanteloisen ollut kaipausta, Soiton puuttehesta suruisuutta.

Sitten piilopaikastansa sieltä Pirtin nurkkaloukon pimennosta Kaivoin esille mä kanteloisen, Alotellen ensialkamaksi Ilomieleksi vain itselleni Kaikukieliä sen kosketella.

Mutta kohta myöskin muiden kuullen Jopa ryhdyin aivan julkisesti Sommittelemahan soittamista, Laittausin koito laulusille, Vaikka mulla vasta-alkavalla Soreutta vailla oli soitto, Vailla syvyyttä ja viehätystä, Terästä ja pontta, suurta tulta — Riemu-intohon ei nousseet rinnat, Mielet eivät käyneet metisiksi Kaiunnasta minun kanteleeni, Laulumahdittoman laulelusta, Eikä lienekähän ollut liioin Monta kovin kuulijata mulla, Tuskin edes yhtä ainoata...

Mutta sitten taasen aika muuttui: Kannel pääsi jälleen kunniahan, Runotarkin päähänsä sai kruunun, Syntyi uusia kun soittajia, Laajalahjaisia laulajoita: Sydämet he loivat sykkimähän, Salamoihin sytyttivät sielut.

Minä mukana myös siinä muiden Silloin tällöin kanteletta soitin, Ikäänkuin vain mieliks itselleni Lailla vaiertavan varpuslinnun, Joka päiväkaudet kartanolla Pakkasenkin kylmän paukkuessa Tiuskuttaapi yksitoikkoisesti, Tietämättä, tuntematta tuota, Kuulostaako kuka taikka eikö...

Päistärissä vaikka on jo pääni, Vielä nytkin kannelkaihoon viehdyn: Sormet ojentuvat soittosille, Laulusille halajaapi henki, Kuni aurinkoa kohti kukka, Silmään armahansa silmä sulhon.

Ehkä kyky puuttui ennemminkin, Vaan nyt sitä olen vallan vailla, Nuoruus kun jo onpi mennyt norja: Jäntereet on kangistuneet, jäykät, Näpit eivät kuonnu näppäimille, Laajuudetta onpi mielenlento, Laulu tukehtuupi kulkkulakeen, Kun sen lähde kuivaksi on käynyt...

Parasta kai osaltani panna Kannel on mun syrjään kokonansa, Muisteloissa ihamielisissä Elon iltapäivä elääkseni, Kun ees oli suotu kosketellen Kultakieliä mun kanteloisen Sydämeeni ilontuntu saada, Vaikka muita olekaan en voinut Korkeuden viedä karkeloihin Mielikuvituksen ihmemaille, Runottaren ruusuisehen tarhaan.

Siitä ollessani ihastuksin Riemun helkkyy sielussani raiku, Nuorten kuuntelen kun kannelniekkain, Mahtilaulajoitten Suomenmaassa Suurta tenhokasta soittamista, Lumouksellista laulantaa — Päättäjäisiksi nyt pilpatellen Hyvästini tällä lailla heitän: