Part 9

Waikka Itä-Suomi Uudenkaupungin ja Turun rauhanteoissa (vv. 1721 ja 1743) oli joutunut venäläiseksi maakunnaksi, niin säilyi siellä vanha ruotsalainen yhteiskunta-järjestys monissa kohdin muuttumatta. Saivatpa Wiipurin kuvernementin asukkaat nauttia eräitä erivapautuksiakin, joita ei ollut muilla Wenäjän valtakunnan maakunnilla. He olivat muun muassa vapautetut pakollisesta sotaväenotosta.

Syynä tähän oli se länsieurooppalainen tuulahdus, joka 18 vuosisadalla puhalsi Wenäjällä. Tahdottiin valaa venäläiset olot länsimaisiin sivistysmuotoihin, eikä siis kajota maakuntaan, missä nämä muodot jo ennestään olivat kotiutuneet.

Wapautus pakollisesta sotaväen otosta lakkautettiin, silloin kuin keisari Paavali I nousi Wenäjän valtaistuimelle. Wuosina 1797 otettiin Wiipurin kuvernementista ensi kerran rekryyttejä Wenäjän sotaväkeen niinkuin muistakin valtakunnan osista.

Talonpojat tietysti ajattelivat sotaväen-ottoa pelolla ja vavistuksella. Se, joka kerran sinne joutui, oli samalla ijäksi päiviksi sortunut pois syntymäsijoiltaan. Parhaimman ikänsä täytyi hänen elää muukalaisten kesken vieraassa maassa, kärsiä rääkkäystä ja tylyä kohtelua.

Nuoret miehet karkasvat sentähden metsiin ja muihin piilopaikkoihin siksi ajaksi, jolloin rekryyttikirjoitus tapahtui. Mutta se keino ei suuresti auttanut. Se jota kerran oli määrätty sotamieheksi, oli samalla julistettu rauhattomaksi, jos hän lahti pakoteille. Hänen täytyi aina varoa kruununpalvelijoita, ja jos hän joutui heidän käsiinsä, sai hän ensin armottomasti raippavitsoja ja lähetettiin sitten rykmenttiinsä. Jos hän sieltäkin karkasi ja uudestaan joutui kiinni, niin seurasi siitä vielä armottomampi kuritus.

Karkuri eli "biegloi" seisoi kokonaan lain ja yhteiskunnallisen järjestyksen ulkopuolella. Hänen täytyi oleskella kaukana ihmisten ilmoilta ja aina olla varoillaan, sillä häntä vainottiin niinkuin metsänpetoa. Moni "biegloi" häipyikin pahanteon poluille ja rupesi rosvoksi. Toiset taas elivät suurilla saloilla metsästäjinä ja muina pyyntimiehinä.

Talonpojat antoivat harvoin ilmi sellaisia pakolaisia. Päinvastoin säälivät he noiden kurjien kohtaloa ja koettivat sitä lieventää. "Biegloista" liikkui kansan kesken Raja-Karjalassa paljon tarinoita. Nämä tarinat ovat sekä jännittäviä että traagillisia.

Kun vanha Suomi v. 1811 yhdistettiin Suomen emämaahan, loppui siellä pakollinen sotaväen-ottokin. Mutta sen sijaan ilmestyi toinen milt'ei samanlainen maanrasitus. Ken Wenäjällä määrättiin sotaväkeen, hänen täytyi palvella siellä 25 vuotta. Warakkaammat pääsivät vapaiksi, jos palkkasivat toisen miehen sijaansa.

Sotaväen pestaajia kulki sentähden ympäri maata, myöskin Suomessa ja etupäässä juuri Itä-Suomessa. Mässäten ja räyhäten matkustelivat värvääjät maakylissä, panivat toimeen juominkeja ja kokosivat kylän nuoret miehet ympärilleen.

Siinä sitä sitten kehuskeltiin ja kerskailtiin, että sellaista se on jokamiehen elämä. Sodassa ristit ja kunniamerkit, rauhan aikana huoletoin elämä kruunun leivässä ja vaatteissa, iloset päivät keisarin kustannuksella. Humalaisille kylän pojille näytettiin kirkkaita hopearuplia ja luvattiin jos jonkinlaista hyvää, jos he vaan piirtäisivät puumerkkinsä pestikirjan alle.

Moni poika meni ansaan ja sai sitten koko elin-aikansa katua mielettömän tekonsa katkeria seurauksia. Pestaajat ottavat heidät seuraansa ja kuljettavat heidät yhtämittaisessa humalassa Wenäjän rajalle asti. Siellä pantiin miehet köysiin ja vietiin määräpaikkaansa, palvelemaan johonkin Sisä-Wenäjän sotaväen-osastoon.

Muutamat heräsivät ajoissa huumauksestaan ja koittivat karata. Ken onnistui pääsemään pakoon, sai rauhattomana "biegloina" elää loppuikänsä krunnunpalvelijain vainoomana, niinkuin pahantekijä ainakin. Ja monta hellää sidettä silloin katkesi. Pojan täytyi jättää rakkaat, kotoiset rannat, erota isästä ja äidistä, veljistä ja sisarista, sulhasen morsiamestaan.

Löytyi ihmisiä, jotka harjoittavat rekryyttien hankkimista oikein ammattina ja korjasivat siitä suuren raha-voiton. He saivat melkoisen summan, jokaisesta sotamiehestä. Pestaajat olivat heidän kätyreitään. Sellaisia "sielunkauppiaita" mainitaan Karjalassakin olleena liikemiehiä, virkamiehiä, vieläpä pappejakin!

Se oli kamala ammatti, verellä tahrattu.

Kuudes Luku.

Tapoja ja Luonteita.

"Ain olen aikani elellyt Näillä yksillä ahoilla, Kotipellon pientarilla Kuunnellut kotikäkeä."

Kalevala III.

Rajakarjalaisen luonteen valopuolia. Runollisuus, avomielisyys ja iloisuus. Wieraanvaraisuus. Rahtilaisten ja parrenvetäjien majatalot. Karjalaisen kansanluonteen varjopuolia. Epäluotettavaisuus. Bloi'un Washa ja hänen hevoskauppansa. Lukutaidon puute ei estä raja-karjalaista kauppaliikettä hoitamasta. Rajakarjalainen on raitis. Sortavalan "kerähmöt." Tshajunjuonti. "Ois nyt yskä ollut, kyll' ois lähtennä. Eipähän sattunna!" Rajalaisen käsitys hallituksesta. "Ukko Gruunu" ja "Suomen ruhtin." Tulli, rajalaisten loukkauskivenä. "Herroloin djelot ollah tullat." Raja-karjalaista rosvoromantiikkaa. Serpina ja hänen seikkailunsa. Entisiä Wanhan Suomen oikeustapoja. Omankäden-oikeutta Salmissa. Neiglickin murha. Naisen ryöstö Salmissa. Kansantapoja Wirpominen. Rakennustapa Raja-Karjalassa. Kotiaskareet. Kätevyyden puute. Keträpuu. Karjalaisia ruokia. Piiraat. Maanviljelys. Meijeriliikkeen elpyminen Karjalan radan vaikutuksesta. Parrenajo salomailla. Parsimiesten majat ja "metshipertit." Kansan huvitukset. "Bessodat" ja "illatshut." Tervehdys ja hyvästi jättö.

Raja-Karjalainen on kuin kansantarun Lemminkäinen.

Hän on leikkisä ja avomielinen, herkkä havaitsemaan ja älykäs ymmärtämään. Mutta hetken lapsi hän on ja ajattelematoin.

Raja-Karjalassa tapaa paljon vanhaa ja vanhentunutta, joka muualla Suomessa jo on hävinnyt. Tämä johtuu yksinomaan siitä, että Karjalan kansa on niin kauan elänyt omaa elämäänsä, kokematta muualta tulleita vaikutuksia. Sillä vanhoillisuus ei ole mikään luonteenomaisuus karjalaisessa. Hänen liikkuva luonteensa on päinvastoin hyvinkin herkkä vaihtamaan vanhan uuteen, semminkin jos tämä uusi ilmaantuu viehättävässä muodossa.

Karjalan kansan runolahjasta on kyllin puhuttu. Kovimpinakaan kärsimyksen aikoina ei kansa kadottanut tätä luonteensa ihanteellista puolta. Päinvastoin haki se laulusta lohdutusta ja viihdytystä, kun sitä mahtajat sortivat ja sen elämää raskauttivat.

Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu: Koppa päivistä kovista, Emäpuu ikipoloista, Kielet kiusoista kerätty, Naulat muista vastuksista.

Myönnettäköön kernaasti, että vanhat Kalevalan tarut aikanaan olivat koko kansamme omaisuutena. Mutta Karjalan kansa on ne runopukuun sovittanut. Ja niin kaunis oli tämä runous, että se kelpasi Suomen kansan sisäänpääsö-kortiksi maailman sivistyskansojen seuraan.

Raja-karjalainen on kuin suuri lapsi. Hän avaa helposti sydämensä. Liiankin helposti. Kun vieras tulee hämäläiseen taloon, niin kuluu ensin pitkä aika äänettömyydessä. Warovasti, kierrellen, kaarrellen, alkaa viimein puhelu.

Toista on Raja-Karjalan salokylässä. Itse tervehdyskin kuuluu siellä niin sydämmelliseltä. Ja sitä seuraa kohta monenlaiset kohtelijaisuuden osoitteet. Talonväki auttaa vierasta riisumaan turkin päältään, häärää hänen ympärillään mikä missäkin avunteossa.

Tällä tavoin joudutaan kohta ihan keskelle asemaa. Kysymyksiä ja vastauksia oikein satelee. Hetkisen kuluttua saapuu pirttiin naapuritalonkin väkeä. Hekin ovat uteliaita vierasta näkemään. Onhan se "kädehinen proasniekka" [käsiltä oleva huvitus], hauskaa vaihtelua salokylän yksitoikkoisessa, jokapäiväisessä elämässä.

Raja-Karjalan kansan miellyttäviin puoliin kuuluu vieraanvaraisuus. Kansa osoittaa sitä suuressa määrässä omassa keskuudessaan.

Maanteiden varsilla on siellä täällä taloja, joissa rahtimiehet vanhan tavan mukaan ovat tottuneet matkoillaan poikkeamaan. Sellaisessa rahtimiesten korttieri-talossa ei isäntäväki saa yöllä eikä päivällä rauhaa. Olen usein ihmeekseni ajatellut, koska he oikeastaan lepäävät. Tästä huolimatta eivät rahtimiehet maksa mitään yösijasta, eikä sitä vaaditakaan. Emäntä ottaa vaan maksun "kohvista", minkä keittäisi isäntä heinistä ja kauroista, joita myöpi.

Saattaa kyllä olla niinkin, että joku talonisäntä hyötyy salakapakoitsemisesta. Ei se ainakaan yleisenä sääntönä ole, ja tämän kertoja tuntee monta monituista rahtilaisten majataloa, missä ei tuota luvatointa kauppaa harjoiteta eikä koskaan ole harjoitettu.

Wielä selvemmin astuu tämä kansan vieraanvaraisuus näkymiin suurella salolla tukinhakkuussa eli "parren leikkuussa", niinkuin Itä-Karjalassa sanotaan. Hirsimetsään kokoontuu silloin paljon miehiä hevosineen. Läheiset talot ovat öiseen aikaan täpösen täynnä väkeä. Miehiä makaa laattialla ja joka paikassa, missä maan vähänkin voipi unta ottaa.

Tietysti tämä suuresti häiritsee talonväen rauhaa. Mutta maksua ei oteta yösijasta, vaikka tätä menoa kestää useampia viikkokausia. Ainoa hyöty on hevosen rehun myöminen, mutta vähän sitäkin liikenee. Tarpeena menee talossakin.

Karjalaisen luonteen epämiellyttävin puoli on epäluotettavaisuus. Hän on herkkä lupaamaan, mutta hidas täyttämään. Welkaansa hän ei maksa määräajalla, vaan odottaa siksi kunnes hänet oikeuteen manataan. Tämä tapa on jo niin juurtunut kansaan, ett'ei sitä enää pidetä minään häpeänä.

Karjalaisen on yleensä vaikea käsittää, että kauppaa voidaan käydä sekä ostajan että myöjän kummanpuoliseksi hyödyksi. Toisen tai toisen siinä täytyy joutua tappiolle, sehän on selvä asia. Onhan jokaisella silmät päässä, käyttäköön niitä, ett'ei tule kaupoissaan petetyksi. — Hevoskaupassa liiatenkin. Siinä se nyt kerrassaan kuuluu asiaan kehua tavaraansa paremmaksi kuin se on. Mutta näkyyhän tuo olevan tapana muuallakin, ei vaan Karjalassa.

* * * * *

Tekee mieleni kertoa Bloi'un Washasta ja hänen hevoskaupastaan.

Washa asuu Suojärvellä lähellä rajaa. Mies keski-ikäinen, iloinen ja avomielinen, leikkisä puheissaan, sukkela liikkeissään. On oman, pienen konnun omistaja; viljelee sitä kuitenkin siksi nimeksi vaan. Harjoittaa sepän ammattia. Mutta harvoin kuulet vasaran kalsketta hänen hiilihuoneestaan, sillä Washa on ahkera rahtimies, melkein aina matkoilla. Milloin on Sortavalassa, milloin käypi Petroskoilla, milloin taas Wärtsilässä tai jossain Aunuksen puoleisessa pogostassa. Harjoittaa pientä kauppaa näillä matkoillaan, myöpi Seämärven mujetta [Seämärvi, suuri järvi ja samanniminen pogosta Aunuksen Karjalassa; kuuluisa hyvistä mujeistaan] ja konsa mitäkin.

Sattuu joskus pitemmältä oleskelemaan kotona. Netälin viruu oman pirtin pätsillä, toisena jo käypi Karatsalmen rahtia [Karatsalmen rautaruukki Suojärvellä; Wenäjän kruunun omistama], malmia vetää oman pitäjän rautaruukkiin. Ompahan vaan paremman puutteessa se rahti. Ei ole oikein hauskaa, tarjoaa niin vähän vaihtelua ja raskaanlaista on työkin. Toista on, kun pääsee "Sordavalan linnah." Siellä ovat herrat ystävällisiä, pyytävät omaan kamariin istumaan, tupakan tarjoovat, hyvän puheen antavat.

Tämän kertoja on "viikkonen tuttava" Bloi'un Washalle. Joulupyhistä päästyä oli Washan aina tapana tulla Sortavalaan tuomaan viestiä karhunkierroksista. Ne olivat hauskoja matkoja Bloi'usta, sillä hyvänä vieraana häntä silloin pidettiin. Yhdessä sitä sitten lähdettiin Washan hevosella milloin Suojärvelle, milloin Aunuksen puolelle kontioita ampumaan. Washa tosin ei ollut "pishalniekku" [pyssymies], mutta sitä parempi kyytimies. Tuskin löytyi sitä talvitien haaraa Sortavalan ja Petroskoin välisellä taipaleella, jota hän ei olisi tuntenut.

Kerran tuli Bloigu Sortavalaan. Oli kevättalvi, alkupuoli maaliskuuta. Aunuksen Weshkelyksen miehet olivat ampuneet useampia karhuja. Sikäläinen rahvas ei syö karhunlihaa. Tätä käytti Bloigu hyväkseen. Osti halvasta hinnasta karhunlihat, vai lieneekö saanut ilmaiseksi, ja lähti niitä viemään Sortavalaan. Waihtoi mielii iltahämärissä hevosta Weshkelyksen miehen kanssa.

Mutta se hevoskauppa olisi saanut olla kokematta, sillä siinä joutui Bloigu parka pahasti tappiolle. Sai niin laiskan hevosen, ett'ei tolkkua. Ja pahinta oli se häpeä, niin vanhan hevosmiehen tulla petetyksi hevoskaupassa.

Niin, siellä ne nyt Weshkelyksen miehet oman pirtin lämpimässä makeasti nauroivat, kun Bloigu pyryssä ja talvipakkasessa astuen ajaa kihnutti laiskalla hevosellaan Sortavalaan niitä karhunlihoja myömään.

Sortavalassa käynti onnistui kuitenkin mainiosti, se palkitsi kaikki mieliharmit. Karhunlihat menivät hyvin kaupaksi. Saatuaan lihat myödyksi, ajoi Washa korttieritaloonsa, valjasti hevosensa reen edestä ja lähti ratsastamaan sillä pitkin kaupungin katuja.

Näinköhän ei sattuisi hevosen vaihtajaa? Ei näet tohtinut reellä ajaa; arveli, että hevosen laiskuus silloin paremmin pistää silmiin. Ratsupelissä sai sen toki paremmin hyppimään, kun suitsista oikein nyki ja retuutti.

Sattuipas Rautlahen Jaatisen poika vastaan tulemaan.

"Etgö rubie hebuo vaihtamah?"

"Ka mintäi en ruppii", vastasi Jaatisen poika.

Siinä sitä sitten kauppoja hierottiin ja viimein ne päätettiin. Bloigu antoi "valikin" [20 ruplaisen] väliä, noita karhunliha-rahoja, ja sai varman, virkun hevosen.

Ja nytkös sitä kyytiä korttieritaloon, valjasti uuden hevosensa reen eteen, koppoi tavarat korjahansa, maksoi korttierirahat ja sanoi talonmäelle: "jos tulov se Rautlahten Joadisen poigu niidy hevonkauppoloi purgamah, nji sanokkoa, jotta se suojärvelänje jo mänj."

Tämän kaiken kertoi Bloigu illemmällä meillä; missä lieneekään ollut paossa muun osan päivää.

"No mutta Washa hyvä, petostahan tuo on", koetin hänelle selittää. "Eikö sinun nyt sentään ole vähän niinkuin paha mieli ajatellessasi mitä olet tehnyt?"

Washa katsoi minuun hieman kummastellen, niinkuin ei oikein olisi sanojani käsittänyt.

"A tiettävänje-häi on, paha miel-häi rodjiuv, moizel hevol ku kodjih ajav." [Tiettyhän se, kun moisella hevosella kotiin ajaa, niin syntyyhän siitä paha mieli.] — Puhui Jaatisen pojasta.

"No enhän minä nyt sitä Jaatisen poikaa", keskeytin häntä puheessa. "Eikö itselläsi ole paha mieli, kun tuolla tavalla toista petit?"

"A minulleni tobju [ravakka] hebonje puuttuigi, enhän minä pahoil mielil ou."

Eikä se asia sen paremmaksi tullut, vaikka miten puolin olisin sitä selvitellyt.

Istuttiin siinä sitten iltaa, yhtä ja toista jutellen. Lähtiessään tarjoutui Bloigu ostamaan minulle Kangasjärven Kashin Larin [Kangasjärven kylä on Aunuksen puolella, lähellä rajaa] ampumia metsoja ja teiriä. Lupasi tuoda linnut Sortavalaan niinkuin maaliskuun loppupäivinä. Varoitin häntä, että elä suinkaan tuo soitimelta ammuttuja lintuja.

"Emmö nji tuo, ammoin ollah jo ammutut Larin linnut." [Aikoja sitten ovat jo ammutut Larin linnut.]

Tämän sanottuaan katsoi hän veitikkamaisesti minuun ja tokasi: "ambuv se Pentoin Washai linduloi; kieldoaigoa ei piä nji konzu."

"Et saa tuoda niitä Pentoin Washan lintuja, niistä en huoli."

"A kuzho sie tiiät, oldanneh Kashin Larin, libo Pentoin Washan? Yhtes hoavus ollah, mollei, yhtenjyttyöd ollah; et voi nji kui tiedeä?" [Mistä sinä tiedät, ovatko ne Kashin Larin vaiko Pentoin Washan? Samassa säkissä ovat kumpaisetkin, yhdenlaisia ovat; et voi millään niitä eroittaa.]

"Elä tuo kumpasiakaan, en niistä huoli." — Ja niin sitä sillä kertaa erottiin.

Kyll' olet Washa sukkela mies, mutta rehellisyydessä on sinulla vielä paljon opittavaa. Ja tokkohan sinä koskaan oppinetkaan. Lapsesi vasta.

Ne käyvät Suojärven kansakoulua.

Itä-Karjalan rajalainen tulee kauppiaana, vieläpä laajankin kauppaliikkeen hoitajana toimeen, osaamatta lukea ja kirjoittaa. Laskunsa "tshotaitsee" [laskee] hän omalla tavallaan.

Eräs nuori Salmin kauppias kertoi minulle isänsä "tshotta-tavasta" näin. Niitä kyläläisiä varten, jotka tekivät ostoksensa velaksi, oli kauppias varustanut pitkänlaisia, sileiksi veistetyitä puupalikoita. Palikka halaistiin. Toinen puolisko annettiin ostajalle, toisen piti kauppias itse takanaan. Kun ostos oli tehty, sovitettiin ostajan ja myyjän hallussa olevat palikkapuoliskot yhteen ja veitsellä leikattiin kokonaispalikkaan poikittaisin merkkejä: pystyviivoja ruplia varten, ristejä kymmenruplaisten osoitteeksi ja ristin ympäri kehä, jos velka nousi sataan ruplaan. Kumpaiseenkin palikkapuoliskoon jäi täten toinen puoli velkamerkkiä.

Mainittu nuori kauppias kertoi isällään olleen koko kasan näitä puupalikan puoliskoja, kun jätti kauppansa pojan haltuun. Ukko ei enää tarkoin kaikkia palikoitaan muistanut, mikä millekin velkaniekalle kuului. Toiset "velgoiniekat" tulivat itsestään "tshokalle", toiset jäivät tulematta. Tällä tavoin pitää vielä tänä päivänä, pörssikaupan ja kaksinkertaisen itaalialaisen kirjanpidon aikana, moni Salmin ja Suojärven "liikemies" kirjojaan. Puupalikoihin merkitsevät vielä yleiseen Salmin "parsimiehet" [tukkimiehet] ja laivakipparit laskunsa.

* * * * *

Jos rajakarjalaisen rehellisyyttä ei aina käy kehuminen, niin on hänellä hyvä puolensa siinä, että hän on raitis. Sen huomaa jo Sortavalan kaupungissakin. Ken on nähnyt markkinoita Tampereella, Heinolassa tai Jyväskylässä — Lahden inhoittavasta markkinaelämästä puhumattakaan — ja vertaa niitä Sortavalan "kerähmöihin" [markkinoihin, joihin kansaa "kerääntyy" vertaa sanaan "käräjät"], on varmaankin antava karjalaiselle kiitoslauseen, mitä raittiiseen ja siivoon elämään tulee.

Ja Sortavalan talvimarkkinoille kerääntyy kuitenkin kansaa koko Karjalasta. Siellä on kirjavassa tungoksessa Wiipurin puolelaista, on "Jokelaista" [Joensuulaisista], Kurkijoen "hevosparissikkaa" [hevoskauppiasta], Salmin ja Suojärven rotevaa rajalaista, on Aunuksen partasuuta ja Wienan-Karjalan virsikästä väkeä. Kovalla äänellä puhelevat miehet keskenään, säestäen vilkkailla ruumiinliikkeillä sanojaan, mutta juopuneita et näe kuin poikkeustapauksissa, et kuule raakoja sanoja etkä kirouksia. Raja-karjalainen ei näet usein kiroa ja jos hän sen tekee, niin käyttää hän hienompia mahtisanoja: "pahkeinen", "tshakkahinen" [tshakka = itikka] ja senkin sellaisia.

Jota idemmäksi tullaan Raja-Karjalan salomaille, sitä raittiimpaa on rahvas. Kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa ei viina tosin ole mikään tuntematoin juoma, mutta harvinainen se on ja vielä harvemmin tapaa siellä juopuneita. Usein näkee vanhoja, harmaapäitä ukkoja, jotka eivät eläissään ole väkevän tippaakaan maistaneet. — Poikkeuksen tästä siivosta elämästä muodostavat kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa "proazniekat" eli kylän suojeluspyhimyksen juhlat.

Rahikainen tyytyy yleensä "kohviin" ja "tshoajuun" [teetä]. Ell'ei satu "ostoheinie" talossa olemaan, niin tullaan toimeen "nurmitshoajulla", joka valmistetaan kotinurmen heinistä. Tshoajukomennolla muuten on omat sääntönsä salokylissä. Isäntä se aina on, joka "valaa" sitä laseihin: hän se myös "soaharit pilkkoo." Se tapa nähtävästi on säilynyt vanhemmilta ajoilta, jolloin sokuri ja tee oli kallista tavaraa, jonka tallettaminen kuului isännän etuoikeuksiin.

Jos satut Itä-Karjalan salomailla kulkemaan, niin ota runsas varasto sokuria ja teetä kerallasi. Ja kun sitten iltaa istut talossa, niin pane anteliaalla kädellä teetä kattilaan, talonväen kyllälti juoda. Tarjoa huutolaiseukollekin ja arvottomalle paimenpojalle. Silloin ne pakinat köytenään juoksevat.

Käypi niinkuin eräälle tuttavalleni runonkeräys-matkalla Ilomantsissa. Oli tullut taloon säätä pitämään. Wanha emäntä, mistä lie joutunut pahalle tuulelle; ei ollut oikein ystävällinen. Illemmällä otti vieras matkalaukustaan teetä, käski keittää talonrahvaalle.

Juotiin viisin, kuusin lasin mieheen. Wanha emäntäkin sai kyllälteen. Jo alkoi eukon mieli sulaa. Sanoi neljättä lasia juodessaan: "ois nyt yskä ollut, kyll' ois lähtennä. Eipähän sattunna."

* * * * *

Hallitusta käsittää raja-karjalainen omituisen patriarkaalisesti, ajatellen sitä persoonalliseksi henkilöksi. Wenäjän hallituksesta puhuen, käyttää hän tavallisesti "tshoari" sanaa. Tätä seikkaa tietysti ei käy kummeksiminen. Mutta yhtä persoonallista laatua on hänen mielestään kotimainenkin hallitus. Suomen hallitusta nimittää hän "Kruunuksi", toisinaan "Ukko Kruunuksi."

Tämän nimen olen usein kuullut Salmin ja Suojärven salokylissä. "Ukko Kruunu" on kunnianarvoinen, vanha mies. Hänen käskyläisiän ovat "gubernyörit", "gruununvoudit" ja "valasmannit."

Aunuksen puolella: Tulemjärvellä, Wieljärvellä ja Lindarvella, olen monasti kuullut Suomen hallitusta nimitettävän nimellä "Suomen ruhtin." "Suomen ruhtingo teidy meän moadu katshomah työndi", kysyttiin minulta siellä usein.

Tietysti ovat "Wenjeähen tshoari" ja "Suomen ruhtin" aunukselaisen mielestä eri henkilöitä. Aikanaan ovat he ankarasti sotineet, nyt elävät sovussa ja rauhassa. Eikä ole aina tuo sopu nytkään aivan kiitettävällä kannalla. "Suomen Kruunu" on viime aikoina ruvennut polkemaan "tshoarin" rahaa. Ei ota niitä enää täydestä arvosta vastaan, vaan on laittanut itselleen omat markat ja pennit. Sellainen se on aunukselaisen käsitys rahakursista.

* * * * *

Tulli, tuo kaikkien rajalaisten loukkauskivi, kietoo itä-karjalaisenkin petoksen pauloihin. Sokuri, tupakka ja viina ovat hänen salakauppansa esineinä, semminkin sokuri. Salmilaiset ja suojärveläiset tuovat "peitokkalj" [salaa] tullinalaista tavaraa Wenäjän puolelta Suomeen, tosin ei suurissa määrin, vaan kuitenkin sen verran, että pitävät tulli-virkamiehiä vireillä. Rajalainen ei pidä tuota kauppaansa minään epäoikeutettuna. Herrojen konsteja ovat tullit, niinkuin niin monet muutkin inhimillistä vapautta rajoittavat säädökset. Sellainen se on hänen ajatusjuoksunsa.

Juohtuu mieleeni eräs tapaus Sortavalasta. Sikäläisen kauppiaan luo tuli kerran vanha ukko Salmista vaiko Suojärveltä, en tuota tarkoin muista.

"Ka Jyrgi! A midäbö nygöi shtarikale kuuluv?" kysäsi kauppias.

"Pahva velli kuuluv, pahoa. Poigu minun näi jo kalmas magoav. Tullougo sinule mustoa: häi mulloi teil suoloa osti i tahkon otti velgah. Näi jo mennehel vuvvel uskaldi maksoa, a eibo nji puuttunnuhgi maksoa. Kuoktes sanou: toatto, mäne Sordavalan linnah, sanou, maksa tahko. Jo mulloi näi jo uskaldiimokseh maksoa sen, sanou. Ilmaigi jo on aijy reähkeä minul, a ku tuol ilmal vie tahku selgäh pandanneh! Jygei, ylen jygei roih silloi tahku; kandoa ei saa, sanou."

No se tahko maksettiin. Kun oli asia saatu selväksi kuiskasi ukko kauppamiehelle korvaan: "kaules vai: eigö soaharie pidäis?"

"Mindäh ei pie, kn vai hinnal sobinemmo. A kuzbo ollah sinun soaharit?"

"Tulien yön ajoa karashkoitan pihah."

"A mikzebo yöl?"

"Tullis e' olla proijittu soaharit."

Kauppias sitten selittämään, että petostahan tuo oli, Suomen valtion pettämistä, tuoda tullaamatointa sokuria kaupaksi.

"A midäbö tullilois; herroloin djelot ollah tullat."

[Ku Jyrki: Mikäpä nyt vauhukselle kuuluu? Pahoja veli, pahoja kuuluu, Poikani näet jo haudassa lepää. Muistatko, hän kerran teiltä suoloja osti ja otti tahkon velaksi. Jo viime vuonna arveli maksaa, eipä saanutkaan maksetuksi. Kuollessaan sanoo: isä, mene Sortavalan kaupunkiin, sanoo, maksa tahko. Jo viime vuonna arvelin maksaa sen, sanoo; ilmankin on paljon syntiä minulla tuolla puolen haudan kannettavana. Tahko vielä selkään pantanee; raskaaksi, kovin raskaaksi käy silloin taakka, ei saa kantaa, sanoo. — Kuulehan! Eikö sokaria pidä? — Miks'ei, kun vaan hinansta sopinemme. Missä ovat sinun sokurisi? Ensi yönä ajaa karahutan pihaan. Miksi yöllä? Tullissa eivät ole käyneet sokurit. Mitäpä tullista! Herrojen konsteja!]

Raja-Karjalalla on tietysti myös rosvoromantiikkinsä. Kuinkas muuten. Suuret autiot salot, yksinäiset uutistalot ja harvaan asutut metsäkylät kaikki nuo rosvoelämän alkuehdot, ovat siellä olleet mitä suotuisimmat. Suistamolla ja sen naapuripitäjissä kerrotaan vielä monta tarinaa kuuluisasta Serpinasta. Serpina eli Pedri Puurakon Onun poika, oli syntynyt vuosisatamme alkupuolella. Hän kuoli noin kolmekymmentä vuotta sitten.

Ympärilleen oli Serpina koonnut pienen rosvojoukon, jonka rohkeimpia jäseniä olivat Terin Filoi, Möntti, Tupi ja Sulkien Paavila. Pääkorttieriaan piti hän Sulkien kylässä Suistamon pitäjän kaakkoiskulmalla.