Part 2

-- Ja voisinko minä sanoa Johannekselle, että Hanna on minun tyttöni! En koskaan. Minä en senjälkeen kehtaisi katsoa Johanneksen silmiinkään, minun täytyisi hävetä poikaani! Mutta miten selvitä tästä? Johannes ei luovu tytöstä, siltä se ainakin näyttää. Mutta naimisiin eivät he myöskään koskaan saa mennä!

Strauch pysähtyi miettimään käsi otsalla.

-- Vaimoni puhui Hildurin pitävän Johanneksesta. Ehkä sieltä päin tulisi apua. Mutta miten...?

Niin... Jos minä teen Johannekselle toisen paljastuksen... niin ehkä sitten... Minä voisin ilmoittaa Johannekselle, että minulla on vailinki, jota en saa muutoin täytetyksi, ell'ei hän mene naimisiin Hildurin kanssa ja anna minulle rikkaista myötäjäisistään tuota summaa... No se olisi vähän kunniakkaampaa... Mutta sitäkin on vaikea, kovin vaikea omalle pojalleen tunnustaa... Johanneksen rehellisen luonteen tunnen, ja Johannes on ainoa, jolle voin tuon tunnustuksen tehdä. Ja minä sanon, että minä saan Hederiltä lainan joksikin aikaa, jotta nyt voin tuon vailingin suorittaa, sillä tarkastuspäivä voi olla pian käsissä, mutta en voi maksaa Hederille ilman tuota tekoa. Johanneskin arvaa, ett'en minä yksinäni ole tuota koloa tehnyt. Siis sieltä päin on alettava. Eikä minun tarvitse siinä tapauksessa virkkaa ollenkaan vaimolleni vailingista. Ehkä hän vielä syyttäisi, että olen entisiä velkojani tuolla summalla maksanut... Siis sieltä päin on alettava...

IV.

Sigrid ja Hildur tulivat ensin kävelemästä; he näet olivat käyneet tekemässä ostoksia Hildurille ja siten eronneet muista. Kun he tulivat saliin, olivat molempien posket kylmän vihurin punerruttamat.

Sigrid oli raihnainen varreltaan. Hän oli syntymisestään saakka ollut kivuloinen; poskensakin olivat hiukan kuopilla. Hildur oli taas terve ja raitis. Jotain oikein plastillista kauneutta oli hänen kasvoissaan ja suuret, tummansiniset silmät katsoivat niin suoraan ja rehellisesti elämää. Hänen isänsä oli rikas, aatelinen tilanomistaja, vanhaa ruotsinaikuista sukua. Hildur oli isänsä silmäterä; äitinsä oli hän kadottanut jo viisivuotisena. Hän muisti vaan äidistään venäläisen naisen suuret, vienonsurulliset silmät ja aaltoilevan kastanjatukan.

Hänen isänsä oli ankara puoluemies ja luonteeltaan raaka, kuten tavallisesti vanhat sotilaat ovat, sillä hän oli ennen ollut kapteeni ja oli ottanut osaa Puolan kapinan kukistamisessa. Kiroileminen oli hänestä aivan hupaista ja aamupäivät kulutti hän sanomalehtien lukemiseen. Eikä hänellä juuri muuta työtä ollutkaan, hän kun hoidatti pehtorilla taloaan.

-- Ole hyvä ja istu täällä hiukan aikaa! Katsele valokuva-albumia! Minä vien äidille tämän rintaneulan, sanoi Sigrid Hildurille, mennessään salista.

Hildur istuutui ja alkoi katsella valokuvia. Selaillessaan tuli Hildurin eteen Johanneksen kuva. Sepä veti hänen huomionsa heti puoleensa.

-- Tuossa on hänen kuvansa! Ja miten onnistunut! Nuo sanomattoman armaat silmät näyttävät saaneen pitää eloisuutensa; tuo valkoinen otsa on ihmeteos luonnonkin töiksi. Miten somasti sitä reunustavat lyhyet kiharat, miten hienona jatkuu siitä nenä!

Mutta kuinka väärin hänkin minua käsittää! Minä olen aatelinen, rikas ja semmoisena ihmiset arvostelevat minua aivan väärin. Mutta minä olen käsittänyt aikani ja tahdon sitä seurata! Päivä on tuleva, jolloin puhtaasti lausun ulos sisimmät ajatukseni!

Tuota sanoessaan oli Hildur noussut ylös istumasta.

-- En tyydy ijankaiken tähän turhamaiseen asemaan. Salonki-daamiksi olen minä kasvatettu, mutta väliajat ovat suoneet minulle kunnon naisenkin opetuksia. Minua ei ole koskaan tyydyttänyt tuo naisen tavallinen kasvatus: ranskankielentaito, soitto-, tanssitaito, itsensä koristeleminen ja muu tarkoitukseton elämä. Isäni on suuri kansansortaja, mutta minusta hän ei saa seuralaistaan. Eipä voi hän uskoa, että hänen heikon tyttönsä sydämessä asuu ajatuksia, jotka voisivat nostaa pystöön joka hiuskarvan hänen päässään.

Puolihaltioissaan näytti Hildur olevan. Noissa suurissa silmissä näyttäytyi tulta ja huulet vetäytyivät uhkaavaan asemaan. Pian hän tulistui, niinkuin naiset tavallisesti tekevät, mutta hänessä osottautui jotain uhmailevaa sankarillisuutta eikä mitään itsekästä kiihkoa. Rohkeutensa tunsi hän paisuvan ja mieluisasti olisi hän halunnut nyt kiistellä.

Walter astui sisartensa ja isänsä kanssa saliin; perässä tuli rouvakin. Kohta tulivat myös Berg ja Johannes. He olivat Lauran ja Emilien kanssa olleet Walteria ottamassa vastaan asemalla.

Nähtyään Hildurin, meni Walter keikarimaisesti häntä tervehtimään.

Hetken aikaa puheltuaan valitteli Walter väsymystään. Hän ei voinut koskaan viihtyä Hildurin seurassa, sillä Hildur oli hänen mielestään liian suora. Hildur taas puolestaan melkein kammoi Walterin imartelua.

Puoleksi salaa heitti aina Hildur silmäyksen Johannekseen ja vertaili häntä Walteriin. Walterin matala otsa oli kaunis, mutta ei siinä ollut tuota suoran luonteen puhtautta ja suloutta, mikä oli Johanneksen ehkä liian korkeassa otsassa. Walterin hiukan kaareva nipukkanenä osoitti oikullisuutta; täyteläiset posket puhuivat nautintoa; katse oli uljas, mutta se näytti teeskennellyltä, ja kun hän vaipui ajattelemaan syvemmin, näkyi silmissä omituista kiiltoa; suun seutu oli selvä kevytmielisyyden kurva ja ilmaisi, että Walter saattoi käsittää kaikki asiat helpoimmalta katsantokannalta.

Walter nousi ylös ja meni isänsä luo. Hän puhui hänelle hiljaa ja sitte lähtivät he yhdessä huoneesta. He menivät seuraavaan kamariin ja tiivisti sulki Walter oven.

-- Minulla olisi vähäinen pyyntö papalle.

-- Ja minkälainen se olisi?

-- Pyydän papalta vähän rahaa. Tarvitsee aina, kun täytyy asua toisessa kaupungissa, kuin missä koti on, niin paljon. Eihän pappa pahastu.

-- Mutta koeta elää säästäväisesti!

-- Tietysti, pappa rakas!

-- Paljonko sinä tarvitsisit?

-- Ehkä riittäisi 700 markkaa.

Strauch olisi ollut halusta antamatta, mutta hän ei voinut. Ja jos hän kieltäisi, niin Walter kääntyisi rouvan puoleen, äidin lellipoika kun oli, ja sitte hänen täytyisi antaa.

-- Olisi niin hauskaa olla täällä kotona, mutta minä en jouda. Aamujunassa täytyy minun matkata.

-- Aamujunassa jo!

-- Eikö ole ikävää, pappa?

-- Ikävää kyllä. Minä menen sitte hakemaan rahat.

Strauch meni työhuoneesensa.

-- Saakelin hyväonninen on se Schildt! Minua suututtaa vieläkin, kun yhtenä yönä voitti minulta neljä sataa. Jos minä olisin niin hyväonninen, niin -- Mutta nyt kun menen, rupean hänen kanssaan heti pelaamaan, ja minun täytyy lisän kanssa voittaa nuo neljäsataa takaisin...

Strauch tuli huoneesen setelit kourassa.

-- Varotan sinua vielä säästäväisyyteen. Minun raha-asiani eivät ole nykyään kehuttavalla kannalla, mutta täytynee kai antaa, kun tarvitset. Älä rupea, rakas Walter, tuollaisten hyvähajuvesien luutnantiksi, jolla ei ole muuta puhdasta kuin hansikkaat!

Kummallisen levollisesti kuunteli Walter puhetta. Hän tunsi isänsä heikon puolen, että tämä oli siitä hyvillään, kun ei vastusteltu häntä, kun hän torui tai varotteli.

Walter alkoi vihellellä marssin säveltä, mennessään toiseen huoneesen. Kohta palasi hän sieltä kädessään sikari.

-- Saanko tarjota papallekin oikeita Havanan sikareja? Nämä ovat harvinaisen hyviä ja näiden tuoksukin on suloinen kuin viheriän metsän tuore lemu keväällä.

Walter tarjosi isälleen sikarin ja näpäytti sekä omasta että isänsä sikarista pään pois.

-- Poltellaan nyt vähäisen! Minua ei juuri haluta tuolla seurassa olo; olen niin väsynyt.

Näin tuumi Walter kohottaessaan itseään sohvassa ja heittäytyi sitte veltosti puoleksi makaavaan asentoon sohvan selustaa vasten.

-- Väsynyt on minunkin mieleni tuon Johanneksen tähden. Hän on aivan meistä muista eroava...

-- Johanneksen tähden! huudahti Walter ja katsoi isäänsä.

-- Niin, hänen tähtensä. Mutta asia on Johanneksen ja minun kahdenkeskinen. Vaan perheen täysi-ikäisenä miespuolisena jäsenenä pitää se sinunkin saada tietää ja koettaa ponnistella voimaisi mukaan asian eduksi, nimittäin meidän puolellamme.

-- Ja mikä se asia sitte on?

-- Johannes on tulisesti rakastunut meidän huvilan vahdin tyttöön.

-- Taitaa olla kaunis tyttö?

Walter hymyili pilkallisesti ikäänkuin olisi tahtonut laskea leikkiä koko asialla.

-- Niin, kaunis tyttö se on, mutta miten me voimme suvaita semmoista morsianta Johannekselle! halpa, köyhä tyttö!

-- Mutta eihän tuo rakkaus lienekään niin kirkollista laatua...

Taas hymyili Walter ivallisesti.

-- Mitä Johannekseen tulee, niin hänen rakkautensa on puhdas, minä olen sen huomannut. Minä olen puhunut Johannekselle, nuhdellut häntä, mutta hän sanoo, että hän ei koskaan _voi_ erota tytöstä.

-- Mitä joutavia!

-- Sinusta kun tuntuu koko asia mahdottomalta, niin sinä voit noin puhua. Noin helposti en minä saata asiasta hymyillä kuin sinä, Walter. Tahdotko kälyksesi huvilan vahdin tytön?

-- No, no! Enhän minä toki niin kauvas ajatellut.

-- Niin siinä se! Mutta minä olen ajatellut, olen ajatellut yöt ja päivät; enkä minä saa tunnon rauhaa, ennen kuin olen hajoittanut heidän liittonsa millä hinnalla tahansa!

Strauch oli tulistunut, hänen ruumiinsa vapisi sisällisestä liikutuksesta ja huulet värisivät niin kummasti. Näytti kuin kauvan pidätetty salpa olisi avautunut.

-- Mutta rauhoittukaa isä! Ehkä tuosta asiasta nyt kuitenkin selvitään vähemmälläkin. Pakottakaa hänen äitinsä naittamaan tytön jollekin talonpojalle; totta sellaisella hempukalla on ottajia.

-- Vähänpä taitaisi siitä olla hyötyä. On nyky-ajan tytöilläkin jo järkeä, ett'ei heitä niin mielin määrin naiteta kuin tahdotaan.

Johannes tuli huoneesen. Molemmat vähän hämmästyivät.

-- Miksikä täällä istutte, ettekä tule saliin?

-- Meillä oli vähän puhelemista. Olen ajatellut kihlata muutaman kauppaneuvoksen tyttären sieltä pohjosesta.

-- Vai niin! Saadaan suvun lisää! Joko välinne on valmis?

-- Valmis tytön puolelta.

Johannes luuli asian olevan toden.

-- Minä luulin aina ennen, että kyllä sinusta ja Hildurista tulee kerran aviopari, puhui Strauch ja koetti tarkastaa Johannesta, tekisikö se häneen mitään vaikutusta.

Mutta väärään kohtaan oli Strauch osunut, sillä Johannes oli aivan tyyni, ja Walter ärtyneenä lausui:

-- Minäkö tuota epähienoa nautaa ottaisin! Ennen ottaisin senkin huvilan vahdin... Mutta no niin!

Johannes arvasi, että isä oli kertonut Walterille hänen rakkaudestaan.

-- Mutta mennään saliin, jott'eivät naiset kokonaan ikävysty, sanoi Walter noustessaan sohvasta ja laittaessaan miekkansa hihnaa.

Johannes olisi mielinyt puhua, mutta kun Walter ja isä lähtivät saliin, niin jäi hänen sanansa vaan huulille.

Hän seurasi toisten perässä.

Salissa oli koko perhe koolla.

Puheltiin viime-illallisesta teaterikappaleesta, mikä sai varsinkin Walterin kiihkoon, sillä hän tunsi sen kappaleen ennestään.

Kappale oli kuvannut nuoren luutnantin rakkausvehkeitä.

Walterin mielestä se oli aivan epähieno kappale. Mutta Hildur uskalsi sanoa, että sellaisia tavallisesti nuoret luutnantit ovat.

-- Ja niin kauvan kuin me kaikessa turvassa elävät naiset pysymme aivan välinpitämättömästi erillämme alhaisemmista siskoistamme, noista, joiden täytyy kaikin neuvoin ansaita elatuksensa, niin kauvan kuin me vaan venymme mukavuuden vuoteella ja kadulla kävellessämme heitämme heihin ylenkatseellisia silmäyksiä, kun huomaamme jonkun vaateparseelin heidän puvussaan muistuttavan meidän nykyisestä muodista, jota he tavottelevat kaunistaakseen itseään niinkuin mekin, mutta ehkä usein omaksi turmiokseen, niin kauvan löytyy tuollaisia näytelmiä sekä elämässä että näyttämöllä.

-- Hildur! Mitä tarkoitat? Miten noin puhut? Oletko suuttunut Walteriin?

Laura huudahti tuon kovalla äänellä, ikäänkuin Hildur olisi ollut etäälläkin hänestä, vaikka tämä istui hänen vieressään.

-- En tiedä suututtaneeni neiti von Kleiniä. Jos minä olen niin tehnyt, niin pyydän nöyrästi anteeksi.

Pilkallinen hymy huulilla meni Walter Hildurin luokse, mutta Hildur ei ollut häntä huomaavinaan.

rouva Strauch haki hajuvesipulloa, sillä hän luuli jonkun pyörryttävän puuskan kohtaavan Hilduria.

-- Minä olen suuttunut itseeni ja koko maailmaan!

-- Miksi emme me naiset voi muuta tehdä kuin joko itkeä tai nauraa? Miksi emme ryhdy työhön. Sitä on niin paljon elämässä.

-- Mutta, hyvä Hildur, puhui rouva Strauch, mitä varten ryhtyisimme työhön, kun meillä ei ole siihen pakkoa?

-- Vai niin! Rouva Strauch käsittää työn vain pakkona, mutta minä pidän työn uhrauksena. Jos niinkin käsitetään, niin työ voi ollakin pian pakkoa. Tänään on meillä hyvin, mutta miten huomenna! Herrasnaistenkin tulee oppia tekemään työtä --.

-- Mutta miksi sitte heitä kasvatetaankin vain naimista varten, kun heidän itsensä pitäisi työtä tehdä, kysyi taas rouva Strauch.

-- Äiti on oikeassa. Onhan sivistyneitten naisten asema turvattu naimisissa, lisäsi Walter.

-- Hyvä Hildur! Mistä noita asioita olet saanut tietää, kysyi kummastellen Laura.

Mutta Hildur ei kuullut, vaan jatkoi:

-- Onko rouva Strauch aivan varma turvatusta asemastaan ikänsä loppuun? No niin. Rouva Strauch voi kyllä olla, mutta moni muu ei siinä ole niinkään varma.

Joka olisi katsonut pankinhoitajaan olisi huomannut hänen kasvoissaan outoja liikkeitä, kun hän ikäänkuin aristellen katsoi huoneessa olijoita.

-- Sinä puhut kuin itse kokenut, ihmetteli rouva Strauch.

-- Minä olen tutkinut elämää, minä olen pyrkinyt päästä tuntemaan sitä.

-- Miten noin hienot ja ylhäiset naiset juuri elämää oppivat tuntemaan? Joutavaa mielikuvitusta vain, myhäili Walter pilkallisesti.

-- Herra luutnantti Strauch! Te luulette, ett'ei ylhäältä voi katsella alas. Mutta luullakseni sieltä vasta voipikin, kun vaan haluaa. Sieltä voi tarkastella noita notkoja ja rotkoja, joissa kaikellaiset mätänevät ainekset saastuttavat ilmaa, eikä vaan sinistä taivasta ja kirkasta aurinkoa. Sieltä huomaa toisten kurjuuden ja oman yltäkylläisyyden.

-- Ehkä katsottuna kiikarin läpi, lisäsi Walter ivaten. -- Neiti von Klein on oikeassa ja minä yhdyn häneen täydellisesti. Sivistyneet naiset ovat kovin välinpitämättömät omasta ja alhaisempien siskojensa elämästä. He nauravat niille naisille, jotka ovat paremmin käsittäneet tehtävänsä ja ovat alkaneet moittia nykyisiä oloja.

-- Niin juuri! He nauravat niille, eivätkä huomaa, että juuri heille saisi nauraa, kun ovat tuollaisia itseään määräämättömiä nukkeja, lisäsi innolla Hildur.

-- Niinkauvan kuin toinen osa sivistyneitä naisia on kietoutunut ulkonaiseen turhamaisuuteen, niin kauvan on noidenkin toisten tehtävä vaikea, sillä he pilaavat niiden toimintoa. Naismaailma jakaupi silloin todellisiin naisiin ja nukkeihin.

-- Oi miten puhutte, herra Strauch, mieleni mukaan! Niin juuri oli ajatukseni sanoa, huudahti Hildur.

Walter nykäsi isäänsä hihasta ja Strauch hymyili vastaukseksi.

-- Mitähän, hyvä Hildur, isänne sanoisi, jos kuulisi teidän noin puhuvan, sanoi rouva Strauch.

-- Kas niin vaan! Tuossa taas yksi loistava esimerkki! Saanko huomauttaa, että ihminen luotiin vapaaksi?

Rouva Strauchin posket punottivat; hänen itsevaltiasta luonnettansa oli pitkin aikaa loukattu. Selvästi huomasi, että hänen huulillaan pyöri kiivaita sanoja, mutta hän malttoi mielensä.

-- Miten epähienosti hän käyttäytyy, kuiskasi Walter isälleen tarkoittaen Hilduria.

Piika tuli sisälle ja meni rouvan luoksi. Hän sanoi jotain rouvalle ja meni pois.

-- Illallinen on jo, hyvät vieraat, valmis. Ehkä maistaa ruoka tämän kiistan päälle. Pyydän teitä lähtemään illalliselle, lausui rouva.

Johannes vei Hildurin ruokasaliin, missä perhe rupesi illastamaan.

V.

Kun piika toi aamulla kahvia, tapasi hän Johanneksen torkkumassa keinutuolissa. Tämä heräsi kohta; sitte siisti hän itseään ja maistettuaan kahvia lähti saliin.

Walter oli jo lähdössä. Isäänsä ei Johannes nähnyt: Kaikki häärivät Walterin ympärillä ja näytti siltä, että perheen naisväki aivan väkisten päästi hänet menemään.

Rouva Strauch oli aivan reippaalla tuulella ja kuiskasi Johannekselle, että hän lähtisi saattamaan Walteria asemalle Hildurin kanssa yhdellä hevosella. Walter ja Laura ajaisivat yhdellä sekä hän ja Sigrid toisella. Berg rouvineen lähtisi myös yhdellä hevosella. Isä ei jaksanut tulla, sillä hän oli pahoinvoipa ja hänellä oli tänään kiireitä toimia.

Johannes pyysi Hildurin kumppalikseen, ja niin lähtivät he asemalle.

Hildur näytti iloisetta ja kun tultiin asemalle, valitti hän, että matka oli niin lyhyt. Reki luistikin liukkaasti illalla sataneessa lumessa, mikä nyt oli aamukylmällä muuttunut iljanteeksi.

Kaikki olivat toisilleen niin ystävällisiä; eilinen kiista näytti kokonaan unhottuneen.

Veturi vihelsi ja hiljaa lähti se ensin liikkeelle. Mutta vähitellen sen vauhti eneni. Naiset liehuttivat nenäliinojaan ja Walter vastasi junasta. Rouva näki pyhkivän vesikarpaloita nenäliinaansa.

Laurakin oli pahoillaan, mutta iloisella luonteellaan sai Berg hänet entiselleen. Laura ajoi tullessa Bergin hevosella sisarensa Emilien kanssa. Berg oli kuskina ja lähetti aina jonkun sukkeluuden istuinlaudaltaan.

Viimeksi tulivat Hildur ja Johannes.

Reestä noustessa katsoi rouva mielihyvällä heitä. Mielipä suu mennä hiukan hymyyn nähdessään miten kohteliaasti Johannes auttoi Hilduria reestä.

Mutta kun Hildur kiitti Johannesta, näytti Johannes kylmältä. Hiukan arasti katsahti Hildur häneen.

Rouva käski heti aamiaiselle, kun tultiin sisälle. Hauskan ajoretken jälkeen tuntuikin ruoka maistuvan.

Kun aamiainen oli syöty, vetäytyi Johannes omaan kamariinsa. Berg jäi naisten seuraan ja alkoi lukea heille sanomalehteä kahvia juotaessa.

Tuon tuostakin keskeytti hänet rouva kyselemällä oloja Pohjois-Suomessa. Hän ei tahtonut uskoa, vaikka Berg vakuuttavasti puhui, että siellä voi viettää hauskaa elämää.

-- Mutta eihän siellä ole teaatteria, ei konsertteja eikä mitään sivistynyttä seuraa, arveli rouva.

-- Teaatteria ei ole eikä konsertteja. Niiden nautintoa saa vain sanomalehdistä, mitkä kertovat iloitsevan pääkaupungin huveista.

-- Tuleeko sanomalehti sinne monesti viikossa ehkä kolmasti.

-- Kahdesti vain.

-- Kahdesti! Mutta uutisetkinhan ovat aivan vanhoja!

-- Tuoreita ne siellä ovat. Sivistynyttä seuraa on, sillä meidän pitäjässämme on pappi, sävyisä mies, lempeä sielunpaimen, ehkä vähän liian yksipuolinen; nimismies on, jolla ei ole muuta vikaa kuin liika kiroilemisen into; innokas kansakoulunopettaja...

-- Pappi, nimismies ja kansakoulunopettaja! Miten Emilie voit viihtyä siellä.

-- Vallan hyvin! Onhan siellä Henri seuranani.

-- Sinun siis täytyy olla aina kotona! Tuskauttavan ikäväähän sekin on!

-- Kun tulee ikävä, niin menemme kylään.

-- Hm! Kylään!

-- Ja onhan siellä, jatkoi Berg, sellainen seura, jollaista ei täällä ole. Siellä on avara luonto.

-- Pimeitä talvi-iltoja vuodet läpeensä!

-- Totta joskus kesääkin! Siellä on aikoja, jolloin ei pimeyttä ole kuukausiin. Se on jotain toista! Ja talvellakin, kun puut ovat jäähuurteessaan ja kun niiden jääkruunuihin kuu valaa kalpeaa valoansa, niin silloin on hauskaa ottaa sukset jalkoihin, pyssy selkäänsä ja lähteä ampumaan metsänriistaa tai ainoastaan huvikseen hiihtelemään.

-- Sehän on sporttia! Ja sitä on täälläkin. Voi laskea suksilla mäkeä, luistella sähkövalossa luistinradalla, tehdä ajoretkiä Alppilaan ja muualle.

-- Suuri erotus! Ja sitä ei tiedä muu kuin se, joka on kokenut kumpaakin.

-- Ja kummasti siellä ihminen muuttuu! Emiliekin seisoo nyt mieluummin hellan kuin pianon ääressä!

-- Jos mamma näkisi minut kotona, kun minä olen oikein työssä! Ensin minulla oli taloudenopettaja, mutta nyt minä itse valmistan ruoat, silitän Henrin kaulukset, opetan pikku Allia lukemaan -- mutta mitenkähän siellä Alli jaksaa!

-- Kyllä Liisa hänestä huolta pitää, vastasi Berg.

-- Alli oli vasta kovin kipeä, mutta hän parantui. Me olisimme, niinkuin jo eilen sanoin, ottaneet hänet mielellämme mukaamme, mutta hän ei saanut lähteä. Lääkäri kielsi sen kivenkovaan.

-- Olisipa ollut hauska nähdä tyttöä! Hän on varmaan jo isokin!

-- Hän on jo, hyvä äiti, puolikokoiseni.

-- Silloin kun hän täällä kävi, oli hän kyynärän pituinen, sanoi rouva.

-- Sitte minä vielä autan Henriä iltasilla puhtaaksikirjoittamisessa.

-- Nyt lasket liikoja! Että olet seisonut hellan ääressä, näen kyllä sinun käsistäsi jotka ovat leveät ja karkeat, mutta mahdotontahan on noin paljon kerjetä!

-- Aivan totta, lisäsi Berg.

-- Kylläpä sinä, Emilie, olet ahkera, sanoi Laura.

-- Mutta missä Johannes on, kun hän ei ole meidän seurassamme, huudahti rouva, katsahtaissaan Hilduriin, joka näytti olevan mietteissään eikä paljon kuunnellut muun seuran puhetta.

-- Todellakin, sanoi Berg.

Hildur nousi ylös, meni Lauran luo ja kuiskasi hänelle jotakin.

-- Hildurilla on oiva tuuma! Lähdetään rekiretkelle perheen kesken vaan!

-- Se ei ole huono ajatus! Ilma on sopiva, puolusti rouvakin.

-- Kyllä minä olen valmis, sanoi Berg. Menen hakemaan Johannesta.

Naiset alkoivat valmistautua lähtöön, ja kaikki olivat iloisia, kiittäen Hilduria, että hän oli keksinyt noin oivan huvin.

VI.

Kun Johannes eineen jälkeen meni kamariinsa, tuli sinne kohta hänen isänsä. Strauch oli jo käynyt ulkona, sillä hän tuli Hederin luota, jolta oli saanut nuo 20,000 markkaa lainaksi määräämättömäksi ajaksi.

-- Hyvää huomenta, poikani! Minulla on sinulle puhumista.

Strauch istuutui.

-- Niinkuin jo viime viikolla sanoin, minä en voi sallia sinun mennä kihloihin tuon huvilanvahdin tytön kanssa.

-- Niin, sen tiedän. Mutta minä olen miettinyt siinä asiassa tehdä oman mieleni mukaan. Minä olen laillinen mies, ja lain mukaan te ette voi mitään, vaikka minä otankin hänet vaimokseni.

-- Sinä et saa! Minä en anna sinulle penniäkään, joi niin teet!

-- Siihen minä en taida mitään. Minulla on siksi tuttavia, että niiden avulla saan maatilan, tuommoisen pienen maatilkan ja muutaman asuinhuoneen sen päälle. Sinne vien hänet ja siellä elän erilläni suuresta maailmasta. Minä olen kovin kyllästynyt tällaiseen elämään.

-- Mutta suottako minä olen sinua kouluuttanut, olen uhrannut rahoja sinun tähtesi? Maanmieheksi olisit kyllä päässyt vähemmälläkin! Ja tuo poika, josta olen aina enin toivonut, tekisi minulle noin yhden halvan tytön tähden! ajattele toki! Ajattele asemaasi! Ajattele isääsi, äitiäsi, sukulaisiasi! Voinet kai uhrata yhden tytön sukusi kunnian ja oman tulevaisuutesi eduksi! Ja minunko pojastani tulisi maan kynsijä! Ei se on liikaa, Johannes!

-- Minä olen taisteluni taistellut, päätökseni tehnyt.

-- Mutta sinun täytyy hänestä luopua! Sinun täytyy, sanon minä.

-- Ei koskaan! Tämä ei ote minulle mitään hänettä.

-- Johannes! Sinä masennat isäsi.

-- Ehkä. Mutta vastoin tahtoani.

-- Minulla on pyyntö sinulle, harras pyyntö; jos täytät sen, niin sinä pelastat isäsi, kotisi, itsesi --.

-- Minä olen sanonut sanani.

-- Minä olen, Johannes, suuressa vaarassa: voin joutua minä päivänä tahansa vankeuteen.

-- Vankeuteen!

-- Niin. Vankeuteen.

-- Vankeuteen!

-- Minulla on -- vailinki.

-- Vailinki!

-- Niin.

-- Vailinki! Aavistamatonta!

-- Ja on olemassa _yksi ainoa_ tie pelastukseen.

-- Ja mikä se?

-- Että sinä nait Hildurin.

-- Minä nain Hildurin!

-- Se on pelastuksemme, ainoa pelastuksemme.

-- Mutta onko se niin varma, että minä saankaan hänet. Sukumme kunnia! Jokainen kammoksuisi meitä! Isä linnassa! Ei! En minä voisi olla näillä mailla, jos niin kävisi.

-- Sinähän voit sen pelastaa, sillä Hildur pitää sinusta.

-- Mutta, isä, suuriko on vailinki?

-- 20,000 markkaa.

-- Ja mihin olet pannut nuo rahat?

-- Yksinäni en ole niitä kuluttanut; ne ovat kulutettu yhteisesti, kovin ylellisellä elämällä viime vuosina.

-- Mutta onhan palkkasi suuri!

-- Se ei ole riittänyt.

-- Minun siis täytyy koettaa pelastaa nimemme ja kunniamme. Mutta kovin ikävää, kauheaa!

-- Ei voida sille enää mitään. Sain joksikin ajaksi Hederiltä nuo 20,000 markkaa lainaan, mutta sillä ehdolla, että maksan ne takaisin niinpian kuin voin. Ja miten sitä voin?

-- Heder siis tietää tästä?

-- Heder tietää.

-- Tietääkö muut?

-- Ei muut kuin me kolme.