Chapter 7

Kun nuotiot oli tehty ja äskeisiä keiton tähteitä iltaisen nimellä viimeistelty, asetuttiin yöteloille. Mutta Suomen herra otti puheeksi kysymyksen, missä järjestyksessä ja miten tänne ruokavaroja saadaan. Sen tiesi Aaro ja Timo, että vähintään yhdeksän tai kymmenen päivän muona tarvitaan, ennenkuin ollaan Kemijoen latvan kohdalla Korvapuolitunturissa, johon Kemijokea voi nousta venheellä niin lähelle, että on vain neljä tai korkeintaan viisi peninkulmaa rajalle. Ja kun nyt on mukana korkeintaan vain viiden päivän eväs, niin on saatava viiden päivän eväs lisää.

Päätettiin jakaa miehet siten, että kuusi miestä lähtee Vaatimenojan kylästä noutamaan tänne lisäeväitä, kuivia poronlihoja, leipää ja voita, ja rajalle jäävät siksi aikaa vain toiset kuusi miestä. Päätettiin myös, että herra suunnilleen kymmenen päivän kuluttua on Kemijoen latvassa mukanaan vähintään neljän viikon muonavarat, joilla päästään Paatsjoelle, minne saadaan Inarista ruokavaroja venheellä ihan rajalle asti.

Oli vielä päätetty, että jos herra joutuu ruokavaroineen ennen Kemijoen latvaan, niin hän kuljetuttaa miehillä eväitä rajalle ja itse tulee oppaan kanssa auttamaan ja samalla näkee rajan. Jos taas rajan aukaisijat kerkiävät ennen Korvapuolitunturiin, on heidän tultava Kemijoen haaraan odottamaan.

-- Mitä sillä tuolla vieraalla herralla on täällä merkitystä? kysyi nyt Mikko. -- Saahan se mennä teidän matkassanne täältä pois?

-- Olen sitä sille esittänyt, sanoi Suomen herra, mutta se ei sano rajaa uskovansa teidän haltuunne, ja sitäpaitsi sanoo olevan hänelle tulemassa työmiehiä, jotka tuovat ruokatarpeita.

-- Näkyy sietävänkin, sanoi Mikko kylmästi. -- Yksi leipäkiekura on miehellä, suuruksen puolta palanen lihaa, teekojeita vähäisen, siinä kaikki. Pelkään että joudumme sitä härkää vielä elättämään. Miehiä hänelle ei tule, siitä toki osaamme olla varmoja.

-- En minäkään usko, sanoi valtion herra, -- mutta tottapahan elävä tietää kuolevansa. Tottapahan pitää huolen syömisistään. Syyttömät kai sitä te olette elättämään.

Aaro rykisteli ja sanoi: -- Kyllähän siitä meille senverran ristiä koituu, että joudumme sitä taluttamaan tuonne lappalaiskylään. Tässä noin peninkulman päässä on järvi, johon tämä joki laskee. Sen ympärillä asuu kymmeniä perheitä oikeita lappalaisia ja oikeita porovarkaita, jotka eivät tee mitään muuta kuin kesänsä talvensa varastavat poroja ja ihan sillä elävät.

-- Ja tässäkö ne sitten asuvat ne, jotka nimismies pyysi vangitsemaan? kysyi Mikko kuivasti ja kasvopäät punastuivat.

-- On niitä vielä muuallakin. Ei ne tuon järven ympärillä kaikki ole, niitä on pitkin rajan vartta, sanoi Aaro kärsimättömästi.

Nyt kääntyivät puheet porojen varastamiseen ja niitten paimennukseen. Vartioipa poroja miten hyvin tahansa, on niillä toisella aikaa kuusta halu kohota tänne tunturimaailmaan, ja silloin ne nuo rajantakalaiset ovat niitten niskassa: karja karjan perästä viedään, eikä niistä yksikään palaa.

Mikolla kuohuivat veret näitä kertomuksia kuullessa. Kun yö oli jo pimeimmillään eikä joukosta kuulunut muuta ääntä kuin väsyneitten miesten kuorsaukset ja raskas hengitys, harreilivat Mikon silmät unettomina ja korvalliset tuntuivat kuumilta. Hän tunsi pyhää vihaa niitä kohtaan, jotka ovat tuollaisena maanvaivana muutenkin vaikeissa oloissa eläville pohjolan asukkaille.

Seitsemäs luku.

Huomenaamuna oli Aaro hiipinyt ylös ennen auringonnousua ja mennyt uistelemaan. Ja kun yli tunturien paistava aurinko rupesi punottamaan kuusten ja honkain latvoja, kantoi Aaro kahta suurta lohta.

-- Nouskaapas katsomaan, minkälaisen kannen alla ovat lohet, sanoi hän nuotion luo tultuaan.

Miehet hyppäsivät istualleen ja näkivät ihmeekseen, että joen yllä oli parin sylen paksuinen kylmyyden synnyttämä harmaa usvakerros, niin sakea, että sen läpi kolmen sylen päähän ei nähnyt mitään. Päältä se oli tasainen kuin höylätty.

-- Tuollaista en ole ikinä nähnyt, huudahti valtion herra.

-- Kun tähän huvilanne rakennatte, niin näette toisenkin kerran, sanoi Aaro naurahtaen.

-- Mutta miten se tuollainen voi syntyä.

-- Asia on luonnollinen, sanoi Aaro. -- Korvessa oleva taivaanikuinen routa synnyttää yöllä kylmän ilman ja siitä tulee usva. Ylhäällä olevan lämpimän ilman raja on niin jyrkkä, että usvan selkä jää noin tasaiseksi. Näette, -- kun aurinko joutuu ilmaa enemmän lämmittämään -- että usvan täytyy tasaltaan painua alas ja hävitä, kunnes aurinko on iltasella mennyt mailleen.

-- Mutta eipähän illalla nähty, vaikka yö oli jo pimeimmällään, kun vielä valvottiin.

-- Ette sitä huomanneet. Kyynärän korkuinen usvan untuva peitti jo joen meidän asettuessamme maata. Yön kuluessa se on kohonnut noin korkealle.

Aaro viittasi nyt kahteen kentällä makaavaan loheen ja sanoi: -- Tuossa niitä on taas kaksi joessa yötään viettänyttä lohta. Meidän pitää varata itsellemme lohia, niitä kun emme saa ennenkuin Paatsjoesta. Harreja, rautuja, nieriäisiä ja tammakoita saamme monesta paikasta ja erittäinkin Kemijoen latvasta.

-- Täytyy suolata, mutta mihin? Kattilatkaan eivät siihen joutane, sanoi valtion herra miettien.

-- Säkkinä se on köyhä kaikki, sanoi Aaro ja lähti puukko kädessä metsään ja mennessään mutisi: -- Kyllä tähän vuoden aikaan koivu astioita antaa.

Sinne kuusikon- ja koivikonsekaiselle viitakummun rinteelle lähtivät toisetkin miehet. Sieltä he tuokion kuluttua palasivat, kantamuksina suuria tuohilevyjä ja hienoja pihlajan vesoja. Niistä tuohilevyistä, jotka parhaiten sujuivat ropeeksi, rupesivat miehet yksituumaisesti valmistamaan ropeita, ja kohta olikin jokaiselle miehelle, herroillekin, pihlajaisilla ludilla nidottu nelisnurkkainen, enemmän kuin korttelin syvyinen tuohinen valmis. Niihin meni jokaiseen enemmän kuin kymmenen kiloa lohen kappaleita.

Nyt miehet rupesivat kilvassa paloittelemaan lohia ja suolaamaan astioihinsa, ja kohta olivatkin ropeet tasalaitoina täynnä lohen kappaleita peitettyinä tuohilevystä juuri sisään sopivalla tuohikannella, ropeissa vitsoista tehdyt sangat kantamista varten. Mutta saaduista lohista oli nyt vain päät ja purstot jäljellä. Kun oli noloa ruveta niistä aamiaiskeittoa valmistamaan, lähti Aaro juoksujalassa joelle. Sinne lähtivät pian muutkin miehet, ja pian Väinö palasi sieltä ylempänä päätään kädessään riiputtaen isoa lohta, jota hän haltioituneena ylisteli taas Korkeanveisun sanoilla.

Venäjän herra sen nähdessään viittoi käsillään ja riemuissaan nauraen pölisi.

-- Mitähän tuokin tönissee. Suu puhuu, nokka tohajaa, eipähän äly haitanne, sanoi Väinö heittäen kalansa nuotion luo.

-- Se puhuu sitä, että hän ei ole ikänään nähnyt näin komeita lohia, sanoi valtion herra. -- Volgan lohien sanoo olevan harmaampia ja pitempirunkoisia. Niissä ei ole ollenkaan tuota hopealle välkähtelevää kauneutta.

Kun aamiainen oli syöty, lähti Suomen herra illallisen päätöksen mukaan kuuden miehen kanssa Vaatimenojan kylää kohti. Viiden tuli ruokavaroja tuoden palata rajalle, ainoastaan Timon piti jäädä herran matkaan tämän kapineita kantamaan ja seuraamaan, kunnes viimeistään kymmenentenä päivänä saavutaan Kemijoen latvaan siihen paikkaan, jossa kolme pientä jokea yhtyy ja jota sentäbden kutsutaan Jokihaaraksi. Toiset kuusi miestä lähtivät nyt lyömään rajaa. Kappaleen matkaa kuljettuaan aikoivat he joukolla käydä hakemassa tavaransa matkan varrelle.

Rajalinja kulki nyt pitkän matkaa alavia maita väliin nousten kummulle ja väliin laskeutuen taas rotkoon, mutta viimein kohosi linja niin korkealle selänteelle, että linjan päästä näkyi lähtötunturi ja edestä paljon likempää Kalttopäätunturi. Nyt Mikko palasi puolenkymmentä keppiväliä takaisin katsomaan, tähtäävätkö ne Kalttopään korkeimpaan kuljuun. Jos ne eivät siihen ampuisi, pitäisi nyt osoittaa siihen ampuviksi. Mutta kun kepit eivät tarvinneet korjausta, palasi Mikko jatkamaan kepitystään sitä mukaa kuin kirvesmiehet saivat linjaa auki. Selänteen takaa näkyi suuri aukea suo, jolle linja rupesi painumaan, ja suon takana näytti maa rupeavan kohoamaan tunturiin. Sitä katseli nyt Mikko ja mielessään mitteli, päästäänköhän tänä päivänä tuon Kalttopäätunturin alle, siinä luultavasti on hyvä vesipaikka yötä ollaksemme. Sitä katsellessaan ja miettiessään hän huomasi, että suon takaa kuusen- ja männynsekaisen harveikkokummun liepeestä kitkahteli sininen savu, jota mieto tuuli yksikantaisina tuppaina hiljalleen ajoi suolle, missä miehenkorkuisia kitumäntysiä piikotti pystyssä. Mikon rinnassa tuntui voimakas sysäys, mutta hän koetti sen salata ja sanoi rauhallisesti;

-- Mutta mikähän savu tuolta suon takaa näkyy?

Joka mies rupesi nyt katsomaan Mikon osoittamaan suuntaan. Aaron ja Aron Pentin kaula ja korvalliset rupesivat muuttumaan tummanpunakoiksi, ja mustat silmätkin alkoivat kiilua outoa valoa. Vihasta turtuneena Aaro viimein sanoi:

-- Se helvetin joukko on taas meidän porojamme teurastamassa! Tuossa suon laidassa on suuri hete, sen luokse ovat asettuneet taas lihan tekoon.

-- Mutta loukussa nyt ovat, koska meillä on vangitsemisoikeus, sanoi Aron Pentti jäykästi.

-- Meidän täytyy olla viisaita, etteivät pääse livistämään omalle puolelleen, sanoi Mikko tyynesti. Meidän täytyy nyt lähteä sinne, ennenkuin tietävät rajan suunnasta. Meidän täytyy mennä hyvinä ystävinä niitten puheille, ja kun rajasta tulee puhe, niin täytyy kaikkien muistaa se, että sanoo rajan menevän monta sataa syltä päivän puolitse. Kukaan ei saa siinä tempussa erehtyä.

-- Entäs jos se Venäjän moloska sanoo toisin? huomautti joku.

-- Venäjän moloska on evästen luona, sanoi Mikko. -- Se täytyy taluttaa tuolta kiertotietä tuonne tulille, niin se ei tiedä rajansuunnasta tuolla tulien kohdalla mitään. Ja nyt te neljä miestä lähdette tuomaan tuolta tavaroita. Me Aaron kanssa lähdemme tuonne tulille edeltä.

Tulille tultuaan Aaro ja Mikko näkivät, että kolme vastateurastetulla poronlihalla täytettyä kattilaa oli tulella kiehumassa. Mikon ja Aaron nähtyään hyppäsi siitä yksitoista karvaista miehen tallukkaa pystyyn kuin säikähtyneet metsäeläimet ja seisoivat arkoina ja lenkojalkaisina, jaloissa suuret karvaiset poronkallokengät, pyörein silmin katsellen tulijoihin.

Aaro alkoi ystävällisesti kertoa ennenkuin tulijoilta oli mitään kysytty, että he ovat valtakunnan rajaa avaamassa. Tuli jano, ja kun he eivät tuolta suon päästä löytäneet vettä ja huomasivat tämän savun, niin arvasivat täällä olevan hetteen, läksivät tänne saamaan vettä.

-- On täällä hete, mutta juo sie tuosta kattilasta, siinä on vasta hetteestä tuotua vettä, kiirehti joku joukosta sanomaan juuri kuin hän olisi tahtonut sillä tarjouksellaan saada estetyksi menon hetteelle.

Aaro oli juovinaan oikein ähkäen ja sanoi viimein laskiessaan kattilan maahan:

-- Kylläpä se tuntui hyvältä! Kun tämmöisellä helteellä on päivän suu kuivana, niin kyllä vesi silloin maistuu.

Mikkokin oli juovinaan, vaan ei kuitenkaan siitä likaisesta kattilasta hernettäkään ottanut suuhunsa, nieli vain tyhjää, ja tuokion perästä kattilan maahan laskettuaan sanoi:

-- Eipä uskoisi, että vesi maistuu noin hyvältä.

Lappalaiset rupesivat nyt Aarolta kyselemään, onko heitä miehiä kuinka monta, missä ne ovat ja mistä se raja tulee tällä kohdalla kulkemaan. Ja kun he saivat Aarolta kuulla, että raja tulee kulkemaan monta sataa syltä tuolta päivän puolitse, kaukaa vielä tuon kummun taitse, ja että miehiä on kaikkiaan vain kuusi ja herraa ei ole heillä suomalaisilla ollenkaan, Venäjän herra on heillä päänä, mutta sillä ei ole miehiä, rauhoittuivat kaikkien silmät. Hyvämielinen tyytyväisyys palasi jokaisen kasvoihin ja iloisesti naureskellen rupesivat he katsomaan suon sivua harveikkokangasta myöten tulevia taakkaselkäisiä tulijoita.

Venäjän herra jo kolmenkymmenen askeleen päässä alkoi hohottaen nauraa ja pölisi. Lappalaiset alkoivat iloisesti vastata venäjänkielellä.

Kun Venäjän herra kuuli venäjänkielen, huudahti hän riemuissaan omalla kielellään ja lähti puolijuosten mennä vöntöstämään miesten luo, jossa tulisesti käsiä puristaen tervehti kaikkia ja sanoi niille nimensäkin.

Kun lappalaiset nyt näkivät, ettei Aaron kertomuksessa ollut mitään petosta, häipyi povista viimeinenkin pelko ja he rupesivat rauhallisina keittojaan valmistamaan syötäväksi. Toiset myötään mälisivät Venäjän herran kanssa.

Suomalaiset tekivät tulensa rajan puolelle, noin neljänkymmenen askeleen päähän lappalaisten tulesta. Aaro ja Pentti kiertelivät ulkokausteella. Lappalaisetkin näkivät, että miehet nuuskivat heidän tekojaan, mutta kun tiesivät ja näkivät kaikin puolin olevansa turvassa, niin eivät olleet tietävinään, elivät vain omaa elämäänsä.

Aaro ja Pentti tulivat nyt kauhistunein kasvoin tulelle ja Aaro sanoi vihasta ja harmista vapisten:

-- Kolme poroa on tapettu. Minun on yksi, Kenttä-Jaakon Kurtinjoen kylästä on toinen ja Vataniemen Esan Vaatimenojan kylästä on kolmas. Tuolla ovat päät kuusen juuressa ja lihat hetteessä.

Mikon ruskeanharmaat silmät painuivat tavallista syvempään ja hampaitaan yhteen kiristäen hän sanoi:

-- Köyteen sen tulen omat panemme nyt!

-- Herra Jumala! Miten me tämän vertaiset miehet. Olisipas kaikki miehemme tässä, sanoi Aaro katkerasti.

-- Nuo kentaleet eivät vastaa enempää kuin tyhjät töppöset miehen käsissä, sanoi Mikko varmasti. -- Se on meille voitoksi, että meitä on näin vähän. Jos meitä olisi kaksitoista miestä heille näyttäytynyt, silloin ne olisivat hyökänneet yksi yhtäälle, toinen toisaalle ja hävinneet metsän uumeneen kuin säikähtyneet jänikset. Olisimme ehkä saaneet yhden tai kaksi juoksemalla kiinni. Mutta nyt nuo yksitoista roistoa ovat meidän paulassamme.

-- Miten se on mahdollista?

-- En sitä teille osaa sanoa edeltäpäin, mitä on tehtävä, sanoi Mikko. -- Olkaa vain miehinä ja tehkää, mitä minä käsken tai minkä näette ensimäiseksi tehtäväksi. Se on tiettävissä, että ne tekevät tappelun meitä näin vähiä vastaan, mutta minä en sitä pelkää. Minä olen koko asiassa sydämenä ja käyn rintimaisena asiaan. Te vain auttakaa minua, jos näette, että minulle hätä tulee.

-- Herra Jumala, te tapatatte itsenne, se on varma, sanoi Aaro arasti.

-- No meinaatteko te sitten tämän ainoan sattuman, jolloin nuo rosvot ovat käsissämme, jättää paljaan tyhjän pelon takia sikseen?

Siihen kiirehti Pentti sanomaan: -- Ei, sitä emme tee, kun meillä on esimies keskellä tulta. Me koetamme parastamme. -- Kaikki sanoivat nyt samat sanat.

Miehet olivat niin kiihdyksissä, ettei syönti muistunut kenenkään mieleen. Varma päätös povissa he kuitenkin odottivat, kunnes lappalaiset olivat päässeet syömästä.

Mikolla oli iso moniteräinen linkkuveitsi taskussaan. Hän otti sen ja puristi kouraansa, ikäänkuin näyttääkseen voimansa, ja sanoi:

-- Tuo tekee käden raskaaksi. Jälki näkyy mihin se hujahtaa, vaikka sen teräkin on lukossa. Sitten Mikko pani revolverinsa täyteen latinkiin.

Hetki oli tullut. Mikko ilmoitti, että tuolla puolen tulen näkyi olevan kaksi pyssyä petäjää vasten ja lisäsi: -- Ottakaa te ne pois, kun minä aloitan tehtävämme!

Nyt Mikon jälessä lähtivät kaikki miehet lappalaisten leiriin, jossa nämä iloisesti nauraen Venäjän herran kanssa kovalla äänellä puhuivat. Mutta miesten tulennasta huomasivat lappalaiset, että jotakin outoa on tekeillä. Pyörein silmin hyppäsivät he pystyyn.

-- Te olette tappaneet näitten miesten porot, sanoi Mikko tuimasti ja samalla päättävästi. -- Siksi me vangitsemme teidät ja lähetämme nimismies Nyströmin haltuun. Sanokaa heti, aiotteko vastustaa vai antaudutteko sovinnossa.

Eräs lappalaisista oli puolta päätään pitempi toisia. Tämän veret näkyivät kiihtyvän. Hän kääntyi Venäjän herran puoleen ja venäjänkielellä nähtävästi sanoi mistä oli kysymys.

Venäjän herra käänsi päänsä niskoilleen, nauroi suurella suullaan kohti kurkkuaan niin ivallisesti kuin suinkin osasi ja sanoi sitten käskevästi jotakin. Silloin sen suurimman lappalaisen hampaat kirahtivat ja samassa hän hyökkäsi Mikkoon käsiksi. Kuin muurahaiset seurasivat toiset nyt esimerkkiä, mutta Mikko riuhtaisi kätensä irti ja sivalsi isointa lappalaista korvalliseen. Mies lytkähti maahan kuin ammuttu pyy. Mikko sipaisi toista ja kolmatta, joilla oli sama kohtalo, mutta silloin suomalaisten suusta kuului kirkaisevan hätäiset: »Ampuu, Herra Jumala, ampuu.» Silloin Mikko huomasi, että sylen päässä hänestä oli häntä kohti tähdätty pyssy. Mikko hyppäsi täyden voimansa takaa syrjään ja löi kädellään pyssyyn, joka samassa laukesi ilmaan, tempasi pyssyn, rätsäytti sitä petäjään niin että kaikki muut osat putosivat maahan, ainoastaan rauta jäi käsiin. Pyssyn rauta käsissään hän sitten pyörähti, ja samassa oli jokainen lappalainen irti Mikosta ja puolet maassa pökerryksissä.

Silloin Venäjän herra sai maasta honkaisen halon. Halko korkealla ilmassa hän ränkyen kuin ahdistettu karhu hyökkäsi Mikkoa vastaan lyödäkseen sillä halolla Mikkoa. Mikko hyökkäsi vastaan aikoen sillä pyssyn piipulla lyödä käsille, mutta isku sattuikin halkoon käsien rajalle. Halko kuitenkin tärähti niin paljon, että se pyörien lensi kuin ammuttu nuoli käsistä. Mikko uudisti lyöntinsä, tahtoi saada lyödyksi Venäjän herraa kasille, mutta hujauttaessa sattui pyssynpiippu koskettamaan hänen päänsä päällä olevaa petäjän oksaa, ja se hairautti niin paljon iskua, että lyönti sattui niskaan olkapään rajaan. Silloin Venäjän herra kamalasti älähtäen kaksin käsin tarttui niskaansa, pyörähti pois ja lähti pakenemaan. Mutta jo ensimäisen askeleen päässä hän ryömähti otsa edellä pyörtyneenä maahan.

Koko joukosta rupesi kuulumaan hätäisiä ääniä.

-- Vieläkö vastustatte? ävähti nyt Mikko. Kaikkien suista kuului rukoileva sana: -- Emme vastusta, elkää meitä tappako!

Siinä parhaan tuoksinan aikana oli yksi lappalainen päässyt livistämään pakoon. Nyt se näkösen päässä lenkojalkaisena juosta vekelti hengentulleen edestä pakoon. Kun hän juostessaan suurien kenkäinsä tavattoman korkeista nokista tarttui risuun, tuprahti hän päälaelleen maahan. Samassa hän kuitenkin kimposi pystyyn ja lähti juoksemaan, kunnes taas suistui pää edellä sammaleeseen.

Kun Mikko pelkäsi, että toisetkin seuraavat sen esimerkkiä, otti hän revolverin käteensä ja ärjäisi: -- Jos askeleenkaan yritätte pakenemaan, niin siinä silmänräpäyksessä olette läpi!

Nyt jäivät kaikki vapisten seisomaan ja niitten joka jäsen värisi kuin virrassa. He rupesivat kohti kurkkuaan itkemään ja rukoilemaan, ettei lasten ja vaimojen tähden heitä vangittaisi. Mikko ei sitä kuullut, vaan sanoi käskevästi tovereilleen:

-- Noitten säkeistä ottakaa nuoria, joilla sidotaan kädet selän taakse ja puuhun kiinni.

Mikon toverit eivät tähän asti olleet kättä puuttaneet asiaan, mutta nyt sen verran selvisivät hölmistyksistään, että alkoivat kilpaa purkaa nuoria lappalaisten säkeistä, ja kun alkuun oli päästy, oli työ miehistä mitä mieluisinta. Toiset purkivat nuoria ja toiset sitoivat käsiä selän taakse ja vänäsivät puuhun selin kiinni. Kaikki kävi kuin tulen sammutuksessa, ja kohta olivatkin ne kymmenen kappaletta kukin omassa puussaan selkä puuta vasten seisomassa. Venäjän herra oli tällä aikaa tointunut. Hän istui verta sylkien kaatuneen puun rungolla ja itki kuin pieni lapsi.

Lappalaisilla oli hienoista nuorista harvoille verkonsilmille kudotut suuret säkit kantamuksia varten. Niistä purettiin vangitsemissiteet ja niistä täytyi vielä purkaa ja laittaa jukkoja kuljetusta varten. Toiset miehet rupesivat nyt purkamaan säkkejä, toiset taas laittoivat lohia kiehumaan päivälliseksi. Suuret läjät sykkyräisiä nuoria olikin valmiina, kun kaksi kattilallista lohta oli tuhalla kypsynyt.

Syömään asettuivat nyt miehet ja iloitsivat kuin ainakin suuresta saaliista eivätkä olleet kuulevinaan korvia särkevää, katkeamatonta itkun ulinaa. Herrakin itki turskien ja niskaansa pidellen voivotteli sydämensä pohjasta.

Mikolla ei syönti luistanut, palat pyrkivät vain pyörimään suussa. Hän oli miettivän näköinen ja melkein puhumaton.

-- Mustelma on kaulassanne tuolla niskan puolella ja laajajuurinen ajettuma näyttää syntyvän, sanoi Aaro.

-- Saihan tuota joku takaapäin, nyrkilläänkö lienee iskenyt niskaani vai millä. Mustia verkon silmiä rupesi ilmestymään silmieni eteen ja luulin tuhon tulevan, kun lisäksi eräs sylineen jämeysi jalkaani ja rupesi kaatamaan. Se on tuo, jonka ohimosta veri tihkuu. Lienee tuo veitsen pää sattunut kourassa olemaan sen verran pitkällä, että särki pääkuoren. Ja kun tuo herra tuupertui kumoon, rupesi minunkin selkäpiitäni kuuma virta karmimaan: taitaa tässä haudan kaivanta tulla ensimäiseksi työksi. Mutta vanha henki siinä oli vielä sentään luita lämmittämässä.

Kun syömästä oli päästy, saivat Pentti ja Teppo määräyksen laittaa eväitä niin paljon mukaansa, että pääsevät ensimaiseen kylään ja voivat, joskin vain niukasti, ruokkia kuljetettavansa sinne asti. Toiset rupesivat laittamaan nuorilla lappalaisia toisiinsa kiinni. Sen verran jätettiin väliä, että miehet sopivat hyvästi kävelemään ja jälkimäinen edelliseltään näkemään jalkoihinsa. Kohta seisoikin yhdessä jonossa kymmenen voivottelevaa ja sydämensä pohjasta rukoilevaa karvaista ihmisolentoa, kädet selän taakse sidottuina toisissaan kiinni.

Mikko antoi nyt Pentille revolverinsa ja sanoi kovalla äänellä ja määräävästi:

-- Jos matkalla rupeavat vastustelemaan, niin käyttäkää omaa lakianne. Tämä auttaa lopussa, jos ei vähemmästä ole apua.

Joukosta kuului rukoilevia pyyntöjä: -- Älkää rakas herra toki määrätkö meitä tapettaviksi, armahtakaa edes lastemme tähden.

-- Ei teitä tapeta, vaan annetaan tietää mikä on pahantekijän palkka, sanoi Mikko jäykästi.

Jono lähti liikkeelle. Pentti raskas eväslaukku selässään noin sylenpituisesta jukosta talutti etumaista, ja kantaen vieläkin raskaampaa evästarakkaa lähti Teppo kävelemään jälkimäisen takana. Kymmenen lenkojalkaista, suurikenkäistä, matalaa miestä neljäntuulen lakit päissään takaraivolle kallistettuina lähti hajalla säärin kahden ison miehen välillä astua vemmeltämään. Matkue katosi heti kuusikon- ja männikönsekaiselle rinteelle, mutta kauan kuului vankijonon valitus. Hiljalleen loittoni sekin, vain metsän rinteistä saapui hienoa kaiun hyminää, joka vaimeni tyyneksi, auringon kultaamaksi illan rauhaksi.

Saadakseen aikaan sovinnon meni Mikko Venäjän herran luo ja ystävällisin kasvoin työnsi kätensä herran käteen, puristi sitä lämpimästi ja toisella kädellään taputti olkapäähän. Venäjän herra hyppäsi seisaalleen, rupesi iloisesti pölisemään ja tahtoi kaksin käsin Mikon sulkea syliinsä ja suudella häntä, mutta Mikko esti sen, taputti vain toistamiseen olkapäähän ja hymyilyllään näytti, että hän ei ole vihassa. Nyt rupesi Venäjän herra viittilöimään käsillään ja osoittamaan liikkeillään, että Mikon pitäisi häntä lähteä viemään sinne, mihin lappalaiset viedään, mutta Mikko ilmaisi merkkikielellä, että hänen oli lähdettävä rajalle. Venäjän herra otti eväskorinsa, jossa oli vain leivän kannikka, näytti kannikkaa Mikolle, heitti sitten koriin ja surullisen näköisin kasvoin kallellapäin näytti Mikolle tyhjiä käsiään ja taas viittilöi ja pölisi sinne päin, mihin lappalaisia vietiin.

Mikko nouti silloin eväistään kaksi leipää, ojensi ne Venäjän herralle ja viittasi rajan suuntaan, kallisti sitten päänsä käteensä, ummisti silmänsä ja nukkuvan hengityksellä ilmaisi, että tässä ollaan yötä. Sitten päänsä oikaistuaan viittasi rajan suuntaan, jotta Venäjän herra ymmärtäisi tässä oltavan yötä ja aamulla lähdettävän rajaa käymään.

Nyt rupesivatkin miehet tekemään yömajoja ja nuotioita. Olisi kyllä ollut iltaa käydä raja hakemassa sille kohdalle, mutta Mikko tunsi kaulansa kipeäksi eikä tahtonut sitä enää vaivata. Haettuaan taistelupaikalta sinne pudonneen hyvän linkkuveitsensä hän istuutui kaulaansa hieroskellen kaatuneen puun jäkäläiselle rungolle ja antoi miesten laittaa yön tarpeita.

Kahdeksas luku.

Kolmas päivä oli jo puolen korvilla, kun saapuivat evääntuojamiehet rajalle ja heidän mukanaan Risto Tervakka, hänkin ruokataakkaa kantaen. Riston oli Suomen herra toimittanut työmieheksi ja samalla tulkiksi Venäjän herralle, kun Risto pienenä poikasena Venäjällä kerjuulla ollessaan oli oppinut venäjän aivan selväksi.