Part 3

-- Se on hyvä! Asia on siis vielä pelastettavissa. Ei äiti eikä sisaret saa tästä tietää, se vain turhaan hävittäisi heidän rauhansa. Ei pidä rauhaa ryöstää siltä, jolla sitä vielä on. Hyvä, ett'ei vailinki ole päässyt tuon suuremmaksi. Minä uhraan itseni, jos voin asian parantaa. Oi kurjaa elämää!

Strauch meni pois, sillä hän ei saattanut mitään puhua. Nyt hän oli tosin voittanut, mutta millainen oli tämä voitto. Sitä mietti Strauch mennessään huoneesensa.

VII.

Kun Berg lähti naisten luota ja tuli eteiseen, oli Fritz menossa kouluun leivos hampaissa. Piika tuli pauhaten jälessä, että Fritz on varastanut häneltä leivoksen. Fritz aikoi jotain puhua Bergille, mutta kun hän näki piian niin likellä, niin kiepsahti hän kartanolle.

Berg olisi ottanut poikaa niskasta kiini, mutta se oli myöhästä. Ja sitä paitsi ei olisi ollut soveliaskaan kurittaa muiden lapsia, mietti Berg mennessään Johanneksen huoneesen.

Johannes istui, tuijottaen eteensä sohvalla.

-- Olet vain aina yhtä surullinen!

-- Minun sydämeni on murtunut...

-- Raitis ilma ja hauska seura ovat sinulle tarpeesen. Me olemme aikoneet lähteä rekiretkelle perheen kesken vain. Tulet kai mukaan?

-- En tiedä, minä olen kyllästynyt sellaisiin.

-- Tulet kai neiti von Kleinin seuralaiseksi? Minä olen yksinäni miehenpuolena sitte, jos et tule. Sehän on kovin liikaa!

-- Eikö isä tule?

-- Hänellä kuuluu olevan kiireitä toimia.

-- Ehkäpä lähden. Siellähän voin alkaa, höpisi Johannes puoli-ääneen itsekseen.

Kun he tulivat saliin, olivat naiset jo odottamassa.`

Hildur, nähdessään Johanneksen, loi häneen salaa katseen.

Mutta Johannes oli kuin mykkä. Katseli vain huomiota panematta mitä ympärillään tapahtui.

Mutta kun päästiin kadulle, näytti Johannes hiukan elostuvan. Hän alkoi jo puhellakin jotenkin vilkkaasti, vaikka kyllä elottomasti.

Mutta yhtäkkiä hän taas jäi sanattomaksi. Hän alkoi miettiä kosimistaan. Se tuntui hänestä vain mahdottomalta. Mutta hän oli luvannut isälle. Johanneksesta tuntui, että hän voi aivan helposti kysyä naiselta, jota hän ei rakastanut: rakastatteko minua? Mutta kuitenkin tuntui nuo sanat mahdottomilta lausua.

Reki liukui Töölön tullista ulos ja ajettiin Alppilaan päin. Keväinen aurinko oli sanomattoman kirkas ja sen syömät luminietokset tienvarsilla olivat kuin keuhkotautisen keuhkot.

Yhtäkkiä reki solahti syrjemmälle ja Hildur sysäsi Johannesta, niin että heidän kasvonsa sattuivat likemmäs toisiaan. Hildur tunsi, miten hänen poskensa hehkuivat, miten Johanneksen hengitys tuntui hänen kasvoillaan.

Rauhallisesti siirtyi Johannes, ja Hildur asettui sanaakaan virkkamatta paikalleen.

-- Rakastatteko luontoa, kysyi Johannes.

-- Sanomattomasti!

-- Tällainen päivä on virkistävä. Minäkin olen suuri luonnon ystävä. Minä luulen, että me ajattelemme yhdellä tavalla, tunnemme yhdellä tavalla. Te puhuitte eilen, niinkuin minäkin ajattelen. Saanko pyytää että ajattelisimme aina yhdellä tavalla, saanko pyytää tulevaisuuttanne? --

Hildur hiukan hämmästyi, ja veri pakkautui kauheasti päähän.

-- Saatte, sanoi hän hiljaa.

-- Kiitos! Meillä on elämässä tehtävä. Me uhraamme itsemme muiden eduksi. Te puhuitte eilen langenneista naisista ja muista turvattomista tytöistä, me tahdomme tehdä jotain niiden hyväksi.

-- Niin paljon kuin voimme. Hauskaa on toimia maailmassa sinun kanssasi.

Johannes painoi suudelman Hildurin poskelle.

-- Koittakaamme poistaa jonkun verran surua tästä matoisesta maailmasta!

-- Ja se on onnistuva, sillä uhraavalle rakkaudelle onnistuu kaikki, lausui Hildur.

Hevonen pysähtyi, oltiin Alppilan edessä.

Johannes ja Hildur olivat ajaneet viimeisessä reessä ja viimeksi tulivat he myös Alppilan saliin.

ELSA JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.

I.

Nahkatehdas, jossa Elsa kulki työssä, oli kaupungin yläpuolella mahtavan kosken partaalla. Suuri se oli ja moni köyhä kaupungin asukas ansaitsi siellä leipänsä. Laaja oli tehtaan liike ja kuta ahkerammin työväki ponnisti voimiaan, sitä kauniimmat kultakolikot soluivat omistajain ennestään täysiin kukkaroihin. Pölyn seassa teki työväki työtään, naamat punakkaina ja hikisinä. Työ oli oikein voimakasta hikeä pusertamaan, vaikka parkintomu pakkausi sulkemaan hikireikiä. Melkein päivät ympäriinsä loi sähkö heijakasta valoaan lämmöstä höyryäviin ihmisiin. Remmit kitisivät, hammasratas lonkui toistaan vasten, ja parkkia leikkaava kone karautti aina sydämeen vihlovasti puunkuoren sirpaleiksi.

Tuon tuostakin kuului kovaa yskää, sillä kovin karmeaa oli niellä koivunparkin pölyä. Vaimot kantoivat parkkitaakkoja alalattialta ylhäälle, missä ne syötettiin koneen kitaan. Aina kuljettiin nuo samat rappuset, kumarruttiin ottamaan parkkikimppu, lähdettiin uudestaan ylös ja viskattiin taakka lattiaan.

Noita rappusia myöten kulki Elsakin kipeillä jaloillaan, joita iltasin kolotti ja joissa suonet olivat kiertäytyneet yhdeksi siniseksi makkarajuovaksi. Parkki tunkeusi nenään, joka tiheästä aivastelemisesta oli kipeä ja vuoti vettä. Mutta säännöllisesti kulki parkkikimppu hänen seljässään; melkein itsestään veivät sen jalat leikkaavan koneen ääreen. Tuohon hän sen taas viskasi, pyhki hiukan kasvojaan ja siveli vähän korvien taakse hiuksiaan, jotka rappusilla kumarassa kulkiessa olivat valuneet kasvoille ja tunkeutuneet silmiin. Taas sitte alas ja parkkikimppu selkään, ettei puukhollari näkisi laiskottelevan ja ilmoittaisi patruunille. Tahtoihan sitä väkisin joskus pysähtyä hiukan juttelemaan parkkia syöttävän Eskoskan kanssa, mutta kuu näki muiden vaimojen nousevan kimppu seljässä rappusia myöten, niin heti muistui mieleen, ett'ei saa joutilaana seisoa, jott'ei puukhollari näkisi tahi toiset siitä suuttuneina kantelisivat. Tuo puukhollari oli niin muka olevinaan, vaikka itsekin oli alkuaan ollut parkinkantajapoikana, ja hyvin tiesi, miten jalat uupuivat rappusia kulkiessa. Mokoma silmänpalvelija oli hän. Tiesivätpä jotkut naiset kuiskia, että hän juopikin verstaassa miesten kanssa, ja että hän viimevuosina on hyvin rikastunut.

-- Jo minä Iitana tuolle sanoisin, mutisi Niilekselän Anna, kun kuuli taas puukhollarin komentavan Leiviskäiskää.

-- Niin minäkin Iitana tekisin. Johan nyt on ihminen hupsu, kun saattaisi sanoa eikä uskalla! Kun minä olisin mor...

-- Olenko minä teidän välikantanne? Entä kun panisi pois tehtaasta minun ja äitini?

-- Elsanko ja sinun pois! Kaikkia nyt kuulee; kun vanhaksi tulee! Ennen kai täältä muut saa mennä kuin sinä äitinesi. Kun nyt muka on jonkun näköinen, niin luulee suuriki olevansa! Toista suu puhuu, kuin sisus miettii, hangotteli Niilekselän Anna.

-- Mistäpä tiedät?

Iita kohautti olkapäitänsä ja lähti alalattialle. Samassa nousi Elsa kimppuineen ylälattialle.

-- Jopa nyt jotakin, kun puukhollarin anopin täytyy parkkia kantaa, alkoi Anna virnailla Elsalle.

Elsa ei vastannut mitään. Olihan hän ennenkin kuullut tuollaista puhetta. Mitäpä Annasta! Sehän mäläkyttää vaikka päivän toiseensa, kun saa vastakinastelijan. Ja saihan Elsalle puhua mitä tahtoi: Kukapa hänestä välitti. Mokoma nahjus, joka oli aina hiljaa. Koetti voittaa puukhollarin puolelleen ja hänelle tyttösen tarita. Täytenä totena jutteli Niilekselän Anna tuota Eskoskalle ja niin sitä arvelivat muutkin.

Jopa kuului kumea vihellys. Yhtäkkiä oli työ loppunut. Parkkikimput heitettiin tuhannen kyytiä minne sattui, ja jokainen riensi alalattialle, missä parvi pienokaisia poikia ja tyttöjä kahvipurkit kainalossa hääri ja etsivin silmin tarkkasi tulijoita. Tuolla oli äiti tai sisar, ja kohta oli pienoisen väen lomitse pujotellut itsensä sinne. Nyt oli kahviloma. Ruskea neste pulppusi kaikkialla purkeista kuppeihin, ja iloisena katseli tuoja, miten mielihyvällä hänen keittämäänsä nestettä nautittiin. Sillä hänen se oli keittämää. Olihan äiti tai sisar pannut vain aamulla kahvit ja veden pannuun.

Tuossa seisoi hän nyt odottaen, milloin kokin vuoro tulisi. Ja tulihan se. Viimeiseksi niruutettiin hänelle purkeista, ja sokeriakin jäi muutama pala, jotta maistui makealta suussa, kun lämpimän kahvin kanssa nielasi.

Kohta kuului taas vihellys. Kahviloma oli loppunut. Mutta eihän niin kuoleman kiirutta, ett'ei joutaisi kääriä kahvipurkkia pienosen kainaloon ja käskeä hänen illaksi jauhaa lisää kahvia, jotta saa lämpimän kahvitilkan, kun työstä tulee.

Puukhollari käyskenteli alalattialla, pitäen silmällä ett'eivät vaimot saisi varastaa aikaa. Eikä ollutkaan tilaisuutta kuhnimiseen. Kiiruusti kääri Elsakin purkin kahdentoistavuotisen poikansa kainaloon, kun huomasi puukhollarin, mutta rauhallisena särpi vielä Iita nestettä.

-- Ka kun viivyt, huomautti Elsa, kun puukhollari oli aivan Iitan edessä.

-- No eihän niin kiirettä Iitalla, puheli puukhollari, koettaen vetää suutaan hienoon hymyyn.

-- Anna sitte kuppi Iitalle!

Samassa lähti Elsa ja oli kohta parkkikimppu seljässä nousemassa rappusia.

-- Kas taas, kun tahtoo jättää tyttönsä kahden kesken puukhollarin kanssa, ilvehti Niilekselän Anna vieruskumppalilleen.

Eivät uskaltaneet vaimot viivytellä, kun puukhollari oli alalattialla. Vaistomaisesti meni Iitakin parkkiläjälle; vaikka väkisinkin teki mieli kiusata muita näyttämällä, miten hän saa laiskana olla. Tuossa kumartui hän ottamaan parkkikimppua. Puukhollari silmäili ympärilleen. Ei ollut likiseuduilla ketään. Samassa kaappasi hän Iitaa vyötäisistä. Mutta tuolla tulla köykki jo Elsa alas. Puukhollari hellitti vasten tahtoansakin Iitan. Hän lähti pois verstaasen, mutta Iita alkoi nousta kimppuineen.

-- Joko nyt sait rauhassa kisata, kysyi Niilekselän Anna ilkkuilevasti iskien silmää Eskoskalle.

-- Mitä rupatat? Tahdotko, että kantelen puukhollarille, että sinä täällä vain juoruilet, mokoma lapsentekijä?

-- Älä kiukkuile! tuolla tavalla sitä on ennenkin alettu!

-- Jatka vaan; kyllä sinusta puukhollarin rouva tulee, pilkkaili Eskoskakin.

-- Nähdäänpähän, kuka siihen syöttäjäksi pääsee, jos et suutasi sule, tiuskasi Iita.

Noin taaksepäin keikautti hän niskaansa ja lähti alalattialle.

II.

Syys-sade roiski akkunoita vasten. Tuulen ulvonta kuului kamalalta Elsan huoneesen ja sai aikaan niin suloisen tunteen hänessä. Olipa todella Jumalan siunaamaa, että oli lämmin huone, missä sai rauhassa istua. Kuinka ilkeältä tuntuisi olla vähillä vaatteillaan tuolla syys-sateessa kylmän tuulen puhaltaessa ohuiden riepujen lävitse. Ja kun Elsa oikein ajatteli tilaansa, niin oli hän mielestään onnellinen.

Kuinka monta raukkaa tuolla ulkona on, joilla ei ole näinkään paljon kuin minulla, huoahti Elsa itsekseen.

Iikka nukkui kuorsaten jo arkun kannella syvässä unessa.

Hänen kuorsaamisensakin oli Elsasta hauskaa kuulla. Noin rauhallisesti sai hänen poikansa nukkua, ei tarvinnut huutolaisena öitä myöten hollissa maaseuduilla olla. Ja tämän hän sai aikaan, kun jaksoi tehdä työtä. Kunhan vain ei joutuisi pois tehtaasta. Mutta pitää kaikin voimin koettaa pysyä siellä. Ja kun tekee ahkerasti työtä ja noudattaa kaikki käskyt säntilleen, niin kyllä kai pysyy... Kyllä kai...

Eiköhän se Iitaki kohta tule. Mitäpähän nyt menikään sitä parakaamivyöliinaa ostamaan. Hän on niin turhamielinen!

Näin mielissään kävi Elsa pöytäkaapille ja otti linjementtipullon. Tuossa uunin edessä rupesi hän nyt voitelemaan jalkojaan. Siveli sivelemistään, jotta makkarat laskeutuisivat. Jo helpotti vähän kolotusta. Vielä suloisemmaksi tuli Elsan mieli, ajatellessaan että hänellä on oma huone, jossa saa lapsineen rauhassa lämmitellä ja voidella jalkojaan nytkin, kun ulkona sataa ryskii ja tuuli vinkuu...

Samalla kolkutti joku ovelle; Iita oli ottanut avaimen mukaansa. Puoleksi tuskastuneena nousi Elsa ylös, kun nyt vaivasivat häntä keskellä hänen voitelemistaan. Mutta mennessään lauhtui jo vihansa ajatellessaan, että ehkä siellä on joku naapuri jotakin pyytämässä lainaksi tai jollakin muulla asialla.

-- Kuka siellä, kysyi Elsa hiljaisella äänellä.

-- Minä, kuului vastaus.

Elsa tunsi äänen.

-- Onko puukhollarilla jotain asiaa, kun tulee meille...?

-- On. Taitaa Iita olla kotona?

-- Ei ole -- hän meni tästä kaupunkiin. Mitä olisi puukhollarilla asiaa Iitalle?

Aivan arasti kysyi Elsa viimein.

-- Olisipa vähän.

-- Ei ole nyt kotona. Mutta jos puukhollari sanoo minulle niin minä kyllä Iitalle.

-- Olisi ollut vähän kahdenkeskistä.

Puukhollari luuli Elsan olevan mielissään, että hän Iitaa tavotteli ja luuli eukon vain turhia verukettavan. -- Eipä sattunut nyt kotiin.

-- Eiköhän tule kohta?

-- Eiköpähän.

-- No minä tulen huoneesen häntä odottamaan.

-- Mutta --

Sisällinen aavistus tuskautti Elsan mieltä, mielellään olisi hän vetänyt oven kiinni, mutta entä jos puukhollari panee pois työstä eikä sitte pääse mihinkään, joutuu nälkää näkemään...

-- Puukhollari on hyvä ja tulee sisälle!

Kohta vetäysi tuo turpeanaamainen puukhollari huoneesen. Hänellä oli iho melkein lyijynkarvainen ja silmät vetisen harmaat, mitkä vilkkaasti vilkkuivat vaaleiden silmäripsien alta. Väkevä portviinin haju lemahti samalla huoneessa nenään.

-- Vai kaupungille se Iita on mennyt?

-- Niin sinne se tästä lähti.

-- Eipä teillä ole juuri mukava asunto; saisipa vaihtaa parempaan.

Samassa katseli puukhollari pitkin pirttiä ja varsinkin uunin suurta halkeamaa.

-- No eihän... puukhollaripa on hyvä ja istuu... mutta kyllä tässä saattaa leipäänsä syödä, ja mitäpä ne meikäläisillä tarvitseekaan olla niin pulskat paikat.

-- No onpa niinkin. Taidatte tulla toimeen hyvinkin. Onko tuo teidän poikanne. Niin, olenhan sen nähnyt kahvia tuomassa.

-- Iisakkihan se on sinne kahvia tuoda ressuttanut.

Puukhollari aukasi sikarikotelonsa, ja kohta lemusi hyvänhajuinen sikaarin haiku pirtissä. Oikein arvokkaana koetti hän tuossa istua polvet ristissä.

-- Pitäisipä laittaa poika jonnekin palvelukseen... Saakeli soikoon, patruunihan puhui, että saisi ottaa uuden juoksupojan. Ehkä tuo...

Elsa kuunteli kädet puuskassa puukhollarin puhetta.

-- Kyllä Iikka on ketterä. Kunpa pääsisi jonnekin hyvään paikkaan, niin olisihan se minulle suureksi avuksi.

-- Johan poika joutaisi itse tehdä elatuksensa eteen työtä. Kyllä minä koetan parastani, ehkenpä hän pääseekin siihen toimeen.

Noin leperteli puukhollari mieliksi Elsalle joka vallan riemastui. Nähdessään tuon vaikuttavan Elsaan, tuli puukhollari yhä puheliaammaksi ja lupaavammaksi, vaikka hyvin tiesi, ett'ei ollut yhtään juoksupojan paikkaa avoinna. Mutta sopihan nyt puhua mieliksi.

-- Puukhollaripa on hyvä ja puhuu patruunalle. Olisipa se minulle suureksi avuksi. Kun poika pääsee hyvään paikkaan, on hänelle itselleenkin parempi, että oppii jo nuorena palvelemaan ihmisiä.

-- Niin, palvelemaan ihmisiä... siinä juuri valtti on... Kyllä minä tiedän, joka olen kokenut. Hyvä kun pääsee jo nuorena!

Samassa kuului avainten vääntäminen. Ovi aukeni ja Iita astui pirttiin.

Puoleksi hämillään jäi hän seisomaan oven suuhun. Mutta kohta tuli hän entiselleen.

-- Kas harvinaisiapa vieraita meillä on, sanoi Iita teeskentelevästi.

-- Pistäysin ohimennessäni tupaanne... Olenpa tässä jo pakinoinutkin hyvän aikaa...

-- Mitäs puukhollarille kuuluu?

-- Eipä kummia. Mietin vain lähteä tahtomaan Iitaa tansseihin. Siellä on hyvin hupaista. Minä olin viime torstainakin. Onhan nyt vielä iltaa.

-- En nyt tiedä. Kun pitää nousta varhain ylös, niin eipä sitä juuri haluta valvomaan illasta.

-- Kun minulla ovat taas nuo jalatkin niin kipeät, etten voi nousta aamulla kahvinkaan keittoon, jonka tähden Iitan täytyy nousta vielä varemmin tavallista, niin eikö... esteli Elsa.

-- Eihän ole niin hoppua työhönkään. Vaikkapa puoli tiimaa myöhästyisikin, niin mitäpä se nyt haittaa: kyllä minä siitä huolen pidän.

-- Joko olisi sitte lähteä?

-- Iita lähtee pois!

Elsa olisi vieläkin estellyt, mutta mietti, että ehkä puukhollari suuttuu ja eroittaa pois tehtaasta. Ja onhan tuo hyväsydäminen mies, kun Iikankin laittaa niin hyvään paikkaan.

-- No jo menet, niin älä ole myöhään, varoitteli Elsa.

Iita alkoi laittautua valmiiksi. Pitihän nyt tansseihin edes vähän koristella.

Ei sopinut kieltää, ett'ei Iita ollut kaunis tyttö. Aivan soma oli hänen solea vartalonsa, ja yksinkertainen puku olisi sitä korvannut, mutta nyt hän koetti siihen sommitella jotakin muodikasta.

Elsa tunsi kuitenkin jotakin vastenmielistä, sulkiessaan ovea heidän lähdettyään. Sitte rupesi hän taas lämmittämään jalkojaan. Tuossa hänen istuessaan ja lämmitellessään juolahti mieleen jos jotakin. Ajatukset liitelivät sinne ja tänne.

-- Entä jos hän vielä naisi Iitan...

Ja Elsa koetti rauhoittua.

Elsa oli merimiehen vaimo, joka jo seitsemättä vuotta eleli miehestään tietämättä lastensa kanssa. Olipa siinä alussa kituroimista, mutta olihan tuo nyt jo toista. Kuusi vuotta takaperin oli vielä elo surkeaa. Jo ensi vuonna miehen mentyä oli kihlasormuskin viety leivän panttiin. Niin toista oli silloin.

Nyt kun Elsa ja Iita kulkivat tehtaassa työssä, tulivat he jotakuinkin toimeen, vaikka Iikka sai laiskana olla ja kahvia vain lämmitellä äitille ja Iitalle. Senpätähden olikin Elsa tyytyväinen eikä suuresti ikävöinyt miestään. Ja hänen hartain halunsa oli saada pysyä tehtaassa ja sentähden koettikin hän kaikissa noudattaa puukhollarin mieltä, jottei tuo eroittaisi häntä pois.

-- Kun on saanut kovempaakin kokea, niin kyllä mielellään pysyy ammatissaan, vaikkapa tuo olisi vaikeampikin, tuumi aina Elsa.

Elsa kohenti pesää. Vielä ei hän sulkenut sitä, vaan istui lämmittelemässä, katsellen punertavaa hiilosta.

-- Jos Elsa vielä pääsee puukhollarin rouvaksi, niin sitte... ja hiukan myhäili Elsa itsekseen.

-- Mitäpä tässä tyhjää valvon, parasta on mennä levolle, tuumi hän sulkiessaan uunin peltiä.

Sitte alkoi hän laittautua yötelolle. Tuntuipa vähän oudolta mennä yksinään vuoteesen, jossa aina ennen Iita oli jo ollut makaamassa.

III.

Täynnä oli tanssitupa ihmisiä. Aivan kuin mettiäispesässä kihisi siinä tanssijoita. Ei tämä ollut mikään kehuttu tanssitupa, sillä syvä juopa oli täällä tanssijain ja kaupungin mallasväen välillä. Hienot neidit eivät antaneet tietää läsnäolollaan jokaista muodin muutosta. Piikatytöt vain ja ompelijattaret edustivat täällä kaunista sukupuolta jos jonkinlaisissa puvuissa.

Vähän ylempänä lattiasta oli lava ja täältä kaikuivat räikeät säveleet, jotka tapailivat polkan musiikkia. Kaksi oli soittajaa, toinen viululla, toinen käsiharmonikalla.

Ja nuopa saivat aikaan äänen, joka matalassa huoneessa oli korvat särkeä.

Tuolla tanssia kykki lihava piika raitaisessa puvussa hiki otsassa. Oikeinpa työtä näytti tanssi olevan hänestä. Tuolla taas toinen puvussa, jossa näyttäytyivät useamman vuoden muodit. Epävakaisilla askelilla hyppi tuolla muuan mies, takki auki ja kellonperät ilmassa lentelemässä. Hienompi, ehkä herrasmies -- aina joku herrasmieskin löysi täällä huvinsa -- töyttäsi häntä kylkeen. Mutta kohta meni taas kumpikin yhtä mylläkkää tanssien ja sysien toisia.

Ilma oli aivan raskas, vaikka kylmä ilma virtasi aukinaisesta ovesta. Yläälle kattoon oli kohonnut sakea savukerros, mikä huojui ja aaltoili tanssijain pään päällä. Lattia tömisi, ja aivan soinnuton kenkäin kopina yhtyi tuohon pauhaavaan musiikkiin.

Pää kenossa mennä renssitti puukhollarikin muiden muassa, pitäen Iitaa kiinni vyötäisistä. Iitasta oli tämä sanomattoman hauskaa: niin paljon ihmisiä ja kaikki iloisia. Tanssia hän nyt ei tosin hyvin osannut, mutta ei sitä paljon tarvinnutkaan. -- Naurusuin vain puheltiin ja rupateltiin. Kaikki tytöt olivat niin vapaita. Istuipa tuolla käsikaulassakin muutamia pareja, levähtäessään. Iita nauroi ja puheli muiden kanssa. Pian sai hän useita tuttavia. Olipa täällä toisenlaista mäkeä kuin tehtaassa.

-- Sillä aikaa kuin puukhollari kävi ottamassa ryyppyjä, kerkesi Iita tanssia jo muutaman pulskan maalaispojan kanssa. Sepä oli oikein reima poika. Noin takki kallellaan ja pää pystössä tanssia letkutti hän, kaksi kellon ketjua riippui liivin napista. Iitasta oli hauska olla tuon pojan kanssa, mutta kun puukhollari tuli, niin täytyi se jättää.

Ja Iita tunsi, että alkoi jo väsyttää. Kuuma hiki valui kasvoille, posket punottivat ja sydän sykki tiheämmin.

-- Eikös Iita lähde nyt levähtäessä ottamaan viinilasia.

-- En ole koskaan sitä juuri maistanut... Taitaapa olla hyvääkin... Jos ottaisi...

Väen lomitse pujotteleutuivat Iita ja puukhollari, puukhollari edellä, pitäen kädestä kiinni Iitaa, virvokkeiden myyntipaikan luo.

-- Kaksi lasia viiniä, tilasi puukhollari muutamalta nuorenpuoliselta tytöltä.

-- Heti saatte, kun annan noille... Ne ovat odottaneet niin kauvan.

Iita ja puukhollari katselivat sillä aikaa tanssijoita.

-- Olkaa hyvä, samassa asetti myöjä tarjottimelle kaksi viinilasia.

-- Iitapa maistaa! tämä virkistää.

Iita maistoi ja kun viini tuntui makealta, niin kulautti Iita yhdellä kertaa koko lasin. Puukhollarin huulet vetäytyivät hienoon hymyyn, ja hän pyysi toiset lasit. Ne saatiin ja juotiin.

-- Lähdetään nyt lattialle! Peli juuri on alussa.

Ja niin sitä mentiin. Iitasta tuntui tanssi huimaavalta ja musiikki aivan kiihoittavalta. Yhä tulisemmasti pyörivät he huomaamatta muita. Kun tanssi oli loppunut, tuntui Iitaa pyörryttävän ja silmäluomissa tuntui kankealta. Mieli tehdä pään raskaaksi ja pakkausi oksennuttamaan.

-- Eikö lähdetä jo pois; minä en voi hyvin, sanoi Iita. Kyllä täältä jo joutaa; kohta menevät soittajatkin pois.

Oikein oli ruumis Iitalla hervakka ja uupunut, kun hän työntäyi väkivirran muassa ulos tuvasta. Vielä etäälle kuului pelin retkutus.

Kylmä ilma tuntui Iitaa virkistävän ja haihdutti lämmön.

-- Eikö ollut hauska siellä, kysyi puukhollari poismentäessä. Hän oli jo hyvänlaisesti hutikassa.

-- Oikein hauska. En ole koskaan ollut noin hauskassa. Aivanhan lentämällä kului aika.

-- Minä uskon sen. Eikö käännytä tästä nurkasta? Mennään vielä vähän kävelemään. Kello on vasta yksitoista.

-- Äiti on varmaan ikävissään; parasta on mennä kotiin?

-- No johan se vuoteessa pysyy.

-- Tokkopa voinee nukkua, kun ei ole tottunut olemaan iltasilla ilman minua.

-- Kyllä hän nukkuu.

Iita mietti vain lähteä pois. Puukhollari kärtti kävelemään. Iita ajatteli, että eihän tuo nyt niin vaarallista liene, jos lähteekin vielä vähän kävelemään. Ja niin kääntyi hän Uudelle kadulle. Tuonne syysillan hämyyn katosivat he...

Elsa nukkui ja heräsi. Taas nukahti ja vavahti. Oli niin rauhatonta unta. Mieli jo ruveta kaipaamaan, että missä Iita viipyy, kun kello jo on niin paljon. Vaan ehkäpä tanssivat niin myöhään.

-- Kun minä sen päästinkin, huoahti hän ja kääntyi toiselle kyljelleen.

IV.

Muutamana iloisena kevätpäivänä kutsui patruuni puukhollarin puheilleen. Aurinko paistoi täydellä terällä ja linnut lirittivät tehtaan puistossa.

Puukhollari siisti hiukan itseään. Tuonnekin takin selkään oli tainnut lentää pölyä, ja puukhollari pyysi läheistä työmiestä puistamaan. Vielä kerran silmäili puukhollari itseään kenkiin saakka ja otti pois parkkipalasen, mikä oli takertunut housun lahkeesen. Tömisti sitte jalkojaan ja lähti kävelemään. Tuli konttorin ovelle, pisti kätensä avaimen ripasimeen ja astui sisälle. Pyyhkäsi tukkaansa, rykäsi ja koetti saada patruunin häntä huomaamaan.

Tuossa täyteläisenä, toinen leuka alas rippuen, istui patruuni tuolissaan. Ähkien kääntyi hän piirustuksen tarkastamisesta puukhollarin puoleen. Otti pois silmälasinsa, laski ne pöydälle ja kääntyi yhä enemmän puukhollarin puoleen.

-- Jasoo... Samassa naputti patruuni kädellään pöytään.

-- Patruuni oli käskenyt...

-- Niin minä kutsuin... hän siirsi tuoliaan likemmäs pöytää, otti nuuskaa pöydällä olevatta laatikosta, pisti sitte nenään, kumpaseenkin sierameen. Ainoasti sitte pyhki nenäliinalla ja näpsäytti nuuskalaatikon kiinni sormellaan.

-- Niin minä käskin... Minulla on vähän puhuttavaa sinun kanssa...

Puukhollarin kasvot värähtelivät. Lyijynkarvaisiin kasvoihin pistäytyi punaisia pilkkuja näkyviin, ja tummat silmänalustat saivat violetin tapaisen värin. Tällainen oli aivan tavatonta... Olisikohan patruuni saanut tietää... Oikein tahtoi vapisuttaa puukhollaria... Olipa jo aikaa selvittää puolustusta, että ehkä on tainnut joku käydä patruunille hänestä väärin kantelemassa, kun hän aina on koettanut pitää niin talon puolta...

-- Minulla olisi... patruuni aivasti, pyyhkäsi nenäliinalla ja jatkoi:

-- Vähäinen tuuma sinulle...