Part 1

KYLÄ JA KAUPUNKI

Laatukuvia

Kirj.

VILJO KOJO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

Omistus. Kirkonkylässä. Posti. "Innon-Tuli". Riemujuhla. Seitsemäs päivä. Ostoksilla. Korkea Oikeus I. " " II. Vanha läävä. Sadetta pitämässä. Talkoissa. Perhejuhla pappilassa. Matkustajalaiva. Ilojuhla rautatien kunniaksi. Sorsajahdissa. Vallesmanni ja poliisi. Erokahvilla. Kaupunki-idylli. Lähtö.

Omistus.

Te veljet kalliit Ylä-Brondinissa istutte iltapäiväkahvilla.

Tai ehkä vaatimaton suuruspala on teillä Kappelissa parhaillaan.

Varjossa vanhain puiden verannalla kyypparit teitä pokkaa, passailee kuin Kiinan keisaria. Hhe! No niin, en kateutta tunne. Ei! Pois se!

Päinvastoin, kullankirkas ilo täyttää mun sieluni, kun teitä aattelen tietäen, miten siellä katselette katrasta kirjavata ympärillä silkissä sähiseväin ryökkinäin ja rouvain, herrain kultakakkulaisten.

Aavistan, kuinka siellä kaiken näätte ääriltä purppuraisten onnen pilvein. Musiikki puhaltaa, ja pimpittää hopeakellot, huilut viheltää, jymyää rummut, helskää tamburinit, kilisee lasit, lautaset ja veitset, kimmeltää kostukkeet. Tää kaikki, ynnä sininen savu hienon sikarin ja viisas puhe sielun virvoittaa, kirvoittaa kielen j.n.e.

Mut sana sanoo: Kavahtaman pitää, kosk’ viina huokiasti meihin menee, vaan puree niinkuin käärme kavalasti ja pistää kuin kyykäärme. (Ajatelkaas!)

Siks minun osani kai parhain on. Mä eksyin tänne maalle, kirkonkylään, apilaspeltoin unettavaan tuoksuun, kyllähän marjan, piimän, piirakan ja elon juoksuun tyyneen, mutkattomaan.

Kirkonkylässä.

Aamuisin aurinko käy akkunaani. Puistossa laulaa linnut huomenvirttään kilvaten kanssa kylän kukkojen. Heinikon tuoksun tuulenhenki tuopi ja ruoho lemahtaa jo palamalta pitkien, painostavain poutain jälkeen.

Tuo pulskat pullakahvit piikatyttö sorjana valkoisessa puserossaan. Ja talon neiti seinän takana pimputtaa pianoa aamutuimaan, ja poika kartanolla viheltää kokoillen heinäntekovehkeitä. Pajasta kuuluu takomisen hilske. Korjataan jotain niittokoneen rautaa. Katsokaas, heinä kukkii, heinä kukkii!

Käyn ulos. Joudun jokiniitylle, täys missä huojuu hunajainen heinä. Vinkeitä viettää perhosparit häitä, sirkat soittaa, leppälinnut laulaa, kimalaiset kiitää mettä juoden, pörräilee kultakärpäset ja paarmat, maan madot rientää teitään sinne tänne, vähinkin ryömii kammiostaan esiin.

Ylhäältä päivä paistaa pohottaa, savikot halkeilee ja pihka kiehuu, tuhannet säihkyy tulikipunat ylitse laiskaan läikkyväisten vetten.

Jo kirkon tapulissa kukko-viiri käännähtää eteläisen tuulen mukaan. Kartanon vellikello linkuttaa, käy väki joen rantaan kätten pesuun jutellen mukavia, naureskellen.

Hm. Täällä mä vain sitte oleilen tappaen aikaa, kallist armon aikaa. Käyskelen minkä missäin päivän pitkän, maleksin maat ja metsät hiljalleen. Muistelen: Mikäs kukka tuo nyt onkaan? Kuuntelen: Harakat kun hatsattaa! Ja ajattelen: Paikan paremman jos maa päälläns kantaa kuin tää kirkonkylä, niin on se varmaan vanha Paratiisi.

Posti.

Posti-illat ne on juhla-illat.

Vanhat tulee postikonttoriin hakemaan lehtilöitään. Nuoret taas — tietäähän nuoret! niill on omat saaliit, kirjeet, kortit. Mille mistäkin on kukkakortti tullut kera muistivärssyjen. Toiselle kirje kaunokuoressaan, purppuranpunaisessa, tuoksuvassa, sisältäin lemmenvalat ikuiset ja kaikerrukset kaihonsairaan mielen, haikeat huokaukset, jotka on kyhäilty "Lemmentulkin" kaavain jälkeen.

Tää meidän talon ryökkinäkin sai sellaisen lemuavan lemmenviestin — kuuluu joltain majistieriltä, vai arkitähti lienee, insenyöri — ja nyt se vasta vorttupianoa hakkaa hakkaamasta päästyäkin, soittaa sotessit ja vatkaa valssit.

Hm! ... viepi unen tässä tipo tieheen... Puoleen yöhön siellä ujeltaa ja soittaa pimputtaa kuin... mieletön...

No mitäs minä! Johan minä nyt jotakin sanoin! Niinhän se on lempi, tulinen, taivahinen sydäntauti. Se panee soittamaan ja ujeltamaan sulohymyhuulin, salasurumielin, sielussa ruusuhohde kuvertin ja pienen, tuoksuavan paper’arkin.

Niin, johan minä nyt tein jotakin, kun olin ihan närkästyä siitä, että tuolla seinän takana asiat ovat onnenhohteessa, ja sydän tahtoo pienen pillityksen päästää siinä riemun rikkaudessa.

Enkös muista: — Älkäät tuomitko, ettei itsiänne tuomittaisi! Enpäs tiedä, miten vielä käypi ennen lähtöäni rauhan mailta, onnensopukasta, miten käypi oman sydänsykkyräisenikin, jok on väännähdellyt — muistaakseni — joskus maailmassa aika lailla.

»Innon-Tuli.»

Sunnuntai-iltana on perhejuhla raittiusseura "Innon-Tulella".

Koko kirkonkylä seuraan kuulunee. Ohjelma eli tunnuslause on: "Väkijuomat alas!" Siihen lisää vain suurin osa: "— mutta kurkun kautta!"

Puheenjohtajana toimii siellä puotipalvelija Kaihorinta. (Entinen Lemetyinen.) Innon punatäplät poskillansa maidonvalkoisilla, vienoisilla, pitää puheet, runot lausuilee suursisältöiset, ihanteelliset, kuten esim.: — Kunnioitettavat vieraat! Aika nyt on vakava ja vaatii työskelykykyisyyttä jokaiselta ja tietopuolisuutta eli mitenkä sanoisin, sivistyspitoisuutta, ja aateyhteyttä, innon aateluutta...

Sellaista se poika osaa puottaa kuin hyllyltä. Ei hevin loppune sanat sen miehen suusta mahtavat. Hän tietää: ei ne suuta halkase, siks pelotta hän paukuttelee, pyyhkii hikeä kirjavalla nästykillä ja heittää salasilmäyksen kauniin postiryökkinään, jok istuu liki puhujalavaa hurmioituneena.

Seuraa keskustelukysymys: — Mitä on tosi-ystävyys, ja onko sitä?

Tietysti Kaihorinta alustaa sen, ylistää tosi-ystävyyttä, sanoen: — Tosi-ystävyys on jotain suurta, se on jotain korkee-ihanteista, jotain jaloa ja kaunista! Kaks ihmislasta tuntee tarpehen toisilleen kaikki salat uskoa, he ovat tosi-ystävyksiä. Siis tosi-ystävykset keskenään yksinpä toisens ajatukset tuntee, ei mitään salata, ei valhetella. Se hyväksytään, pannaan pöytäkirjaan.

Siis aatteen ylevän on joukko tämä! Sen ihanteet ne ovat pilvein yllä ja kaukomailla, joita koskaan nää ei. Mut kuka kuusen latvaan kurkottaa, se edes katajahan kapsahtaapi. Ja onhan sekin vähän ylempänä niitä, jotk synnin alhoss asustavat.

Riemujuhla.

Viettipä tässä ihan äskettäin mainittu seura kymmenvuotisjuhlaa.

Jäsenet, jotka aina siitä asti, kun seura perustettiin, siin on olleet taistellen jalon aatteen puolesta niin uskollisesti ja uljahasti, saivat erityisen mitalin, vai lienee ollut se — en tiedä varmaan — kunniakirja kiitosmaininnalla.

No niin, nyt myöskin "muiston" tällaisen sai uskollinen viinamäen työmies, pitäjän lukkari, se vanhapoika, tuttu kaikkein mahdollisten riemuin, halaaja piikalikkain, leskien, jokaisen ilo-illan ylin kukko.

Ja merkkitapausta juhlimaan nyt kaupunkikin lähtee reima sakki: lukkari itse, päivän sankari, rovastin poika, jonk on koulut kesken, pitäjän tippaherra, aputiekkar, lihava kauppamies, se repolainen, jonka laarit kohta yltä tulvii jos jollain lailla hamuttua tauhkaa, kylän vanha ylioppilas, jonk ikää, tointa tiedä en, vaan kuulin, ett on hän muuten vain, noin, joutessaan isänä löytölasten lukuisien, lisäksi kelloseppä kaljupäinen, joka on ollut Amerikassa ja lukeutuupi hyvin mielellänsä tähän varsinaiseen vallassäätyyn.

Samosi sakki tämä kaupunkiin, noin kolmen, neljän peninkulman päähän, Kasinon koreutta katsomaan ja juhlimahan vaatimattomasti, syömään krapuja ja juomaan oltta, ryyppäämään rommia ja konjakkia ja rupattelemaan, nää kunnon kuomat, yhtä ja toista, sellaista kuin kuulee sivistyneiden herrain haastavan.

Ne haastelut ei aivan soveliaat ois tosin olleet kuulla lapsien, ja liian ytimekkäitä kai myöskin painomustein paperille panna. Siks ainoastaan puhe kellosepän, tai oikeastaan osa, siistittynä, voi jäädä jälkipolven nähtäväksi. Kaikessa vaatimattomuudessaan se kuuluu:

— Arvoisat rapajuopot lurjukset! Muutama sana nimeen ihmisyyden kullekin teistä, "herrat", erikseen.

Terve, sä päivän suuri sankari, sä suuri susi lampaan karvoissa, kiekuva kiusaus ihmishahmossa, yökekkerien ylivaltias, kinkerikeisari, suur-kelmi, konna, litkijä kirkkoviinin kellarista, sä vanha viinamäen vuokramies, Saaronin ruusun puna nokallasi, ainainen irvi ikenissäsi paits sunnuntaina, jolloin valhevaatteet sä puet päällesi ja vetäydyt niin ulkokultaisuuden kuoren alle kuin etana, kuin simppu niljakas. Terve, sä pitkäkulkku kirkon kukko!

Maljasi, poika potran rovastin! Morjes, sä luppakorva lurjus siinä, sä siemen papin, raavaan rasvaisen, sä tomppeli ja hidas sydämestä, sä aasintamman orivasikka, syntinen puplikaani, Sakeus, nopia hekkumaan, et autuutehen, riivattu Häijyltä oot palvelija, mi kätkit leiviskäsi, kynttiläsi piilotit vakan alle savuamaan, sä kuiva oksa Herran viinapuussa, ohdake Hänen nisupellossaan, Niniven lapsi, vilistealainen, sä vaskikäärmeen ruoka korvessa, joutilas turuilla ja kylänteillä, istuja pilkkaajien parvessa, kelvoton häpäisijä isäs huoneen, yks niistä pienimmistä, joiden tähden rovastin kaulaan pannaan myllyn kivi ja upotetaan meren syvyyteen. No, terve! Malja makiata viinaa, Ilmestyskirjan Verenkarva Peto!

Ja sinä, roisto, roppiruhtinas, sä tilkkatirehtyöri, tippaherra, puoskari, poppa, yrtinkäristäjä, sä saastaisien lienten liuottaja, lutikkajauhon kitsas kauppias, russakanmyrkyn myyjä, saita natku, laastarin latsuttaja, pillereille, sä kärpäspaperi, sä alvejauho, haiseva haaska, pilaantunut maksa yhteiskunnan pirtupurkissa. Loiskis! Sä sisilisko, iilimato!

Hip vaan! Sie ketun kaima, kauppamies, sä liukas luikuri, sä matikka, vanha puotirotta, sillinhirttäjä, myöjä homehtuneen juuston, mädän kalan, roskakahvien ja vaatteen vanhan, koin syömän sertingin ja karttuunin, likaisten sokerien, huonon tupakan, haisevan sillille ja pippurille, maistavan pirunpaskalle ja muulle sen sellaiselle... häkälöylylle. Maljasi, vanha varas, jonka tähden rukkaset lautaan isäntäs löi ennen, sä nylkyri ja veren-imijä, itikka, inhottava hyönteinen, mies pintakiero, koron kiskoja, väärinpunnitsija, toisen syöjä, loismato kaikkein lähimmäistesi, valheen ja vilpin isä, terve sulle!

Ryyppy ylioppilaalle, joka on helmaväelle kai liian hetas, liian ahne erinäisille kostukkeille, kuten viinalle, olvelle, konjakille, pirrulle, riikanpalsamille, hokmannille, pompalle, pulituurille ja vaikka mille, mikä vain vähän haisee sinnepäin. Näin lausun ihailuni, nuori mies, ainoa sivistyksen siistimä joukossa raakamaisen rahvaan täällä, ainut oikia yl’oppinut, oikia Helsingissä ollut herra! Siis kunniaksi isättömäin isän tään teinin malja, malja maisterin, malja keltanokan keikarin, tään sonninkuvan, muhoilevan mullin, tään riettaan pukin, sian siivottoman!

Maljasi, koko raadollinen joukko!

Tää puhe laukas vasta ilon irti! Se pidettiin näät ystävyydessä, sulassa sovinnossa, niinkuin pyhäin sopii, rakkaassa rauhassa ja naurusuin.

Sitte se vasta alkoi riemun remu! Lukkari tanssi laulain "Martin Vapun" ja "Sepän sällin Saimaan kanavalla", ja toiset hihkui, säesti ja nauroi, siks kunnes pöydän alla kukin loikoi.

Seitsemäs päivä.

Niin ehtoosta ja aamusta saa jälleen sunnuntai suven-kirkas, hiljainen.

Ei edes tuulen huokausta kuulu, peilailee järven rannat rehevät, värisee aamu-ilma lämpöinen.

Vain kaivonvintit tuolla täällä naukuu piikasten nostellessa kahvivettä. Haukahtaa halli jonkun aitan alla vierasta miestä, maantien kulkijaa.

Pääskyset sujahtelee joen rantaan ja jälleen pesään, jossa siukuttaa keltaisin nokin pienet asukkaat.

Hyräilee harmaa kissa rappusilla uneliaana kenties muistellen päättyneitä riijuuretkiään.

* * *

Metsät kaikuu äänin miljoonin, kukkuvat käet, huutaa palokärki, remahtaa äkin riemun helinään maailma avara ja autereinen.

Nousee tapuliin jo vanha Eljas; avaten luukut kaikkiin ilmansuuntiin tarttuu kellon naruun arvokkaasti.

Kaikuu juhlallinen kutsusoitto, heläjää vaski vanhan temppelin harvassa tahdissa ja hartahasti. Mäikkyy mäet, vaarat vapisee, tulvii rahvas rautaporttiloista.

Lukkari luikkii kiirein lehterille ääreen urkujen ja alkaa virren: "Elomme murheen laaksossa"... Hän laulaa värjyvin äänin, hartain naamatauluin

kuin ikinään ei olis kuullutkaan laulua "Martin Vapun" vallattoman ja "Sepän sällin Saimaan kanavalla".

Eukot yhtyy virteen kimein äänin, ja ukot haukotellen koittavat vängätä vastaan unen viettelystä takana suurten vaskihela-kirjain.

* * **

Illan suussa pitkin joen siltaa mampselit, ryökkinäiset pasisteeraa aaltoovin povin, silmin uneksivin, ja odottavat puotipoikiansa, farmaseuttejaan tai pehtooreitaan kainoina viattoman seuran tekoon.

Ah, kukkaisleningeissään mampselit, ja puotipojat sekä herrat muut kauluksin kovin kesähelteessäkin! He kukin salaisuuden rintaans kätkee kevyen, mutta, oi! niin raskaan sentään, suloisen, mut ah! niin sentään julman!

Hämärtyessä illan lempeän he huokailevat, toiset onnestansa, toiset mustan murheen murtamina. Ja yli tyynten vetten loitoten kurnutus vetopelin kuuluu vain kuin hymni autuaitten asunnoista.

Lempeään verhoonsa yö kattaa maan. Kuu haaveileva hopeitansa tuhlaa ulapan syliin tummansinisen. Käy lehtoin varjoon parit käsitysten ja yhtyy syleilyhyn salaiseen.

Ostoksilla.

Isännän kanssa tullaan kaupunkiin pikkaraiseen, perin hiljaiseen, juhannus-ostoksia tekemään.

Kesä juuri kerkeimmillänsä. Salmet säihkyy päivän kilossa, rantapoppelit ja männyt tuoksuu, tuoksuu pienet, varjoisat puutarhat, lumenvalkoisina loistellen omenapuineen, joiden välistä vilkkuu siellä täällä talon pääty, paistaa peltikatto punainen tahi säleaita porttinensa.

Katuvieren nurmikolla loikoo laiskotellen ruununvoudin koira. — Posteljooni Kilpeläisen kissa kiivennyt on lautalaipiolle istua kyyhöttämään päivään päin. Kyyhkyset kauppiaiden rappuin luona nokkivat maasta ryyninripekkeitä. Erään puodin luona niille syöttää sämpylätä pieni pojan telja odotellen isää, joka juuri paraikaa tinkii kauppamiehen kanssa:

— Mitä se maksaisi tuo potin kulha... tuo... emalierinkinen kaukalo? Elä nyt... Kolme markkaa! ... Kallis on.

Miten paljonpas sie nylkenet tällaisesta nahkalämpsästä? Voi pattio! On vai niin suolaista... Tulee ne nyt nuo kengät hintaansa. Sutkasen summan maksaa yhdet pohjat. Siihen kun otat vielä lisäksi satnikkanahkat sekä kappinahkat...

Panehan vielä pötkä sikuria... Riikan sikuria... Sokuria, sitäkin pitäis panna kilo, pari. — Ja mitä hitsiä ne käskivät ottamaan vielä... niin no, tosiaankin, onkos teillä sitä sellaista valkaistua paitavaatetta? Tyttö kun näät pääsee ripille ensi pyhänä, niin sillehän se pitäis muka liessink’paita saada. Eihän se enää kelpaa piikkokangas paitaan edes alasiksikaan. — — Pitäis eräs metri pitsiäkin... Panehan tuota... tuohan tuo nyt näyttää vähän taniammalta, tuo ruskia. — Sitte kun viskaat kaupantekiäiset, niin haastetaan jo vaikka rätingistä.

Viimein päästään mekin ostoksille. Saadaan koriin vehnäjauhot, hiivat, rusinat, väskynät ja riisiryynit ja ynnämuut ja päästään lähtemään kotiin odottamaan aattoa, juhannuskoivuja ja -kukkasia, tanssin lekuntaa ja kokkotulta.

Korkea Oikeus.

I.

Tässä ihan naapurina asuu Tuomas Monni, tilanomistaja, sangen äveriäs, mutta saita.

Kihlakunnan oikeus nyt äskettäin antamallaan päätöksellä velvoitti ukko Monnin korvausta maksamaan sata markkaa Mikko Ripatille siitä, että Monnin emakko luvatta ja varsin röyhkiästi oli tonkinut ja mullistellut ryytimaata Mikko Pipatin, puutarhurin, ynnä sitä paitsi suorittamaan kaikki oikeudenkäyntikulut, kuin myös vetämähän sakkoa sata markkaa siitä, että rohkeni kehua emakkoaan juristiksi loukaten korkeata Oikeutta.

Monnipä ei tyydy päätökseen. Väittää suuttuneena: vääryys tehtiin, tehtiin pirun putku hänelle. Minkäs hiton hän näät sille mahtaa, että akka tahtoo pitää sikaa, mokomaakin rempsapössiä kuin tätäkin, lemmon juristia, jonka kärsäileminen vie hältä talon.

Tähän min en tyydy, Monni ilmottaa. Suottakaan en tyydy, käräjöin, vaikka menis armopöytään asti!

* * *

Niinpä hankkii vähän vihavata putelin uurteeseen ja lähtee sitte valituskirjelmätä teettämään kirkonkylän nurkkasihtierillä, Timo Nikoteemus Saparolla. (Saparo lienee tosin liikanimi, jonk on irvihampaat antaneet, mutta kosken muista enkä tiedä, mikä olis nimi oikia, annettaneen mulle anteheksi, että sanon häntä Saparoksi.)

Saparon virkahuoneesehen astuu Monni, sanoo: — Päivää. — Päivää! vastaa Saparo, mies kaiskerainen, sangen arvokkaasti, katsoen tulijata rillein yli, jotka tiipattavat latvalle terävän, viinan punertaman nokan. Katsoo, vilkasee vain, alkaa sitte jälleen tongiskella papereitaan, kellastuneita, vaan arvokkaita, suurten juttuin rotokolliloita, viiksenhuipukoitaan sipuillen ruskeiksi savustunein sormenpäin.

Monni rykäsee ja sanoo: — Tuota... Ei Saparo vain ole tietääksensä. Vasta pitkän hiljaisuuden jälkeen kääntyy päin ja päänsä ylentää. — Oisko asioita? — O-oishan tässä... tuota... tulin vain, kun sakottivat... häikköläinen... tuota... Enhän minä, tuota... — Jaaha!... Onko rotokolli? Näyttäkääpäs! Jaaha!... Hm!... Jaaha... No niin! — Niin jotta... tuota... valituskirjelmä... ja sitte... oishan täällä vähän... tätäkin vihavampaa putelissa.

Se auttoi. Saparo on toinen mies: — Istukaa, olkaa hyvä! Siin on tuoli! Minä teen kuin parahiten voin.

Alkaa sitte viisas keskustelu lakiasioista, Rikoslaista, Naimisen Kaaresta ja vaikka mistä, kunnes Monni on jo vakuutettu, että niin se on, ei siinä auta, ei vaikka olis no! Hän kyllä voittaa. Kysyköön rahaa! Ei se siihen kuulu, vaan asjan täytyy mennä jenkoilleen, siitä se onkin justiin kysymys.

II.

Valituskirjelmää nyt laatimaan Saparo kaikin voimin antautuu. Ottaa aina väliin pienen napsun, miettii sitte, penkoo lakikirjat, kirjoittaa, korjailee, ja niinpä syntyy nerontuote, jonka arvoista ei kyhättäne toista ihan äsken.

Siinä selitetään, kuinka muka: Monnin emakko on varsin siivo, tunnettu kunniallisesta käytöksestään, rauhallisesta mielenlaadustaan, kuin myöskin huohmioitettava on, että sitä hyvin ruokitaan, jotenka se ei millään lailla, etenkin ja siihen katsoen kuin myöskään ei ole ennen havaittu sen röyhkeyttä, varsinkin kun todisteet on olleet tois-arvoisia, eikä suinkaan tässä voitane väittää ilkivaltaisuutta huohmatuksi, ole voinut olla vikapää vahingontuotantahan Pipatille, vaan, ja kuten todistaakin voidaan, Pipatin ryytimaa on aidattuna kelvottomasti, ja siksi, eritoten viitaten Lakiin Väliaidoista, anon nöyrimmästi, että kanne, varsinkin koska se on syntynyt vain vihamielisyydestä ja kateudesta ynnä voitonhimosta ja ahneudesta, ilman mitään muuta kumottaisiin.

Mitä taas tulee sakkoon, johonka Kihlakunnan Oikeus on langettanut Tuomas Monnin siitä, että tämä nimitti, kuten tapa ollut on kansan keskuudessa varsinkin, kun on puhe pahantekijöistä sioista ja rönkyjistä ynnä ruinaajista, sikaansa juristiksi, alistan päätöksen tarkistuksen alaiseksi armolliselle Hovi Oikeudelle, nimenomaan kiinnittäen huohmiota kansan tapaisuuteen, koska kuitenkaan ei Monni edes aavistanut ole, että juristi on titteli Korkean Oikeuden istujain ynnä kaikkinaisten lakimiesten, kuin ei myöskään tiennyt solvanneensa tämän tituleerauksen kautta muita kuin vain omaa emakkoaan, joten tään sanan arvopitoisuuden on Monni tullut alentaneeksi parempaa tietopuolisuuttaan vasten, eikä niin ollen millään muotoa ole sakkoon ansiollinen, sillä kaiketi on seikka se, ettei Monni, joka tunnetusti on kaikin puolin kuuliainen Laille, tätä julkeata solvausta oisi tieten tehnyt konsanaan, ja tuskin silloinkaan.

Vanha läävä.

Akkansa estelyistä huolimatta Kykkänen möi vanhan läävänsä räätäli Ambrosius Teperille sadan markan kauppahinnasta. Vastaanotto myöskin tapahtui ilman vähintäkään viivytystä.

Navettaa purkamaan käy neljä miestä, Teperi itse heiluu neljäntenä, — säestämänä kiivaan rallatuksen, jota pitää akka Kykkäsen. Hyökkäillen pihalla kuin raju-ilma, tenttelehtäen kuin hyppäpieru, hyrrä sellainen, hän huutaa, huitoo:

— Pahanhengen rutkat, rökäleet! Purkakaa nyt, onhan siinä katto, hyvä olkikatto, josta saapi räätälin rouva viinin herrashatun, oikein olkihatun saapi siitä.

Tottahan tuo nyt toki pitää olla olkihattu. Ei ne muuten huoli herrat käydä taputtelemassa, ei ne tukkipomot muuten tykkää, jos ei ole herrashepenissä.

Kiveltä kivelle se akka hyppii. Nyrkkiä lyöden paksuun reitehensä huutaa ja sylkee, kiroilee ja noituu.

Saa siinä rippinsä jo Kykkänenkin:

— Kylläpä siin on miestä miehekseen tuossakin Kykkäsessä, jukolauta! Tulimaisen köntti, pirulainen, hiton juhta! Siinä maalailee höstäilee haravia elokuussa. Nythän niitä justiin tarvitaan! Ei oo näät muuta työtä miehellä!

Koko kesän syö ja laiskottelee, istuu ja imee piipun töllöään, syljeksii lattialle, haukottelee, kitaansa repii, maata köllöttää. Lieneekö silmä siivollansa auki ollut koko kesän aikana. Ei kinttuloitaan kehtaa kohotella. Astua jäystää niinkuin tyrikäs. Ei puuta halki tokkaa, siksikään ei kestä kirves miehen koprassa!

Jo se on sitte tehty uusi läävä! Johan tuossa olis aikaa ollut tynätä häneen vaikka viisi läävää, niinkuin ei joutanut ois, tosiaankin! Kun et jo myynyt tuota hoviakin, tuvan tölliäkin tuosta tieheen. — — —

No niin! No nyt se alkaa purkaminen! Taitavat olla vähän lahot hirret! Hups! Sillä lailla! Puettakaa vain silleen! Tomuna ne nousee taivaaseen! Pölynä se on koko läävän röhä, tummanenkin homepytinki, säkissä saatte kantaa, röttelön, räätälin tunkiolle, ukkoparat!

Kykkästä jo alkaa kiukuttaa. Akkakin siinä pieksää kieltänsä, kiehuu niinkuin rokkakattila, härskyy siinä ihan nenän alla. Ei, perhana! Ei tätä enää kärsi! Kykkänen housujansa kohottaa, muljauttaa akkaan päin ja rähähtää:

— Nyt ala tuketa jo kitusias! Tässä saattaa, näätsen, suuttua, ja silloin se on hyvin paha seikka se rallatus. Niin jotta: Hissukseen!

Akalta loppuu oitis sananvuoro. Tupaan puhallaikse tuulispäänä lyöden oven mennessänsä kiinni oikein vähän niinkuin vinkiämpään, jotta hupa tölli huojahtaa, tuohiläpät ikkunoista tippuu.

Kuuluuhan sieltä vielä kotvan aikaa kalitusta eukon kiukkuisen, mutta kukas siitä välittäisi. Purkajat tarjoavat Kykkäselle tupakan. Tämä ottaa huomauttaen: — Se muija mikä lienee... raivo... väliin.

Sadetta pitämässä.

Kesselin Jussin mökkiin pistäydyin sadetta karkuun vallan kauheata. Pistäydyin sinne valehtelemaan kilpaa kera akan kielevän, akan rehevän ja repsakan, joll on sisu kirkas, aatos nopsa, kieli kepeä kuin haavan lehti.

Eukko heti hyppää kahvin keittoon. Sanon: — Eihän tässä mitä huoli... Mitäs te nyt turhaan puuhaan tässä... Piipahdin vain poutaa vuottamaan.

Akka: — Yy! No tämähän nyt on! Puuha! Mitäs puuhaa tässä! Tokihan tuo nyt pitää ryypätä kuppi porovettä harvoin käyden... Itsekin tässä juodaan, lapetaan.

Mutta tuskin tuli syttynyt on, ukkonen kuri lyö ja risahtaa, jotta seinät ihan vapisevat.

— Herra siunaa! — eukko hätäytyy —, viskaa vettä lekkuavaan lieteen, pellit sulkee vallan visusti, alkaen ärhennellä ukkoselle:

— Tampun koira! Siinä äräjää ja risahtelee, jotta kauhistaa! Koko kottulaisen päivän jauhaa jytyää kuin mikä ryynimylly, murnettaa kuin mulli vihainen ja rätisee ja ruskaa. Ruskakoon nyt, tottapahan vielä herkeää!

Viimein tuo toki ilma asettuukin, ja muija pyörähyttää hyvän kahvin. Sikurin murua ei sekaan pane. Kehahtaa itsekin: — Ne talolliset, ne ovat sellaisia natkuloita, saivarennylkijöitä, kurjia. Sikurinokare vain sumpin sekaan viskataan. Hm! Se on höröä, sen tietää sitte... Tulee kipeäksi mokomasta kahvin suipelista.

Minä toki tämän kahvin keitän sellaisen, jotta sitä kehtaa juoda. Jos häntä sillä tehnee konkurssin, niin tehköön! Käykää vieras ottamaan! Tuossakin naapurissa kahvin keittää kuin minkä pulingin se emäntä. Pentuloitaan kyllä kouluutetaan ja yritetään tehdä herroiksi, mut kunnon kahvia ei raatsita.

Tyttö se nyt tänne näkyi jääneen ukkoa uottelemaan kotona. Virkkailee päivät päästään nykertää ja lukee pänttää, mitä lukenee. Jo siitäkin mies saapi syöttilään, kun senkin ryökkinän vain siitä korjaa! Ei edes, polonen, saa puhtaaksi omia riepuloitaan, hanhi, näätsen!

No poikahan se puittos missä lienee siellä Helsingissä soittamassa. Porttipijanoa, kuuluu, soittaa jossain, missä lie viilharmuonissa vai missä tampun orkestierissä.

Siihen ne senkin pojan koulut meni! Siihen ne sihahti. On tää nyt virka!