Part 2

Tätä nyt soittaa osaa kouluittakin. Tuokin reätäl-Heikin Ievertti soittaa sirmantkaa ja viijuonia niinkuin mikä Herran enkeli, vaikka ei koulujakaan ole käynyt ei päivääkään, ei kansakouluakaan. — — —

Ryyppää, ryyppää! Ei se niin nyt ole ihminen kuin mikä puteli, jotta se nyt yltä pulahtaa. Meijän Juss se juop ku hevonen. Väliin pannu päätyy pieneksi, vaikka tää nyt vetää vähilleen kupillista kaksikymmentä... ... kaksi kuppia nyt tunnu missään...

Juon kolmannen ja neljännen, ei auta suututtaa ylen hyvää eukkoa. Latelen sitte suuret kiitokset, kost-jumalat ja kaikki mitkä kuuluu, alkaen hankkiutua lähtöhön.

Äkin se poudaksi nyt remahtikin. Kaukana ukkonen vain murisee, ja näkyy pilvi synkän-sininen. Astun ohi talon, jonka tyttö pitsiä nypläilee ja lukee pänttää. Neiti on kamarinsa ikkunassa kädessä joku rakkausromaani.

Mut nätti tyttö, totta tosiaan! Olisin ihan varmaan... Mutta eikös se akka pahus juuri äskettäin herennyt haukkumasta: — Siitäkin saa muka syöttilään, ken korjannee! Ei edes, polonen, saa puhtaaksi omia riepuloitaan, hanhi, näätsen. —

Talkoissa.

Rukiinleikkuutalkoot Hovissa.

Kuhilailla seisoo pitkä pelto. Ukot, akat, pojat, piikalapset tunkeutuvat tupaan lämpöiseen, jonka keskellä on kestipöytä, pitkä pöytä valkoliinoineen.

Emännät, punaiset kuin puolukat, kantavat pöytään ruokaa sekä juomaa, piirasta, voita, kiljunpintaa, kaljaa, kalakukkoa ja kastiketta, rusinarokkaa, riisihuttua, kirnupiimää sekä kokkelia. On siinä keittiä ja kiisseliä, tauhkaa vaikka minkä tapaista!

Isäntä, vääräjalka jaarikka, jämerä äijä vielä ikäisekseen, tarjoaa Ukkoloille ruokaryypit pullosta kimmeltävän kirkkaasta, kantikkaasta "parrun pätkästä".

Syödään, viisastellaan, tupakoidaan, suupielet hieman rasvan-kiiluvina, kuunnellaan viritystä viijuonin, jota sylissänsä pitelee Ievert, poika Heikki-räätälin.

Nyt se alkaa reima talkootanssi! Kohta viulun liurutusten yli kuuluu kurnutusta sirmantkan, haikeaa halitusta harmonikan, jolla Matilaisen Juhana vetää oikein yli olkansa!

Voi perhana! Ne vetää komiasti! Ihanhan tässä jalat alta karkaa. Karskinkin suun se vetää vehnäselleen, tuo valssi vanha: "Morjes Amanta..."

Mut onkos lattialla poikaa, piikaa! Pojan jukurata, julli-niskaa, piian lellukkata punasuuta, uhkee-utaraista, paksureittä! Hih! Sitä vinhaa tanssin vilskettä! Käpälän kopsetta juur komiata! Tytöt ne paistaa niinkuin puolukat, pojista hiki kiehuu niinkuin pihka mäkimäntylöistä kesäkuussa.

Koirat ulvovat ja kissa naukuu ovensuussa ulos päästäkseen. Nurkkaan karkaa pojat pikkuruiset jaloista julman tanssin jytinän. Ämmät käkkäleuat lieden luona säksättävät kielin ketterin lehmäin poikimiset, kanan munat, voin kirnuamiset ja kirkkomatkat.

* * *

Mutta ukot siirtyy kamariin, totipöydän ääreen tutkimaan raamattua neljän kuninkaan.

Lyövät siellä ajan kuluksi viidentoista pennin nakkia. Maistavat kukin kupposestansa ja riuhtasevat aina tuolloin, tällöin roimat rynnässavut rettingistä. Kiire ei ole eikä rahan himo. Siksi joudetaankin jutustamaan pitkin ja poikin monet asiat.

Joku kehuu kalansaalistaan, valehtelee silmät ummessa, miten muka rantahakaan kerran vietiin lampaat. Vuona hävisi. Hävisi toinen. Minä vahtiin menen. Pyssyn kanssa menen väijymään, jotta kuka konna se ne vuonat viepi. No mitäs, vähää ennen puoliyötä suuri hauen rosmo yrittää temmata vuonan, joka menee juomaan. Kerkesin toki ampua sen rutkan, ennenkuin ehti tekosensa tehdä.

Arvaapas mitä painoi?... Herra tiesi! Puntari ei päälleen ottanut!

Toinen kehuu hyvää pyssyään:

— On se vain putki siinä sellainen, että en ole toista vielä nähnyt. Sikäli kuin suinkin silmä siintää saat tetriäkin peppuun tökätä, ja kyllä putoaa, ja potkimatta!

Siitä kääntyy puhe metsästykseen. Nauretaan röhötellään herroja, kaupungin asessyörejä ja muita, jotka rellestävät retkillään viikkomäärin, eväät mukana, muhkeat eväät, vehnäpiirakat, putelit, pulkkavaiset konjakpullot, ja viinalekut vyöllä, hitsiläinen, olalla jahtitorvet kiiltävät, pyssyt kolmepiippuiset ja laukut, sellaiset uljaat laukut! Koiran hukat suuret kuin mitkä hiton lejoonat, syövät vain lampaita ja vasikoita, jäniksen hajuakaan eivät tunne. Sen kuin lennetään suu rievallaan ja älistään ja tehdään pilojaan.

Toisenkin lampaan ne on sitte syöneet, toisenkin vuonan herrat saaneet maksaa ja mennä kotiin kontti tyhjää täynnä. Tietäähän sen, kun siellä metsässä ampua paahdetaan ja huudetaan, torvilla tötötetään. Siihenhän, siihen se justiin jänis lentääkin!

Ja mitä sitte, vaikka lentäisikin? Senkin riiherran, sen Riippenpierin, jänistä muka piti ampua, niin koiran ampui, rotukoiransa, voilla ja vehnäsellä vaalitun. Sitä se sitte itki tillitteli. Taisipa oikein hautajaiset pitää. Sanomalehteen kuului kirjottaneen runot ja värssyt, muistokirjotukset, ettei koko tämä roskakansa maksa sen koiran vertaa, joka kuoli, mutta jotta onpahan nyt saanut sentään haudan kunniallisen, perintötilalla, näät, kuuluisalla, joka ei joudu moukkain myllättäväks, kasvakoon ennen pajurämettä!

Syntyypä siitä naurunrähinä! Moni totikuppi kumotaan aateliskoiran jalon kunniaksi. Sitte mennään tupaan tanssimaan, näyttämään kepiöitä kenkiä tälle nykykansan nuorisolle.

Perhejuhla pappilassa.

Syntymäpäiväjuhla ryökkinän, immen seitsentoistavuotiaan, kalpeankauniin, sinisilmäisen, tuon ihanaisen Beate-Sophien.

Salissa loistaa kruunut, pöytälamput. Liinat aivan hohtaa valkeuttaan. Pöydällä välkkyy kahviastiat, teekeittiö ja limonaadilasit, siellä ruusut tuoksuu punaiset, onnittelukortein sekä kirjein...

Nurkassa röyhistelee palmut, liljat leveinä luona vanhan pianon, joka arvokkaana, ylpeänä on kuin muistelisi nuoruuttaan, menneitä, parempia aikoja, jolloin valot paloi hämärämmin, aatteet ja sanat sitä kirkkaammin sädehti hienoin salaviittauksin niinkuin jalokiven kimmellys, joka yhtämittaa syttyy, sammuu. Ajat ne on olleet sekä menneet... Elämä on nyt perin harvasyistä. —

* * *

Vanhan kirkkoherran naama loistaa, rouva sulaa aurinkoiseen hymyyn lausuessaan tervetulleiksi vieraita ainokaisens synnyinjuhlaan. Beate-Sophie punastuu ja niijaa, kainostellen päänsä alas painaa...

Istutaan sitte oivaan juhlapöytään, juodaan kahvia ja mehuvettä, limonaadiakin nautitaan ja hedelmiä ynnä konvehtia. — Beate-Sophien tahdosta tää juhla aivan raittiiksi on järjestetty. — Myöhemmin yhteisestä pyynnöstä päivän sankaritar soittelee "Kultaiset langat" Tshaikovskin ja vielä ylimääräisenä numerona: "Tää kodin onnea ompi rauhaisaa."

Kätten taputukset, hyvä-huudot. — Sitte noustaan vähän katselemaan pappilan rouvan maalailemia ihanoita seinätauluja.

Henkikirjurista tuntuu, että taulumaalaukset seinillä todistavat herkkää tunnetta ja luonnonhavaitsemiskykyä. Ne loihtivathan katsojalle eteen milloin kesä-illan lämpöisen, auringonlaskun kauniin ruskotuksen, milloin valkopurjeet ulapalla tyynellä, päilyvällä, seilaamassa... Tahi haaveellisen kuutamon, jolloin vedet vienoon värehtivät...

— Nykyään ne taidemaalarit, — alkaa vallasmanni, — ne on, tuota, sellaisia töhertelijöitä. — Niin, no, — sanoo kirkkoherran rouva, — kun eivät osaa, niin ne tuhraavat mitä vain sattuu, siinähän se on. — Taidon lahjaa eivät kaikki saa, myöntää kirkkoherra huokaisten. — Ja toiseksi, niin vaatiihan se myöskin intelligenssiä ja rutiinia. — Aivan oikein! yhtyy lääkäri, — myös riippumattomuus on mielestäni tärkeätä taidemaalarille. Taiteen pitää, minun luullakseni, puhjeta kuin kedon kukkasen, olla huolettoman hengen tuote, huvitus ja myöskin sielun ruoka luojallensa sekä katsojalleen.

Ennen juhlan loppua on toki kuultava vielä, mitä ajattelee apupappi taideasioista.

Hänestä se on — taide nimittäin — hengen kuvastin ja luonnon peili. Hän on itse joskus yritellyt... (Tätä tunnustaissaan punastuu hän.) maalailla öljytauluja ja silloin huomannut, että se on tarkkaa työtä, ja sitte luonnontuntemusta myöskin, rakkautta luontoon, sillä taide on... taide on — peilikuva luonnosta!

Matkustajalaiva.

Maanantai-iltana on lähdössä kaupungin laiturista moottorpursi matkustajia viemään maalaiskyliin.

Pursi on kaikin puolin "extra prima". Siinä on kolme eri luokkaakin, niinkuin on hienoimmissa laivoissa tapana pitää. Ensimäinen luokka, jossa on penkkilöillä pehmikkeet heinällä topatut ja koristetut tulipunaisilla tupsuloilla, on ihan etukeulassa, ja toinen, jossa istuimet on muuten kuin ensimäisessäkin luokassa, mut ilman lankatupsukoristeita, on peräkokassa, ja kolmas luokka on sijoitettu konehuoneeseen. Kolmisenkymmentä täyskasvuista on laivan lupa ottaa kuljettaakseen. Siks ihmiset jo saapuu laiturille tuntia, kahta ennen lähtöä.

Nyt juoksee ihan viime tingassa "riätälj-mestär" Ryhänen ja tahtoo purtehen tunkeutua liian täyteen. Kapteeni liepeisiin käy räätälin, tehden perinpohjin selkoa, kuinka mont on lupa ottaa "völjyyn". — Ei meill oo tilloo, herra riätälj-mestär.

— Miks ei oo tilloo? Tilloo täytyy olla. Pasissier-laivaan täytyy ottaa mukaan pasissierit; mie oun pasissier. Nuo jauhosäkit tuossa kannella ne ei oo mittään pasissierilöitä. Puottakaa ne poikkeen. Miull on asijoita niin tärkeitä, jottei tää laiva vastoo miun reissuloitain, jos ne hiijautuu.

Kapteeni häkeltyy. No mitä tehdä!? Ei uskaltaisi jättää räätäliä, ei oikein mukaan ottaa. Mutta silloin tulla lehestää jo poliisi. Virkansa puolesta, ei ylpeydestä, sekautuu asiaan ja pitää siinä tavanmukaisen nyt kuulustelun, jonka nojalla hän vihdoin kieltää laivaan pääsyn Albin Ryhäseltä. Laiva antaa heti lähtömerkin. Kapteeni huutaa koneenkäyttäjälle: (Molemmat tulleet tänne Savon mailta, niinkuin "riätälj-mestär" Ryhänenkin.) — Pannaanpas lähöks! Toinen siihen vastaa: — Lähöks pannaan ihan paikalla, het, kun soan toahan paperossiin tulen.

Kapteeni hetken päästä: — Takas-päin! Ja laiva uljahasti täristen irtautuu laiturista. Mutta eikös käy silloin kone hieman reistaamaan. Mikä lie akseli vain taittunut, mut kiusaa siitäkin on kerrakseen.

Onneks ei jäädä tuuliajolle. Kapteeni näet yltää vielä seipään ojentaa laiturilla seisoville.

Ukot ottaa vähän itseensä: — No, mitä? Eikös sitä lähetä? — Lähetään... ihan tuossa paikassa... Juostaan vuan tuolla Jörkin pajalla... Massina joinniik koipein juonittelloo...

Noin tunnin päästä sitä lähdetäänkin, ja lähdetäänkin ihan viivana. Yks venemies vain pääsi sivuuttaamaan. Kun oli säkkilöistä tehty purje, ja vielä souti selkä kiperänä niin voitti, tietäähän sen, vängällä.

Keskellä selkää huutaa kapteeni: — Mennäänkös, masunista, Hirvisaareen? — Ka, vaikka tuonne sitte poikkeaisi... voiphan ne ostaa limunaatia.

Poiketaan Hirvisaaren laituriin, lahteen parin virstan pituiseen. — On siellä retonia, virkkaa joku nähdessään rannan täynnä tyttölasta. — On tuolla nuitai pojan könttilöitä, ne likoille näät limunaativettä pistuovoivat, tummasetkin sorsat!

Virvoitusveden kauppa käy kuin siima! — Tuo vielä pullo sitä punasta! Tai anna heitä kaksi. Täss on raha! Kapteeni hyppää vihdoin paikalleen ja antaa lähtökäskyn, mutta silloin huutaa joku: — Hei, hei! Älkääs menkö! Yks pullo vielä sitä punasta!

Ei kestänyt kuin puoli tuntia tää kaupan teko sangen tärkeä. Taas lähdetään, ja ihan ehjin nahoin saavutaan viimeisehen laituriin jo siinä vähää ennen puoli-yötä.

Ilojuhla rautatien kunniaksi.

Nythän ne rupeavat rustaamaan tännekin, kuuluu, sitä rautatietä.

Kaupungin herrat ovat juhlimassa. Siellä on olvet, liköörit ja rommit, lihat ja kalat, kaikkinaiset herkut. Soittokunta siellä puhaltaa. Herrat ryyppäävät ja huutavat: — Eläköön! ja — Maljat pohjahan! Maljat pohjaan radan kunniaksi!

Ilo ois kaikinpuolin vilpitön, mut sattuu kaksi kaveria siinä, nokakkain, kaksi vanhaa vihamiestä. Ja vaikka onkin päivä sovinnon, hetki julman jubileerauksen, niin eivät malta olla tonkimatta toistensa vikoja taas esille.

Sanoopa yhden kerran paukahuttaa kelloseppä silloin maisterille, ylen viisaalle ja koppavalle: — Mikäs virka sinulla on oikein?

Toiselle se on sangen arka paikka, kun ei ole oikein mitään virkaa, ja virattomuus täällä katsotaan synniksi suuremmaksi varkautta.

Eipä siis sovi kovin ihmetellä, jos ottaa itsehensä maisteri. Lentää punaseksi niinkuin rapu, katsoo hetken kakkuloiden yli ja nousee, sanoo sanat murhaavat:

— Noin tyhmää kysymystä tähän asti kuullut en ole vielä kertaakaan, mut ei se sentään mikään ihme ole: tämähän onkin mulle ensi kerta käsityöläisten kanssa seurustella.

Tästäpä suuttui melkein koko joukko. Jokainen luuli, että maisteri tarkoitti sanoillansa koko seuraa.

Ja kiivain silloin, lehden toimittaja, joka vasta tänä iltana maisterille kiirein esitettiin, huutaa ihan kohti kulkkuaan:

— Ulos! Tämähän on sikamaista ruveta yleisessä paikassa kunniallisia ihmisiä solvaamaan moisin sanoin! Ulos! Ulos!

Maisteri kääntää silloin hävyttömän katseensa toimittajaan sanoen:

— En tosin tunne tätä räätäliä, mutta luulen, etten ole velkaa penniäkään vaatekerrastani. Ja siksi pyydän: Älkää huutako, kun ei teitä ole tarvittu.

Samassa hän jo kumartaa ja lähtee.

Eikä olis hyvä ollutkaan viipyä viimeisien sanain jälkeen, sillä toimittaja Pulkkinen ylenpalttisen on paksu äijä.

* * *

Tämä nyt oli pieni väliremppaus siinä jumalaisten juomingissa, eikä sitä kohta muistetakaan. Huomena ollaan jälleen hyvää kuomaa, tökätään kättä maisterillekin, kysytään: — Vieläkö on pohmelo? ja nauretaan ja pannaan sanomiin:

— Vaatimaton illanvietto eilen rautatien kunniaksi vietettiin. Mieliala toverillinen. Rattoisassa seurustelussa kului ilta pikkutunneille.

Sorsajahdissa.

Astuu tässä toissa iltana ikkunani ohi Jurkan Tommo, mies rehti peräti ja ponteva, takoja tarkka, ylen selvä seppä, astuu siitä pyssy olkapäällä, nyökäten hyvän illan ikkunaan.

Kysyn: — Minnepäs se Tommo nyt? — Vohlaa menen tavottelemaan. Kuului sorsajahti alkaneen. Viime yönä oli järvellä sellainen tulimaisen roikina, jotta arvelinpa, annas olla, jos tässä piipahtaisin minäkin erään sorsan säkkiin pistämässä. Tule höykkään! Onhan sillä pyssy teidän isännällä, tietääkseni.

Innostun siinä. — Vuottelepas vähän! Juoksen isännältä haulikon, uuden, uljaan kaksipiippuisen ja lähden Tommon kera sorsajahtiin.

Venettä vanhaa maalta lykätessään, savista, vuotavata, Tommo sanoo: — Eihän tää meidän moottori nyt ole oikein komia, vaan eikö tuolla sen verran liirattane, kuin on tarvis.

Se näät täysimäisen loha näkyy vuotaa pulkentavan kimmilöistään. Vaan antaa vuotaa. Onhan tässä aikaa naussata vettä tieheen hänestä. Eihän tuota aina huoli olla pyssy tötöllänsä ampumassa.

Olehan sentään siellä vakavasti! Tällä on, epelillä, kaikki kujeet. Osaa se olla näet vaaruvakin niinkuin mikä lemmon kätkyt ikään.

Päästään Kanasaaren salmekkeelle. Silloin lentää pieni moottori kaupungista käsin, räklättää, täynnä miestä kauluskulkkua kaksipiippuisine kivääreineen.

— Olipas onni, sanoo silloin Tommo. Ne ne meille sorsat aristelee ruohikoista, saatpahan sen nähdä. Olen minä niitä ennenkin pitänyt koirinani tässä työssä.

Samassa kohoo pari, kolme sorsaa, mies moottorista ampuu roiskahuttaa, ampuu toinen. Yhtä tyhjän kanssa! Sorsat lentää melkein meitä kohti. Tommokin silloin torven kohottaa, vanhan, ruosteen runteleman putken, konstin oikein kotitekoisen. Kiirettä ei pidä laukastessa. Kun laukasee, niin sorsa tipahtaa, tipahtaa niinkuin kuollut konsanaan.

— Hitto sentään! Tommo päivittelee, kun ei ole toista torvea tuossa pyssyn kuvahisessa, jotta saisi yhteen hikeen soittaa toisenkin sorsan nurin niskojaan.

Tarjoan hälle kaksipiippuista, mutta Tommo viittaa kämmenellään: — Elä luule! Käteeni en huoli vaaprikan tekemiä pyssylöitä, vaikka heissä oisi viisi reikää. Omaan takapuoleenikin luotan enemmän kuin asuun mokomaan.

Koitan puolustella tehtaan työtä, mutta Tommo pysyy uskossaan, että ei tee totta tuollaiset läpäjävät, raviertukki pyssyt. Leluja ne on pyssyn rinnalla.

Ja kun sitte vielä pari kertaa ammun metsään kaksipiippuisella, päästän sorsat muille markkinoille, silloin Tommo vasta innostuu:

— No, poikarukka! Enkös sanonut? Enkös ennustanut: Ei tee totta! Olenhan minäkin jo eläissäni toisenkin torven tainnut tyhjentää. Pidähän mielessäsi miehen puhe: Sorsaakaan et puota, usko oikein, mokomalla lelulla kuin tuolla.

Ei se sana ihan toteen käynyt. Puoltanut lienen toki pari sorsaa. Mut Tommo sanoo niitä käännellen: — Vo-voi! Ei lyö läpi höyhenistä. Haulit karisevat, katsohan! Vaan pökertyyhän siitä lintu vähän, kun ihan pyrstön alta ammutaan.

Vallasmanni ja poliisi.

Nimismiestä ukot kutsuu täällä rähilääksi, keljapössiksi, tahi Pahulaisen syöttilääksi.

Poliisia sentään sanotaan joskus oikealla nimelläänkin, mainitaan Malakias Pötröseksi.

Kumpikaan ei miekkaa hukkaan kanna. Molemmat ovat sangen innokkaita virkansa töitä toimitellessaan. Poliisi vain on vähän liian arka.

* * *

Kerran nämä samat kruununmiehet ajavat kaupungista kotiin päin ollen hienoisessa hiivassa.

Törrääjän mäen päälle tultuaan, suutari Kopperoisen mökin kohtaan, nimismies tahtoo mökkiin kahville.

— Juokse, kysy Kopperoiselta, keittääkö hän meille kahvia, maksua vastaan, ymmärräthän sinä! sanoo poliisille nimismies. Koputa ylös. Taitaa maata jo!

Pötrönen juoksee. Ruutuun naputtaa. Ei hiiren hisahdusta sieltä kuulu. Harmaa kissa siihen ilmestyy, Pötrösen saappaan varteen päätään muilaa, naukua marajaa ja pökistelee.

— Lyö nyrkillä, niin että kuulee siellä! Puota rampkaan, jotta helähtää! — Ei se herää, kyllä se on vissi, vaikka tään purkais koko mökin tästä, väittää Pötrönen. Hän tietää näät, että suutari on sangen kiivas, ei ole sen kotirauhaa häirittävä melulla sellaisella ensinkään.

Silloin hyppää itse vallasmanni, potkasee ensin kissan lepikkoon, laukasee sitte nyrkin ikkunaan, niin että lasit kartanolle parskuu.

Samassa ryöpsähtää jo Kopperoinen kirves kohollansa ikkunaan luullen rosmojen nyt hyökkäävän keskellä yötä häntä nitistämään.

— Elä elä tule, pahulainen! huutaa suutari kuin pasuuna. Pistänet vain ikkunahan pääsi, niin kaksi kissankuppia teen siitä!

— Hiljaa Kopperoinen! Minä olen... — Olepa sinä mikä tahtonet, mut älä komentele, hiton räähkä, älä yhtään siinä suurentele, tahikka minä tulen kartanolle!

— No nyt on hyvä, miettii vallasmanni. Kävelee jälleen kärryjensä luokse ja käskee ajamahan helvettiin!

Istuu, melkein loikoo, rötköttää ja haukuskelee siinä joutessaan Pötröstä, poliisia, pelkuriksi, nahjukseksi, lökkäpöksyksi, kötykseksi, ukkoraukaksi, nököttimeksi ja vaikka miksi.

Pötrönen kuuntelee, ei vastaan pane. Ajaa nykyttää vain hevosta ja koittaa pysytellä istuimellaan, kärrien toisen likasiiven päällä.

Viimein väsyy toki vallasmanni, sanoo: — Haista nyt jo se ja se!

Pötrönen rykäsee ja tavottelee laulaa siinä jotain huomevirttä: "Jo aurink’ armas"... mut ei riitä ääni, ja nimismieskin siihen ärähtää: — Ole naukumatta hänessä!

* * *

Mutta kotonansa Kopperoinen ei enää unta silmähänsä saa. Istuu pöntöllensä miettimään. Tupakoi ja lampun sytyttää, alkaen äkäpäissään valmistella Mulin Matin saapasparia.

Erokahvilla.

Juopi tässä erokahviloita kahdenkesken minun kanssani, pienessä, rauhaisassa pöksässäni, Miettis-Pekko, äijän käriläs, ukko seitsenkymmenvuotias, leuka valkoisella harjaksella, ryntäät rehjallansa karvaiset.

Viisas äijä, kalamiesten paras, puheiltansa kovin konstikas. Suu on aina melkein korviin asti viisahassa virnistyksessä, silmät tirrillänsä, kierot silmät, joista toinen evähiä etsii toinen kun katsoo kalaa järvestä.

Tämän äijän kanssa sit on oltu lullimassa tuolla järvellä toinenkin kerta, kalastelemassa. Koluttu joka lahden kainalo, joka saaren ranta ratusteltu.

Niin se ukko tiesi kalapaikat, arvasi ahvenluodot tarkalleen, kuin olis kirjasta vain katsonut.

Toisenkin kerranhan se kesässä astua jäkerteli tuohon noin, ikkunani alle irvistämään, sanomahan: — Hyvää huomenta!

Nyt tässä istutaan ja turistaan, viisastellaan minkä mistäkin, imetään sikaria kahvin päälle ja nauretaan, me kalaveikot vakaat, turhalle koreudelle maailman.

— No, sinä sitä lähdet Helssinkiin?

— Niin pitäis mennä, vaikk’ei mieli teekään. Hyvähän tätä olis täälläkin, käydä kalassa ja kohta puoleen tetrin kuvillakin kuurotella, vetää nuottaa syksyisellä jäällä kylän äijäin kanssa ärrittää. Olispa toki tainaan mukava kylmän jäykistämät jäsenensä oikaista illoin saunan löylyssä, kylpeä röpsytellä, syödä, juoda ja maata pötköttää kuin pölkky ikään.

Ukko tuosta nauraa hehahtaa ja epäilee, jott oiskos se niin pakko sinne Helssinklöihin tunkeutua.

Siellä ne taitaa olla, — jatkaa sitte, — erilaiset nuokin pykkyökset, ja taitaa olla sinne läjäytynyt tätäkin ihmistä ja eläjää.

Senkö päitä ne nyt sinne oikein täppäytyvät, mokomaankin pesään, ja mitä siellä sitte kaikki tehdään?

Taitaa vain suurin osa olla niitä panksuonloilla vetelehtijöitä, mitkä aikaansa vain tappavat, maleksivat siellä silkkilöissään ja kultakäätylöissään käyskelevät, niitä, näätsen, rakkiherroja ja niitä samet’manttel-mampseleita, joita oli tässä eräs kesä moniaita heitä täälläkin, silloin, kun oli tässä lähellä se vesivaaprikka, se kuhnelaitos.

Oli yksi, mikä se nyt oli, evesti vai mikä römötörjä hän lienee ollut, enhän minä tiedä heidän virkojaan ja säätylöitään, oli vain aika töksäys miehekseen. Ei kelvannut näät hyväpäiväkään.

Tuolla se kävi Piiraskalliolla suurta pössiänsä palvaamassa. Kelluili siellä niinkuin mikä hyle, kun satuin siitä sivu soutamaan.

Rouvalla sillä oli ryntäitä! En minä mokomia ole nähnyt. Arvelin jo, jotta tuskin ne on oikiata rintavarustusta, mitä lienee turhaa toplinkia. Mut mäne häntä tiedä. Oli tuolla muutenkin kyllä lihaa luonansa, pari, kolme leuan lellukkaakin.

Se kun sitte mennä jauhatteli! Silkissä yltä päältä kuhaji, hepenet hatussa vain heilahteli, ja sormiloissa senkin seitsemät riljantit läpäji ja lehaji.

Sitte oli eräs nälkäkurki, mikä lie ollut leinin lyömä kutka, käveli aina silkkihörmissä ja kultapäinen keppi koprassa. Kuului olleen joku vanha poika, koroillaan eläjä ja rellestäjä kaikenkalttaisissa kalaaseissa. Vaan niin se sitte ennen aikojaan loppuikin kyyti ihan yhettömään.

Tässä pitää vielä näilläkin vanhoilla kolvillansa hiihatella monta kertaa paljon rivakampaan, kuin se hipsitteli, polonen, mies parahassa kyntö-iässä.

* * *

— Vai niin. Vai Helssinkiin vai menet. Kukas se sitte minun kanssani panee tupakaksi, turisee tällä viisin, niinkuin tässä nytkin. Ukko nousee ylös köpsähtää.

— Kiire on perunoita nostamaan. No, terveeks jäämmä! Liika leikiksi.

Tökkää kättä silmät sirrillään, sikarinpätkä suussa leveässä nauraa kekettää ja ulos lähtee.

Kaupunki-idylli.

Ah, ajan kaunistama kaupunki!

Kuin unessa sen vuodet vierähtivät, sen pienet puiset talot torkkuneet on samaa untaan sadat vuodet jo puutarhain rehevien keskellä.

Hän, joka tätä pientä kylää kerran "Omenakukkain Kaupungiksi" kutsui, lie riemumielin tuoksut tuntenut kesäisen, punertavan illansuun, kun sadekuuron jälkeen päivä paistaa...

Sellainen tyynenkirkas iltapäivä kukkiin hukkuvassa kaupungissa on niinkuin vanha, vaalentunut satu, jota todeks et, et valheeks usko.

Näet, kuinka virran vesi välkkyy, valkeat venheet liukuu, puistot kukkii, vihreät kirkonlasit kiiltelee, — katot vähin erin sammaltuvat...

Heinää, jota katuvieret kasvaa, korjaavat vanhat ukot tahi ämmät kyyrien haalistunein puvuin siellä, jäykin liikkein, aivan niinkuin vanhain kuparipiirroskuvain ukot, ämmät...

Kuulet, kuinka kirkonkellot soittaa rauhaan jonkun eloon väsyneen, kuulet saattojoukon veisaten loittonevan ulos kaupungista tykö nummen hedelmättömän, vaivaismännikköhön matalaan läpi kiviaidan rautaportin. —

Kaupunki puistoinensa, pihoinensa keskellä kukkaistulvan torkkuu vain niinkuin paratiisi, josta näkee autuaat unta vaivaismäntyin alla. —

Nuoren naurun kuulet helkkävän, näet: pari peittyy puistohon, jossa käytävät on kaitaiset, pensaat rehevät ja heinä sankka...

Kaupunki katsoo virran kalvohon hymyillen kukkealle kauneudelleen, jota ei vuodet vähennä, vaan lisää.

Lähtö.

Kylläpä tässä luonto lankeaa, kun täytyy lähteä taas täältä tieheen, jättää mummot hyväluontoiset, jättää herkut, puolat, sienet, piiraat ja sisäänlämpiävän saunan löyly.

Pois täältä siis, pois rakkauden mailta ja yksinkertaisesta elämästä, joka on sielulle kuin lauha sade maan kamaralle päivän polttaman.