Chapter 9

Chapter 93,139 wordsPublic domain

Juhani istui entiselle paikalleen ja sanoi:

-- Sietäisipä nyt olla kolme mahaa, mutta ei ole kuin yksi ja sekin enemmällä puoliaan entistä panosta. En totta tosiaan tässä elämässäni ole saanut tuommoisen heinänteon loppiaispöydän alle jalkojani ojentaa.

-- Niinkö on mennyt?

-- Niin on mennyt. Ei ne tuolla isoissa taloissa pidä päivää kummempana heinänteon paremmin kuin leikkuun loppiaispäivääkään. Juurikkalahdessa kuulutaan juhlittavan kumpaakin -- lieneekö taian vuoksi vai muuten, mutta siinä talossa en ole ollut.

-- Onhan tuo toki niin tärkeän työn kuin heinänteon ja leikkuunkin loppuminen kunnialla siksi mieltä ylentävä seikka, että mielellään tuon erikoisemmalla ruokaverolla tahtoo merkitä elämänsä muistikirjaan. Tuntuu siltä kuin se tekisi uuden lehden mieluisemman näköiseksi, olipa siinä vaikka miten paljon vaivoja.

-- Niin on, mukautti Juhani. -- Somasti se vaikuttaa olentoon, kun joskus aina saa jokapäiväisyydestä eroavan ruokaveronkin, vaikka se on vain ruokavero. -- Minulla on niin paha elämän laatu, että yksitoikkoinen muutteeton elämä tummentaa ja tylsentää ajatuksenkin, on kuin aurinkokaan ei paistaisi täydeltä terää.

-- Kenelläpä tuo ei niin liene. Niin minullakin on ja näyttääpä muutteeton elämä painavan rahtikoninkin mielen alas.

Jertta ei ollut keskusteluun ottanut ollenkaan osaa. Hän pääsi ensimäiseksi syömästä ja sanoi:

-- Kunpa olisi soittaja, niin tanssiksi pantaisiin ja paikalla. Siinä olisi vaihtelua ja valoa elämän pimeään yöhön.

-- Sehän se sinun valosi on, poloinen henki, sanoi Auno hieman huokaisten, oikaisi selkänsä seinää vasten ja maahan luoduin silmin näkyi miettivän. Juhanikin nousi pöydästä ja äänettömänä alkoi riisua kenkiään nähtävästi laittautuakseen nukkumaan.

* * * * *

Juhani jäi vielä leikkuuajaksikin Mäkelään, ja Auno käski häntä ryhtymään joutuneimpia kohtia ohrasta leikkaamaan, siinäpähän toisetkin kohdat joutuvat. Näin Mäkelässä leikattiin kokonainen viikko, kun toisissa taloissa tehtiin heinää, tehtiinpä muutamissa taloissa kaksikin viikkoa jälemmäksi heinää, joten silloin Mäkelässä oli kaikki elot kuhilaalla ja osa jo kykäissä. Kun nyt oli kuumat poutailmat, niin kyläläisten touot muutamissa päivissä joutuivat kariseviksi. Sen vuoksi kyläläiset rupesivat pitämään leikkuutalkoita. Talkoot pidettiin siinä talossa ensiksi, jonka touot parhaiten olivat joutuneet. Huomenna oli samanlaiset talkoot toisessa talossa, kunnes koko kylän joka talon vuoro oli tullut. Jokaisessa talkoopaikassa oli iltasella tanssikekkerit, Mustilais-Janne, kuuluisa viulunsoittaja soittajana. Jertasta ja Juhanista oli tavattoman mieluista niissä talkoissa kulkeminen, eikä Jerttaa pitänyt pitäväkään niihin menemästä. Ja kun Mikko oli keväällä kirjoittanut tulevansa puimaan riihet, ei Auno tahtonut kieltää Juhaniakaan taikoihin menemästä: eihän riihienkään puinnista olisi tullut tolkkua Juhanilta yksinään, kun Jertta oli poissa. Auno itse kotona vain kokoili eloja kykäisiin ja aumoihin sikäli kuin kuhilaat kuivuivat. Kun Jertta oli kaunis ja norja ja koko seudun paras tanssija, -- päivällä hän sitäpaitsi leikkuupellolla kykeni näyttämään etevintä sirpinkäyttöä -- niin hän sai jokaisessa tanssikekkerissä uusia kosijoita, ja juorumuijat alkoivat kertoa ikäviä juttuja. Auno huomautti niistä Jertalle, mutta Jertta vastasi ylpeästi:

-- Kyllä kuiva rikka pian hännästä putoaa.

Talkoot loppuivat. Jertta ja Juhani rupesivat puimaan riihiä.

Kun Mustilais-Janne yhäkin viipyi kylällä, niin nuoret melkein joka illaksi panivat toimeen tanssit, joihin Jertta ja Juhani iltaisensa syötyään lähtivät. Usein he palasivat vasta aamupuoleen yötä. Tanssipaikasta erotessa tahtoivat Jertan kosijat monesti pakottaa Jerttaa jäämään sinne yöksi. Tappelun tapaisella meiningillä sai Juhani Jertan niitten käsistä pois, joten Jertan ja Juhanin välit pakosta muodostuivat semmoisiksi, että Jertta ei milloinkaan lähtenyt tanssiin, jollei Juhani lähtenyt. Kerran Juhani ei lähtenyt, aamulla varhain kun oli oltava riihellä. Mutta huomenaamuna Jertta nousikin aikaisin herättämään Juhania lähtemään riihelle, jotta he saisivat aikanaan riihen puhtaaksi, toisen sisään ja elot puhdistetuksi niin varhain, että ehtisivät päivännäköä kylpemään ja iltaisen syötyään lähtemään. Kaikki näkyi käyvän Jertalla ja Juhanilla yksituumaisesti. Aunosta näytti, että Juhani ja Jertta vähitellen likenevät toisiaan, kuten Auno oli toivonutkin. Näkipä Auno Juhanin joskus Jertan vuoteen liepeelläkin leikkiään laskien venyskelevän, mutta siitä hän ei ollut millänsäkään, kun toivoi vain näiden perinpohjaista likenemistä.

Auno oli saanut Mikolta Inarissa kirjoitetun kirjeen, josta näki, että Mikko joutuu vasta lokakuun loppupuolella kotiin. Hän rupesi ahnehtimaan perunannostoa samalla kuin riihiäkin puitiin, joten ennen syyskuun loppua oli riihet puitu ja perunat ja nauriit kuopassa. Nyt Auno laski Juhanin pois talonsa toimista ja he elää kyhnerehtivät Jertan ja Matin kanssa kolmen ilman mitään lisäväkeä. Jertankin täytyi pysyä tanssista poissa, mutta hänen mielensä painui ikäväksi. Niemelän Erkin uusien ja vanhojen kirjeiden lueskeleminen oli ainoa huvi. Mutta vaikka Jertta pysyikin poissa tanssista, eivät ilkeät juorut silti loppuneet. Päinvastoin oli kolme miestä, Komulan Taavetti, Tuokkilan Eetu ja Kinnulan Matakka, jotka olivat saaneet tuntea Juhanin nyrkin voimaa, sepittänyt juorun, että he ovat maanneet Jertan kanssa, joka on ollut valmis mihin tahansa. Tämä juoru kulki ämmäin avulla Niemelän Erkinkin tietoon ja koko Niemelän talonväellä nosti karvat pystyyn. Nyt Erkki oli kirjoittanut Jertalle ankaran erokirjeen, jossa muunmuassa oli sanottu: »Sinä inhoittavista innoittavin olento et saa lähestyä minua kolmea syltä likemmäksi. Ja parempi olisi, kun pysyisit niin kaukana, etten ikänä näkisi niitä sinun roistojen tahraamia kasvojasi.»

Nyt oli eräs lokakuun päivä. Taivas oli pilvessä, vinha itätuuli juhisi nurkissa kylmää lumi- tai räntäsadetta ennustavana ja kohisi kuusessa, kun eräs muija pistäytyi pirttiin ja niiltä seisoviltaan pisti Jertan käteen kirjeen ja kaikista pyytämisistä huolimatta työntyi ulos kiirein askelin. Jertta repi pahaa aavistaen kirjeen auki ja ensimäistä riviä lukiessa rupesivat korvalliset ja hiusmarto käymään kuuman näköisiksi, ja koko ruumis värisi ennenkuin kirje oli loppuun luettu. Kun Jertta oli saanut kirjeen loppuun luetuksi, tunsi hän olevansa kuin tulisilla hiilillä. Hammasta purren hän koetti jäykistää itseään ja väliin aina kirjettä lukien kävellä lattialla. Viimein hän kuitenkin repäisi kirjeen pieniksi paloiksi ja viskasi lattialle, jolloin puhkesi voittamaton itku. Jertta paiskautui karsinapenkille vatsalleen. Siinä hän itki kiemuroiden ja ruumistaan tuskaisesti heitellen. Lattialla kipelehtävä Mattikin oudostui tätä ja juoksi sivupenkillä istuvan äitinsä syliin ja siinä pyörein silmin, sormi suussaan, katseli Jerttaa ja väliin vilkaisi äitinsä silmiin.

Samassa aukeni ovi, ja Mikko parrakkaana, punaposkisena ja ilon hymystä loistavin kasvoin työntyi sisään. Mutta ennenkuin Mikko kerkisi virkkaa mitään, hyppäsi Jertta ylös ja kasvojaan näyttämättä kiirehti ulos ja juoksi navettaan.

Mikko katsahti hämmästyneenä jälkeen, mutta se hämmästys hälveni heti, kun Auno iloisesti alkoi:

-- Ja sinä tulit kuin varis puheillesi. Ja niin terveen näköisenä ja lihoneena kuin mikähän patruuna.

-- Etkö sinä ole nähnyt kirjeistäni, että saattaa sillä hoidolla terve ihminen lihoakin? sanoi Mikko päällysvaatteita riisuessaan.

Saatuaan naulaan päällysvaatteensa lähti Mikko ojennetuin käsin tulemaan Aunon luokse ottaakseen Matin syliinsä ja sanoi:

-- Lihonutpa tuo on Mattikin, ja ethän tuota ole karvakato sinäkään.

Matti kääriytyi kuitenkin syliksi äitiinsä ja hätäisin silmin rupesi nyhkimään itkua. -- Sehän on isä, jota me yhdessä olemme niin usein muistelleet ja ikävöineet, sanoi Auno Matille. -- Nythän se tuli. Tuon parran tähdenkö sinä et tunne. Menehän nyt isälle tahi tuonne lattialle juoksentelemaan. Matti jo saattaa juoksennellakin, niin että minä pääsen kahvin keittoon.

Sen kuultuaan rupesi Matti hymyilemään ja ojensi kätensä Mikkoa kohti.

Mikko ottikin Matin äidiltä ja istuttuaan penkille istutti Matin polvelleen, jossa Matti pyörein silmin rupesi silittelemään Mikon tummanruskeata partaa ja hoki: »Palta, palta, palta». Mikko kysyi partaa yhä silittelevältä Matilta: »Onko sinulla ollut minua ikävä?» »On», sanoi Matti tuskin kuuluvasti. »Onkos äidillä ollut ikävä?» »On», sanoi taas Matti tuskin kuuluvasti ja painoi päänsä Mikon rintaa vasten. Samassa Auno toi kahvipannun pöydälle.

Nyt asetuttiin pöydän taa oikein istualtaan juomaan kahvia.

-- Mitä se Jertan menettely merkitsi, kun se niin kummasti käyttäytyi? Onko hän kipeä vai mikä hänellä on? kysyi nyt Mikko.

-- Sillä on sydänala ronkasta kipeä, kuten sanotaan, vastasi Auno. -- Se oli Niemelän Erkin kanssa kihloissa, mutta nyt sai Erkiltä erokirjeen. Sen sirpaleet ovat tuossa lattialla. Se siihen näkyi koskevan vähän liiaksi.

-- Hm. Siitä taudista nuori, hänen näköisensä ihminen kyllä selviää. Viisussa lauletaan: »Entinen on hyljännyt, vaan otan uuden kullan».

-- Ei taida se lääke tepsiä. Meillä oli tässä kolme kuukautta nuorimies, joka näkönsä ja kaiken puolesta on enemmän kuin Erkin arvoinen, mutta ei niin rikas. Se nähtävästi piti koko ajan mieltä päästäkseen lähestymään Jertan sydäntä ja teki siinä toivossa työtä kuin hurja: kaikki niityt niitti yksinään ja heinänteko meiltä loppui paljon ennen muita. Leikkuut oli leikattu, riihet puitu, perunat ja nauriit nostettu ennen muita. Minä koetin olla sille puhemiehenä, mutta Jertta ei kärsinyt kuulla koko puhetta. Sen näki siitäkin, että sillä oli aina Erkin uudet ja vanhat kirjeet taskussa. Niitä se luki tuon tuostaan. Sai se kirjeitä muiltakin, mutta ne se poltti paikalla luettuaan. Kyllä se on todella kiintynyt Erkkiin.

-- No, mistä syystä se sitten ero tuli?

-- Sitä ihminen kun on nuori, niin sitä on huima ja hupsu. Leikkuuaikana kylällä joka talossa pitivät leikkuutalkoita, joissa iltasella oli tanssit. Jertta ei tietysti pysynyt sieltä poissa. Semmoisissa tilaisuuksissahan ne kauniit ja norjat tytöt, jotka vielä päivällä leikkuurintamalla kykenevät ensimäistä numeroa näyttämään, luonnollisesti saavat uusia kosijoita, ja rupesikin kosimakirjeitä tulemaan ihan tulvana, mutta kaikki saivat rukkaset. Niin siitä vihasta kolme roistoa sepitti juorun, että he siellä tanssitilaisuuksissa ovat Jertan kanssa harjoittaneet aivan törkeintä salavuoteutta ja varta vasten laittoivat juoruämmät toista toisensa perään viemään sitä tietoa Niemelään. Sen arvaa, että matkalla se asia ei ole pienennyt. Muuan muijankynttyrä, joka lieneekin paras, Kerilän Inka, oli saanut sen kirjeen tuodakseen. Jo kasvoista näki, kun Inka astui pirttiin, että ei ole hyvä jalassa. Ja vaikka olisin köyteen pannut, niin ei taipunut viipymään talossa, pisti vain kirjeen Jertalle ja meni ettei häntä perää tavoittanut.

Mikon kasvot kävivät totisiksi. -- Ei luulisi, jos häntä laissa lienee oikeutta, niitten roistojen päitä silitettävän, jos tyttö on syytön.

-- Sen minä kyllä uskon, että se on viaton, sanoi Auno varmasti ja lähti navettaan käskemään Jerttaa tuliaiskahville. Mutta Jertta ei tullut, oli vain painaunut navetan loukkoon heinäläjään kutjottamaan.

Aunon tultua pöydän luokse Mikko otti lompakon povestaan, purki siitä pöydälle vihkon, jossa oli sekaisin isompia ja pienempiä rahoja, ja sanoi:

-- Pitääpä katsoa, mitä täällä on tähteenä. Tuhat markkaa jätin tullessani Lättenperille kauppasummasta.

Sitten Mikko luki rahat ja sanoi: -- Kahdeksansataa kahdeksankymmentä viisi, ja täällä kukkarossa on siksi, että yhdeksäs sata täyttyy ja vähän jääpikin. Ja tänne olen lähettänyt yhdeksän sataa.

-- Lähes kolme tuhatta vajaassa vuodessa, huudahti Auno. -- Niin sanotaankin, että joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää. On sitä meillä kumpaisellakin ollut huolta ja puuhaa, mutta ei ole kuumille kiville mennyt.

Auno vuorostaan ylpeili sillä, että hänellä oli viisi Mikon lähettämää satamarkkasta jäljellä. -- Leipämme, kahvimme ja kaiken, mitä olemme tarvinneet, olen ottanut kapaloistani, olen hoitanut lehmiä hyvin ja kirnunnut voita enemmän kuin monessa talossa kymmenestä lehmästä, lisäsi hän.

-- Nyt minä en lähde ensi talvena mihinkään, sanoi Mikko niitä Aunon tuomia rahoja sovitellessaan lompakkoonsa. -- Rupean laittamaan maata kuntoon. Ensi talven vedätän muraa pellot täyteen. Nyt ensi työkseni, jos sulaa olisi, täytyy ruveta kyntämään sänget.

-- Mutta missä se on ruuna? keskeytti Auno.

-- No, vastako sinä sitä muistat? Se on tallissa.

-- Vasta. Tässä on todellakin ollut niin monta mielessä, että en muistanut sellaista olentoa kuin ruunaa olevankaan.

-- Tallissa on ruuna, sillä oli paras kesä ikänään. Lieneekö viikon päivät ollut siinä talossa kevättöitä, jotka toimitettiin ruunalla, sitten sai kesän koloilla heinäisessä haassa, aivan kuin niityssä. Hetteestä puhkeava puro juoksee halki haan. Kun sitten yöt alkoivat jatkua ja ilmat kylmetä, olivat yöksi ottaneet talliin ja päiväksi aina päästäneet köllehtimään hakaan. Se on nyt uudella karvalla, karva lyhyt kuin hiiressä ja ojassa on lautanen. Kun nyt syksystä lähtien ruvetaan sen paloja vähän parantelemaan, niin kyllä sillä asia sujuu. Humu kuuluu eikä köyhyyttä, kun me ruunan kanssa lähdemme.

-- Vai kotona se on ruuna... No nythän me todellakaan emme ole muuta vailla kuin Jumalan siunausta. Meillä on aitassa enemmän kuin vuoden leipä ja siemen. Meillä on kauniit hinkalot venäjänkarjalaisen sanaan »helmenkarvallisie eloja». Ohra ei kasvanut kovin pitkäksi, mutta kun siihen kauttaaltaan ripisteltiin karjan lantaa, niin terä tuli hyvä, jok'ikinen pää tuli kauniisti veriinsä. Ne sitten parhaassa lemmessään ollessa leikattiin ja korjattiin kykäisiin -- ei vesipisaraa kuhilaittenkaan päälle satanut. Niistä kun tekee rieskan, niin sitä ei usko, että se on ohrista. Rukiita ei tullut kuin neljä riihtä, mutta lähtö oli hyvä. Yli kolmen hehdon lähti aina riihestä, ja ne ovat suuria ja kauniita. Niitä ei ole vielä maisteltu, mutta ei sitten enää elojen kauneudesta ole etua, jos ei niistä tule hyvä leipä.

-- Ei se näkö tavoittaan mene.

-- On niitä ollut Mäkelän aitassa ennenkin kauniita eloja, mutta on siellä nytkin.

-- Kyllä todellakin on eloja, on mistä antaa ruunallekin ja muillekin elukoille, sanoi Mikko tyytyväisesti ja lähti lompakkoaan viemään kamariin arkkuun. Ja Auno poistui navettaan katsomaan, tointuisiko sieltä Jertta tulemaan pois. Jertta ei kuitenkaan tullut navetasta ihmisten ilmoille ennenkuin huomenna silmät punaisina ja turvoksissa. Iltasella hän taas meni navettaan yöksi eikä tehnyt pirttiin vuodettaan tullakseen siihen yölläkään.

Aunokin oli alakuloinen koko huomisen päivän ja iltaista syödessä alkoi nureksien puhua:

-- Kyllä tuo Jertta menettää järkensä, ei tuota leikkiä kauan kestä. Kuuluisi haastavan käräjiin ne roistot, kun saisi asiamiehen. Tulevalla viikolla kuuluvat alkavan käräjät.

-- Eiköhän lautamies ajaisi hänen asiataan? arveli Mikko.

-- Lautamies, joka on Kerilän Ingan veli! Ei ole ollenkaan ajateltavissa, että se ajaisi. Kun ei kukaan usko, että Jertta on viaton, niin ei sen asiaa rupea kukaan ajamaan. Kukaan ei häntä puolusta, jos et sinä asetu puolustamaan.

-- Minä käräjiin!... Minä en lähde käräjiin. Minä tahdon siinä suhteessa olla isäni lainen. Se aina ylpeili, että tässä on mies, joka ei ole lakituvan kynnyksen yli jalkaansa astunut ja täksi on elänyt.

-- Mutta eihän siellä pilaannu. Ihmisiä ja vieläpä ihmisten oikeuksia vartenhan sekin laitos on laitettu. Sanotaanhan pyhässä kirjassa, että se on pahoille rangaistukseksi ja hurskaille kiitokseksi.

Tähän ei Mikko virkkanut mitään, jäi vain ajattelemaan, kun näki Aunon mielen menevän alakuloiseksi. Kauan vielä vuoteellaankin Mikko ajatteli tätä kysymystä, eteen asettui kaksi vastakkaista puolta: vastahakoisuus lähteä käräjiin ja tieto, että Jertan kohtalo ei lähtemättä selviä eivätkä miehet saa palkkaansa. Mikko joutui nyt taistelemaan sisäistä taistelua.

Aamulla ei Jerttaa ylösnousun aikana näkynyt asuinkartanon puolella ja Auno oli päähuivinsa laskenut silmilleen, minkä Mikko arvasi merkitsevän sitä, että Aunokin oli itkenyt tai itki, vaikka puheessaan salasi surunsa. Mikko teki ratkaisun ja sanoi aamukahvia juodessa:

-- Jos Jertta hankkii tohtorin todistuksen viattomuudestaan, niin minä otan huolekseni hänen asiansa esittämisen oikeudelle.

Sen kuultuaan Auno meni navettaan kertomaan tästä Jertalle, joka huvikseen kampaili ja puhutteli lehmiä. Jertta löi käsiään yhteen ja huudahti:

-- Kiitos Jumalan. Lähden tulisen paikalla kaupunkiin. -- Samassa hän syöksähti ulos, pesi kaivolla kasvonsa ja kohta nähtiin Jertan pyhäpukuisena puoleksi juosten mennä hurottavan valtatielle päin.

Huomenna Jertta palasi kaupungista ruotsinkielinen tohtorin todistus mukanaan. Todistuksen sisällöstä ei saatu selvää, eikä Jerttakaan tiennyt sanoa, mitä todistukseen oli kirjoitettu, hän tiesi vain itsensä viattomaksi ja uskoi, että tottapa se todistuskin on sitä mukaa. Mutta Mikko ei Jertan vakuutusta uskonut, vaan Auno sai pappilasta -- tai mistä saisi -- hakea ruotsalais-suomalaisen sanakirjan, jonka avulla otetaan selvä sen sisällöstä. Auno lähti sitä hakemaan ja sai kirjan jo puolimatkasta pappilaan yhteiskoulua käyvältä siltavoudin pojalta. Sen avulla saatiinkin selville, että todistus oli niinkuin ollakin piti.

Nyt Mikko määräsi toimitettavaksi haasteet kunnianloukkauksesta niille miehille ja haastatti todistajiksi kaksi niitä juoruämmiä, jotka olivat suurinta suuta pitäneet ja joille tiedettiin miesten puhuneen teoistaan.

-- Mutta siihen ei ole sen parempia kuin Kinnulan Inka ja Peltolan Hetta, sanoi Auno ihastuksissaan. -- Peltolassahan nyt kuuluu juuri olevan se paha paikka, jossa nekin miehet kortteerautuvat, kun tästä talosta on loppunut sellaisten kestipaikka.

Auno kävi nyt toimittamassa haasteet, ja kohta Aunon kotiin tultua tulla hökelti Peltolan Hetta Mäkelään, suuri suu seitsemällä sopella. Tuskin hän oli ehtinyt istua ovensuupenkille, kun jo alkoi kovalla äänellä hoveltaa:

-- Minähän sitä sain siihen Jertan kauniiseen juttuun haasteen todistajaksi, mutta minä en tiedä mitään, en enempi kuin vastasyntynyt, en tiedä mitään, tyhjään minua kuljetetaan. Ja eikä nuo miehetkään sanoneet hätäilevänsä, siinä nuo meillä nekin haastettiin. Nauroi lautamieskin sillä jutulla, vaan käydähän sitä käsketyn pitää, minkä lautamiehenkin. Sen minä sanon, että minä en tiedä en kerrassa mitään.

-- Mitä te sitten hätäilette, kun te ette tiedä mitään? sanoi Auno hieman naurahtaen.

-- En hätäilekään, mutta sen minä sanon, että minä en tiedä mitään, ja sen sanon, että kyllä jaksavat nekin käräjiin vaatijat voittonsa korjata.

-- Tiedättepähän, vaikka ette sano tietävänne, sanoi Auno hieman ivallisesti nauraen.

Hetan ennestään mustanpunakat kasvot kävivät Aunon sanasta vieläkin mustemmiksi, ruskeat silmät liikkuivat tulisesti, ja hän sävähti:

-- Sen minä sanon, että oikean ihmisen ei tarvitse käräjistä kunniataan haparoida eikä sieltä koko korkene. Silloin on jo kunnia vähänä, kun sen viimeisiä rippeitä pitää käräjistä keräillä.

Sen sanottuaan Hetta puoleksi lentämällä leimahti ulos, ja pitkässä kaulassa oleva pää kahden puolen toihuillen mennä hutmelti Keskitaloon vievää tietä.

Kymmenes luku.

Käräjät alkoivat kirkonkylässä. Tuomarina oli vakinainen kihlakunnan tuomari, vanhapoika, jonka tiedettiin suhtautuvan erityisen myötätuntoisesti naisiin ja lapsiin. Ei yksikään lapsenruokkojuttu ollut päättynyt muuten kuin lapsen hyväksi. Mikko tunkeutui tuomarin puheille rakennuksen perimpään kamariin, jossa tämä toimetonna keinutuolissa hiljalleen keinutteli itseään ja pitkää harmaansekaista partaansa käsillään veteli rinnalleen metson pyrstön laiseksi kiihotukseksi, jommoiseksi se näkyi jo ennen taivutetun.

-- Olen ensi kertaa käräjätalossa, sanoi Mikko arasti ja syvään kumartaen. -- Asianani on täällä saada esiin kirjoitetuksi erään neidin juttu. Eräät ilkeät miehet ovat soimanneet häntä törkeästä salavuoteudesta, mutta neidillä on viattomuustodistus, tohtorin antama, jos saan kunnian teille näyttää.

-- Ei, ei. Esittäkää se oikeudelle, kiirehti tuomari sanomaan, ja tuuheitten kulmakarvain alla olevat vesiharmaat silmät välkähtivät ihastuksesta.

-- Jos minä saisin sen asian joksikin määrätyksi päiväksi, niin ei minun tarvitsisi olla joka huutoa kuulemassa, ehdotti Mikko.

-- Antakaa siellä sen lautamiehen, joka on haasteen toimittanut, kirjoittaa se listalleen, niin minä täällä jakaessani asioita asetan sen neljänneksi käräjäpäiväksi. Tämä on ensimäinen, sanoi tuomari ja lyijykynällä kirjoitti pöydällään olevaan paperiin.

Mikko palasi isoon saliin, missä kukin lautamies oman pöytänsä ääressä kirjoitti asioita listalle. Mikkokin työntyi asianomaisen lautamiehen luo, työnsi sille sisäänkirjoitusrahat ja sanoi varmasti:

-- Se Jertta Turusen asia on kirjoitettava esiin.

Kaikki huoneessaolijat rähähtivät ilkeään nauruun ja joku sanoi: »Tuleepa, näemmä, näihin käräjiin oikeitakin asioita. Saadaan täällä vielä harjaisiakin juoda».

-- Älkäähän nuolaisko ennenkuin tipahtaa, sanoi Mikko jyrkästi ja kysyi: -- Tuliko se nyt se asia kirjoitetuksi esiin?

-- Tuli ja lujaan tulikin, sanoi lautamies jäykästi, kun kuuli Mikon äänestä, että leikki on poissa.

Tuo käräjämiesten ilkeä nauru meni Mikon koko olennon läpi ja kovetti mielen uhmaavaan vireeseen. Lähtiessään kävelemään kotiin oli Mikko samalla selvillä siitä, ettei Jertta saisi puolustajaa muualta.

* * * * *

Neljäs päivä oli tullut. Tiedettiin, että oikeus rupeaa istumaan vasta kymmeneltä. Mikko ja Jertta varustautuivat vain siksi ajoissa, ettei liikoja tarvitsisi olla muiden ilveilyjä kuulemassa. Mikko kävi katsomassa käräjähuoneen seinälle naulattua listaa, ja näki että Jertan asia oli kolmantena. Nyt menivät Mikko ja Jertta odotushuoneen loukkoon rinnakkain istumaan. Toisella puolen huonetta Jertan vastaajat todistajineen leikillisessä naurussa kuhisten pitivät koko käräjäväkeä hyvällä tuulella. Ylinnä kuului Peltolan Hetan ääni.

Mikosta ja Jertasta tuntui raskaalta, kun heidän ei käynyt puolustautuminen sanoilla. Mutta kohta huudettiin asia esiin. Mikko ja Jertta menivät oikeushuoneeseen, missä tuomari leveäpartaisena ja rauhallisen näköisenä kuin Rooman paavi selkäkenossa keinutuolissaan istuen hiljalleen keinutteli itseään. Mikko ja Jertta asettuivat oikeuspöydän eteen rinnakkain seisomaan juuri kuin vihille. Tuomari silmäili kauan siitä yli pöytänsä Jerttaa ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Sitten hän kumartui kirjoittamaan sekä kantajat että vastaajat pöytäkirjaansa, oikaisi taas selkänsä ja vieläkin Jertan vartaloa silmäiltyään kysyi ystävällisesti: -- Mitä te nyt sanotte?

Mikko hieman selvittääkseen ääntään rykäisi ja sanoi: -- Nämä miehet ovat sanoneet tämän neidin kanssa harjoittaneensa salavuoteutta, ja tämä neiti tahtoo nyt nämä miehet langetettavaksi kunnianloukkauksesta lailliseen edesvastuuseen.

Tuomari kirjoitti tämän pöytäkirjaan, kääntyi miesten puoleen ja silmät säkenöiden kysyi karkealla äänellä:

-- Oletteko puhuneet sellaista tästä neidistä.

Miehet nähtävästi olivat jo valmistaneet yhteisen lauseen, koska nyt tuli kuin yhdestä suusta:

-- Olemme sanoneet, ja olemme sanoneet totta, meillä on todistajat.

Nyt Mikko kaivoi taskustaan tohtorin todistuksen ja ojensi sen tuomarille. Miesten kasvot tulehtuivat, he rupesivat katselemaan toisiaan. Tuomarin tummat kasvot tulistuivat sitä mukaa kuin hän eteni lukemisessaan. Kun tuomari sai luetuksi, heitti hän vihaisesti paperin pöydälle ja leimasimellaan rusautti siihen oikeuden leiman. Silloin Taavetti sanoi kaikkien puolesta:

-- Me tahdomme kuulla, mitä siihen paperiin on kirjoitettu. -- Mutta tuomari tömisti kumpaisellakin jalallaan lattiaan, niin että koko käräjätalo tärisi ja vihasta sähisten käski ulos.