Chapter 6
Mikko, joka oli ollut paljon maanmittarien apuna linjojakin kepittämässä, jättäytyi kiviröykkiön luo viimeiseksi lähtijäksi ja salaa tarkasteli, miltä lähtö näyttää. Hän huomasikin, etteivät kepit seiso puhtaasti yhtenä keppinä.
Silmänkantaman päässä näkyi tavattoman suuri kaksihaarainen aarniohonka, jonka toisen haaran latva oli kuiva. Se sattui juuri kuin laitettu keskelle sitä silmän tietä, joka vei kalttopäisen tunturin korkeimpaan kärkeen. Nyt Mikko näki, että jokainen uusi rajalle ilmestyvä keppi kallistaa linjaa vasempaan ja että viimeinen keppi osoittaa linjaa jo tunturin sivulle.
Mikko ei kuitenkaan aikonut virkkaa mitään ennenkuin sen hongan kohdalla. Hän otti taakkansa ja kirveensä ja lähti mukaan jouduttamaan asiaa, jotta päästään vesipaikalle keittämään ja syömään.
* * * * * *
Aurinko oli jo jättänyt puolenpäivän piirunsa, kun vasta päästiin toivotulle, vuoren alta tulevalle purolle. Jok'ikinen mies joi nyt ensityökseen ihan mahoissaan hölkkämään asti vettä, ennenkuin rupesi tulien tekoon ja kattiloitaan laittamaan tulelle. Joi valtion herrakin monta lipillistä, väliin ähki, kun vesi oli kylmää, ja joi. Viimein heitti lippinsä maahan ja sanoi:
-- Veden puutteeseen tuntuisi ihminen ennemmin kuolevan kuin ruuan puutteeseen. Kaksi vuorokautta olemme Timon kanssa olleet vedettä, ja tuska tuntuikin olevan lähellä, kieli rupesi kuivumaan suulakeen ja rintaa poltti kuolettava kuivuus.
Toinenkin valtion herra eri paikassaan juomalasin kokoisella, hopeanvärisellä motilla ammensi vettä suuhunsa ja väliin aina ähkäisi, kun se oli kylmää, mutta kauan kestikin tuo tahti, vuoroon ähkäiseminen ja vesimotin kaataminen. Vihdoin vääntäytyi mies seisoalleen, puistalti koko ruumistaan kuin vesiämpärin juonut hevonen, tuli sitten Helsingin herran luo ja omalla kielellään sanoi jotakin.
Helsingin herra sanoi miehille: -- Tekaiskaa tuli tällekin kaverille, hän kuuluisi keittävän teetä.
Mikko hyppäsi ennenkuin muut kerkisivät, koppoi kirveensä, rotasi pienen honkasorvan maahan, pilkkoi sen sästyiksi, otti omasta tulestaan kaksi palavaa honkakekälettä, asetti ne kannon juureen, niitten päälle asetteli ne pilkkeet ja viittasi kädellään siihen vieraaseen herraan ja toisella kädellään valkeaa savua tupruavaan tuleen. Se älysikin sen, toi tavarakorinsa tulen luo, korinsa pohjalta kaivoi kirkkaan messinkisen keittiönsä, haki ojasta vettä täyteen ja rupesi keittämään kuin mies. Ja kun vesi oli tarpeeksi kiehunut, pani siihen teetä, minkä tehtyään asetti korinsa kannelle kaksi noin kahden juomalasin vetoista kirkasta teelasia, täytti ne ruskealla teellä ja kutsui Helsingin herran vieraakseen. Helsingin herra tottelikin pyyntöä, ja kohta siitä sakista rupesi kuulumaan iloinen naurunsekainen puheenläiskytys, jota kuulosti kestävän aivan loppumattomiin.
Kaikilla miehillä oli keitot keitetty. He asettuivat nyt syömään.
-- Nyt täytyy syödä, kuten amerikkalaisen kasakan, aamiainen, päivällinen ja iltainen samalla kertaa, sanoi Aaro. -- Nyt emme syö ennenkuin on kuljettu yksi noin suden hännällä mitattu peninkulma. Silloin tulee eteen joki, jossa on lohia, oikeita Valkeanmeren lohia, ei kuitenkaan suurimpia. Suuria harreja saamme myös keittää.
-- Lohia, Valkeanmeren lohia! huudahti valtion herra. -- Jos niitä saamme käsiimme, niin niitä keitämme.
-- Käsiimme kyllä saamme. Minulla ovat uistimet ja perhosonget mukana, sanoi Aaro varmasti.
-- Mutta parasta lienee, sanoi valtion herra, että Aaro lähtee niitä jo etukäteen pyytämään ja pyytää niitä niin ison läjän, että riittää meille joka miehelle.
-- Ei tarvitse vielä lähteä, sanoi Aaro. -- Kyllä niitä saa sinä aikana, kun toiset tekevät tulia.
-- Satua tuo lienee.
-- Ei ole satua, vakuutti Aaro. -- Siellä on kaloja paljon, eikä yksikään ole nähnyt pettymystä. Kun sen eteen viskataan jokin kirkas esine, niin se tokaisee kiinni. Se vetäistään maalle, uistin viskataan uudelleen, nyt tokaisee toinen uhemmin kerjetäkseen ennen muita. Sama temppu suoritetaan niin monta kertaa kuin tarvis vaatii.
-- Mutta sinne, juuri sen joen partaalle, minä laitan kesähuvilani, sanoi valtion herra innoissaan.
-- No siellä ei ole puutetta puusta eikä kalasta, eikä naapurit häiritse rauhaa, sanoi Aaro, mutta sanoista kuului hieno epäilys.
-- Rauhaa sitä kesällä juuri etsiikin, sanoi herra. -- Kun on talven suuren kaupungin hyörinässä ja pyörinässä, niin sitä kesän tullen rupeaa kaipaamaan rauhaa ja lepoa.
-- No sitä on täällä, ja vielä lohia, joita ei monen rauhan majan seinävieressä loiskahtelekaan, sanoi Aaro varmasti.
-- Se lohijuttu minusta kuitenkin tuntuu sadulta, kunnes sen näen, sanoi valtion herra ja nousi lähtevän näköisenä.
Kaikki miehet olivatkin jo syöneet, käyneet juomassa ja poltelleet piippunsakin. Kirvesmiehet lähtivät käskyä odottamatta kirveineen rajan päähän, ja tavaroitten kantajat rupesivat kokoilemaan neuvoja ja viemään ensimäisiä kantamuksiaan jonkun matkaa eteenpäin.
Linjalta rupesikin kuulumaan entistä hurjempi kirveitten lätinä ja yhtämittainen puitten kaatumisen ryske. Nopeasti kuin tuuli eteni linjan pää. Mutta ilta oli jo aivan lähellä, kun vasta päästiin sen Mikon merkkihongan kohdalle. Silloin linja oli jo lähes sata askelta syrjässä. Nyt Mikko meni herran luokse, joka oli juuri keppiä lyömässä maahan ja kiikarinsa avulla tähysti sitä suoraan, ja sanoi hiukan arastellen: -- Hyvä herra! Saisinko minä sanoa, että tämä linja ei mene siihen paikkaan, mihin te tarkoitatte.
-- Mistä tiedät, kivahti herra hieman ärtyisästi.
-- Tiedän ja olen varma tiedoistani. Tuon suuren hongan tuossa täytyy tulla ihan keskeltä linjalle, jos mieli mennä oikein.
-- Onko se nyt totta?
-- On se totta, uskokaa jos tahdotte, sanoi Mikko varmasti. -- Mutta mielestäni on teidän liian myöhä tulla uskomaan vasta sitten, kun on päästy perille, vaikka meille se kyllä on yhden tekevä. Kuitenkin tuntuisi kovin nololta yhtä erämaataivalta vahlata edestakaisin, ja senvuoksi sanon, että voitte aikanaan oikaista jos tahdotte.
Herra punalteli päätään, korvanjuuret punastuivat. Viimein hän sanoi:
-- Pitääköhän minun uskoa? Olen niin huolellisesti kepittänyt.
-- No, ette kadu kauppojanne jos uskotte, vastasi Mikko varmalla painolla.
-- No sen varmempi se on, sanoi herra. -- Lähdetään me yhdessä katsomaan. Tunturin lakeen, lähtökohtaan, jos näkyy tämä linjan aukko, silloin todellakin näkee, meneekö se oikeaan, ja voi ojentaa jos ei mene.
-- Mekö kahden lähtisimme, ja toisetko jäisivät tänne hakkaamaan? kysyi Mikko tyynesti.
-- Niin.
-- Mutta nythän tavoittaa yö. Ennenkuin olemme tunturin laessa ja jos vielä tulee linjan uudestihakkaus, niin mitä silloin meillä kahdella siellä valmistuu?
-- Sitä en vieläkään usko, että linja olisi uudestaan hakattava, sanoi herra päätään punaltaen. -- Vähäisen lengon voimme muutenkin oikaista. Mutta kun ei ole tiedossamme sellaista vesipaikkaa kuin päivällispaikassamme oli, niin palattaneen sinne yöksi. Aamulla päivän valjettua voimme käydä tunturin laessa tarkastamassa.
-- Se päätös minusta on oikein.
-- No, mitäpä siinä! Aurinko näkyy todellakin painuvan mailleen. Ilta se tulee, kun aletaan lähteä yöpaikkoja laittamaan. Saat sanoa miehille, että neuvot mukaan ja päivällispaikalle yöksi. Sen sanottuaan herrat venäjänkieltä harvasteeseen läiskäytellen lähtivät kuin metsittyneet sonnit paksusammalista rämettä jälekkäin kävellä vöhlistämään tunturille päin. Ja kohta linjanaukon perältäkin lakkasi kirveitten lätinä ja puitten kaatumisen räiske kuulumasta. Yksi ja toinen taakkaselkäinen mies ilmestyi rajalle matkaten tunturia kohti.
Huomenaamuna aurinko paistoi tunturien lakiin ja punertavana valona laskeutui alankoihinkin, kun miehet nousivat ja rupesivat keittämään aamukahviaan. Timo se sai keittää valtion herran kahvista ja siitä sai itsekin. Toinen herra keitti teetä omaan laskuunsa omilla neuvoillaan. Kun sitten kaikki miehet olivat kahvinsa juoneet, saivat he heittää neuvonsa siihen ja varmuuden vuoksi lähteä kaikki tunturille. Mikko kiirehti sinne ennen muita juuri kuin saadakseen saaliin ennenkuin muut kerkiävät. Ja salattu ilo loisti nyt Mikon kasvoista, kun hän toisten tullessa seisoi kiviröykkiön takana katsellen aamuauringon valaisemia lumenkirjavia tuntureita, jotka ulottivat raskaan näköisen hämäräisen varjonsa kauas alangoille.
Tuli herrakin siihen kiviröykkiön taa ja tarkasti linjaansa, tarkasti kiikarillaankin. Väliin punalteli päätään ja ähki kuin kylmää vettä juodessa ja taas tarkasti linjan päätä ja kalttopäistä tunturia taivaan rannalla. -- Minäpä en osaa itselleni selittää, miten se noin meni, sanoi hän viimein hyvin kärsimättömänä. -- Olen minä tuhansia linjoja lyönyt, mutta en ennen noin hullusti. Se näkyy pitävän lyödä uudestaan, ei sitä matkalla saa ohjatuksi.
Sen sanottuaan hän alkoi asetella tauluaan korkeimman kiven harjalle.
Mikko tuli nyt siihen ja sanoi pyytävästi: -- Olen ollut paljon maanmittarien kanssa, kepittänyt niille linjoja ja lyönyt uloskin. Enkö saisi nyt koettaa tätä linjaa panna alkuun? Te katsoisitte valmista.
-- Aivan mielellään, sanoi valtion herra, ja toinen suupuoli nauroi.
Mikko otti nyt kolme suorinta keppiä, veisti niitten latvat hienoiksi suoriksi puikoiksi ja asetti ne korkeimmalle tunturin laelle vaakasuorasti ja yhteen linjaan pystyyn, niin että niitten hienot latvat halkaisivat kalttopäisen tunturin korkeimman huipun, ja lähti nyt yhtä hienolatvaisilla kepeillä kepittämään edelleen, sanoen valtion herralle:
-- Pyytäisin teitä viipymään täällä siksi, että linja rupeaa tuolta tunturin juurelta selvältä tänne näkymään. Vielä parempi jos katsoisitte, kunnes kerkiämme tuon hongan luokse. Silloin minäkin tiedän, että olemme oikeassa ja jatkan pelkäämättä työtäni vaikka kauemminkin viipyisitte.
-- Aivan mielelläni, sanoi valtion herra. -- Mutta meidän on mentävä evästen luokse ja syötävä aamiainen. Sitten te lähdette viemään linjaa, minä nousen tänne tarkastelemaan ja kun näen mitä tulee, niin tulen aikojani myöten luoksenne ja tuon hyvän tai huonon tai keskinkertaisen sanoman.
-- Viisain temppu, sanoi Mikko ja uudella innolla rupesi keppejään laittamaan suoriksi ja kiirehtimään kepitystään metsän laitaan, jotta miehet pääsisivät työhön. Miehet odottivatkin metsän reunassa. Ja kun alkoi tunturin rinteeltä näkyä keppirivi, rupesivat miehet vaivaiskoivupensaitten latvoja huiskimaan poikki ja sitä tehden, kun maan aletessa puut suurenivat, rupesi kymmenen metrin levyinen aukko painumaan tunturin juurelle. Ja kerta kerralta rupesi kirveitten läiske kovenemaan. Alkoipa silloin tällöin kuulua räiskähteleviäkin puun kaatumisia.
Miehillä oli oma kiireensä joutua lohijoelle. Purolle päästyään he pureksivat kuivaa poronpaistia ja leipää ja voita, ja ken ensimäiseksi pääsi syömästä ja sai juoneeksi tuota ihmeellistä vuoren vettä, työntyi kirveineen linjalle. Samalla tavalla mies toisensa perästä alkoi sinne vetäytyä, ja viimeksi nähtiin kantomiestenkin kohta korpirämeen katveikkoa raskaine taakkoineen lähtevän kahlaamaan eteenpäin.
Kun herrat olivat nousseet tunturille eivätkä olleet äänen kuuluvissa, huudahti Mikko iloisesti miehille:
-- Nyt lyödään kuin vierasta sikaa. Nyt tiedetään mihin mennään.
-- Kuka sen on sinulle sanonut? murahti Kankaan Väinö, johon Mikko oli jo tukkijoella tutustunut. Heistä oli tullut hyvät ystävät, jotka aina leikillä aikaa hauskensivat.
-- Jokainen keppi, jokaisen kepin kärki, tuo hieno piikki sen sanoo minulle. Saat uskoa.
-- Mutta jos ei menisi, niin entä sitten? Sinulla jäisi suu auki töllöttämään kuin telkän uuttu.
-- Sen täytyy mennä siihen paikkaan, mihin olen määrännyt. Mutta jos haluat, niin lyödään kymmenen markan veto.
-- En raski sinulta köyhältä mieheltä ottaa sitä ainoata rahan tilkkua.
-- No elä raski, tee tahtosi, mutta kyllähän sen kymmenmarkkasen sinä kalttopään niskassa minulle päin suorittaisit.
-- Elä usko itsekään.
-- Uskon ja toivon ja rakastan.
-- Rakastat? Niitäkö lohia siellä vastaan tulevassa lohijoessa?
-- Elä puhu mitään lohista, vesi lorahtelee jo kielen selkään.
-- Minulla tuntuu jo sydänalassa rakkaus lohiin. Sydän pamppailee sulasta rakkaudesta hänen puoleensa. Ah! Milloinkahan saan nähdä hänen kasvonsa armaat.
Puhetta jatkui ja hartian voimasta loi Mikko keppejä maahan. Nyt oli tultu sen Mikon merkkihongan luo ja kepitys ampui hongan kylkeen eikä keskelle. Mikko tarkasteli nyt, seisooko honka sen verran kallellaan, että latva tulisi kepityksen kohdalle, mutta honka seisoi suoraan pystyssä. Nyt Mikko tiesi, että oli menty sen verran syrjään oikeasta. Kun honka oli kaadettu, pisti Mikko keppinsä kannon sydänonteloon keskelle kantoa ja löi toisen keppinsä niin, että kolmanneksi kepiksi tuli tunturin laesta vielä silmään näkyvänä muhkurana häämöttävä lähtökohta. Silloin Mikko innoissaan huudahti:
-- Lyön vaikka sadan markan vedon, että linja menee juuri kuin neulan silmään oikeaan.
-- Hm. Kukapa sinulta miesparalta sitten raskisi sitä olematonta satamarkkasta ottaa, murahti Väinö ja löi kirveellään tavallista vihaisemmin linjan kohdalla seisovaan honkaan.
Kohta rupesi rajalla häämöttämään pari likenevää ja puoleen ja toiseen turvelehtavaa liikkujaa, jotka aina ja aina lähemmäksi tullen rupesivat näyttämään miehiltä. Mikko arvasi tulijat valtion herroiksi. Hän jäi kannon päähän istumaan ja odotellessaan aikansa kuluksi veisteli keppiään suoraksi.
Näkösen päästä jo Suomen herra huusi:
-- Hyvästi menee, hyvästi menee. -- Toinen herra pölisi innoissaan ja kovalla äänellä, huitoi käsillään, pölisi ja pölisi, niin että korvat heiluivat.
Mikon luo tultuaan herrat istuivat kaadetun puun rungolle ja nenäliinoillaan pyyhkivät ihan norosiinsa juoksevaa hikeä kasvoistaan ja kaulastaan. Sitten huoahdettuaan Suomen herra sanoi:
-- Olen ajatellut ruveta Aaroa opettamaan kepittämään ja muutenkin johtamaan työtä, mutta nyt sen saat sinä. En voi jättää ruokatarpeitten hankintaa tänne päin vaivaloiseen erämaahan yksistään miesten toimeksi. Täytyy itseni olla mukana ja sitten aina kun tulen ruokatarpeita tuomaan, tarkastan rajan. Lähtisin juuri nyt muutamien miesten kanssa ruokavarain hankintaan, mutta kun Aaro ja Timo tietävät olevan edessä -- ei hyvin kaukana liene enää -- joen, jossa on lohia, niin tahdon sen nähdä, saako siitä yhtään pataansa. Se olisi herkkua täällä erämaassa.
-- Miehet aikovat juuri lyödä rajan syömättä sinne asti ja sentähdenhän ne ovat tuolla aukon perällä noin hurjina. Metsä kaatuu kuin taikavoimalla, sanoi Mikko. -- Äsken kuuluivat Aaro ja Timo arvelevan, että ei pitäisi olla joelle kuin korkeintaan parisen kilometriä.
-- Ohoh. Se ei kestä kauan, sanoi herra, otti kiikarinsa tupesta ja sillä kiikaroi pitkin linjaa tunturiin asti, missä valkeaksi veistetyt kepit näkyivät kuin suoraksi vedetty valkea lanka. Mutta nyt rupesi maa alenemaan, tunturi peittyi maasärkänteen suojaan. Ei ollut mitään kaukamerkkiä, vain muutamat lähimmät kepit olivat apuna. Työ vaati nyt Mikolta suurta tarkkuutta. Hän veisteli keppinsä pitkin pituuttaan suoriksi ja joustavasti hienoneviksi tyvestä latvaan, löi ne sitten vaakasuoraan maahan ja latvahipukan asetti keskeltä halkaisemaan jäljelle päin jääneitä keppejä.
Maa aleni alenemistaan ja sitä mukaa yleni metsä. Alkoi olla aarniohonkia, kuivia ja tuoreita, ja oikein keltakaarnaisia, tuhatvuotisia kuusia ja visatyvisiä, naavakkaita koivuja, mutta niiden oli nyt kaaduttava, ja kymmenen metrin levyinen aukko tunkeutui askel askeleelta metsään. Metsän takaa rupesi kuulumaan hienoa yhtämittaista tuhinaa, juuri kuin hieno tuuli tuhisi puissa. Mikko teroitti korviaan, kuunteli ja kuunteli. Viimein hän kysyi toisilta:
-- Mitä se merkitsee tuo juhina tuolla metsässä? Miehet seisahtuivat kuulemaan ja Aaro sanoi heti:
-- Ai! Sen lohijoen koski! Joki meillä ei nyt ole kaukana. Luulin, että tämä raja tulisi menemään tuon kosken tienoilta poikki, mutta sivulle tuntuu koski jäävän. Kun joki kulkee noin vitaan, niin kyllä se vielä raja menee jonkin kilometrin ennenkuin tapaa joen. Tässä pitäisi tulla vielä oikein paksukuntaista harveikkorämettäkin ja sitten vasta joenvarsimetsää. Tämä ei vielä ole jokikorpea, jos oikein muistan.
-- No, oli mitä oli, lyödään vaan, että tavoitetaan joki, sanoi miesjoukossa joku, mihin toiset vastasivat: -- Lyödään, lyödään! -- Samassa rupesivat märät hartiat heilumaan ja ryhmittäin räiskähteli metsää maahan. Kuten Aaro oli sanonut, rupesi metsä harvenemaan ja pienenemään, ja raja työntyi melkein aukealle rämeelle, missä ruskea sammal upotti miestä polveen asti. Pienet vaivaismännyt heiluivat siinä sammalessa juuri kuin juuria ei olisikaan. Pitkin joen vartta kulkevan parinsadan askeleen levyisen rämeen poikki meni nyt vitaan raja ja kun tuli vastaan lepänsekainen kuusikko, niin samalla rupesi puitten lomista näkymään monenlaisten kukkien kirjavoima, korkea heinikko ja sen yli näkyi kirkasvetinen joen uoma, jossa kosken synnyttämät valkeat vaahtipallot pyörivät ja pyörteilivät sikäli kuin vesi kumpuili sinne tänne.
Nyt saatiin rajalinja jokeen asti auki, mutta kun tunturilla parhaillaan lumi suli ja sen takia vesi oli joessa niin korkealla, että joenrantametsä oli vedessä, ja kun toisella puolen jokea nähtiin viiden askeleen päässä joesta olevan kuiva maa, niin täytyi vielä ruveta lautan tekoon, jotta pääsisi joen poikki, kun pitkäkään puu ei yltänyt portaaksi. Miehet rupesivat joenrantametsästä hakkaamaan kuivia kuusia ja kuivia honkia, ja toiset rupesivat vääntämään vitsoja. Heti oli nyt vitsoilla nidottu viisipölkkyinen, noin neljän sylen pituinen lautta valmis. Mutta täytyi vielä hankkia viiden sylen pituiset sauvoimet, joilla voitiin joen pohjasta pitäen sauvoa lauttaa poikki joen. Jos olisi melomalla lähdetty, olisi virta vienyt lautan noin viidenkymmenen askeleen päässä olevaan koskeen.
Kahdella kerralla saatiin miehet kaikkine tavaroineen yli, ja nyt oltiin kuivajuuristen aarniokuusten juurella, jotka tänä tyynenä kesäpäivänä seisoivat totisina ja oksainsa lehvien pisimpiin kärkiin odottivat pieniä vaalean vihreitä kesän lahjoja ja latvoihinsa pieniä mansikan kokoisia tummanpunaisia nupukoita.
Kaikilla miehillä tuntui povessa pettymys lohien suhteen. Kenenkä lohet viihtyisivät tuollaisessa aarniometsän pimittämässä jääkylmässä joessa? Sitäpaitsi koski tuolla, koski täällä. Aaro yksin uskoi lohiin. Poikki joen päästyään hän suoraa päätä juoksi rinteellä seisovaan hienoon männikköön, toi sieltä noin neljän sylen pituisen notkean virven, jonka latvaan sitoi kirkkaan uistimensa jättäen vain kolmisen sylen verran lankaa virven ja uistimen välille, viskasi nyt uistimensa veteen ja virvellään ulotti sen keskemmä jokea ja hiljalleen rantaa käyden ylösvirtaan kuljetti uistinta keskusjoella. Mutta hän ei päässyt kymmentä askelta, kun lohi tömähti uistimeen niin että vesi pärskähti korkealle ilmaan ja alkoi täysillä voimillaan riidellä uistinta mukaansa. Mutta Aaro tanakkana seisoen rannalla hallitsi notkeaa virpeään, kunnes lohi hieman rauhoittui. Silloin Aaro kiireimmiten lappoi virpensä maalle, otti nuorasta ja nopeasti sen lapettuaan, kunnes oli vain kyynärän verta kalan ja käsien väliä, nykäisi hartian voimasta, ennen kuin lohi kerkisi mitään ajatella, ja kiljahti:
-- Tuossa on yksi, sanoi suutari lauantaina.
Noin kymmenen kilon painoinen, hopealta välkkävä lohi lensi maalle niin että kenttä jymähti. Kaikki miehet katsoivat henkeään pidättäen tätä leikkiä, ja kun lohi loiskahti maalle, niin kaikkien suista samassa silmänräpäyksessä pääsi huudahtava ihastuksen nauru. Venäjän herra rupesi ihan suuntäydeltä nauramaan ja pölisi innoissaan. Väinö hyppäsi samassa kentällä telmivän lohen kimppuun, jonka suussa uistin helisi. Aaro ei kyennyt muuta tekemään kuin pitelemään langasta, jottei kala pääsisi jokeen viettävältä maalta takaisin veteen. Mutta kun Väinö kirveskulilla jämäytti niskaan, niin lohi jäi tärisemään paikolleen, evät harreillaan. Väinö löi lohta niskaan Aaron päästellessä uistintaan lohen suusta ja sanoi: -- Sinä meren neitonen, minun ihanaiseni, minun sydämeni sytyke, tulit sinä kuitenkin, sinä minun kauan kaivattuni! Kuinka ihana ja suloinen sinä oletkaan, minun armaani! Sinun pääsi on niinkuin Karmeli. Sinun pääsi nahka niinkuin kuninkaan purppura, poimuinen, kuten Korkiassa veisussa sanotaan.
Nyt Väinö heitti lohen siihen toisten ihailtavaksi, kiirehti metsään ja toi sieltä laajan tuohilevyn. Mutta silloin jo miehet tappelivat kentällä isommasta lohesta. Väinö ei siitä perustanut, tarttui vain ensimäistä lohta kitusiin ja laskeutui tuohilevyineen ja lohineen joen rantaan, missä halkaisi lohen selästä sekä mahasta ja paloitteli pataan pantavaksi, viskaten sisälmykset ja kituset jokeen. Mutta heti kun ne olivat joutuneet veteen, tömähti iso lohi niihin käsiksi, niin että vesi pärskähti Väinön silmille. Sen nähtyään miehet ja Väinökin sanoivat, että toisen lohen sisälmyksiä ei annetakaan raudatta; ne kääritään uistimeen ja annetaan siinä. Sen miehet tekivätkin. Toisen lohen sisälmykset käärittiin Aaron uistimeen, ja heti kun se joutui veteen ja Aaro virvellään työnsi uistinta keskelle jokea, tömähti entistä suurempi lohi uistimeen ja nieli vatsaansa asti. Kun uistin saatiin kalan vatsasta, toimitti Aaro sen jokeen niine laitteineen ja samassa veti ensimäiseksi saadun lohen kokoisen jässikän maalle.
Kun nyt oli neljä lohta maalla, sanoi Aaro: -- Miehet! Eiköhän tehtäisi tulet ja maisteltaisi näitä? Kyllä niitä sitten tarpeen mukaan saadaan lisää.
Miehet taipuivat siihen hommaan mielellään, ja kohta näkyi seitsemän kullanhohtavilla lohen kappaleilla täytettyä kattilaa kiehumassa, eikä puhuttu mistään muusta kuin lohista. Aaro tiesi kertoa oikein niitten tarinan, miten niitä kesän tullen Valkeastamerestä nousee tänne suunnattomat määrät. Tultuaan ne hävittävät kaikki pienet kalat ja sammakotkin. Ne ovat niin tavattoman nälkäisiä, että ne nielevät vaikka kirveen. Ja kun niitä ei koskaan pyydetä, niin ne eivät pettämisestä tiedä mitään. Lohia eivät täällä pyydä lappalaisetkaan, ne pyytävät vain siikoja, lohi on heidän mielestään liian rasvainen. Ja totta onkin, ei sitä keitettyä lohta monesti syö vatsaansa täyteen, mutta siikaa ja haukea ja harria syö kolmesti päivässä.
Mikolla ja Väinöllä oli yhteinen keitto. Kun se oli tullut kypsäksi, sanoi Mikko: -- Malttaa köyhäkin keittää, mutta ei jäähdyttää. Sen sanottuaan hän leipineen istui kattilan viereen. Siihen istui Väinökin, nosti nyt kattilasta lohenpalasen tuohilevylle jäähtymään ja sanoi naama vakavana: -- Sinä minun ihanaiseni! Oi kuinka kaunis ja suloinen sinä olet! Sydämeni pohjasta sinua suutelen ja sylini syvimpään syvyyteen kätken.
Väinön käsiä rupesi nyt vetämään lohen kämpäleeseen.
Pian pulluilivat kaikkien suut samassa toimessa niin hartaasti, ettei mitään puhelua joukosta kuulunut. Väliin sentään Venäjän herra molautti suurta kieltään ja nauraa hörhötti mielissään.
Aaro pääsi kaikkein ensimäiseksi syömästä, hyppäsi ylös ja sanoi:
-- Nyt on paras kalansyöntiaika, ei saa olla laiskana! Ne siinä kuuden ja yhdeksän välillä ovat nälkäisimpiä.
Hän viskasi uistimensa veteen ja alkoi virvellään vedellä, mutta ei kuulunut mitään. Aaro antoi virran viedä uistintansa uloskinpäin, mutta menestys oli yhtä huono.
-- Minä pelkään, että ne kaipahtivat savuja ja tulia, sanoi Aaro tuokion perästä, veti uistimensa maalle ja käveli rantaa myöten sadan askeleen verran ylemmäksi. Kun hän viskasi sieltä uistimensa jokeen, tarttui heti suurin kaikista lohista, joka oli viedä Aaron mukaansa jokeen. Mies sai kuitenkin vieressään olevasta mättäästä kiinni. Ei raukaissut toisiakaan miehiä. Sikäli kuin pääsivät syömästä siirtyivät he Aaron onkimista katsomaan. Ja ennenkuin aurinko oli lakannut puitten latvoihin paistamasta, oli joka miehellä oma lohi. Niitä kitusista kantaen miehet tulivat tulille ja rupesivat tekemään yönuotioita.