Chapter 4

Nyt oli sunnuntai. Ilma oli kaunis ja lämmin kuin elokuussa, lunta näkyi vain aitojen sivuilla katkonaisia riutuvia kappaleita. Viikko oli asuttu Mäkelässä. Mäkelä oli sillä viikolla paljon muuttunut. Pirtissä entisten orsien sijalla oli uudet sileiksi höylätyt orret. Oviseinä oli lujasti paikattu uusilla hirsillä, rosoinen, musta uuni oli rapattu sileäksi ja valkaistu ihan liinavalkeaksi, tuohilla ja päreillä paikattujen akkunaruutujen sijalla oli uudet kirkkaiksi puhdistetut ruudut, olipa peräseinässä, pöydän kohdalla olevassa akkunassa saranoilla aukeavakin osa, josta oli tarkoituksena talvellakin saada puhdasta ilmaa, kun ilma alkaisi tuntua pilaantuneelta. Pöydällä oli Kivelästä tuotu kirjavasu, jossa oli Nordborgin postilla, Wegeliuksen postilla, Uskonharjoitus ja paljon muita pienempiä uskonnollisia kirjoja.

Auno aukaisi akkunan. Kun hän näki Keskitalon lehmien olevan ulkona kimmoissaan laukkailemassa sadan askeleen päässä olevan raja-aidan toisella puolen, jätti hän Matin siihen aukiolevan akkunan puoliskon kohdalle penkille seisomaan ja katsomaan lehmien hommia. Matti ne heti huomasikin, alkoi sormillaan osoitella ja hoki: »Oo, oo, oo».

Auno otti nyt Nordborgin postillan ja rupesi lukemaan sen päivän saarnaa.

Keskitalon härkä oli ruvennut puskemaan ja kuopimaan aitavierellä olevaa nietosta, niin että suuret nätälumikokkareet sinkoilivat korkealle ilmaan. Sen huomasi Matti ja alkoi iloissaan hyppien nauraa rähistä ja sormillaan osoitellen hokea: »Oo, oo, oo». Huomatessaan, että Auno halusi lukea, siirtyi Mikko nyt Matin luokse varomaan poikaa, ettei tämä innoissaan hoipertuisi penkiltä alas.

Auno oli lukenut sen saarnan loppuun ja selaillessaan lehtiä sanoi: -- Kyllä se tuo Nordborg on tarkalleen ja vaikeimpienkin elämäntapausten kautta osannut viitata tien iankaikkiseen elämään, kun ihminen vaan seuraisi sitä rataa. -- Sen sanottuaan hän pyhällä kunnioituksella painoi kiinni kirjansa, laski sen kirjavasuun, otti sieltä pienen laulukirjan, josta heleällä äänellään lauloi: »Tie Jeesus on ja ovi totta».

Kun Auno oli virtensä lopettanut ja katseli toista mieleistään, moukasi korviin avoimesta akkunasta kirkonkellon laimea ääni. Auno heitti kirjansa käsistään, kääntyi katsomaan kirkolle päin ja sanoi:

-- Nytkö ne jo kirkosta soittavat pois, vaikka kello on vasta kaksitoista... Mitähän ilmaa se nyt tietää, kun niin selvästi kuuluu kirkonkellojen ääni?

-- Olisiko tuulenhenki siellä, vai tietäisikö tuulta sinnepäin. Ja mikäpäs kumma sen tuosta viiden kilometrin päästä on kuuluessa näin kauniilla ilmalla!

-- Kyllä minä muistan entisestään, että ei se aina kuulu yhtä hyvästi, olkoon vaikka miten kaunis ilma, tuuliko häntä sitten pidättänee vai muu luonnon vaikutus, sanoi Auno yhä katsellen pyhällä kunnioituksella Salmenniemen kirkkoa ja alla olevaan pelityyneen Salmijärven pintaan kuvastuvaa kymmenen sylen korkuisen, vaaleankeltaiseksi maalatun kellotornin kuvaa.

Pienen väliajan perästä rupesi selvässä tahdissa soimaan kumpainenkin kello.

Lumoavalta tuntui tuo avonaisesta akkunasta sisälle tunkeutuva kirkonkellojen harras, tahdikas pyhä hyminä. Se tuntui ihanalta juhlavirreltä pirtissä. Äänettöminä sitä kuunneltiin. Mattikin oli laskeutunut penkille istumaan. Nojautuen äitinsä helmaa vasten hän siinä raukeana loilotti ja silmät vierähtelivät uneen.

Kun kirkonkellot olivat lakanneet soimasta, tuntui kuin juhlamenot olisivat loppuneet. Mikkokin sytytti piippunsa ja kynkkämäksillään pöytää vasten alkoi sitä verkalleen vedellä, nähtävästi vain aikansa kuluksi eikä varsinaisesta tupakan halusta.

Auno katseli Mikkoa ja näkyi hakevan sanoja, millä aloittaisi puheen. Viimein hän hieman alakuloisesti sanoi:

-- Minkätähden sinä, Mikko, olet yhä niin hallanpanneen näköinen? En koko täällä olomme aikana ole sinussa huomannut entistä iloista reippautta. Mikä se sitten sinulla on vaivana; eihän nyt mitään syytä maalliseen suruun ole.

-- Kyllä minä tunnen itsekin, että minulla on jokin painajainen niskassa. Minun unenikin ovat niin katkonaisia ja aina kun herään, tulee mieleen se Kivelässä nähty ilkeä uni. Ja sitä ilkeämmäksi tekee mielen, kun toissa perjantaina astuessani tähän pirttiin huomasin tämän samaksi huoneeksi, jonka unessani olin nähnyt -- nyt muistan, että sitten jouduin käräjäpaikalle, jonne ilkeät olennot kuljettivat minut.

-- Lienee tuo toki niin, että unet ovat öitä myöten, näkijä unen jälessä. Ei toki kaikkivaltias suuri Jumala salline sen unen meille ennustaa mitään pahaa... Vai sellainen painajainen sinua painaa! Olen luullut, että sinua tuskastuttaa velkataakka, kun on viisituhatta markkaa velkaa.

-- Se velka minua ei paina. Kun meillä näkyy olevan vankka hevonen, niin minä aion talveksi lähteä hevosella pohjolan savottoihin. Tässä keliä odotellessa laitan sinulle talven tarpeet, laitan reet kuntoon, jotta kelin tultua olen valmis lähtemään. Kun terveenä lienen, niin tyhjin käsin en palaa.

-- Se on oikein että sinne lähdet. Minä täällä kotona koetan parastani olla tarkkana ja kaikessa kotiinpäin. Mutta koeta nyt Jumalan avulla vieroittaa mielestäsi se kamala unesi. Vaikka se ennustaisi pahaakin, niin eihän siitä muuten kuin kohti käymällä sivu pääse. Jumalan avulla voitamme kaikki, ja sitä paitsi pääsithän sinä sentään sen kamalan tasangon yli lopulta. Jumalahan voi ihmeellisesti pelastaa pahastakin.

-- Eiköpähän tuo ajan pitkään kulumalla mene ja katoa, mutta vedellä pesten se ei lähde. Olen äitivainaaltani perinyt sen tavan, se se aina tunsi ruumiissaan ja näki unissaan niitä ennustuksia. Se on minullakin ikäänkuin jokin näkymätön henkiolento olisi aina mukana ennustamassa, välistä ihan vähäpätöisiäkin asioita. Jos lähden vaikka kuinka mieluisella ilmalla metsälle tahi kalalle ja jos se tulee menemään tyhjään, niin lähtiessä käy enne, että sieltä ei mitään saa. Se enne on niin voimakas, että tekee mielen tylsäksi ja vastahakoiseksi ja tuntuu kuin vetäisi jalkoja toisaalle. Mutta kun on ilma mieluinen, niin ei malta olla lähtemättä. Enne ei kuitenkaan sillä eroa, vaan seuraa mukana katkeamatta muistuttamassa, että tältä retkeltä ei mitään saada. Ja kun ensimäisen linnun tai muun otuksen nähtyään rupeaa sitä väijymään ampuakseen, niin näkee, että enne puhui totta. Ei usko kuitenkaan vielä, vaan lähtee etsimään toista otusta, mutta sen saannin käy samalla tavalla kuin ensimäisenkin. Ja samalla tavalla on viimeisenkin saanti, ja vasta kotiin tultua harmimielellä näkee, että se enne puhui totta. Kurjemmin vielä käy kalalle lähtiessä. Jos on kaunis ilta, niin eipä malta olla lähtemättä heittämään verkkoja järveen. Mutta jos tuntee enteen vastustavan, niin huomenna verkkoja kokiessa näkee, mitä enne tiesi. Joko on yöllä syntynyt myrsky ja repinyt ja kaikenlaiseen roskaan sekoittanut verkot tai kalat ovat tienneet myrskyn tulon ja sentähden menneet jo ennakolta syvyyksiin, joten verkot jäivät tyhjiksi. Mutta vaikka sen enteen tunteekin metsälle tai kalalle lähtiessä, ei sitä tule totelleeksi, sitä lähtee vain koettamaan.

-- Mitäs sitä silloin tuntee, kun lähtee pyyntiretkelle, jolta saa.

--- Ei tunnu mitään salaista, on mieli keveä ja kiire lähtemään ja jo ensimäisen otuksen vilahtaessa näkee, että nyt on onni myötäinen. Koiran edestä lintu rymähtää lentoon, lehahtaa oksalle tahi puun latvaan, josta ei muuta kuin ojentaa alas. Jänis saattaa koiraa säikähtäneenä laukata vastaan. Sattuupa niinkin, että kun kotiin palatessa istahtaa mättäälle huoahtamaan matkan väsymyksestä, niin metso lentää touhottaa metsän yli ja istuutuu likimmän kuusen latvaan, mutta silloin se ei kerkiä laskea siipiään lukkoon ennenkuin luoti on sen lävistänyt. Hieman vielä ylivoimaa vastaan taisteltuaan se sortuu rymisten maahan. Samoin on laita kalastaessakin. Kun järvi on antotuulella, niin kietoutuu suuria kaloja verkkoihin, niin suuria, ettei niiden nokka ole ollenkaan sopinut verkon silmään, vaan ne ovat myllertäneet verkon ympärilleen tai saaneet leukaviiksiinsä niin lujaan, etteivät ole itse saaneet itseään selvitellyksi irti.

-- Se on kummallista. Sellaisesta en ole ikänä kuullut puhuttavan. Kumma ettet sinäkään jo ennen ole siitä puhunut.

-- Ei ole tullut puheeksi ja tuskinpa nytkään olisi tullut, jollei tuon unijuttu olisi tuonut sitä mieleen, sanoi Mikko ja rupesi kirjaillusta nahkaisesta kukkarostaan täyttämään piippuaan.

Kun päiväkin oli jo kallistunut illan korvalle, niin otti Auno helmaansa vasten nukkuvan Matin varovasti syliinsä ja kantoi kätkyeen ja katsoi, heräsikö poika kätkyeen laskettaessa. Mutta ei ollut herännyt. Auno poistui mennäkseen navettaan hoitamaan elukoita ja mennessään itsekseen sanoi:

-- Sen Jertan aikapa kuluu kylässä. Aamiaiselta lähti eikä vieläkään näy tulevaksi. Huima raukka hänkin vielä.

Neljäs luku.

Neljä kuukautta oli Mikko hevosineen ollut pohjolan tukkityössä, kun Auno sai postista kirjoihin viedyn kirjeen, josta kotiin kävellessään luki:

»Hyvä, aina muistossani pysyvä Aunoni. Kuulepas, kun minulla on täällä kypsymässä uusi ajatus. Kirjeessäni lupasin, kuten muistat, tässä huhtikuussa tulla hevosineni kotiin tekemään kesää varten välttämättömimpiä tehtäviä. Mutta nyt tulee täällä kevätuiton aikana luultavasti olemaan korkeat palkat, ja senvuoksi meinaan jäädä tänne. Hevoseni saan sijoitetuksi erään pienen talon hyvään hakaan sillä urakalla, että ne sillä tekevät vähäiset kevättyönsä. Sovi sinä aikanaan Aholan könnien kanssa, että ne hevosineen ja kaikkine kesäajokaluineen tekevät sinulle kevätkylvöt. Lupaa niille palkkaa niin paljon kuin ne tahtovat. Ne eivät kyllä ole työssään hyvin kiireisiä ja siitä syystäpä niitä könneiksi sanotaankin, mutta ne tekevät työn tolkusti ja sepä se onkin pääasia. Tässä lähetän kolmesataa markkaa niitä asioita varten. Mutta jos luulet niitten käyvän vähäksi, niin kirjoita minulle entisellä osoitteella, niin lähetän lisää. Eihän sitä merta pisaroitta soudeta. Eihän se vähä riitä, kun on siemenet suurin osa ostossa ja työ teetettävä vieraalla. Mutta kyllä täällä raha riittää. Kuten sanoin, olen täällä kevätuiton ajan ja sitten viimeistään heinäkuun alussa ratsastan selkähevosella kotiin. Jään odottamaan sinulta taas uusia tietoja. Oma aina muistava Mikkosi.»

Auno ilosta loistavin kasvoin pani rahat takaisin kirjekuoreen, kätki sen sitten poveensa ja melkein juosten lähti mennä hynttyyttämään kotiin päin. Kotimatkallaan hän poikkesi Aholaan, jossa teki isännän ja tämän kolmen leveähartiaisen pojan kanssa toukojenteko-urakan. Nyt asia oli sitä myöten valmis. Ilosta leimuten tuli Auno kotiin ja portilla jo tullessaan huudahti porrasten eteen havunlehviä laittelevalle Jertalle:

-- Isä ei tulekaan kotiin ennenkuin kesällä. Me saamme täällä isännöidä omin päimme, mutta onha rahaa. Kolme ihan rotisevaa satamarkkasta sain.

-- Onpa sitten rahaa, vaikka köyttä tekisi, kun ei tee pitkältä eikä paksua, sanoi Jertta iloisesti ja meni Aunon jälessä pirttiin katsomaan, kuinka komeat ne rotisevat satamarkkaset olivat.

* * * * *

Aholan miehet olivat tehneet kevätkylvöt oikeana aikana ja kasvuhaluisen näköisinä nousivatkin oraat ja perunantaimet maasta. Aholan miehet olivat korjailleet niittyjenkin aidat sillä urakalla, että saivat niittää yhden latoalan niittyä. Hyvin mielissään kasvoi heinä niityssäkin ja mielissään sitä luonnon työtä katseli Auno, povessa polttava kysymys: milloin isä kotiutuu laittamaan viikatteita ja haravia kuntoon. Päivä päivältä se kysymys tiukkeni, ja kun juhannus alkoi lähetä, alkoi silmät lakkaamatta kiintyä sille tien suunnalle, mistä tiesi Mikon ruunan selässä ajaen tulla hypittelevän kotiin.

Juhannus oli nyt kolmen päivän takana, kun postitoimistosta tuli ilmoituskortti, että siellä on kirjoihinviety kirje. Anna löi käsiään yhteen ja huudahti:

-- Herra Jumala! Kyllä ei isä tule vieläkään kotiin. Sen sanottuaan hän suki pyhävaatteita ylleen ja otti voileivän käteensä, kun ei ollut vielä syönyt päivällistä, ja lähti juosta huristamaan postitoimistolle päin. Väliin hän aina haukkasi voileivästään, povessa katkeamaton pelko, että kyllä se ei isä tule koko kesänä, ja onko tervekään. Kun Auno sai postitoimistossa kuitatuksi ja hänelle annettiin kirje, jossa näkyi Mikon käsiala, sykähti hänen sydämensä omituisesti. Hän syöksähti ulos, lähti juoksujalassa kotiin päin ja raposteli käsillään kirjeen auki. Tiepuolessa oli aikoinaan maantien ojasta vyörytetty kivi. Sille istui nyt Auno ja veti kirjeen sisukset helmaansa. Kirjeen sisään oli nytkin taitettu kolme puhtaudesta kumaltelevaa satamarkkasta. Ne Auno jätti helmaansa ja alkoi lukea:

»-- Rakas Aunoni. Nyt minä tämän kirjeen kautta lähestyn sinua vaivaisena syntisenä tunnustaakseni, että olen syönyt sanani kotiintulosta. Kuulehan sentään. Tänä kesänä on Lapin perillä valtakunnan rajan aukaisu. Nimismiehelle on tullut sen työn teettorahat ja määräys, että sen pitää hankkia työmiehet, mutta kun se työmaa on niin kaukana ihmisistä, ei kukaan hyvänpäivän lapsi sinne uskalla lähteä.

Eilen tuli nimismies tänne meidän savottaamme ja sanoi: »Eikö täällä olisi niin vaivoja pelkäämättömiä miehiä, että sinne lähtisivät?»

Kun kuulimme, että se raja kulkee katkoen tänne Suomeen juoksevien jokien latvoja, joten ruokia saa venheillä jokia myöten aivan rajalle asti, niin meistä viisi miestä lupautui viidentoista markan päiväpalkalla lähtemään. Sillä ei ole onnea, jolla ei ole kovaa sydäntä. Nyt ei auta muu, enkä osaa sinulle antaa muuta neuvoa, kuin että korjautat sepällä viikatteet ja Jertan kanssa tehdä nykerrät heinää, minkä jaksat. Ne alat, joita ette jaksa itse tehdä, teetä osaheinällä, kyllä silläkin lailla heiniä karttuu meidän karjalle. Elot koeta aikanaan saada leikatuksi ja kootuksi kykäisiin. Eloja puimaan tulen minä, puinnista ei tarvitse huolehtia. Lähetän tässä kolmesataa markkaa sitä varten, että niillä suoritat leikkuumiesten palkat ynnä muut, mitä tarvitset.

Kirjoittaa et minulle osaa. Se rajan aukaisutyö alkaa heinäkuun ensimäisenä päivänä ja lähdemme täältä nimismiehen kotoa juhannuksena. Tänä kesänä emme saa tietoa toisistamme, mutta meitä yhdistäköön tieto, että syksyllä tapaamme toisemme yhtä onnellisina ja elämänhaluisina kuin ennenkin. Oma aina muistava Mikkosi.»

Auno kokosi helmastaan rahat, pani ne kirjeen sisään ja kätki poveensa. Sitten vasta hän huomasi, että kyyneleet olivat kihahtaneet hänen silmiensä nurkkiin. Hän otti taskustaan nenäliinansa ja pyyhki silmäinsä aluksia, pyyhkäisi yleensäkin kasvojaan ja sanoi:

-- No, Jumalan avulla!

Alakuloisena tuli nyt Auno kotiin. Oli kuin kotikaan ei oikein kodilta tuntuisi. Hetken kädet helmassa istuttuaan ja Jertan kanssa puheltuaan pääsivät ajatukset vähän irti kirjeen sisällyksestä. Auno meni aittaan, otti sieltä viikatekimpun olalleen ja lähti seppälään. Sieltä tultuaan tutki haravat, olisiko niissäkin korjaamista, jotta nekin veisi aikanaan Aholaan korjattavaksi. Ne olivatkin hyvässä kunnossa.

Juhannuksesta oli kulunut viikko, kun kylältä kävi sanoma, että siellä pyhältä lähdetään heinäniitylle. -- Mekään emme tahdo olla viimeisiä, sanoi Auno. -- Me laitamme jo lauantaina viikatteet varsiin ja haravat tikaportaaseen ja maanantaiaamuna ennen kukon heräämistä olemme tuolla alangolla heilumassa.

Niinpä olivatkin Auno ja Jertta maanantaiaamuna ennen auringonnousua alangolla paitahihaisillaan heilumassa viikatteineen, keveät pumpulihameet yllään ja tukat käärittyinä niskaan pienelle nyttyrälle. Mutta kohta veräjän taa ilmestyi nuori lihavanpuoleinen, terveen näköinen miehen vöntsäke, joka aitaan nojaten hetken katseli niittäjiä. Mutta kun niittäjät eivät olleet siitä tietävinään, vaan jatkoivat työtään, hyppäsi mies aidan yli, tulla vökelti Jertan luo ja sanoi iloisesti:

-- Sitä ei kuin niittää huiskitaan.

-- Niinhän tässä on huono meininki, sanoi Jertta ja rupesi liippaamaan viikatettaan.

-- Enkö minä saisi neidin sijasta ruveta niittämään. Neiti poimeksisi minulle marjoja. Näkyvät mustikkain kyljet jo ruskehtuvan ja kohta ne lakatkin alkavat joutua.

-- Ei passaa pastihuivi köyhän tytön päähän, sanoi Jertta iloisesti ja rupesi niittämään.

Mies tarttui Jertan viikatteeseen ja sanoi ystävällisesti:

-- Annahan kuitenkin, minä koetan sinun viikatettasi. -- Sitten hän hujautti muutamia kertoja ja sanoi:

-- Hyvä viikate. Onko tuolla aukealla kiviä?

-- Ei ole. Tuolla metsän laidalla on joku, mutta se on niin suuri, että siihen ei pöljäkään lyö viikatettaan.

Sen kuultuaan mies nakkasi harmaan lättälakkinsa maahan ja lähti noin viidenkymmenen sylen päässä edessään olevan ladon editse laistansa painamaan. Mentyään parisataa askelta ladon ohitse kääntyi hän takaisin.

Nähtyään sen Auno iloisesti nauraen sanoi:

-- Tuostako se Jumala meille niittäjän viskasi?

-- Pudotti kuin pilvestä, ja kyllä tuo vaan sitä näkyy saattavan tehdä.

-- Kyllä, sanoi Auno, mutta ei ollut sen paremmin siitä niittäjästä tietäkseen, niitteli vain järjestään.

Mies saapui Jertan luokse, paitansa hihalla pyyhkäisi hikeä otsastaan, katsahti siten jälelleen, missä näkyi jo kolmen sylen levyinen suora uoma, jonka keskellä oli valtainen aalto katkennutta heinää. Sitten hän tarjosi viikatteen Jertalle ja sanoi: -- Hyvä viikate... Mutta eikös se siltä näytä, että tämmöisen pojan matkaan saattaisit lähteä keittäjäksi?

-- Ei passaa kaikki jauhot talkkunaksi, sanoi Jertta nauraen ja liippaili viikatettaan.

Auno tuli nyt Jertan ja miehen luo ja sanoi:

-- Mistä ja kuka ja mihin olette matkalla?

-- Olenpahan tuolta Sankarilahden kylältä. Olen tuon Toivolan nuoren emännän veli. Ne pääsiäisen aikana kulkivat siellä kylillä ja sanoivat, että jos minä tulisin kesällä niittämään, niin arvelin käydä heille hosumassa.

-- Mutta kun meillä ei toden teolla ole miestä minkäänlaista, niin etköhän rupea meille niittämään.

-- No eihän tuota minulla ole pestiä Toivolastakaan eikä aivan varmaa lupaakaan, sanoi mies. Sitten hän tekeytyi leikillisen näköiseksi ja sanoi:

-- Kyllä te saisitte minun vanhemman veljeni niittäjäksenne, mutta siitä ei olisi tämän neidin kanssa ajan ratoksi käsertelijäksi, sillä on eukko ja kolme lapsen sommeloa.

-- Käsertelyn vuoksi me täällä kyllä tullaan toimeen, mutta muuten. Etkö todellakin rupea niittämään? Palkkasi maksetaan puhtaana rahana, vaikka joka ilta.

Mies punalti päätään, viskasi lakkinsa maahan ikäänkuin vihassa ja sanoi:

-- No, samapa on! Mutta sinä, neitikäinen, kun heitetään leikki pois, niin saat hankkia haravan avuksesi. Jos niittynne eivät liene hyvin kivisiä, niin minä takaan, ettet tarvitse viikatetta tänä kesänä etkä jouda kauas marjailemaankaan.

Sen sanottuaan hän lähti äskeisen laisiinsa sivua painamaan. Vihaisesti äänsi viikate sakean heinän juuressa ja vankka suora aalto rupesi syntymään jälelle.

Auno lähti kotiin lypsämään lehmiä ja sanoi Jertalle:

-- Lähde sinä keittämään kahvia, keitäkin rikeneen ja tuo tänne tuolle niittäjälle. Minä en tänne enää jouda tulemaan, laitan siellä aamiaista, kun ensin saan lehmät ohjatuksi metsään.

Jertta luuli nopeasti keittäneensä kahvin, mutta kun hän kahvineen tuli niitylle, niin kuusi verestä heinäaaltoa oli sillaikaa ilmaantunut ja koko latoala näytti olevan kannikkaina.

Jertta levitti nyt ladon lattialle oven eteen valkoisen liinan, jonka päälle laittoi kahviastiat ja kutsui niittäjän kahville.

Niittäjällä oli hartiat märkinä, vesiliko paita lätkötti kiinni hartioissa, kun hän käveli ladon luo. Mutta ei hän siitä hartiainsa märkyydestä ollut tietävinään mitään, otsastaan pyyhkäisi vain hikeä paitansa hihalla ja istahti ladon kynnykselle ruveten ryyppimään. Tyhjän kuppinsa laskettuaan liinalle hän sanoi:

-- Kylläpä siinä on entinen hyvä makunsa kuin jättiläisen tervassa.

-- Mikä sinun on nimesi? Emmehän me sitäkään vielä tiedä, virkkoi Jertta ystävällisesti.

-- Saathan sinä panna minulle nimen mielesi mukaan. Pane kultaiseksesi tahi vaskiseksesi, sanoi vieras terävästi silmiin katsoen ja nauraen.

-- Ei, vaan miksikä muut sinua kutsuvat?

-- Enimmältä osalta olen kuullut sanottavan minua Juhaniksi, mutta äiti minua piennä poikasena kutsui Junnuksi.

-- Se on sitten kuten Kerilän emännällä. Se kun oli kuullut Junnuaan sanottavan Juhaniksi tai Jussiksi, niin oli virkkanut:

-- Jänis on Jussi, myllyssä pussi, meidän Junnu on Junnu.

Kun Juhani oli kolmannen kuppinsa tyhjentänyt, hyppäsi hän tasakäpälässä seisoalleen ja sanoi:

-- Sinä moinen myllyn pussi, laita harava heilumaan, että heinät joutuvat luo'olle, toisia alkaa kaatua kuin tuskassa. -- Sen sanottuaan hän lähti pitkin askelin mennä vötkimään viikatteensa luo.

Pitkän tuokion perästä tuli Auno niitylle. Nähtyään, että latoalasta oli vain laitaa pieni kaistale niittämättä, meni hän niittäjän luo ja sanoi ihastuneena:

-- Täällähän heinikko kaatuu ihan kuin taikavoimalla.

-- Hetihän se näkyy kaatuvan, mikä juuresta poikki joutuu, sanoi Juhani leikillisesti ja pitkillä käsillään hartiainsa voimasta hujautteli leveätä laistiaan.

-- Mutta nyt lähdetään kuitenkin taloon aamiaiselle.

-- Niityllähän sitä on heinäaikana lysti syödä.

-- No lähdetäänhän tällä kerralla taloon, kun siellä olen laittanut jo ruuat pöydälle ja kun ette ole vielä käyneet koko talon katoksissa.

-- No lähdetään sitten, sanoi Juhani, nakkasi viikatteensa ja liippansa mättäälle ja lähti Aunon jäljessä raskain askelin astua junttailemaan.

Edellä kävelevä Auno huusi loittona olevalle Jertalle:

-- Jertta, arvaapa mihinkä me menemme!

-- Hän pysyköön täällä, hänellä on urkkona saada heinät luo'olle ennenkuin annetaan murenaakaan ruokaa, sanoi Juhani siksi kovalla äänellä, että Jerttakin sen kuuli.

-- Katsotaanpa, eikö siinä urakassa ole välipuheita! sanoi Jertta nakaten haravansa käsistään ja lähti juosten mennä huurottamaan kotiin.

Auno siinä Juhanin edellä kävellessään puheli:

-- Jos tuota menoa ruvennee niitto menemään ja tätä ilmaa piisannee, niin meillä ei heinäntekoa riitä kovinkaan moneksi viikoksi.

-- Kyllä minä sen sanon, virkkoi Juhani -- että kun menette Jertan kanssa urakkaan, että hoidatte heinät, jotta minä saan vain niittää ja niittää, ja jos niittynne eivät liene kovin kiviset, niin summassa sanon, että teillä ei ole niin paljon niittyä, että kolmen viikon perästä ei olisi joka ikinen karva poikki.

-- Ei niissä kivet haittaa.

-- Mutta onhan teillä noita vaaranrinneniittyjäkin. Mikä niistä olisi kivet viennyt?

-- Ne entiset vanhat miehet kun ovat raivanneet niittyä, niin ne eivät ole raivanneet ainoastaan metsää vaan kivetkin. Niillä oli mukana hirveän suuret teräsmoukarit, joilla jylmäsivät kivet murskaksi ja ajoivat maaemään. Ainoastaan semmoinen louhi, joka ei lainkaan peity heinikkoon, sai jäädä paikoilleen, mutta siihenhän ei toki hupsukaan lyö viikatettaan. Heinän juuresta, sen minä takaan, ei löydy viikatteeseen yltävää kiveä, vaikka olenkin kolme kesää ollut niitä näkemättä.

-- Eipähän ne sienien tavalla kasvane, kun ne kerran ovat hävitetyt, sanoi Juhani tyytyväisesti.

Pirtin pöydällä oli pöydänpään puolessa kukkurillinen juustomalja, piimähaarikka, kukkurilautanen hohtavaa kesävoita ja kolme paksua leipää päällekkäin. Pirttiin tultua Auno kädellään viitaten sanoi: -- Menehän sinä -- sanon sinua sinuksi -- tuonne isännän paikalle syömään, siihen ei toista isäntää ilmesty ennen syksyä.

Auno ja Jertta asettuivat toiseen päähän pöytää vastakkain. Matti pääsi äitinsä syliin.

-- Kylläpä tämä näyttää nololta, heinäaikana syödä yksinään, sanoi Juhani tuokion kuluttua. -- Ennenhän tuota ruokapaikan ympärillä heinäaikana kihisi ihmisiä kuin muurahaisia. Tekin siellä erillänne kuin eriuskolaiset Karjalassa.

-- Kyllähän sen sentään tämän toimituksen saattaa tehdä yksinäänkin, sanoi Auno. -- Kolme kesää ja enimmät osat talviakin olen saanut syödä yksinäni ja sama kohtalo olisi nytkin, jos ei olisi tämä talo joutunut käsiimme.

-- Kyllähän se ruoka maistaa yksinäänkin, sanoi Juhani lauhkeasti. -- Kun hän tunsi, ettei Auno ottanut leikin kannalta hänen sanaansa, ei hän jatkanut puhetta.

Kun Juhani oli päässyt syömästä, kantoi Auno pöydänpäähän suuren tyynyn ja sanoi: -- Tässä on päänalusta levätäksesi. Me lähdemme Jertan ja Matin kanssa haravoimaan.