Chapter 8

Kun Risto nyt sanoi Suomen herralta terveiset, pääsi Venäjän herran suusta huutava ihastus. Kaksin käsin hän sulki Riston syliinsä ja tahtoi suudella, koko mies näytti olevan täynnä sydämellistä iloa.

Kun päivä ei ollut päivällisen kohdalla, niin lähtivät miehet joukollaan viemään rajaa eteenpäin, kunnes tulisi vastaan vesipaikka. Mutta Venäjän herra pidätti Riston puhetoverinaan ja tahtoi saada hetimiten kerrotuksi kaiken, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun Suomen herra täältä lähti.

Päivällistulella sai Risto kuulla asian oikean laidan ja hän ilmoitti silloin Venäjän herralle, että tämä oli asettunut rosvoja puolustamaan ja että Mikko oli nimismiehen palvelija ja saattoi hänen puolestaan vangita paitsi rosvot myös heidän auttajansa, jonka hän saattaisi vieläkin antaa Suomen viranomaisten käsiin, jos tahtoo.

Nyt Venäjän herran ruskeat silmät muuttuivat hätäisiksi, hän ymmärsi olevansa verkossa. Mikko oli hänelle hyvänä vain saadakseen hänet seuraamaan itseään, kunnes voi jättää hänet viranomaisten käsiin. Nyt hän antoi Riston kertoa Mikolle, että hänet oli petetty, lappalaiset olivat muka hänelle kertoneet, että porot olivat omia, suomalaisilta ostettuja, ja sen vuoksi niillä oli korvissa suomalaisten merkit. Sitten Venäjän herra kättä puristaen Riston avulla pyysi Mikolta anteeksi erehdystään, ja kun Mikko oli luvannut olla asiasta kantelematta, pyysi Venäjän herra saada kirjoittaa taskukirjaansa Mikon ja Mikon vaimon nimen ja osoitteen, jolla saa postilähetyksen Mikolle lähetetyksi. Hän muka aikoi lähettää Mikolle ja Mikon vaimolle kallisarvoiset joululahjat, joihin antaa piirtää kumpaisenkin koko nimet. Mikko kiitti nyt kättä puristaen Venäjän herraa ja taputti olkapäähän.

Neljäntenä päivänä saapui rajalle Pentti ja Teppo tuoden lämpimät terveiset nimismieheltä. Pentti kaivoi taskustaan rotisevan satamarkkasen, ojensi sen Mikolle ja sanoi:

-- Tämän lähetti teille nimismies vaivastanne palkkioksi, ja sitä pahoili, kun ette sitä Venäjän herraa tuoneet samalla tänne. Olisi opetettu tuntemaan Suomen lakia.

Venäjän herra tahtoi tietää mitä merkitsi satamarkkasen lähetys Mikolle. Risto selitti nyt sen juurta jaksain Venäjän herralle. Sitä kuullessa herran silmät taas tulivat hätäisiksi ja ennestään ruskeat korvalliset kävivät vieläkin ruskeammiksi. Hän puhui melkein hätäisesti muutamia sanoja Riston kanssa. Sitten Risto kääntyi Mikon puoleen ja sanoi:

-- Herra pyytää kysymään, onko nimismies käskenyt vangita hänet ja vangitseeko Mikko hänet.

Mikko tarttui Venäjän herran käteen ja sitä lämpimästi puristaen sanoi kovalla äänellä:

-- Minä kun olen luvannut olla kantelematta, niin minä en vangitse teitä, ja kun minä en teitä vangitse enkä vaadi vangitsemista, niin kukaan ei teitä Suomessa vangitse, ellette tee uutta rikosta.

Kun Risto tulkitsi Mikon sanat Venäjän herralle, niin herralta hyrskähti sydämen pohjasta kohoava ilon sysäys ja silmien nurkkiin ilmestyi kirkkaat kyyneleet. Oikein kaksin käsin hän nyt taputti Mikkoa olkapäihin ja sanoi ystävällisesti jotain, minkä Risto suomensi: »Sinä jalomielinen herra, pidän teidät muistossani». Sen jälkeen oli Venäjän herra aina hyvällä tuulella ja iloisena. Hän ei näyttänyt muistavankaan niskassaan kannettavaa nyrkinkokoista veripahkaa.

Kun kaikki miehet nyt olivat kotiutuneet rajalle, rupesivat he yhteisellä kiireellä jouduttamaan rajaa Kemijoen latvan jokihaaraan, ollakseen siellä ennenkuin Suomen herra tulee sinne levähtelemään uutta, kaikkein vaikeinta taivalta varten, minkä tiedettiin olevan Paatsjoelle mennessä, ja onkimaan jokihaaran harreja, rautuja, nieriäisiä ja tammakoita. Yhdeksäntenä päivänä Suomen herran lähdöstä olivat jo miehet jokihaarassa. Aamusella ennen auringon nousua oli taivas ruvennut hikeytymään, koko ilma hämärtyi kuin auringon pimetessä ja kävi yhä raskaamman näköiseksi. Juuri kun miehet saapuivat jokihaaraan, rupesi tuulemaan raskaasti, satamaan taivaan täydeltä ja ukkonen siellä täällä laimeasti jyrähteli.

Vettä tuli taivaalta aivan kaatamalla. Tuuli kuljetti sitä harmaana tuiskuna metsän lomia myöten, eikä minkäänlainen metsä voinut suojata tältä vesiryöpyltä. Siitä huolimatta miehet kuitenkin laittoivat sankkaan aarniokuusikkoon vankan nuotion palamaan. Tuulen puolelle tehtiin syltä paksu seinä kuusia vasten pystytetyistä parin sylen korkuisista kuusista. Nyt tämä seinä suojasi tuulen, ja rintimaisia kuusia myöten valui satanut vesi alas, joten majaan ei tullut yhtään vettä. Siihen kuusten sammaleiselle juurelle, missä ei muuta roskaa näkynyt kuin kuusista karisseita suuria pörhistyneitä käpyjä, asettuivat miehet nuotion paisteessa kuivailemaan itseään. Siihen ystävällisesti naurua hörhöttäen iloisin naamoin ja pölisten tuli Venäjän herrakin joukkoon. Hän oli iloissaan siitä, että jouduttiin tänne sateen ajaksi ja päästiin näin hyvään suojaan, jossa ollaan kuin Novgorodin parhaassa hotellissa.

Lappalaisten teurastamia parhaimpia lihoja oli otettu mukaan, ja vaikka oltiin kalaveden rannalla, laittoivat miehet kolme kattilallista lihaa tulelle. Tätä lihavelliä Venäjän herrakin särpi ja ihastuksissaan pölisi, ettei Novgorodin parhaassa hotellissakaan ollut saanut parempaa lientä.

Koko yön satoi vettä. Sateen ja tuulen kohina milloin hurjemmin, milloin hieman laimeammin kuohui metsässä. Mutta majan asukkaille ei satanut pisaraakaan, ainoastaan kuusien juuret nutjahtelivat nukkujain alla ja nuotion liekki hulmahteli puolelle ja toiselle, juuri kuin olisi tahtonut kaiottaa sääsket pois kumpaiseltakin puolen. Aamusella, kun aurinko alkoi nousta, taukosi sade, pilvet ohenivat ja tuuli kuoleutui aivan tyyneksi. Suurena, ihanana kultapyöränä kohosi vuorien takainen aurinko, jonka kellahtavan kultaista lämpöä nyt myrskyn ja sateen puhdistama luonto ahmien näkyi hengittävän keuhkoihinsa. Luonnon valmistamaa juhlapöytää eivät nauttimatta sivuuttaneet joen harrit, taimenet, raudut, nieriäiset eivätkä tammakotkaan, vaan kilpaa molskien ja mäiskähdellen nokkivat joen pinnalla lehvottavia tai horisevia perhosia ja muita hyönteisiä. »Noille nälkäisille täytyy tarjota terästä», sanoi Väinö aamukahvinsa juotuaan, ja kohtapa olikin joka mies joen rannalla vapa kädessä viskelemässä ja vetämässä onkeaan. Yksi ja toinen harrin känttyrä, raudun sirkka, nieriäisen palko, taimenen kämpäle ja tammakon penikka lensi rannan mättäikköiselle penkereelle. Venäjän herrakin oli saanut ongen; hänkin rannan mättäällä seista kamotti ja toisten esimerkin mukaan viskeli ja sinne tänne kuljetti onkeaan. Vetäessään silloin tällöin harrin tai tammakon penikan rannalle hän pölisi ihastuksissaan, juuri kuin lehmän olisi saanut.

Se toimi oli kaikista niin mieluista, että unohtivat syöntinsäkin, eikä kukaan pitänyt mielessään, mitä kaloja ja montako oli saanut. Päivä oli jo puolen rinnassa, kun Mikko näki, ettei siitä tästä hommasta toista päätä tule. Hän nousi korkealle mättäälle ja tukkilaisen tapaan kovalla äänellä huusi: »Kello s-o-o-i.» Silloin miehet kokoilemaan kaloja, minkä käsissään saattoivat tuoda, ja laittamaan kalakeittoja tulelle. Venäjän herrallakin oli suuri kyhmyniskainen harrin känttyrä, taimen ja tammakko kourissa, kun hän nauraa hohottaen tuli jälempää muita tulille. Hän pyysi Ristoa keittämään hänelle erityisen kalakeiton. Pian Venäjän herra jo katkeamaton naurun hymy kasvoissaan hoiteli kattilan alla palavaa tulta tuntien povessaan kutsumusta keiton jouduttamiseen.

Miehillä oli nyt kaloja valtainen koko. He eivät tienneet itsekään, mitä niillä tehdä. Entistä suolattua lohta oli enemmäksi kun yhdeksi viikoksi, ja Aaro tiesi, että matkalla Paatsjoelle tulee melkein joka päivä vastaan pieniä jokia, joista saa rautuja ja tammakon penikoita niin paljon kuin haluaa. Vain taimenien parhaat kohdat suolattiin matkaan otettavaksi, muut kalat jäivät rannalle läjään odottamaan Suomen herran määräystä. Herran piti aikomuksensa mukaan viimeistään tänään tulla. Yksi ja toinen kävi joen rannalla kuuntelemassa, eikö alkaisi kuulua tulijain ääniä, mutta sieltä ei kuulunut mitään sinä päivänä eikä vielä huomennakaan. Vasta ylihuomenna puolenpäivän rinnassa alkoi joelta kuulua kolinaa ja puheen pälinää. Kohta joen mutkan takaa ilmestyi ruskea venhe ja kohta toinenkin, joita miehet sauvoimilla joen pohjasta työntelivät. Nauraen ja kovalla äänellä pölisten Venäjän herra nyt etumaisena vökelti rantaan, missä Suomen herra olikivuoteeltaan konkoi pystyyn ja alkoi kömpiä rannalle.

-- Tässä on matkan pää, ei juokse pituuttaankaan eteenpäin, sanottiin kun keula oli tärähtänyt rantaan. -- Mikko sai nyt Suomen herralta kuulla niiden lappalaisten kohtalosta, jotka tämä oli nähnyt nimismiehen kotona. Oikein oli sääli raukkoja, kun oikeitten ihmisten vaatetta ei ole rihmankiertämää päällä muuta kuin niissä neljäntuulen lakeissa vähäisiä viilekkeitä. Karvaiset poronnahkapukineet kesähelteelläkin ja mitten poimuissa kitisee syöpäläisiä niin paljon kuin sopii. Venäjän herrakin sai nyt kuulla, että lappalaisia oli lähdetty kuljettamaan Merikosken kaupungin linnaan, kunnes virkateitse saadaan niitten papinkirjat ynnä muut asiaan kuuluvat tiedot, jolloin ne sitten haetaan oikeuden tutkintoon.

Venäjän herra alkoi taas peloissaan kertoa, miten hänet oli petetty, ja pyysi päästä matkustamaan Suomen herran mukana täältä pois, kun hänelle ei tullut miehiä.

Tuliaiskahvia odotellessaan Suomen herra kyseli, miten raja on mennyt vanhoihin merkkeihin tuntureissa ja missä se on menossa. Kun hän sai kuulla, että raja on hyvästi kohdannut merkkipaikat ja että se on hyvän matkaa Korvapuolitunturista Huurupäätunturiin menossa, sanoi hän palaavansa takaisin venetietä ja sieltä aikojaan myöten matkustelevansa Inarin kirkonkylään, josta toimittaa venheet Paatsjoelle. Niillä on kaikkien miesten tultava kirkonkylään kylpemään ja puhdistelemaan itseään, kun ei täällä jääkylmässä joen vedessä voi uidakaan. Kuullessaan, että herra lähtee takaisin ihmisten ilmoihin ja lupaa viedä kirjeen postiin, Mikko kaivoi laukustaan kirjoitusneuvot ja taskukirjansa kannella kirjoitti kirjeen kotiin sillaikaa kun Timo toimitti kahvia juotavaksi ja venhemiehet kalakeittojaan syötäväksi.

Suomen herra oli tuliaiskekkeriksi varustanut matkaansa monenlaisia sokeri- ja vehnäleivoksia. Kun kahvi oli kaadettu kattilasta pannuun ja pannusta kuppiin, alkoivat miehet juoda sitä herran käskystä vehnäleipäkimpaleitten ja monenlaisten kompiaisten kanssa. Ja vinhasti nyt miesten suut pulluilivatkin kahvia ryyppiessä. »Yhdeksän ei yhtä odota», huomautettiin Mikolle, kun tämä yhä viipyi kirjoittamassa, vaikka kaikki muut olivat jo saaneet juoduksi. Mutta Mikko ei heittänyt kirjettään kesken, vaan sanoi: »Viipyneen eväät parahat.» Saatuaan kirjeensä valmiiksi ja annettuaan sen herralle vietäväksi postiin pääsi Mikko yksinään juomaan viimeksi ja sai loput leivoksista panna matkaevääkseen.

Aaro sai arvioida, milloin olisi Paatsjoelle toimitettava venheet ja opas. Viimeistään neljän viikon päästä arveli hän oltavan siellä. Mutta opas saa venheineen olla jo puolen neljättä viikon päästä paikoilla. Hän yksinään on joutilaampi odottamaan. Asettukoon hän noin kahdensadan sylen päähän Paatsjoen niskasta jokea alas. Sillä Olostunturista Kallopäähän katsoen näyttää raja niiltä paikoin menevän poikki joen.

Suomen herra kiirehti lähtöään joutuakseen huomenillalla Martinkylään yöksi. Miehet saivat nyt ottaa venheistä ruokatavaransa: kolme sadankilon säkkiä leipiä, kolme takkaa kuivia poronlihoja, kolmen kapan pussin suoloja, kolme kymmenen kilon pyttyä voita, viiden kilon pussin kahvia, kaksi isoa toppaa sokeria ja Mikolle erittäin kymmenen kilon pussi parhaita riisiryynejä.

Kun tavarat oli otettu venheestä, käski Suomen herra venhemiesten ottaa toiset puolet hänen vuodeoljistaan ja laittaa toiseen venheeseen Venäjän herralle samanlaisen vuoteen kuin hänellä itsellään oli.

Oltiin lähtöä varten jo seisovillaan, kun Venäjän herra tarttui Mikkoa käteen ja sitä lämpimästi puristaen ja ystävällisesti pölisten vakuutti lähettävänsä lupaamansa joululahjat ja oman ja vaimonsa valokuvan ja erittäin kellonvitjoissa kannettavan kalliin koristeen, johon on piirretty Mikon nimikirjaimet.

Mikko sen kuultuaan kumarsi kiitokseksi, mutta samalla sanoi:

-- 'Lupa ei taloa hävitä', sanotaan. Nuo kauniit lupaukset ovat vain sitä, että niitten varjossa pääsee livistämään rauhassa omaan maahansa.

Kun Suomen herrakin oli hyvästellyt kaikki miehet ja toivottanut terveyttä näkemiin, lähtivät herrat ja venhemiehet rantaan, kaikki miehet saattoivat lähtijöitä rantaan ja kun venheet olivat kääntyneet matkalle, alkoi joka mies huiskuttaa mikä hattuaan, mikä nenäliinaansa, mihin vastaukseksi herratkin heiluttivat nenäliinojaan, kunnes venheet kiertyivät niemen taa. Silloin miehetkin lähtivät tulille valmistamaan rajalle lähtöä. Kohtapa nähtiinkin kolmetoista raskastaakkaista miestä, Aaro etumaisena, lähtevän Huurupäätunturia kohti ja katoavan metsään.

Huurupäätunturin juurelle pääsivät miehet vasta huomenna, matkalla täytyi olla yötä. Mutta sillä tempulla, että mentiin suoraan Huurupään juurelle, lyheni eväänkantomatkaa enemmän kun kolme peninkulmaa. Nyt he saattoivat tyhjinä miehinä hakea rajan sinne, kaikki miehet kirvesmiehinä.

Siitä yöpaikasta lähtiessä miehet tekivät sopimuksen, ettei pidetä pyhää eikä arkea, vaan lyödään rajaa hengentulleen edestä päivät päästänsä. Lyötäisiin yötkin, mutta Mikko ei voi antaa tietä, minkä vuoksi se aika nukutaan ja päivän valjetessa ollaan valjaissa.

Kävikin niin, että ennenkuin näkyi yhtään venhemiestä rajansuun seudulla, oltiin Paatsjoella onkimassa Paatsjoen lohia. Vasta kolmen päivän perästä tulivat venheitten tuojat. Miehistä olivat silloin muutamat ihan hämmennyksissä viikonpäivistä. Venheitten tuojilta täytyi Mikonkin kysyä, mikä viikonpäivä siellä Inarin kirkon kylässä on tänään. Mies naurahti ja sanoi:

-- Siellä on tänään perjantai ja huomenna on lauantai, mutta mikä teillä täällä lienee?

-- Me otamme sen Inarin ajanlaskun käytäntöön. Olkoon meilläkin tänään perjantai, sanoi Mikko.

-- Perjantai? Päästäänkö huomenillaksi kirkonkylään? kuului miesjoukosta ääni.

-- Päästään, kun ollaan ahneina, sanoi venhemies. -- Nyt auttaa tuuli, on ihan peräntakainen, kun vain pysyisi tuolla.

Miehet olivat jo ennakolta laittaneet eväittensä tähteet, kirveet ja kattilat metsän sisään tehtyyn majaan. Laukuissa oli vain parin päivän eväs. Nyt miehet eivät käskyä odottaneet. Kiireimmän kautta he kantoivat rannalta kuusen oksilla peitetystä läjästä kolmekymmentä suurta lohta venheeseen ja peittivät kuusen lehvillä, sitten toimittautuivat laukkuineen venheisiin ja niin työnnyttiin matkalle. Parisataa syltä täytyi virtaista joen rantavettä mennä sauvomalla, mutta kun oli päästy joen niskaan, nostettiin purjeet. Silloin kaksi suurta selkävenhettä lähti rinnakkain pakenemaan ensimäistä saaren salmea kohti.

Kiihtyvä itätuuli pilvisen taivaan alla ikäänkuin lennätti venheitä salmesta salmeen, mistä aukeni näkymään korkeita paljaspäitä tuntureita, jotka kuin taikavoimalla siirtyivät sivulle ja uusia aukeni eteen. Matka näytti eksyksissä kulkemiselta, mutta perämiesten kasvoissa ei näkynyt vähintäkään arkuutta. Melan ponnesta pidellen hallitsivat he venheitä. Keltainen vaahto kohosi venheitten vierissä. Mikko viimein kysyi perämieheltään: -- Onko tämä nyt sitä kuuluisaa kaksitoista peninkulmaa pitkää ja kahdeksan leveää Inaria?

-- On, tämä on juuri sitä. Tämä on täynnä saaria, sanoi perämies tyynesti ja silmät rävähtämättä katsoi venheensä käyräkokkaisen nokan yli matkan suuntaa.

-- Kuinka kauan luulette kestävän, ennenkuin ollaan kirkonkylässä?

-- Jos tätä menoa kestää ja tuuli pysyy tuolla eikä tyynny, niin huomenaamuna ennen ihmisten ylösnousua ollaan kirkkorannassa.

-- Silloinko on kaksitoista peninkulmaa kuljettu?

-- Eikö tätä liene viisikintoista, vielä suden hännällä mitattua, sanoi perämies tyynesti.

Taivas hämärtyi paksunevaan sileään pilveen ja tuuli kylmeni. Näytti tulevan illaksi oikein kylmä itäsade. Mutta vasta puolen yön aikaan rupesi hienosti tihuttelemaan vettä, joka hiljalleen muuttui raskaammaksi sateeksi. Viluaan ilmaisevat miehet kyyristyivät nuttuihinsa, missä venheen laita suojasi tuulelta, ja vaikka vilu yhtämittaa hienosti värisytti ruumista, niin somalta vain tuntui, kun venhe aaltojen keinuttamana sihisten ja kohisten halkaisi vettä. Ja kuten perämies oli sanonut, oli aamulla tuskin aurinko vielä ylhäällä, kun edestä ilmestyi pappilan maalattu kartano ja harmaa, matala kirkontorni näkymään. Ne rupesivat juuri kuin rautatiejunan vauhdilla tulemaan vastaan. -- Kun tultiin rantaan ja noustiin venheistä, rupesi jokainen mies värisemään vilusta niin että äänikin värisi. Alettiin kiirehtiä talojen suojiin. Perämies tiesi, että Suomen herra asuu pappilassa. Siksi Mikko meni pappilaan päästäkseen siellä perheen pirttiin sisälle. Mutta pappilan suuri jäniskoira puhalti portaan alta esiin ja nähdessään nuotion savusta mustuneen oudon miehen se nosti niin tavattoman haukunnan, että siitä melusta valveutui koko talon väki ja samalla Suomen herrakin. Hän katsoi akkunasta ja näki Mikon koiran ahdistamana kartanolla. Herra kun huomasi Mikon värisevän vilusta, niin haki palvelijan käsiinsä, toimitti sen kahvinkeittoon niin kiireesti kuin mahdollista. Pian palvelija höyryävät kahvikupit tarjottimella tulla sipsutti huoneeseen, jolloin herra viittasi ensiksi tarjoamaan Mikolle. Kun herra kahvia juodessa kuuli, että miehet olivat pyhänsä arkensa työtä tekemällä voittaneet aikaa niin paljon, että enemmän kuin kaksi vuorokautta ennen venheitten tuloa oli jouduttu joelle, sanoi hän:

-- Nyt saatte levähtää ainakin tulevaan keskiviikkoon ja kylpeä joka päivä. Sen näytte sietävänkin, kovin on kaulanne ja korvanne nokisen näköiset.

-- Sitä kun aina väliin täytyy sääskien ahdistamisen takia hipua pikiöljyä, ja aurinko paahtaa siihen, niin täytyyhän sitä mustua, sanoi Mikko hieman nureksien.

Mikko vei sitten herran rantaan katsomaan venheessä olevaa lohien paljoutta. Herra ihmetteli tavatonta saalista. -- Lohiako ne ovat kaikki? kysyi hän.

-- Lohia ja niitä oikeita Valkeanmeren lohia. Niitä on kolmekymmentä kappaletta, ne saatte te käyttää mihin tahdotte. Me olemme syöneet lohia niin kylläksemme, että enemmän peloittaa kun haluttaa, sanoi Mikko päättävästi.

-- Mutta mitä sanovat toiset miehet?

-- Eivät sano mitään, kyllä näille minä saan olla isäntä.

-- Kun asia niin on, niin minä annan majatalooni, pappilaan, noista puolet ja loput kahtia nimismiehelle ja metsäherralle. Ja suuhan se olisi lukkarillakin, mutta pappilasta saakoon hän osansa.

Kylmässä sateessa vastarannassa eivät Mikko ja herra viipyneet kauan, vaan lähtivät taloon.

Kirkkoherrakin oli jo sillä välin noussut ja ensi töikseen kuultuaan odottamattomasta lahjasta lähti heti rantaan katsomaan lohiaan.

Yhdeksäs luku.

Mäkelässä oli heinänteko ollut nyt kaksi kokonaista viikkoa aivan seisauksissa, kun oli vain satamistaan satanut. Väliin oli yrittänyt ilma kuivamaan, mutta samalla tupsahtunut uuteen pilveen ja lientynyt sateeseen. Alituinen sade ja töitten edistymättömyys tekivät Aunon mielen raskaaksi, mitä lisäsi katkeamaton, eroamaton kysymys, missä on Mikko, ja Mikon viime kirjeen sanat: »Et osaa minulle kirjoittaa.» Usein herahti silmiin kyyneleet huomaamatta, juuri kuin omia teitään. Nyt oli pyhä ja naapurin kirkkomiehet toivat postista kirjeen, jonka kuoressa näkyi Mikon käsiala.

Henkeään pidättäen Auno avasi kirjeen ja alkoi ahmien lukea ja kun sai loppuun lukeneeksi, alkoi uudestaan. Mitä useammin hän luki, sitä enemmän yleni mieli, ja juuri kuin sen kirjeen tuomana yleni ilmakin. Ilta-aurinko laskeutui kirkkaaseen poutaan, eikä huomenaamuna auringon noustessa näkynyt pienintäkään pilveä. Auno joudutti nyt entistä aikaisemmin aamukahvin, jota juomaan ei Juhaniakaan tarvinnut herätellä. Kenkäjalassa ja lähtöön valmiina tämä odotteli kahvin joutumista ja ilmaa katsellen tuumaili:

-- Näyttää siltä kuin tänäpäivänä saisi niiton halunkin itsestään pois.

-- Niinpä näyttää, sanoi Auno kopperehtaessaan kahvinjuontikompeita pöydälle.

Pouta oli huomennakin, ja nyt pantiin pukaten pakaten lato täyteen Juhanin eilisiä niitoksia. Tyytyväisenä istui Auno mättäälle ja sanoi tovereilleen:

-- Jospa olisi Luojalta se armo, että tämä viikko olisi poutaa, niin meidän heinäntekomme menisi kuitiksi.

-- Mistä meillä koko viikoksi olisi heinäntekoa? sanoi Juhani. -- Kun tuo ala tuolla lahdenperässä lienee aholaisten, niin eihän tässä ole kuin kaksi kokonaista alaa. Tämän alan tähteen pyyhiskelen tässä tänä iltana, tuo menee huomenna, tuo viimeinen ylihuomenna ja silloin ollaan selvät tervaksista.

-- Tuota perkkiöalaa et, kuule, pyyhkäisekään päivässä, sanoi Jertta, -- siinä on kantoja, kun se on isävainaan perkkaama.

-- Isämeidän perkkaama. Enhän minä kantoja niitä, älä luulekaan. Minä niitän vain heiniä, kannot jätän sinun isämeidällesi, jatusti Juhani virnistellen ja lähti niittämään.

Auno istui vielä Jertan kanssa ja he katsoivat varsin tahallaan, kun Juhani rupesi niittämään ja niitti kuin kilvassa.

-- Se kunniakseen koettaa, kun tietää ettei yhdessäkään talossa tällä viikolla lopu heinänteko, päästä ensiksi irti, vaikka on yksinään varsinaisena niittäjänä, sanoi Jertta.

-- Hm! Uskonpa, ettei Juhani paljaasta rahapalkasta olisi noin ahne ja kaikessa kotiinpäin. Tässäkin sadeviikolla paikkasi latojen kattoja ihan itsestään. En älynnyt esittääkään. Luulenpa, että Juhani toivoo sinusta parempaa palkan lisäystä kuin rahaa.

-- Minusta? Hui, hai! Jo on mies mieltä vailla, kun siinä toivossa puskenee.

-- Niin, mutta luuletko Niemelän Erkistä saavasi paremman miehen? Uneksit pääseväsi rikkaaseen taloon miniäksi, mutta muistahan sananlasku: »Niin on miniä miehelässä, kuin on koira kahlehissa». Kaksi köyhää on paljon onnellisemmat kuin rikas ja köyhä yhdessä. Kyllä Jumalalla on rikkautta, kun kahdella köyhällä on rakkautta.

-- Heitä jo höpinäsi! Akkaiselle puhemiehelle pannaan halko häntään.

-- Elähän sano! Minä olen kuitenkin yötä vanhempi ja askelta etempänä.

-- Pianhan minä sen tavoitan ja joudun edellesi.

-- Hyvä kun jäljessä pysyisit!

-- Tokihan tuossa kiireessä. Yhdestä aisasta on reki perässäsi tänäkin kesänä, toisen aisan vetäjä kiipeilee Lapin tuntureilla revontulia haistellen. Semmoinen se on sen kahden köyhän kohtalo, osa ja arpa. Mutta köyhä kun pääsee rikkaan kainaloon, niin on kuin herran kukkarossa.

-- Sinä puhut niinkuin sinulla ei olisi poskiluitakaan. Minullako olisi reki yhdestä aisasta perässä. Etkö tiedä, että meillä on kumpaistakin aisaa vetämässä mieheni lähettämät satamarkkaset. Minä vain työnnän rekeä sitä mukaa kuin jaksan, ja maa on kasvamassa leipää vetäjälle ja työntäjille. Mutta sinulle ei Niemelän pellot kasva muuta kuin kuivan, kaunaisen, kyynelillä kasteltavan kannikan.

-- Tiedätkö varmaan vai sanotko summassa? sanoi Jertta ja lähti haravoimaan Juhanin niitoksia.

Perjantaina ei Auno tullut niitylle, vaikka Juhani ja Jertta olivat manailleetkin, että saataisiin haravat ja viikatteet tuoda iltasella kotiin. Auno leipoi tänään kotona rieskaa ja vehnästä ja keitti illaksi oikein juhannusjuustoa. Nyt Auno näki jo ennen tavallista kotiintuloaikaa Juhanin ja Jertan viikatteet, hangot ja haravat olallaan hiljalleen astuskellen kohoilevan alangolta kotiin.

Silloin hän toimitti pirtin pöydälle kuuman teekannun, kahvikupit, sokeriastian kukkurillaan sokeripaloja ja vakaisen koon isoiksi paloiksi leikeltyjä pehmeitä vehnäpaloja. Pantuaan tikaportaaseen viikatteensa ja haravansa Juhani ja Jertta tulivat pirttiin.

-- Menehän sinä Juhani pöydän taa, Jertta olkoon ylimmäisenä juomanlaskijana, ja pitäkää siinä juhlaa oikein jalkatenästä sen muistoksi, että meillä on heinänteko lopussa, eikä kenelläkään muulla.

Auno lähti itse lypsylle ja sieltä palattuaan näki, että Jertta ja Juhani olivat lopettaneet teen juonnin. Hän siirsi nyt teekojeet latvapäähän pöytää ja toiseen päähän kantoi kaksi kukkurikuppia ruskeakokkaista juustoa, kaksi viilihulikkaa, neljä rieskaa ja kaksi kukkurilautasta hohtavaa kesävoita ja kehoitti niittymiehiä käymään pöytään, istuen siihen itsekin.