Part 1

KUVAUKSIA

Kirj.

K. A Järvi

Helsingissä, G. W. Edlund, 1891.

SISÄLLYS:

Pari päivää Strauchin perheessä. Elsa ja hänen tyttärensä. Lapsuuden ystävät. Sanomalehti-puuha. Raittiuspakotusta. Raittiuspuuhissa. Helmikuun ruusu. Köyhä äiti.

PARI PÄIVÄÄ STRAUCHIN PERHEESSÄ.

I.

Oli kevättalvi-ilta. Ilma oli kuitenkin vielä kolea ja sentähden paloi leimuava valkea salin uunissa. Pankinhoitaja istui keinutuolissa, sanomalehteä lukien. Hänen rouvansa ja tyttärensä Sigrid istuivat tehden käsityötä, mutta Laura, nuorempi tytär, soitti hiljaa pianoa. Pankinhoitajan poika, lääketieteen ylioppilas, Johannes opetti tuskautuneen näköisenä nuorempaa veljeään Fritziä.

-- Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?

-- Muista aina ajatella, Johannes, ajaessasi oppia nuoremman veljesi päähän, äläkä muodosta tuollaisia definitsioneja kuin tuo vastalausumasi on!

Näin keskeytti Strauch Johanneksen, mutta vaipui taas lukemaan sanomalehteä.

-- On, hyvä isä, ihminenkin eläintieteelliseltä kannalta katsoen eläin, puolusti Johannes itseään.

-- Onpa Laura edistynyt soitannossa! Kuulkaa äiti, miten sulavat säveleet hän saapi, koetti Sigrid keskeyttää isän ja Johanneksen kinastusta.

-- Hän soittaa taiteellisesti, vastasi rouva, joka aina oli mielestään suuri musiikintuntija.

-- Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?

-- Homo est animal, käänsi Fritz.

Samassa aukeni salin ovi ja vähäinen poika toi sähkösanoman. Pankinhoitaja kohotti silmänsä sanomalehdestä ja yritti nousemaan, ottaakseen sähkösanoman, mutta Sigrid oli sillä välin pannut työnsä pöydälle ja otti pojalta sen.

Kuitattuaan antoi hän suletun sähkösanoman isälleen, joka kiihkoisasti tarttui siihen. Sairaanomainen puna kohosi pankinhoitajan kasvoille ja hänen kätensä hiukan vapisi, ottaessaan sähkösanomaa. Hän silmäsi sähkösanoman läpi ja luki sitte aivan tyynesti:

-- Tervehdän teitä tänä iltana vieraana. Poikanne Walter.

-- Walter tänä iltana täällä, huudahti rouva.

-- Sepä hauska uutinen, lisäsi Laura, joka rakasti enin Walteria.

-- Fritz, mene sanomaan Marille, että hän heti järjestää Walterin kamarin!

Fritz totteli mielellään äitinsä käskyä ja lähti latinan äärestä, mutta Johannes nousi ylös ja alkoi kävellä lattialla, liivinsä taskuja kaivellen.

Hän oli huomannut sen arkuuden, mikä vaivasi isää, ottaessaan sähkösanoman. Tuo ihmetytti ääntä ja saattoi hänen miettimään siihen syytä.

-- Lueppa, Laura, ajan kuluksi joku hauska runoelma, pyysi rouva.

-- Mutta kuka nyt ajaa kartanolle!

Näin huudahdettuaan meni pankinhoitaja ovelle, sitte etehiseen, ja kaikki muut, paitsi Johannes, seurasivat häntä. Hän tarkkasi isän kaikkia toimia kiihkeällä uteliaisuudella ja pyrki pääsemään tutkintonsa perille.

Kohta avattiin salin ovi, ja pankinhoitajan vävy, tuomari Berg, rouvansa ja neiti von Kleinin kanssa astui saliin.

-- Terve Johannes! Oletpa taas niin miettiväisen näköinen. Epäilemättä tulee sinusta aimo tiedemies, kehui Berg tervehtiessään lankoaan.

-- Oletpa, rakas veli, laihtunut viime näkemältä, puheli Bergin rouva Emilia.

-- Ja meillä on kunnia nähdä vieraanamme neiti von Kleiniäkin, sanoi Johannes, tervehtiessään kaunista aatelisneitiä.

Hildur von Klein oli puolisisko Bergille, sillä Bergin äiti oli Hildurin isän ensimmäinen vaimo.

-- Olkaa tervetulleet! Istukaa alas! Tehkää hyvin, kehoitti rouva Strauch.

-- Taisi olla kylmä viima, kysyi pankinhoitaja.

-- Ei suomalaisesta tunnu maansa ilma liian kylmältä. Hauskaa ja terveellistä oli sitä henkiä, niin raikasta se oli, puheli Berg istuutuessaan sohvaan.

-- Kyllä kai Heikki kestää vaikka Lapinki viimat, arveli Johannes.

-- Kestän minä, joka jo lapsena sain jäätä imeä, väliin lämpimän maidon asemasta, vastasi Berg sohvalta.

Berg oli syntynyt Tornion seuduilla, mutta jo aivan nuorena joutunut pääkaupunkiin, kun hänen isänsä oli muuttanut sinne virkamieheksi. Hän oli kookas mies, olkapäät pystyt ja hartiat leveät. Ijältään oli hän noin kolmen; kymmenenvuotinen.

Neidit siirtyivät toiseen päähän salia. Johannes meni myös sinne.

-- Mutta kuinka tulitte jo näin varhain? Me odotimme teitä vasta muutamia päiviä myöhemmin.

-- Niin, mamma, me jouduimme todellakin varemmin kuin luulimmekaan. Kajaanista kävi matka Ouluun sukkelasti, sillä keli oli mainio. Reki meni, että vilisi, eikä lumi tarttunut haitaksi jalaksiin.

-- Kuulen, että olet, Emilia, ollut maalla, sillä ennen et tiennyt jalaksista, keskeytti rouva Strauch.

-- Niin en tiennyt, mutta nyt tiedän ja on hauska tietää. Sitte Oulusta ei tietysti rautatiellä viivytty pitkää aikaa Hämeenlinnaan, josta poikkesimme Kleinin maa-hoviin. --

-- Neiti von Klein, kuinka isänne voipi, kysyi Johannes.

-- Kiitos kysymästänne! Hän voipi varsin hyvin.

-- Onko hän vielä yhtä kiivas sanomalehtien tutkija kuin ennenkin?

-- Kyllä kai.

Laura katsoi nuhtelevasti Johannekseen.

-- Mennään minun kamariini! Minulla on paljon näyttämistä Hildurille, sanoi hän.

Neidit menivät oikeanpuoleisesta ovesta, mutta Johannes jäi saliin.

-- Sitte tulimme taas Hämeenlinnaan, Hildur muassa, sillä hänkin halusi tulla käväsemään taas pääkaupungissa.

-- Ja nyt olette täällä.

-- Nyt olemme täällä entisessä rakkaassa kodissamme. Hauskalta tuntuu tavata aina ajan takaa omaisiaan entisessä kodissaan vaikka onkin oma koti. Mutta onko teillä täällä ollut hauska? Isäkin on vanhentunut: harmaita hiuksia ilmautuu päähän yhä useampia, ja leuka käy jo hieman köykkyyn.

-- Niin, lapseni, aika ei säästä ketään.

-- Saammeko tuoda herroille jotain lämmintä, kysyi pankinhoitajan rouva.

-- Kiitos! Tuokaa vain! Oletpa Emilie oikein toimekkaan emännän näköinen yksinkertaisessa puvussasi.

-- Niin, isä! Kaikki on meillä somaa ja kodikasta. Korutonta kyllä, mutta maukasta. Jospa joskuskaan viitsisitte lähteä sinne katsomaan!

-- Ei, lapseni! Sinne on kovin pitkä matka meille pääkaupunkilaisvanhuksille.

Rouva lähti Emilien kanssa salista. Kauvan ei hän viipynyt, ennenkuin hän palasi totineuvoin kanssa.

-- Kuuleppas, Henri, kun Walterkin tulee vielä tänä iltana! äiti sanoi, että oli juuri tullut sähkösanoma. Tehkää hyvin!

Samassa asetti Emilie tarjottimen pöydälle.

-- On hauska, kun saadaan oikea perhe-iltama. En ole vielä nähnytkään Walter Strauchia luutnanttina, sanoi Berg.

-- Puolitoista vuotta hän vasta on ollutkin siinä toimessa, mutta luulen, että hän toimittaa virkansa kelpo lailla, sanoi Johannes valmistaessaan totia.

-- Aina on Walter ollutkin ahkera poika, eikä hänessä tähän saakka ole ollut mitään moitittavaa, lisäsi Emilie.

Pankinhoitaja loi katseen tyttäreensä, mutta ei virkkanut mitään.

-- Mutta vuodet ja seura, mitä ne saavat aikaan, vastasi Berg tavallisella suoruudellaan.

Emilie ei ollut tuota kuulevinaan. Strauch katsoa tuijotti totilasiinsa, ja Johannes oli vaiti, vaikka hän olisi puhunut mielellään.

Kuului laulua läheisestä huoneesta.

-- Neidit siellä laulavat. Sallinevat kai he yhden rouvasihmisenkin tulla heidän seuraansa.

Emilie meni neitien luo.

Johannes otti sanomalehden taskustaan ja silmäili sitä.

-- No hyvin siellä pohjosessa tulee aikaan? kysyi pankinhoitaja.

-- Ainakin minä olen mielistynyt virkaani. Ukot ovat aika hauskoja, vaikka yksinkertaisia hieman.

-- Kummasti pian sinä sait vakinaisen viran.

-- Minulla on ollut aina hyvä onni. Mutta kuinka täällä kävi niin hullusti valtiopäivämiesten vaalissa? Ei yhtään suomalaisten --

-- Mitä? hullustiko? Oletko sinä suomenmielinen?

Pankinhoitaja odotti aivan kummastuneena vastausta.

-- Täysiverinen fenno minä olen, sillä minä olen muuttunut.

-- Oletko todella, Heikki? Sepä hauskaa! Tuossa käsi sen päälle!

Berg tarttui Johanneksen käteen, mutta Strauch katsoi karsaasti häneen.

-- Heittäkäämme nämä asiat sikseen, sanoi pankinhoitaja, koettaen olla tyynenä.

-- Miks'emme voi puhua näistäkin, kysyi Johannes.

Mutta pankinhoitaja ei ollut kuulevinaan kysymystä.

-- Maistetaanpas, kehoitti hän.

Johannes ei puhunut mitään, nypläili vaan pöydällä olevaa liinaa.

Maistettuaan totia aikoi Berg puheen uudestaan.

-- Pyydän anteeksi, että vielä sekaudun tuohon samaseen asiaan. Mutta minun kertomukseni on hiukan opettavainen ja ehkä voi olla hyödyksi teidänkin kuulla. Muutoin koko tapaus rajoittuu yksistään minun omaan persoonaani. Niinkuin muistatte olin silloin, kun hain ja sain viran, ruotsinmielinen, sillä minä olin tottunut näkemään vain pääkaupungin ihmisiä ja kuulemaan heidän mielipiteitään.

-- Ei olisi muutoin lähtenytkään sinulle Emilie, ei ainakaan äidin puolelta, keskeytti pankinhoitaja.

-- Tiedän kyllä, että anoppini on, ankara ruotsalaisuuden puolustaja ja että te aina noudatatte... Mutta minä jatkan kertomustani. Minä sitte jouduin maaseudulle virantoimituksiin, niinkuin tiedätte, ja siellä opin tuntemaan kansaa ja sen toivomuksia. Säälien kuulin heidän yksinkertaista, mutta sydämeen käypää valitustaan vieraan kielen käyttämisestä heidän asiapapereissaan. Tietysti minun täytyi muuttua, jos tahdoin olla rehellinen virkamies. Niin, vähitellen alkoi mieleni muuttua. Luulenpa, että useakin ruotsinmielinen, kun perin pohjin tutkisi asian, kääntyisi kansan etujen partaaksi puolustajaksi. Mutta nyt vain nuoretkin ylhäisissä piireissä sokeasti seuraavat sitä mielipidettä, mitä heidän isänsä, isoisänsä ja niin poispäin omat seuranneet.

-- No jaa, puhui Strauch pitkäveteisesti, partaansa sivellen.

Rouva Strauch avasi salin oven.

-- Kamreeri Heder pyytää tavata sinua, Hjalmar. Hän odottaa sinua työhuoneessasi.

-- Vai niin. Lähden häntä tapaamaan.

Pankinhoitaja lähti rouvineen salista.

II.

Johannes nousi ylös ja alkoi kävellä. Ajattelevaisena alla päin kulki hän salin käytävämattoa.

-- Mutta sinulla, Johannes, on jotain mielessäsi. Joku suru sinua painaa.

-- Niin. Minä olen miettinyt heittää lukemisen sikseen ja ruveta maanmieheksi. En minä pyrikään maineen sylilapseksi, vaan olen mielelläni kunnian äpäräpoikana.

-- Mikä sinulle nyt on pistänyt päähän! Sinä maanmieheksi! Ethän sinä ole paljon karhia etkä taikkoa nähnytkään! Ei hyvä mies sinusta ole maanmieheksi. Tiede on paras ala hengellesi, sillä sinne on singonnut neronkipunoita.

-- Mutta vaikea on taistella tunteita vastaan. Pane järki ja tunne rinnakkain, kallistu tunteen puolelle ja sinä olet olemuksesi orja!

-- Sinä puhut tunteista! Oletko rakastunut? Ja keneen?

-- Et sinä tunne häntä. Minä olen kovasti taistellut tunteitani vastaan, mutta minä olen lannistunut. Tuo taistelu on ollut kova, sillä minä olen koettanut noudattaa säätyni arvoa. Vasta viikko takaperin ilmaisin isälleni aikeeni, että aivon mennä kihloihin hänen kanssaan, ja silloin tietysti seurasi suuri ällistys isäni puolelta, sillä hän ei tiennyt koko asiasta mitään. Sillä minä olen koettanut olla seurustelematta lemmittyni kanssa ja olen koettanut vierottaa itseäni hänestä. Vasta viime syksynä hänet ensi kerran näinkin, jolloin hän tuli äitinsä luo; hän oli ollut muutamassa maaseutukaupungissa palveluksessa.

-- Kuka hän sitte on? Sinä selität, etkä kuitenkaan selitä mitään.

-- Hän on huvilamme vahdin tyttö.

-- Sepä romantillista! Taidatpa olla todella pyörällä. Kyllä on parasta, että unhotat hänet, sillä nykyisessä seurapiirissä ei sinua enää pidetä minkään arvoisena, jos morsiamesi on piika.

-- En minä voi häntä unhottaa! Se oli viime syyskuun alussa, me olimme juuri kaupunkiin muuttohommissa, kun hänen ensi kerran näin. Minä jäin häntä katsomaan, niin ihana hän oli. Niin sanomattoman suloinen, niin vallattoman viehättävä! Tuossa on hänen valokuvansa.

-- Onpa tyttö kaunis, se täytyy myöntää mutta minkätapainen esimerkiksi. Hän on jotenkin korskeasti puettu ja yli säätynsä. On ollut kaupungissa. Tällaisissa tapauksissa on vähän miettimistä.

-- Hän on neitsyeellisen puhdas! Sen minä takaan sydänverelläni. Koko päivän oli hänen kuvansa mielessäni ja illalla minun _täytyi_ mennä häntä tapaamaan. Sitte olen käynyt aina joskus talvella siellä.

-- Tämä on vaikea asia. Jos hänet nait, niin muuna et menesty kuin maanmiehenä, pelkkänä maan muokkarina. Ja uskaltaa yhden tytön tähden niin paljon! Ei, se on liikaa!

-- Mutta, hyvät herrat! Te täällä vain istutte ja juttelette, ettekä tule pitämään seuraa naisille!

Näin lausui Emilie, avatessaan oven saliin.

-- Niin todellakin!

Berg oli hyvillään, että pääsi pois muiden ihmisten pariin, sillä tuo Johanneksen asia oli hänen mielestään kovin arkatuntoista laatua vierailijalle vaikkapa sukulaisellekin.

Johannes ja Berg menivät naisten huoneesen.

III.

Strauch tapasi Hederin työhuoneessaan sanomalehti kourassa. Kamreerin kasvot punottivat ja lihava toinen leuka hiukan näytti liikkuvan sisällisestä kiihkosta.

-- Tässä on muuan suomalaisen puolueen sanomalehti. Siinä on pätkä, jonka minä olen lukenut ja jonka haluan sinunkin kuulevan. Heti kun olin lukenut, pisti päähäni että lähdenpä tämän lukemaan Strauchillekin. Minä olen tilannut tätä sanomalehteä, se kun on synnyinkaupunkini äänenkannattaja.

Innoissaan asettui kamreeri kuin kuuluttajan asemaan, kohotti kädessään olevan sanomalehden silmäinsä eteen ja alkoi lukea:

-- Milloin on koettava Suomelle aika, jolloin virkamiehet palvelevat kansaa eikä kansa virkamiehiä... Taaskin on muuan suurimmista virkamiehistä tehnyt 200,000 markan vailingin, herrastellut kansan hiellä ja väellä... Noiden tekojen kautta, jotka Aapelin veren tavalla huutavat kostoa, on koko virkamiehistö kärsivä kunniansa puolesta..

Omituisesti värisi koko Strauchin ruumis, tuntui kuin kaikki veri ajautuisi päähän, vaikka sydän löi kuuluvasti.

-- Noinko julki kaikki kuulutetaan, lähti kuin väkinäisestä pakosta hänen huuliltaan.

-- Minä luin vain makupalat. Kuule sitte lopuksi!

"Herää siis sä, Suomen kansa, luomaan oikeita virkamiehiä! Perusta kouluja, suomalaisia kouluja, joiden kautta kansan syväin rivien puhdas virta pääsee ylimmillekin virkaistuimille. Kyllä kansasta pulppuaa kuin kirkkaasta lähteestä puhdistavaa vettä, kun se vaan suodaan päästä pulppuamaan koulusivistyksen kautta. Suomenkielisiä kouluja siis yhä runsaammin!"

-- Tuollaista hävitöntä palstat täynnä. Kyllä tämä on eri aika, jolta on kaikki hienous kadonnut! Pitääkö koko laumaa syyttää yhden syntein tähden, pauhasi Heder suutuksissaan.

Strauchista oli kuin kuulisi hän tuomion jostain hirveästä rikoksesta, minkä hän on tehnyt ja mikä nyt aivan yhtäkkiä tuodaan julkisuuteen. Kamreerin pauhaava ääni kuului hänen korviinsa kuin huumaava jyminä, mikä ensin etäällä syntyen kuolee ilkeästi täristen aivan hänen korvainsa juureen. Ruumis tuntui käyvän veltoksi ja päässä kihisi; aivot saivat aikaan jotain lannistavan pelon tapaista.

-- Niin. Ei kumma, että koskee sinuun!

-- Koskee minuun -- lausui Strauch, puoleksi vaipuvalla äänellä.

-- Niin sinuun kuten jokaiseen todelliseen virkamieheen! Saako jokainen nurkkalehti parjata meitä? Mutta sinä olet aivan kalpea! Herra Jumala! Älä kaadu.

Samassa tuki Heder pankinhoitajaa.

-- En mi... nä kaa... du...

-- Istuppa tuohon sohvaan! Minä tuon sinulle tuolta pöydältä vettä.

Mennessään pöydän luo huomasi Heder kaapin päällä hajuvesipullon. Hän otti sen ja siveli vedellä pankinhoitajan otsaa ja antoi hänen juoda raitista vettä. Hiki juoksi Strauchin otsalta ja äskeinen kuumuus muuttui puolittain viluksi. Hän näytti toipuvan.

-- Pelasta minun perheeni! Oi kuinka kauheaa! Veli, pelata! Minä olen syvyyden reunalla ja minun perheeni; yksi askel ja me kaikki olemme hukassa!

-- Mitä tarkoitat?

-- Oi miten vaikeata minun on puhua! Mutta muu ei auta! Voi tulla jonakin päivänä pankin tarkastus ja minulla on 20,000 markan vailinki. Esimieheni ovat luottaneet minuun ja ovat olleet jo yli määrä ajan tarkastamatta, mutta minä pelkään, että jonakin päivänä tulee tarkastaja ja minä joudun -- vankeuteen!

-- Mutta, hyvä veli, sinä olet suuressa pulmassa! Varmaan rouvasi tähden!

-- Älä syytä häntä!

-- Mutta hän on minusta niin huikentelevainen ja liian itsevaltias sinun talossasi.

-- Hän sanoo, että se on hänen. Hänellä oli myötäjäisiä, ja hän sanoo minun ne menettäneen. Niin tosin. Mutta ei kuitenkaan.

-- Niin, niin. Tiedän, veli, että olet joutunut onnettomiin naimisiin. Mutta mitäpä sille enää taidetaan. Hjalmar parka! Minä säälin sinua!

-- Kiitos myötätuntoisuudestasi! Meillä on kovin ylellinen elämä, mutta vaimoni ei salli että sitä supistetaan. Ja minun tuloni eivät riitä...

-- Sinä olet aina ollut liiaksi alttiiksiantava; ei sinussa ole toimeliasta rohkeutta. Sinun kasvatuksesi oli kovin hempeää! Et osannut poikana muuta kuin syödä torttuja, kiusata piikoja ja kannella heistä äidillesi, itkeä, kun et piisannut katupojille, ja sitte aloit sinä aina läksyjäsi lukemaan, kun äitisi lupasi antaa sinulle piirakaista. Sehän se oli sinun lempiruokaasi!

-- Se on surkeaa totuutta.

-- Niin, niin. Sinun täytyy se myöntää. Täysin sukulaisten leipomana tulit sitte ylioppilaaksi, sait viran, ja vanhempaisi tahdosta jouduit naimisiin hänen kanssaan; hän kun oli rikas ja hienosti sivistynyt. Niinhän aina äitisi sanoi. Niin, niin. Tuo on sinun elämäsi surullinen historia.

-- Todellakin surullinen! Minulla ei ole enää ainoanakaan hetkenä oikeaa lepoa. Joskus jokapäiväisen elämän pyörinässä tuntuu hetkisen lievemmältä, suru ja huolet poistuvat ja mieli tuntuu jotenkin levolliselta ja vapaalta. Mutta se rauha on torkkuvan unta. Vähäinen hälinä häiritsee sellaista unta, pieni syrjästä tuleva seikka tekee minut taas levottomaksi.

-- Mutta koeta nyt tehdä vastarintaa vaimollesi, ett'ei hän niin tuhlaisi! Tietääkö hän vajauksesta?

-- En ole sitä hänelle sanonut; olen häntä säälinyt. Luulin, että saan sen jollain keinoin täytetyksi, mutta se näkyy olevan turha toivo. Turvausin jo raha-arpajaisiinkin, ostin voiton venäläiseltä yhtiöltä vaimoni tietämättä, mutta turhaa oli sekin.

-- Paha on päästä vetelästä suosta, turhaa on siinä turvautua pajupehkoon, ei sen oksat kannata ylipääsemiseen. Eiköpä olisi parempi, että vaimosi saisi nyt tietää, jotta tulisi vähän visummaksi?

-- Hän on niin omituinen.

-- Mitäpä tässä hänen omituisuutensa nyt auttaa. Minä annan sinulle lainaksi koulukumppanuuden takia nuo 20,000 markkaa...

-- Kuinka oletkaan hyvä! Viimeisellä hengenvedollanikin olen sinua tuosta muistava!

-- Mutta sillä ehdolla annan, että sanot koko asian vaimollesi, jotta hän tulee hiukan viisaammaksi.

Strauch ei puhunut mitään. Sydämellinen ilo, mikä äsken kaunisti hänen kasvojaan, näytti vaipuvan tuijottavaksi katseeksi.

-- Lupaatko sanoa? Jos et sinä sano, niin _minä_ sanon puhtaasta säälistä sinua kohtaan.

-- Minä lupaan.

-- No hyvä sitte. Tämä on siis päätetty. Tule huomenna noutamaan minulta rahat. Mutta muista, ett'et enää toista kertaa joudu tuollaiseen ansaan; ehk'ei silloin olekaan niin auttajia. Hyvästi nyt!

-- Mutta ole hyvä ja juo lasi toti! Minä käsken pian tuoda.

-- Kiitti! En nyt halua. Hermoni ovat muutenkin kovin ärtyneet.

Kamreeri pisti kättä hyvästiksi pankinhoitajalle ja lähti pois. Mennessään jupisi hän: sanomalehti ei ollutkaan niin väärässä, on niitä tuollaisia virkamiehiä useampiakin.

Strauch heittäytyi kamreerin mentyä veltosti sohvaan ja jäi miettivään asemaan. Hänestä tuntui helpottavalta, kun pääsi tuosta pelosta: ei hänen tarvitse nyt joutua vankeuteen, vaikka tarkastaja tulisi jo huomenna.

Piika aukasi oven, kävi uunin luoksi ja sulki sen. Saatuaan pellin kiini, meni hän pois.

Pankinhoitaja nousi sohvasta. Hän katsoi peiliin, näkyisikö kasvoissaan jotain epäiltävää tuosta viime taistelusta.

-- Lähdenpä muiden luo saaman virkistystä. Täysi päihtyminen olisi nyt tarpeen, jupisi hän itsekseen.

Mutta yhtäkkiä pysähtyi hän. Sanoisiko hän vaimolleen vailingin, kuten oli luvannut. Ei hän voisi sitä tehdä, ei ainakaan tänä iltana. Ehkä jonakuna muuna sopivana hetkenä.

Ovi aukeni ja rouva astui sisään jotenkin hyväntuulisen näköisenä.

-- Joko kamreeri Heder meni? Mitä hänellä oli asiaa?

-- Ei mitään erinomaista. Kävi vain istumassa ja puhelemassa.

-- Vai niin. Nuoret menivät kävelemään. Minulla on, ukkoseni, herttainen juttu sinulle kerrottavana, eikä se taida olla niin juttukaan. Hildur _on rakastunut_ Johannekseen. Ja se on hauska asia.

Strauch vähän sävähti. Nyt taas tuli mieleen tuo Johanneksen rakkaus huvilan vahdin tyttöön.

-- Mutta sinä et niin kovinkaan näy siitä välittävän. Etkö haluaisi rikasta aatelisneitiä miniäksesi. Minusta se on paras asia, mitä koskaan on tapahtunut. Olisipa Johanne suvulle kunniaksi, vaikka se onkin semmoinen. No niin. Mitäpä omasta pojastani herjaan.

-- Mistäs tuon niin päätät?

-- Minä tarkkasin Hilduria äsken, kun hän oli Johanneksen seurassa. Hän punastui, kun hän leikissä joutui pariksi Johannekselle, ja muutenkin oli hän noin rauhaton Johanneksen läheisissä. Kyllähän minä näen, milloin tyttö on rakastunut. Koettu asiahan tuo on. Mutta Johannes oli kovin juro tänä iltana Johannekseksikin. Poika on minusta muuten nyky-aikana ollut hiukan kummallisempi kuin tavallisesti! Näyttää kuin hänellä olisi hirveän paljon miettimistä.

-- Johannes ei ole koskaan ollut mikään lepertelijä.

-- Ei, todella hän ei ole se ollut. Kovinkin juro sivistyneeksi seuran mieheksi. Mutta ehkä hän myös on mieltynyt Hilduriin ja silloin on voitto varma. Eikö se olisi soma asia ukkoseni?

-- Aivan soma ja suloinen. Mutta minä pelkään, että Johannes ei pidä Hildurista.

-- Et sinä huomaa. Sinä et ole ollenkaan tarkkatuntoinen. Minkätähden ei Johannes pitäisi Hildurista, niin kauniista ja rikkaasta tytöstä. Ethän sinäkään rohjennut ensin minua kosia, mutta kun minä annoin merkkejä vähän sinne päin, niin heti sinäkin olit valmis. Tietysti sydämessäsi kyti rakkaus minua kohtaan, mutta et uskaltanut sitä ilmaista. Niin se on Johanneksenkin kanssa. Poika on tullut isäänsä.

-- Niin, mitä minua siinä suhteessa vertaat. Minä tein siinä -- niin minä rohkenin kosia, kun näin, että sinä pidät minusta. Mutta ei nyt puhuta siitä!

-- Minä tulinkin vain luoksesi hakemaan rahaa, sillä meidän pitää laittaa komeat illalliset. Katsos kun meillä on niin harvinaisia ja kaukaisia vieraita --

-- Kuin omia lapsia!

-- Taas rupeat toraamaan! Aina minun pitää riidalla sinulta rahaa saada.

-- Minä annoin toissapäivänä kesteihin sata markkaa ja nyt varmaan taas joku viisikymmentä! Luuletko, että minä jaksan tienata tarpeeksi, kun niin loistavasti eletään!

-- Mitä minä olen menettänyt, sen olen myös tuonut taloon. Ei sinun tarvitsekaan tienata minulle, vaan itseäsi ja lapsiasi varten.

-- Aina sinä menet tuohon samaseen asiaan. No niin! Paljonko pitää olla?

-- Johan summan sanoit.

-- Tuossa on viisikymmentä. Minun mielestäni välttäisi hyvin kyllä yksinkertainen illallinen.

-- Kun sinäkin poikamiehenä olisit tyytynyt yksinkertaisiin illallisiin etkä olisi velkaunut, jott'ei olisi tarvinnut minun myötäjäisrahojani panna sinun nuorena miehenä tehtyihin velkoihin, niin voisit nyt aivan tinkimättä syödä vaikka sadanmarkan illallisen, porisi rouva paiskatessaan ovea kiini.

Strauchia suututti. Tuskitellen alkoi hän kävellä työhuoneessaan.

-- Jos kukaan on onneton, niin se olen minä. Ja mikä siihen on syynä? Olenko minä yksin kaikkeen onnettomuuteeni syypää? Kovin se tuntuu raskaalta. Ehkä onkin siihen suurena syynä hempeä kasvatukseni, kuten Heder sanoi. Jospa olisivat panneet minut ennemmin halkoja sahaamaan kuin panivat minut kouluun! Luulen, että varmaan työmiehenä olisi minulla joku rauhallinen hetki. Mutta nyt. Ei edes kerkeä unohtaa ajatusta toisesta huolesta, kun jo toinen tulee sijaan. Kyllä painavat minua poikamiehenä tehdyt syntini. Kun minä senkin Liisan olin huvilaani! Mutta kun hän niin rukoili ja muistutti, mikä hän minulle kerran maailmassa oli ollut. Ja onnettomuutta hän on saanut minun tähteni kokea maailmassa. Tosin hän on naimisissa, mutta ehkä yhtä onnettomissa kuin minäkin. Hänen miehensä näyttää hänelle olevan tyly. Liisa oli siivo tyttö, kun hän oli kotonani palveluksessa, mitä sitte nyt lie. Ja Hanna on minun tyttöni! Johannes rakastunut häneen! Lapsirukat eivät tiedä mitään entisestä! Oi noita nuoruuden syntejä!

Strauch vaipui sohvalle, ja siihen hän jäi käsi otsalla istumaan. Kotvasen kuluttua nousi hän ylös ja alkoi uudestaan kävellä huoneessa.