Chapter 5

-- En uskalla tänne jäädä yksin, kun te menette pois. Minä pelkään, että minut uni pettää. Olin jo eilen aikeessa tulla tänne Toivolaan, mutta satuin tuolla tullessani tanssikemuihin. Kun siellä meni yö silmää ummistamatta, niin pelkään, että uni rupeaa velkaansa perimään. Lähden sinne niitylle ja nukahdan siellä, ja jos en ala jonkun viidentoista tai korkeintaan kahdenkymmenen minuutin perästä konkoa pystyyn, niin käykää potkaisemassa.

Niitylle tultuaan Juhani meni viikatteensa luo, köllistyi mättään kupeelle, pani lakkinsa silmilleen ja heittäytyi mitään ajattelemattomaksi, jotta uni tulisi pikemmin. Samassa rupesivatkin leveät hartiat nytjähtelemään hengityksen mukaan.

Oli kulunut aikaa ainakin puolentoista tunnin verran, kun haravoiminen oli lopulla.

-- Minä lähden kiehauttamaan kahvia ja tuon sen tänne, sanoi Auno Jertalle. -- Annamme niittäjän nukkua ja herätämme vasta kahville. Se kun on viime yön valvonut, niin nukkukoon nyt sen sijaan, kylläpä hän sen saattaa korvata sitten kun on hyväksi levännyt.

Oli kuin Juhani olisi kuullut sen puheen. Hän kimposi pystyyn ihan kuin säikähtynyt, hieraisi kaksin käsin silmiään, tillisteli taivaalle, taas hieraisi silmiään, tiiristeli aurinkoa ja viimein sanoi:

-- Aurinkohan on kiertänyt senkin seitsemän sormihaaraa ja ette herättäneet. -- Hän punalti päätään, hieraisi vielä silmiään ja vihaisesti koppasi mättäältä liippansa ja viikatteensa.

-- Kuulimme sinun yön valvoneen, niin annoimme nukahtaa pitempään. Kyllä nyt on vielä päivää heiluakin, ei ole hetikään puolessa, sanoi Auno ystävällisesti ja lähti kahvinkeittoon.

Kun Auno toi kahvia niitylle ja hoihkasi Juhania tulemaan latoon kahville, oli Juhani sen alan viimeistä metsän väliin pujottautuvaa lahdeketta niittämässä. Hän ei lähtenyt ennenkuin sai sen niitetyksi. Sitten hän viikate olallaan tuli ladon luo ja sanoi:

-- Tuostako sitä järjestään niitetään? Se tämän alan osa taitaa olla niitetty.

-- Siitä sitä niitetään, sanoi Auno, -- eikä siinä aivan paikalla laita vastaakaan. Tässä aituuksessa on yhdeksän alaa yhteen rautaan ja melkein kaikki laajempia kun tämä.

-- Ei ole kaikki isompia, sanoi Jertta. -- Sukastin ala, Suoperän ala ja Pörönperän ala ovat paljon pienempiä kun tämä.

-- Niin, mutta siitä edestäpä tuo isonaukean ala on melkein kaksi vertaa niin laaja kuin tämä Pellonaluksen ala, sanoi Auno ja kehoitti Juhania istumaan kahvin lähelle.

Juhani ja Auno olivat istuneet ladon kynnykselle, jalat ulospäin, ja Matti Aunon viereen, mutta Jertta seisoi vielä ulkona ladon edessä katsellen, miten hän siihen istuisi, kun aukko oli Juhanin ja Aunon välillä.

Juhani kiirehti sanomaan:

-- No, sovithan tähän sinäkin, moinen Pörönperä.

-- En minä ole mikään Pörönperä.

-- Niin todellakin, Herttahan sinun nimesi kuului olevan, kun minä oikein muistan -- Hertta-rouva.

Jertalta pääsi nauru ja hän sanoi:

-- Sattui ihan kohti. Kyllä olisi kätilö saanut syntymälämminnä puristella sitä sinun päätäsi visummaksi. Kovin on hatara.

-- Ei. Hatara on hyvä. Siihen ei vastaa elämän surut eikä murheet eikä ilotkaan. Saattaa elää päivän semmoisena kuin se on käsissä, huominen tulkoon tuumineen...

Kun kahvi oli juotu, nousi Juhani, otti viikatteensa ja liippansa ja sanoi:

-- Onko tuolla toisella alalla mitään rajamerkkiä, mihin asti se yltää?

-- On. Tuolla tuo iso tasalatvainen koivu on sen alan pisimmässä nurkassa. Siitä katkeaa näitten syrjissä olevain alain raja viistoon puolelle ja toiselle, kyllä sen siellä näkee, sanoi Auno.

-- Ehkäpähän asia tekijänsä opettaa, sanoi Juhani ja lähti viikate olalla verkalleen kävellä vätöstelemään heinikon laitaa kohti. Heinikon laidassa hän seisahtui, liippasi viikatteensa ja lähti yhtä reippaasti painumaan latoalan halki kuin tänäkin aamuna niittotaitoaan Jertalle näyttäessään.

Viides luku.

Juhannuspäivänä ennen puoltapäivää ne pohjolan nimismiehen värväämät miehet saapuivat nimismiehen asunnolle kysymään, lähdetäänkö matkalle jo tänäpäivänä. Mutta nimismiehen luo oli saapunut valtion lähetti, jonka pitikin toimittaa se rajankäynti eikä nimismiehen, joten herroilla oli yhteistä toimenpidettä koko päiväksi, eikä kuulunut lähdöstä mitään. Oli ilta jo likellä, aurinko suurena, punaisena ja pyöreänä hiljalleen vieri lähellä metsän latvoja, kun nimismies sen valtion herran kanssa tuli kartanolla istuskelevien ja keskenään iloisesti tarinoivien miesten luo ja sanoi:

-- Kuulkaahan nyt, miehet rakkaat! Minä en tule lähtemäänkään sinne rajalle, sinne lähtee tämä hallituksen sitä varten lähettämä herra. Mutta kun minä en sinne itse tule, niin minä pyytäisin teitä palvelukseeni. Kuulkaahan nyt! Siellä sen rajan seuduilla, jota te tulette avaamaan, harjoitetaan ihan jumalattomasti porojen varkautta. Tuhansittain vuodessa varastetaan takapuolen rajan poroja. Kymmeniä perheitä tuolla puolen rajan elää aivan sillä, siellä on kymmeniä miehiä, joitten syntejä on saatu niin paljon ilmi, että miehet voidaan vangita, missä vain Suomen puolessa tavataan. Niin, jos te niitä tapaisitte, niin minun vastuullani vangitsisitte ja lähettäisitte ne minulle. Olen tämän valtion herran kanssa tuumannut siitä asiasta, mutta hän sanoo, ettei hän voi uskoa ruokatarpeitten laittamista muille, koska hän ei aina ole rajalla, vaan te tulette aina olemaan rajalla. Täällä lähempänä rajaa Kurtinjoen kylässä ja Vaatimen-ojan kylässä on miehiä, jotka tarkoin tuntevat ne miehet, jotka meidän on valta vangita, jos ei sattuisi niitä uudelta rikokseltaan tapaamaan. Tämän valtion herran kanssa olemme tuumanneet, että tämä ottaa niitä miehiä työmiehikseen, ne kun juuri ovat innokkaita itsestään käymään asiaan. Niille rajan lähellä asuville se varastus juuri onkin kovin painajainen. Ovat monelta ja monesti vieneet koko karjan niin puhtaaksi, että armeliasten ihmisten on pitänyt lahjoittaa poroja, jotta on uudestaan päästy alkuun.

-- Minun kohdalleni ei tarvitse toista. Jos tapaan rosvon, joka todistetaan varmasti rosvoksi, niin jo tarttuu ja pysyy myös, olkoon hänellä vaikka syli silmien väliä, sanoi Mikko tulistunein kasvoin ja kouriaan puristellen, juuri kuin koettaakseen, onko niissä vielä entinen tarmo.

-- Se on hyvä, sanoi nimismies ystävällisesti, tuli Mikon luo ja taputteli Mikkoa olalle.

Kurtinjoen kylästä saatiin miehiä ja Vaatimen-ojan kylästä saatiin viimeiset tarvittavat miehet, vieläpä kaksi ikämiestä, jotka olivat olleet mukana silloin, kun tunturien huippuihin oli rajamerkkejä lyöty. Ne muistivat matkat ja niistä mihinkin paikkaan ruokatarpeita saa.

Nyt lähdettiin kahdenkymmenen miehen voimalla hyvin raskaat kantamukset olalla kiirehtimään kymmenen peninkulman päässä olevaan Orjanpää-tunturiin, jossa piti olla heinäkuun ensimäisenä päivänä. Kun valtion herra tyhjänä, ilman mitään kantamusta, pitkillä säärillään kävellä roikki, niin miehille, joille oli kantamuksia sälytetty, tuli ensimäisellä peninkulmalla hätä, ja he sanoivat yhdestä suusta palaavansa paikalla takaisin, jollei anneta levätä ja muuteta kulkua hiljemmäksi, he kun muka eivät ole tehneet sitä pahaa, joka pakottaa tänne erämaahan hengenrajoja myöten uupuneena kuolemaan.

Herra istui sammaloituneelle puunrungolle, pyyhki silkkiseen liinaansa kasvojaan ja sanoi ystävällisesti:

-- Minun kyllä täytyy päästä sinne huomiseksi, mutta jääköön teille näistä opasmiehistämme toinen, ja toinen lähtee minua opastamaan. Tulette sitten kun jaksatte. Otamme parin päivän ruokatarpeet mukaamme... Timo lähtee minulle oppaaksi ja Aaro jää tänne jälkijoukkoa opastamaan.

Timo tukki nyt laukkuunsa ruokatarpeita pariksi päiväksi, kuten herra oli sanonut, sitoi laukun selkäänsä ja sanoi:

-- Mitäpäs muuta kuin tie eteen ja keppi käteen.

Timo lähti työntymään metsään. Kun herra tiesi, mitä kohti oli kuljettava, kiirehti hän Timon edelle ja lähti ikäänkun vihassa astua heittelemään. Risut ruskivat vain menijäin jaloissa. Kun se ruskamisen ääni kiireesti eteni ja kävi kuulumattomaksi, niin joku sanoi joukosta:

-- Kyllä siellä Timon pinta rupeaa höyryämään.

-- Hm. Kyllä siellä on semmoinen Timo matkassa, että sitä ei herra vaahteen aja, sanoi Aaro.

-- Se onkin oikein, sanoi joukosta joku. -- Se onkin kirottua noilla herroilla, että niillä on olevinaan aina kiire, niillä on aika ostossa. Tuokin kun olisi viikon puoliskon lisäaikaa varustanut matkaansa, niin ei olisi kenelläkään kiirettä.

-- Helsingin herrat eivät kykene arvostelemaan etukäteen, mitä tällaisilla erämaantaipalilla tarvitaan. Ei tuokaan niin höperö ole, että olisi määrännyt vajaassa kahdessa päivässä kuljettavaksi tämän kymmenpeninkulmaisen taipaleen, jos olisi tiennyt ja osannut arvata nämä matkat.

-- Sitten se pahinta vielä, että ne eivät ota lukuun sitä, että toisilla on kuoleman kuorma kantamusta selässä ja itse roikkivat vain tyhjänä.

-- Siitä ne tuskin älyävätkään mitään, sanoi Aaro ja nousi istumasta.

Nyt olivat miehet levänneet ja lähtivät painumaan metsään, Aaro edellä ja toiset kynttä kantta perässä.

Kolmannen päivän aurinko alkoi painua laskulleen, kun miehet taas istahtivat taakkoineen levähtämään. Aaro tiesi, että nyt kohta ruvetaan nousemaan tunturille, jossa tämän taipaleen pää tavataan. Mutta edestäpäin rupesi kuulumaan huhuiluja. Jokaisen korvat höristyivät ja joku sanoi:

-- Ihmisen ääniäkö?

-- Ihan ihmisten, sanoi Aaro. -- Ne ovat asettuneet tunturin juurelle meitä odottamaan. Eikä siellä tunturin laella juuri kauan viihdykään. Paljas kallio tai hiekka ja kylmä viima käy aina. Ei koskaan ole tyyntä.

-- Ei koskaan tyyntä! huudahti Mikko.

-- Ei siellä pilvien rajalla ole koskaan tyyntä, sanoi Aaro ja nousi lähtemään.

Huhuilu alkoi kerta kerralta kuulua lähemmältä, ja kohta noin kolmensadan askeleen päästä harveikkometsän läpi rupesi näkymään raukeita sinisenharmaita savutuppaita, jotka nousivat erään kuusiryhmän juurelta. Kohta rupesi näkymään korkealla puun telalla seisova Timo, joka katsoi hieman toiselle suunnalle ja aina tuokion kuluttua huusi täyttä kurkkua: »Huhuiuii». Tulijat olivat jo vähemmän kuin sadan askeleen päässä, kun Timo taas huikasi: »Huhuuuuui». Lainehtien lähti ääni leviämään erämaan äänettömään, raikkaaseen iltailmaan, mutta sitä ei Timo nyt joutunut kuuntelemaan, kun Aaro etumaisena kumarruksissaan taakkaansa kantaen tullessaan kiljaisi:

-- Sillä ei hätä, joka huutaa, vaan sillä, joka voivottelee.

-- Ka, tuoltapäinkö sen pahakkaat tulevat, sanoi Timo. Samassa valtion herrakin nuotion takaa kimposi pystyyn ja ihastuneena sanoi:

-- Ja sieltähän te tulette kuin tulettekin kaikki terveinä ja iloisina, kuten pitääkin.

Miehet riisuivat taakkansa ulommaksi nuotiosta ja tulivat nuotion luokse, jonka toisella puolen oli kolme oksaista tunturikuusta, joitten oksat olivat nuotion puolelta karsitut miehen korkeudelta. Siellä kuusten juurella, pää kuuseen nojaten, puoliselällään rötkötti suuri ruskeanuttuinen mies mustat, hankuroisiin yltävät saappaat jaloissa, ja kellon vitjoissa oli senkin seitsemänlaisia hetaleita. Ne reklottivat monitähtisinä kiiltäen tummien liivien rinnalla. Sitä kummaa otusta miehet hieman katselivat senkintähden, että se heidän tullessaan ei siitä hievahtanut edes sen vertaa, että olisi jotakin nähnyt, siinä vain vätkötti. Hieman naurussa olevasta suuresta suusta näkyi ruskeat, leveät kuin hevosen hampaat, ja työkirveellä tehdyltä näyttävän tummanruskean nokan juurelta näkyä moljotti pari ruskeanharmaata laiskaa silmää.

Sitä miehet katselivat kuin lehmä uutta konttia. Mutta valtion herra katkaisi sen vaitiolon sanoen:

-- Nyt, miehet! Kumpi on ensimäinen, syöntikö vai nuotioitten teko? Täällä tunturimaailmassa tuntuu olevan yö kylmä. Viime yönä oli meillä työtä tuskaa tässä tarjetessa, vaikka nuotio paloi. Tähän ei sovita kaikki yhdelle nuotiolle, ja uusi nuotio tähänkin täytyy tehdä. Loppuvan tuo entinen näkyy, mutta onpa se vuorokauden kestänytkin.

-- Nuotiot ne ovat ensimäiset, kuului monen miehen suusta, ja kaikki rupesivat kantamuksistaan päästelemään kirveitään.

Alempaa, noin sadan askeleen päästä, näkyi kuusikkometsää ja suuria honkia. Sinne lähtivät nyt miehet kirveineen. Kohta rupesikin lätisevä kaiku leviämään ilmaan ja hongat kipeästi räsähdellen kaatuivat maahan. Kuusiryhmän keskelle tekivät miehet kaksi vankkaa nuotiota pääksekkäin ja nuotioitten kumpaisellekin sivulle tehtiin kuusista ja kuusen havuista noin neljän kyynärän etäälle nuotioista miehen korkuinen visu seinä, jonka sivulle laitettiin näreitten lehvistä ja lehtioksista pehmeät vuoteet. Sen tehtyään rupesivat miehet palavia tervassästyjä tukkimaan nuotioiden rakoon, saadakseen ne syttymään.

Kuusikon keskeen ilmestyi nyt paksu savupatsas, joka kaaretellen hiljalleen kallistui etelää kohti. Tämän nähtyään valtion herrakin tuli nuotioitten luo, jossa miehet jo loikoivat, ikäänkuin nähdäkseen tuliko tästä kalua. Timolta kyseltiin, mikä kumma elävä siellä nuotion sivulla on. Timo ilmoitti, että se on valtion herra sekin, tuolta toiselta puolen rajan. Tuli sekin pitkäsaappainen ja nauraa hörhötti kuin hevosen varsa.

-- Tämmöinen se metsämiehen talo on ja olla pitää, alkoivat miehet innoissaan kertoa nähtyään valtion herran. -- Tämmöisessä talossa sitä tarkenee talvisenakin yönä. Katsokaas, kun tässä yhtämittainen liekotteleva tuli tulee näin korkealta ylhäältäpäin maata vasten lämmittämään ja tässä tämä visu seinä kuurtaa lämpöä, niin tarkenee talviyönäkin ihan pöksyittä. Teillä oli viimeyönä kylmä, kun nuotio oli alhaalla ihan maaperässä eikä ollut tätä seinää vastassa. Tuli veti syrjästä tulevaa kylmää ilmaa teidän kauttanne tuleen, joten tulitte olemaan katkeamattomassa viimassa.

-- Ei Timo tehnyt meille tämmöistä.

-- Minä en jaksanut, sanoi Timo hieman ärtyisesti ja kellahti selkäpiilleen nuotion havuvuoteelle varsin näyttääkseen, että hän ei enää välitä mistään mitään.

Aaro otti pienellä lastulla nuotiosta tulta piippuunsa ja sanoi:

-- Entäs pitääkö sitä nyt lähteä teille sinne tekemään tämmöinen yömaja?

-- Kyllä, jos tässä ei tilaa liene minulle asti.

-- Kyllä tässä on tilaa vaikka viidellekymmenelle miehelle, sanoi Aaro.

-- Sopuhan se sijaa antaa, jos muuten rupeaa vähäksi käymään, kuului joukosta mukauttava sana.

-- No, mitäpä siinä sitten muuta kuin tavarat tänne lähemmäksi ja rymähdetään yhdeksi taloksi, sanoi valtion herra ja lähti noutamaan käsilaukkuaan ja pieniä kapineitaan. Sekin toinen lähti jäykin askelin astua väntsimään mukaan, ja raskaat kellonvitjat hilisten rötkyilivät vyötäisten alapuolella.

Sinne jälkeen lähtivät kaikki miehet ja näyttivät ikäänkuin siitä olevan iloissaan, että heidän joukossaan on niin ilvatun näköinen olento kuin se toinen valtion herra. Kun miehet olivat Timolta kuulleet, että se on aivan ummikko, eikä taida meidän kieltämme yhtään sanaa, niin he jäljessä kävellessään ilvehtivät siitä yhtä ja toista. Joku sanoi sitä kelpaamattomaksi ratapölkyksi, toinen mainioksi hamppulion painoksi, kolmas kaivonvintin perän painoksi. Sanoipa joku tahtovansa koko värkistä vain kellonvitjat; ne kun panisi talvella ajoporon kaulaan, niin kenenkään muun poroilla ei olisi sellaista kaulakoristetta.

Kaikki tavarat tuotiin nyt nuotioitten luo, ja kun valtion herrat olivat valinneet paikkansa, niin joka mies otti palaset eväitään ja asettui syömään nojaten havuseinustaa vasten. Toiset ottivat hatut päästään, toiset taas söivät hattupäisinä. Hattu päässä syövät eivät olleet tietävinään mitään, vaikka toiset olivat avopäin, eivätkä avopäin syöjät olleet tietävinään mitään lakkipäisistä, hyvässä ystävyydessä rupattelivat vain keskenään hyvällä ruokahalulla, leikkasivat leipää ja lihaa ja suut pulluilivat täysinä. Mutta ei ollut vielä syöty puolisyöntiinkään, kun Aaro sanoi melkein komentavalla äänellä:

-- Syökää miehet siihen katsoen, että vettä ette saa ennenkuin tuolla tunturin takana, vasta kun on kuljettu rajaa myöten enemmän kuin puoli peninkulmaa. Siellä on sitten vettä, ihan hölisevä puro tulee vuoren alta. Ja se ei iljetä, se on kirkasta kuin ilmeinen hopea.

Sen kuultuaan heitti joka mies syöntinsä ja joku heistä sanoi kaikkien puolesta:

-- Hyvä, Aaro, kun sen sanoit! Kuollaksemme olisimme syöneet, niin tuntui ruoka makealta. Nyt täytyy elää sydänrasvoillamme sinne vesipaikalle asti. Mutta sitten me keitämme ja syömme ja syömme ja keitämme ja elämme kuin herrain hevoset laihossa.

Muutamat joukossa murisivat, kun ei nyt menty sinne asti. Olisihan sieltä pitäen voitu raja käydä noutamassa jäljestäpäin sinne. Mutta Aaro puolusteli itseään sillä, että kun sinne on lähes peninkulma matkaa, ei hän uskaltanut enää esittääkään. -- »Mutta jos teitä haluttaa, niin lähdetään vain, kyllä sinne osataan», lisäsi hän.

Muutamat miehet sanoivat aivan innoissaan: »Lähdetään vain, ei muuta kuin saapas laulamaan.» Mutta toiset vastustivat lähtöä, kun tähän jäisi valmiiksi laitettu yöpaikka. Valtion herrakin sanoi:

-- Ollaan tässä nyt yösydän. Aamusella ennen auringon nousua kohoamme tunturin lakeen, lyömme rajan ja sitten lähdemme hyvä toivo povissamme, kuin rahtihevosella ruokataloon päin kulkiessaan.

Niinpä jäätiin siihen yöksi. Yksi ja toinen alkoi painua havuiselle vuoteelleen, nuttunsa lievettä vetäen korvilleen, jotteivät uilottavat sääsket tulisi puremaan kaulaa tai kasvoja ja siten häiritsemään unta.

Sanottuaan toisilleen jonkun sanan valtion herratkin seurasivat miesten esimerkkiä, ja tuokion kuluttua ei koko joukosta kuulunut muuta kuin sieltä täältä joku jyrisevä kuorsaus ja lieskottelevasta nuotiosta silloin tällöin pieniä ripsauksia, jolloin lennähti pieni palava kipinä syrjään, sammuen kuitenkin siihen.

Kuudes luku.

Huomisen päivän aurinko oli jo yli tunturin laen paistamassa, kun Aaro heräsi ja varovasti nousi istualleen ja katseli, näkyisikö ketään valveella aloittaakseen puhetta, jotta sen kuultuaan alkaisi yksi ja toinenkin valveutua. Mutta kun jokainen reuotti hervotonna ja elämästä tietämätönnä, niin Aaro kallistui entiselle paikalleen.

Aaroa ei kuitenkaan enää nukuttanut. Ajatukset askartelivat siinä vuoren alta tulevassa kirkkaassa purossa ja milloin siellä ollaan. Vähin hän katsoi kelloaan ja itsekseen hymähteli illalliselle miehisten miesten päätökselle, että aamulla ennen auringon nousua jo lähdetään.

Viimein, kun kello kävi jo kahdeksatta, Aaro pukkasi vieressään olevaa miestä kylkeen ja sanoi:

-- Ala nousta henkesi lähtöä katsomaan.

Mies hyppäsi ihan kimpoamalla istualleen ja tirkisti nuotion yli kuusten lomasta paistavaa aurinkoa ja sanoi:

-- Voi saksan saakeli ja tuohitöppöset, kun tuolla on jo tuo valonheittäjä!

Yksi ja toinen rupesi samalla valveutumaan, mutta valtion herrat nukkuivat yhä makeaa unta, jonka nuotion yli paistava aurinko teki vieläkin makeammaksi. Mutta kun kaikki miehet alkoivat konkoa ylös ja pitkään haukotella lojautella, niin kuului se valtion herrain korviin kaukaisen huudon tavoin.

Silloin valveutui Helsingin herra ja silmät harreillaan alkoi välhyillä ympärilleen, tirkistellä aurinkoa ja kummastellen sanoi:

-- Tuolla astiko aurinko? Mutta kylläpä totta tosiaan tässä oli makeaa unta, jo tulikin kuitatuksi kolmen yön univelka.

-- Mutta kuurassa onkin partanne, sanoi Aaro nauraen.

-- Elä hiidessä!

-- Katsokaa vaan kuvastimeen, niin näette.

Herra otti taskustaan pienen kuvastimen, johon katsottuaan näki partansa ja tukkansa valkeassa kuurassa. Hän sukaisi kädellään partaansa ja tukkaansa ja virkkoi:

-- Huh, mitä tämä on?

Miehet nauroivat mutta Aaro sanoi: -- Aamun tuuli hieman kallisti nuotion savua teitä kohti. Siitä savusta on laskeutunut valkeita hipeniä. Ei ne sen ihmeellisempää ainetta ole.

-- No, jopa tässä oli hyvä nukkua, vakuutteli valtion herra yhä. Minäpä laitan Helsingin Esplanaadille uudenvuoden yöksi tällaisen laitoksen ja kutsun kaikki Helsingin suurimmat herrat sinne yöksi, niin eivät herääkään kahdentoista lyötyä uutta lukua kirjoittamaan, kun tällä on tuollainen taikavoima nukuttamiseen. Ja nuotio siinä vain yhä palaa liekuttelee. On se mainio keksintö tuo tuommoinen tuli, joka ei tarvitse kokkia eikä kohentajaa, vaan palaa ja palaa yhtämittaisesti saman suuruisena.

-- Se onkin laiskanpojan valkea vanhalta nimeltään, sanoi Aaro. -- Kerran oli ollut enemmän kuin puolitusinaa veljeksiä, yhden äidin lapsia. Niistä oli yksi sattunut olemaan niin taatusti laiska, että se ei koskaan ollut yhteiseen tuleen tuonut puuta. Kerran sitten olivat toiset veljet sanoneet: »Mene sinä hyvin kauas tulesta, jotta osaat tuoda puuta tuleen». Poika oli lähtenyt kirveineen metsään ja tehnyt sinne tämmöisen tulen. Kun toiset veljet olivat aamulla nähneet puitten välistä kitkahtelevan sinistä savua, olivat he menneet katsomaan miten siellä jaksetaan, mutta siellä oli poika vain hiki päässä pöksyittä maata sojottanut. Siitä sai nimensä laiskanpojan valkea.

-- Se onkin toden teolla laiskan valkea, sanoi valtion herra nousten samassa seisoalleen ja jatkoi, kun näki, että kaikki miehet olivat jo kengässä ja lähtöön valmiina: -- Nyt miehet tehkää noin sylenpituisia keppejä, latvapäät valkoisiksi kuorittuja, viisi kappaletta mieheen. Tunturi näkyy olevan paljas, sieltä emme saa keppejä, ja kepeittä emme osaa minnekään.

Miehet eivät odottaneet toista käskyä, vaan katosivat tiheikköön, ja tuokion perästä alkoi sieltä yksi ja toinen mies palata, viisi keppiä olallaan. Kohta olivat kaikki tulleet ja heittäneet keppinsä maahan. Nyt miehet saivat määräyksen ottaa kaikki tavarat ja kepit mukaan. Kun kaikki saivat tavarataakat sidotuiksi selkäänsä ja kepit olalleen, lähti valtion herra kävelemään tunturia kohti. Matka nousi joka askeleella. Samalla rupesi vähenemään metsä ja maan pinta koveni. Viimein ei ollut metsää, näkyi vain polvenkorkuisia vaivaiskoivupensaita, mutta kohta loppuivat nekin, ja maassa oli vain tuuman pituista harmaata jäkälää, kunnes sekin katosi: jaloissa oli nyt vain helisevä kallio, jonka kolopaikoissa hiekkaa ja soraa. Mutta yhä vain nousemistaan nousi ja rupesi tuntumaan siltä, että nyt ollaan ilmassa eikä maassa. Edessä kävelevät ihmisetkin näyttivät pienemmiltä kuin tavalliset ihmiset. Kerta kerralta rupesi eteen leviämään ääretön avaruus, jossa pitempien ja lyhempien välimatkojen erottamina kohosi ilmaan erimuotoisia lumesta kirjavia tunturinhuippuja ja -kärkiä, vain valkoiset poutapilvet niitten tasalla ajelehtien. Viimein näkyi edessä ruhjoutuneelta uuninrauniolta näyttävä kiviröykkiö. Sen luo nyt valtion herrat seisahtuivat, siihen pudottivat seipäänsä olaltaan miehetkin ja taakkoineen istuivat maahan pyyhkimään hikeä kasvoistaan ja kaulastaan. Mutta heti katosi hiki, kun kylmä, ilkeältä tuntuva kiinteä viima myötäänsä hiveli kasvoja ja hengityskin tuntui oudon keveältä.

Sen kiviröykkiön korkeimman kiven harjalle asetti nyt valtion herra taulunsa ja kiikarinsa, ja kun Aaro tiesi, että tuolta taivaanrannalta näkyvät pohjoiseen päin kaatuvalta näyttävän tunturin korkeimpaan huippuun asetetut rajamerkit, niin sinne suuntasi nyt herra kiikarinsa ja tarkasteli, näkyisikö mitään erityistä merkkipaikkaa. Mutta kun sitä ei näkynyt, käski hän Aaroa ottamaan kolme keppiä käteensä ja menemään tuonne noin sadan sylen päähän asettamaan tukevasti pystyyn ensimäisen kepin siihen paikkaan, johon hän viittaa.

Aaro käveli nyt arviolta sata syltä ja asettui katsomaan, mihin herra viittaa kepin pantavaksi.

Aaro riiputti nyt keppiä näppiensä välissä ja liikutteli sitä puoleen ja toiseen sen mukaan kuin herra käsillään viittoi, ja kun herra kädellään hujautti maata vasten ja kuului huuto »kiinni», pudotti Aaro keppinsä maahan ja iski sitä siihen sijautumaan. Mutta kun maa oli kova, ei puinen keppi siihen uponnut. Aaro kynsi maasta kiven liuskoja ja niillä kuurtasi keppinsä pystyyn. Nyt sai Aaro palata viidenkymmenen askeleen verran takaisin, minne pystytettiin toinen keppi. Kolmas pystytettiin aivan kiviröykkiön lähelle. Nyt valtion herra lähti kiikareineen kepittämään linjaa edelleen ja miehet saivat ottaa tavarat mukaansa ja lähteä linjan osoittamaan suuntaan menemään, kunnes siellä metsä vastaa. Sitten täytyy yksien miesten taivaltelemalla kuljettaa tavaroita sitä mukaa kuin toiset saavat linjaa auki.