Part 10

Serpinasta elää kansan suussa monta muistoa ja kosk'eivät näinä muistot ajan suhteen ole liian etäisiä eivät ne vielä ole täydellisesti ennättäneet verhoutua kansantarun korupukuun. Tahdon tässä kertoa muutamia tarinoita Serpinasta, semmoisina kuin niitä yleiseen rahvaan kesken Suistamolla muistellaan.

Serpina oli taitava tietäjä. Hän muun muassa edeltäpäin tiesi, koska häntä pyssyllä tähdättiin, osasi myöskin lumota koirat, ett'eivät ne häntä haukkuneet. Kerran oli hän joukkoineen päättänyt ryöstää Kiekun Pesosen rikkaan talon Soanlahdella. Useampia öitä olivat rosvot väijyneet läheisessä salossa, odottaen sopivaa hetkeä ryhtyäkseen kamalaan toimeensa. Talonväki oli kuitenkin jollakin tavoin saanut vihiä uhkaavasta vaarasta, että olivat varoillaan.

Eräänä yönä, kun ei liikettä talosta kuulunut, tulivat rosvot kartanolle. Talonväki umpimähkään pyssyillä ampumaan ja rosvot vastaamaan. Pyssynpauketta kesti kaiken yötä, kenenkään kuitenkaan haavoittumatta. Päivän valjetessa täytyi rosvojen tyhjin toimin lähteä pakoon.

Samanlainen tulituisku kohtasi rosvoja Shemeikan kylässä Suistamon ja Suojärven välisalolla. Shemeikkalaiset olivat suuria metsämiehiä, ahkeria peuran- ja karhuntappajia. Ei ollut hyvä heidän kyläänsä ryöstää.

Havuvaaran ja Korpiselän välillä oli Serpina kerran partiojoukkoineen matkustavaisia väijymässä. Sattuipa sitä tietä kulkemaan rikas Juuta niminen kauppias Korpiselästa. Serpina ja Juuta olivat tuttavia. Se tuttavuus ei kuitenkaan Juutaa ryöstöstä pelastanut.

Huomattuaan matkamiehen, karkasi Serpina esiin tiepuolesta, tarttui hevosen suitsiin ja huusi: "hoi Juuta, minul on djengoa tarvis, a sie bohattu [rikas] mies kymmenen rubloa kädeh työnnä! A tiijän velli, djengoa on sinul enemmängi, vai tuttava kui out, enembeä en nji puista" [pyydä].

Pitkiä puheita pitämättä otti Juuta setelit kormanostaan työnsi ne Serpinalle käteen ja sai jatkaa matkaansa. Serpina vielä vakuutti, ett'ei Juutan enää koskaan tarvitse häntä eikä hänen kumppanejaan pelätä. Eikä Serpinan joukko sen koommin enää Juutaa hätyyttänytkään, vaikka monasti olisi ollut tilaisuudessa sitä tekemään. — Samalla retkellään ottivat serpinalaiset kiinni erään toisen matkustajan ja veivät hänet hevosineen, rattaineen nuotiolleen metsässä. Ruokkivat miehen ja hevosen ja päästävät menemään. Heitä huvitti vaan nähdä miehen hämmästystä.

Toisen kerran oli Serpina tovereineen väijyksissä Sortavalan ja Impilahden välisen maantien varrella. He odottivat Impilahden kappalaista Löfström'iä, jonka tiesivät olevan tulossa. Löfström oli siihen aikaan upporikas mies, Itä-Karjalassa laajalti tunnettu henkilö. Tiedettiin, että hän juuri sillä matkalla kuljetti suurempaa rahasummaa mukanaan.

Löfström tuli ja hänen hevosensa pysähytettiin. Serpina astui esiin ja sanoi: "vokas boatushka [pappi] Serpinal on djengoa ylen tarvis, valikki [20 ruplainen] pideä soaha, se terväh [pian] anna."

Tinkimättä tietysti annettiin vaadittu summa. Serpina lausui herran palvelijalle "suuret passibot" sekä neuvoi hänelle tunnussanat, millä pääsi läpi toisen väjyksen, joka oli sijoitettu Ruskealan pitäjään. Siellä oli näet Serpinalla toinen joukko tiepuolessa.

Oli eräässä osassa Suistamoa, missä Serpina par'aikaa rosvoeli, köyhä mökkiläinen, jolta karhu oli kaatanut ainoan lehmän. Mökkiin tuli eräänä iltana tuntematoin mies, talutellen lehmän perässään. Toi lehmän lahjaksi mökkiläiselle, sanoi kuulleensa kontion täällä ainoan särpimen lähteen sortaneen.

Mökkiläinen oli kuin pilvistä pudonnut, kiitti lahjasta eikä voinut ymmärtää, mistä hyvästä se niin odottamatta tuli. Sanoi, että olihan tuo hyvä, kun vaan Serpinalta säilyisi. Sehän se kuuluu meidän seudulla kummia tekemän.

"Serpinaa varata ei nji piä, täs seisov", sanoi outo mies, joka juuri oli Serpina itse.

Serpinalla oli tiedustelijoita ja oppaita monessa pitäjässä. Kerran tuli hän Kuikan kylään Ruskealassa tiedustelemaan Kuikan Jehkiltä Hautalammin rikasta "suomalaista" Kiteellä. Kuikan miehet olivat petojen tappajia, jotka laajalti hiihtelivät Sisä-Suomessa. Jehki ei kuitenkaan suostunut rupeamaan oppaaksi ja pyysi Serpinaakin luopumaan koko hankkeesta, koska tämä talo juuri oli yksi hänen majatalojaan eräretkiltä. Jehki eli vielä joitakuita vuosia sitten vanhana miehenä Kuikassa ja on itse asiasta kertonut.

Muualla Suomessa olisi sellainen aije ilmoitettu vallesmannille, mutta Raja-Karjalassa olivat rahvas ja vallanpitäjät kaksi niin peräti toisistaan eroitettua ihmisluokkaa, ett'ei sellainen tuuma Jehkin mieleen juolahtanutkaan, vaikka Serpina rosvojoukkoineen oli koko seudun vitsauksena.

Serpinasta olisi vielä monta kertomusta mainittava, hänen tavattomista ruumiinvoimistaan y.m. Hän oli monta kertaa vankeudessa, monta kertaa karussa. Wiimeisen kerran hän lienee päässyt vapaaksi sen yleisen anteeksiannon kautta, joka julistettiin keisari-suuriruhtinas Aleksanteri II kruunauksen johdosta.

Tämän jälkeen hän ei enää tehnyt pahaa kellenkään ihmiselle, vaan eli vanhoilla päivillään siivosti ja rauhallisesti. Samoin tekivät hänen rikostoverinsakin. Heidän lapsiaan elää vielä Suistamolla.

Ennen Serpinaa eli samoilla mailla mainio rosvo Tiitta Kauppinen. Hänen kerrotaan olleen niin väkevän, että kun hän vaan sai kiinni lehmän säkään, niin kuljetti hän sen kotiinsa ja teurasti. Hänet ja hänen vaimonsa surmasi Koiton kylässä Suistamossa eräs Pedjukki niminen mies.

Kuuluisia rosvoja ottivat myös ennen vanhaan "biegloit" Suloi ja Makoi Aunuksesta. Impilahden Ruogarven kylän "proazniekassa" ryöstivät he kerran Teromoaaran Artoin Miitreiltä kaikki vaatteet, vaikka tällä oli 15 miestä seurassaan. Saran kylässä ottivat he Pekon Jyrrin pojan kiinni, kun tämä isonsa kera oli metsään menemässä, ja veivät majaansa salolle. Isältä vaativat he 200 ruplaa pojan lunnaiksi, jos tämä mieli häntä elävänä nähdä. Isän täytyi maksaa rahat.

* * * * *

Wenäjän vallan aikana ennen Wanhan Suomen yhdistämistä Suomen emämaahan näkyy oikeuden käyttö Raja-Karjalassa olleen peräti alkuperäisellä kannalla. Kansa käsitti kruunun virkamiehiä kiusaajinaan ja rasittajinaan eikä yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjinä. Ja virkamiehillä oli rikosasioissa omat tapansa.

Sortavalassa kerrotaan monta kaskua eräästä virkamiehestä, joka ennen vuotia 1811 oli ollut ruununvoutina siellä ja sittemmin eli eläkkeen nauttijana. Ukko ei voinut kärsiä Suomen lakia ja oikeutta. Se oli niin joutavan monimutkainen. Toista oli Wenäjän vallan aikaan. Kun joku varkaus tai muu pienempi rikos tapahtui, niin saatiin melkein aina syyllinen kiinni. Järjestyksen valvojat tunsivat tarkoin kaikki piirinsä heittiöt ja junkkarit. Ne otettiin aina ensin tutkinnon alaisiksi. Pantiin vaan mies penkille ja kasakan pampulla selkään, kukin vuoroonsa. Ja ennen kun oli päästy rivi loppuun, niin oli syyllinen milt'ei aina tunnustanut.

Niin sitä silloin elettiin. Rikoksellinen tuli rangaistuksi ja turvallisuus palasi jälleen tuohon isällisesti johdettuun yhteiskuntaan. Eikä sitä silloin miehen papinkirjaa pilattu rikosta mainitsemalla. — Sellainen se oli ukon arvostelu Suomen laista ja oikeudesta.

On luonnollista, että kansa sellaisissa oloissa harvoin vaivasi virkamiehiä valituksillaan, vaan ratkaisi oikeuskysymyksensä omassa keskuudessaan. Jätteitä tästä oman käden oikeudesta tavataan vielä Raja-Karjalan kansassa.

Toistakymmentä vuotta sitten tapahtui sellainen tapaus Salmin pitäjän Orusjärven kylässä. Siellä eleli rosvo, joka saattoi koko kylän rauhattomaksi. Teurasti kyläläisten lehmiä, varasteli ja teki muuta ilkivaltaa. Uhkaili vielä kostolla, jos hänet ilmiannettaisiin. Sanoi polttamansa tuvat ja heinäpielekset.

Viimein loppui kyläläisten kärsivällisyys. He lyöttäytyivät kaikki yhteen ja surmasivat pahantekijän. Niin ainakin luullaan, sillä eräänä aamuna tavattiin rosvon ruumis pahasti raadeltuna keskellä kylää, kädet ja jalat katkottuina. Asia on kulkenut kihlakunnan-oikeudet ja hovioikeudet tulematta sen selvemmäksi. Ei kukaan kyläläisistä sano siinä mitään tietävänsä. Kaikki asianhaarat kuitenkin viittaavat siihen, että orusjärveläiset amerikkalaisella lynch-tuomiolla omat rangaisseet kiusaajaansa.

Tämän kertoja on itse käynyt Orusjärvellä. Ihmiset siellä ovat herttaisia ja vieraanvaraisia. Ei suinkaan voisi aavistaa, että he ovat tehneet itsensä syypäiksi moiseen julmaan tekoon.

Surullisen kuuluisassa muistossa on Salmissa vielä Neiglick'in murha.

Leikattiin vuosi 1831. Salmiin oli idästä päin tullut kamala vieras, kolerarutto. Ihmisiä kuoli joukottain, semminkin rantakylissä. Hallitus ryhtyi ponteviin toimiin, estääkseen ruttoa leviämästä. Sen alueen ympäri, missä kolera oli ilmaantunut, asetettiin karanteenivartio ja asianomaisille virkamiehille lähetettiin rohtoja käskyllä jakaa niitä kansalle, vieläpä pakoittaakin talonpoikia niitä käyttämään.

Salmin pitäjässä oli siihen aikaan Neiglick niminen nimismies. Kansa katseli karsain silmin hänen toimipiteitään. Ei aikaakaan, niin oli Salmissa se huhu yleinen, ett'eivät ne oudot juomat, joita hän jakeli, muuta tarkoittaneetkaan kuin ihmisten myrkyttämistä. Oudolta ja epäiltävältä näytti kansasta sekin seikka, että pitäjän ympäri oli asetettu vartijajoukko (karanteeni-vartio), joka esti kanssakäymisen muun maailman kanssa.

Ymmärtämätöin ja taikauskoinen rahvas joutui raivoon ja tämän raivon uhriksi nimismies Neiglick. Eräänä päivänä tultiin suurella miesjoukolla Neiglickin kartanolle, koston tuimat tuumat mielessä. Neiglickin kartano sytytettiin tuleen, hän itse otettiin kiinni, sidottiin lautaan ja heitettiin palavaan rovioon, sittenkun häntä sitä ennen oli rääkätty ja pahoin pidelty.

Mutta pian saivat salmilaiset katua taikauskonsa verityötä. Sanoma saapui hallitukselle, että kansa Salmissa oli noussut kapinaan, surmannut nimismiehensä. Juurta jaksain oli "kapina" kukistettava. Pieni sotavoima komennettiin Salmiin. Rahvas ei tehnyt aseellista vastarintaa. Kaikki Neiglickin murhassa osalliset otettiin kiinni; mikä lähetettiin Siperiaan, mikä taas sai elinkautisena Wiaporin linnassa katua tekoaan.

Murhaajia tuvallisessa merkityksessä eivät salmilaiset kuitenkaan olleet, vaikka laki heidät semmoisina tuomitsi. He olivat sokean taikauskon uhreja ja siltä kannalta on koko tuo kamala tapaus arvosteltava.

* * * * *

Salmissa ja Suojärvellä oli ennen aikaan naisen ryöstö yleisenä tapana. Samoin Aunuksen Karjalassa. Nuoret miehet kumpaisellakin puolen rajaa ryöstivät lemmittynsä. Suostuttiin vaan "neidjizen tshomahizen" kanssa ajasta ja muista seikoista; neitonen rekeen ja täyttä laukkaa yli rajan. Täällä, sulhasen kotipitäjässä vihittiin nuori pariskunta aviomieheksi ja -vaimoksi. Asia oli silloin auttamattomissa. Minkä kirkko kerran oli yhteen liittänyt, sitä ei sopinut enää ihmisten purkaa.

Niin omituiselta kuin tuo kuuluukin, tapahtuu näitä naisen ryöstöjä vieläkin Salmissa. — Salmin Mantshinsaarelta eli noin kymmenisen vuotta sitten pohatta talonpoika. Häntä kutsuttiin "Mantshinsoaren gubernyörikse." Hänellä oli tytär soma ja kaunis, jota vanhemmat vastoin hänen tahtoaan aikoivat naittaa eräälle rikkaalle sen puolen kauppiaalle. Tyttö itse oli rakastunut nuoreen aunukselaiseen. Tämä olikin pyytänyt neitoa vanhemmilta, mutta turhaan. Tahtoivat väkisin naittaa tytärtään tuolle rikkaalle kauppiaalle, joka päälle päätteeksi jo oli vanhanpuoleinen. Kyllähän se rakkaus itsestään tulee rikkaassa kodissa, arvelivat vanhemmat. Siis tuo ikivanha ja aina uusi tarina, josta löytyy niin lukemattomia toisintoja.

Jo vietettiin eräänä talvisena päivänä kihlajaisia "Mantshinsoaren gubernyörin" talossa. Juuri ennen juhlamenojen alkamista pujahti morsian pihalle. Täällä oli armas vuottamassa, koppoi nei'en korjahansa, vei matkoihinsa.

Wuotetaan, vuotetaan morsianta, "a ei kuulu." Wiimein selveni asia. Nähtiin lumessa hevosen ja reen jäljet Mantshiusaaresta mantereelle päin.

Pakolaisia ajettiin takaa, mutta hekin olivat siltä varalta varustautuneet. Olivat määrä taipaleille sijoittaneet vereksiä hevosia. Yli rajan, Aunukseen, pääsivät kuin pääsivätkin pakolaiset, menivät papin luo ja vihittiin. Wanhemmilla ei muuta neuvoa kuin antaa rakastuneille anteeksi, kun nämä jonkun ajan perästä laillisesti vihittynä aviopariskuntana tulivat "adivoih", s.o. heitä tervehtimään.

* * * * *

Puhuessani niistä menoista, joilla karja keväällä lasketaan talvimajoistaan, mainitsin myös "virpavitsoja." Wirpominen tapahtuu palmusunnuntain aamulla seuraavalla tavalla: Otetaan monihaarainen pajun oksa, joka koristetaan erivärisillä vaate- ja paperitilkuilla. Tämä on virpavitsa.

Tällainen vitsa kädessä kuljetaan varhain mainitun pyhäpäivän aamulla naapuritaloissa onnea toivottamassa. Wuoteellaan vielä viruvaa talonväkeä raksutellaan vuoroonsa virpavitsoilla, jolloin virpoja lukee seuraavan runon:

Wirpoi, varpoi Tuoreeks, terveeks', Netäliks velkapiäks, Wuueks vapaaks; Siulle vitsa, Miulle kakkara.

"Nedjälin" eli viikon perästä tulevat näet onnentoivottajat virpomispalkkaansa saamaan. Heitä silloin kestitään piirailla y.m. Wirpavitsat jätetään taloon, jossa niitä onnentuojina säilytetään. Löytyy toinenkin virpaluku, näin kuuluma:

Mie en virvo viinan eestä, Rahan eestä raksuttele, Ottele oluen eestä; Riiheltä rikkaaks. Kujalta kuulusaks. Hepo oroja tehköön, Lammas kaksi kantakohon; Lehmosesta voilusikka, Kanasta jäitsä [muna].

Jos virpojat myöhästyvät, niin että talonväki heidän tullessaan jo on ennättänyt nousta levolta ja panna pirtin lämpiämään, nostetaan heidät "savuun" s.o. kohotetaan ylös katonrajaan. Tämä tapa on niiltä ajoilta, jolloin savupirtit vielä olivat yleisiä. Wirpominen on monissa paikoin nykyjään muuttunut kerjäämiseksi. Näin on laita esim. Sortavalan kaupungissa. Lähikylien köyhät ja arvottomat lapset käyttävät sitä "puistamisen" keinona. Olkoon se heille mielellään sallittu. Wähissähän ne muuten ovat armottoman lystit.

Wanha Raja-Karjalan asuinrakennuksen muoto, joka vielä on yleinen Salmin kihlakunnan salokylissä ja Aunuksen puolella, on seuraava.

Asuinrakennus on kaksikerroksinen, veistämättömistä hirsistä tehty, jyrkällä pystykatollä varustettu. Ikkunat ovat tavallisesti toisessa päätypuolessa. Yläkerrassa on "perttji" eli tupa, sen alla alakerrassa "karzin" eli "luandal", joka jotenkin vastaa kellaria. Siinä näet säilytetään perunat, nauriit "voassat" eli kaljat y.m. Talvella käytetään sitä myös maitokamarina. Yhtä nurkkaa karsinassa sanokaan "jauhinkiven tshupuksi"; siinä ovat käsikivet, joilla pienemmät, joka päivä käytettävät jauhovarat jauhetaan.

Asuinrakennuksen keskeytymättömänä jatkona ovat ulkosuojat. Katto niissä tavallisesti ei ole niin jyrkällä harjanteella. Ulkohuoneusto, vaikkapa rakennettukin kiinni asuinrakennukseen, on sitä kuitenkin hieman leveämpi, joten sen kattokin muodostuu loivemmaksi.

Ulkohuoneustokin on kaksikerroksinen. Suurimman osan sen yläkerrasta muodostaa "sarai", jota voisimme tallinparveksi nimittää. Siinä säilytetään talon työkapineet, reet y.m., kuten tallinparvella ainakin. Peräpuoli sarasta, n.s. "heinien pandav", on tavallisesti aidattu jokapäiväisen heinävaraston säilytyspaikaksi. Wastapäätä pirttiä on sarailla "aitta." Aitan ja pirtin välillä on "sentshoi" eli tuvanporstua; siitä viepi "pertin uksi" tupaan.

Perttiin voipi päästä kahta porrasta myöten. Toiset niistä ovat "sarain pordahat", joita myöten noustaan "saroille." Ne ovat sillan tapaan rakennetut, aivan niinkuin muualla Suomessa tallin- ja navetanparvelle vievät ajosillat. Talvella kun tullaan taloon, ajaa matkustaja tavallisesti täysissä tamineissa hevosineen, rekineen saroin portaita myöten saroille, jättäen sinne hevosensa ja astuen itse pirttiin.

Sitä suurta ovea, jota myöten täten tullaan saraille, sanotaan "sarain veräjäksi". "Sarain mendävästä" astuu matkamies sitten sentshoihin, josta viimein pirttiin. Pirttiin johtaa toinenkin, niin sanoaksemme paraadikäytävä, n.s. "sentshoin pordahat", Ne ovat tavallisia, jyrkänlaisia rappusia.

Ulkosuojaston alakerrassa sijaitsee "tanhut" ja "liävy." Edellistä käytetään tallina, jälkimmäistä navettana. Erinäisen osan läävästä muodostaa tavallisesti "lammasliävy." Tanhuaan johtaa alhaalta kaksi suurta, vastakkain sijaitsevaa ovea, n.s. "tanhutveräjät." Yksi nurkka tanhutta on erilleen aidattu. Se on "pottshiloin tshuppu" eli sikopahna. Läävään ja lammasläävään johtavat sekä tanhuasta että ulkoa eri ovet.

Yläkerrasta päästään kahta porrastietä myöten alakertaan. Sentshoista johtavat "tanhut pordahat" tanhuaan; pirtistä taas päästään karsinaan "karsinpordahia" myöten. Wiimeksi mainitut alkavat n.s. "kolpitshasta." Kolpitsha on uunin eli "pätshin" vieressä oleva kannellinen laatikko. Sen kantta kun kohotetaan, tulevat "karsinpordahat" näkyviin. Kolpitshaa käytetään yöllä makuusijana. Sen kannella onkin lämmin ja hyvä unta ottaa.

Nyt olemmekin jo astuneet pirtin sisään. Se on n.s. savupirtti. Ilma savupirtissä on aina puhdas ja raitis, syystä että siellä on niin hyvä ilmanvaihto. Samu asuu katon orsissa eikä ole haitaksi muuta kuin aamulla, pirttiä lämmittäissä. Toisessa ovensuun puoleisessa sopessa kohoaa "pätshi", harmaasta paasikivestä, harvemmin tiileista kokoon kyhätty. Vastapäätä pätsinä, toisella puolen ovea riippuu vaarnassaan seinässä "käsashtie", savesta valettu patakeikotin, jossa aina on vettä käsien ja silmien pesemistä varten. Käsiastian alla löytyy matala, puinen amme, johon vesi valuu, kun ihmiset pesevät käsiään tai kasvojaan.

Vastapäätä pätsiä, lävistäjän suuntaan, on pirtin peränurkka eli "suur tshuppu." Tässä riippuu "obraz" eli pyhimyksen kuva. Pirttiin tulija kääntyy aina kaikkein ensimmäiseksi tätä nurkkaa kohden ja tekee ristinmerkin, lausuen samalla "rauhan rahvahal." Tähän tapaan on kreikanuskoinen rajalainen niin tottunut, että hän luterinuskoiseen taloonkin tullessaan aina kääntyy huoneen perimmäistä nurkkaa kohden ja ristii silmänsä.

Pätsin ja kolpitsan kulmanteesta kohoaa puinen "patshas" noin pari kyynärää lähelle kattoa. Patsaasta lähtee kaksi leveätä ortta seiniin kiinni, toinen pitkittäin, toinen poikittain pirttiä. Poikittain kulkevasta orresta lähtee pirtin seinään useampia lautoja, muodostaen leveähkön lavan. Tämä on "palattji" eli makuulaveri. Etelä-Aunuksessa on joka pirtissä sellainen palatti; Suomen puoleisessa Raja-Karjalassa ja Pohjois-Aunuksessa on se harvinaisempi.

Keskellä pirttiä seisoo "shtola" eli pöytä. Se on pyhä, papin siunaama esine, jota ei saa joutamasta ryvettää eikä pilata. Katossa riippuu, "vitmi" pitkässä, koivuisessa viputangossaan. Lasta liekutellaan siinä niinkuin keinussa. Pitkin pirtinseiniä kulkevat "lautshat" eli penkit. Ovensuussa tai muualla seinässä riippuu "rundugu" eli "astieloin piettäv." Katossa riippuu lasten huvituksena toisissa taloissa "juzro" eli "olgehinen" s.o. olenkorsista tehty kruunu.

Pirttiä lämmittäissä nousee savu kattoon ja hakeiksen ulos savureijästä. Tämä savureikä suljetaan illalla n.s. "trubalaudalla." Savupiippuna käytetään ontoksi koverrettua puuta. Se on nimeltään "truba." Tuosta puupiipusta tuntee jo kaukaa savupirtin.

* * * * *

Talonväen kotityöt rajoittuvat välttämättömimpiin askareihin. Kotiteollisuus on Itä-Karjalassa hyvin alhaisella kannalla, semminkin mitä miehiin tulee. Työ- ja ajokaluja y.m. sellaisia ei tehdä kotona, vaan ne ostetaan enimmäkseen valmiina "Suomen puolelta." Miehet eivät juuri välitä muusta kuin ulkotöistä. Tuvassa kuluu heidän aikansa parhaastaan toimettomuudessa, ell'emme ota lukuun verkon ja nuotan kutomista, saappaiden rakentamista ja senkin sellaista pientä askaretta.

Naiset omat kätevämpiä. He kehräävät ja ompelevat sekä kutovat vähin sarkaa ja aivinaa. Päällyspaidoiksi ja hameiksi käyttävät sekä miehet että naiset enimmäkseen venäläisiä ostokankaita, heleänväristä ja loistavaa karttuunia. Punainen eli "kumakka" väri on se, josta enimmän pidetään.

Muutamat naiset osaavat kutoa kauniita kirjoja "käspaikkoihin" eli pyyhinliinoihin. Näissä pyyhinliinoissa tapaa usein sangen aistikkaita, vanhoja suomalaisia koristekaavoja. Ne ovat aina suoraviivaisia. Milloin eläin- ja kasvikunnan muotoja on käytetty, ovat mallit vieraita, venäläisiä. Sortavala lienee se Itä-Karjalan seutu, jossa tämä taito on korkeimmilleen kehittynyt.

Pellavasrihmaa kehrätään salokylissä vielä yleiseen kehrävarrella ja värttinällä. Sortavalassa ja Ruskealassa alkaa "keträpuu" jo olla hyvin harvinainen esine. Rukki on siellä jo syrjäyttänyt sen tieltään. Korpiselässä ja Suojärvellä on asianlaita päinvastainen.

Naisten kotitöihin kuuluu tietysti myös ruuan valmistaminen. Raja-karjalainen syöpi hyvin vaihtelevia ruokia, milloin vaan rahaa liikenee aineksien ostoon. Sieniä ja nauriita käytetään yleisesti särpineenä, myöskin kaalia ja lanttuja. Sekin seikka, että eri sienilajeilla kansankielessä on ovat nimensä, osoittaa niiden yleistä käytäntöä, Sortavalassa ja Ruskealassa esim. syödään vahveroisia ja rouskuja suolakalan asemasta, maiteroisia, pilpperoisia, lepperoisia y.m. keittona.

Piiraita leivotaan monenlaisia. Piirastahdas "ajellaan" eli kaulataan "pualikalla" hyvin ohueksi. Tästä tehdään piiraan kuori; "sydän" tehdään potatti- tai ryynipuurosta. Ryynejä nimitetään Raja-Karjalan kielimurteella "zuurumoiksi". Tavallisimmat omat "ozran zuurumot." Hersryyniä saadaan kauppiaalta. Ne omat "grosshan zuurumoi" s.o. ostoryyneja.

Tavallisimmat piiraslajit omat "tshipaniekat", "sultshinat", "pyöröt" ja "keitinpiiraat." Wiimeksi mainituita pidetään parhaimpina. Tahdas niissä on ohutta kuin paperi ja voissa paistettu. Niitä valmistetaan suurina juhlina ja kun sulhasia tulee taloon. Hyvin tavallinen on n.s. "kurniekka" eli kukko. Sisuksena käytetään siinä joko läskiä, kalaa tai lanttua aina varoja ja tilaisuutta myöten.

Paastoa noudattaa kreikanuskoinen raja-karjalainen kotoisissa oloisin hyvin tarkasti. Silloin pannaan pöytään leipää, "vuasaa" eli sahtia, sieniä ja "siemenvoita" [pellavasöljyä]. Köyhä rahvas elää paaston aikana melkein vedellä ja leivällä. Matkoilla ei yleensä paastota ja vaikeaksi se kävisikin lännempänä, luterilaisen väestön keskuudessa.

Kun paasto on päättynyt, syödään sitä runsaammin ja ylellisemmin. Raja-karjalainen ei yleensä osaa säästää. Hän elää iloisesti päivän tultuaan ja näkee puutetta, kun varat ovat lopussa. Katkera kokemus osoittaa hänelle hyvinkin usein tällaisen elämäntavan turmiollisuutta, mutta hän ei ota tuosta opista ojentuakseen.

* * * * *

Ulkotyöt ovat miesten huostassa, paitsi kasken viertäminen ja heinän teko, johon naisetkin ottavat osaa. Kaskea poltetaan vahvasti. Wuonna 1893 Itä-Karjalaa kohdannut kato syntyikin suureksi osaksi siitä syystä, että edellinen kesä oli ollut niin sateinen, joten kasket jäivät polttamatta.

Pellot hoidetaan huonosti. Wuoroviljelys on, niinkuin arvatakin sopii, yleensä tuntematoin, niinikään suoviljelys. Wiime vuosina on kuitenkin Jaakkimassa ja Sortavalassa vieläpä Suistamollakin alkanut näkyä oireita parempaan suuntaan. Yksi ja toinen yrittelijäämpi talollinen on alkanut heiniä viljellä. Jaakkimassa on jo perustettu useampia kylämeijereitä, joiden osakkaat ovat talonpoikia. Samanlaisia yhtiömeijereitä on Sortavalassakin syntynyt. Tämä on tietysti luettava Karjalan radan ansioksi. Ja suuren muutoksen tulee tämä rata epäilemättä ennen pitkää aikaansaamaan Itä-Karjalan taloudellisissa oloissa.

Syksyllä kasataan leikattu vilja aumoihin ja puidaan sitten tarvittaissa talven kuluessa. Tämä on tietysti suurta viljan haaskausta, sillä siten karisee paljon siementä hukkaan. Hiiret tekevät myös aumoissa suurta vahinkoa. Jos talossa vielä kesällä löytyy puimattomia kekoja, niin pidetään sitä suurena rikkauden merkkinä. Täsmällisesti on kuitenkin kotikasvuinen vilja jo kevättalvesta lopussa ja loput vuotta eletään Wenäjän jauholla. Näin on enimmäkseen laita Laatokan rantamaillakin, vaikka siellä, esim. Sortavalan pitäjässä, on erittäin lihavat savimaat.