Chapter 10

Miehet lähtivätkin kuin risan syöneet koirat häntä koipien välissä jälekkäin työntymään ulos. Heidän jälkeensä lähtivät Mikko ja Jerttakin, mutta tuomarin vihasta oli Mikkokin niin töperryksissä, ettei muistanut kysyä kulujaankaan. Hetken perästä esiinhuutaja aukaisi oven ja kysyi: »Tahdotteko kuluja?» Sen kuultuaan miehet yhteen ääneen kiljaisivat: »Tahdomme ja oikein porvoonmitalla», mutta esiinhuutaja ei vetänyt ovea kiinni ennenkuin Mikko oli sanonut: »Tahdomme!»

Käräjäväki, joka äsken oli pitänyt ilkeämielistä naurua vireillä, oli kuin kynsille lyöty. Peltolan Hetankin korvalliset näkyivät olevan kuumina ja silmät välähtelivät tulisina. Levotonna, mutta puhumatta hän kävellä töpsäili sinne tänne odotushuoneen lattialla.

Oikeushuoneen ovi aukeni, ja ovelta kuului esiinhuutajan sanat: »Asialliset sisään». Mutta samassa avauksessa meni asiallisten mukana asiattomia melkein huone täyteen kuulemaan päätöstä. Kun tuomari näki, että asialliset olivat sisällä, silmäsi hän Jerttaa ylhäältä alas ja alkoi jotenkin kovalla ja kylmänvoittoisella äänellä lukea pöytäkirjastaan oikeuden päätöstä, jossa sanottiin: »Koska kihlakunnan oikeus on tohtorin todistuksesta havainnut, että kantaja, neiti Jertta Turunen, on viaton, niin vastaajat kukin kohdastaan tuomitaan sadanviidenkymmenen markan sakkoon, joka varojen puutteessa on suoritettava kolmenkymmenen päivän vankeudella, ja varalliset Jertta Turuselle maksamaan sata markkaa oikeudenkäyntikuluja.»

Kun päätös oli luettu, ei koko käräjätalossa kuulunut yhtään sanaa. Oli kuin jokaisen suusta olisi kieli pudonnut. Mikko ja Jertta lähtivätkin sitä suoraa kävelemään kotiin.

Jertan koko olento pyrki tulvimaan iloa, kun hän kuuli oikeuden päätöksen, mutta hän puristi sen itseensä, kunnes tultiin käräjätalon sivuitse kulkevalle maantielle. Silloin Jertta Mikon rinnalla käyden tarttui Mikon käteen ja siitä pidellen huudahti:

-- No, se meni niinkuin minun kädestäni! On tuo tuomari kuin Jumala eikä ihminen! Voi, voi, kuinka se meni hyvästi! Mitähän tuosta nyt Erkki arvelee? Nyt ne miehet saivat mitä olivat vailla, ja tukkeutuipa siellä Peltolan Hetan ja Kerilän Ingankin suut.

Tähän kaikkeen ei Mikko vastannut mitään, näytti vain olevan mietteissään, minkä vuoksi Jertta kysyi:

-- Mitä sinä mietit? Etkö sinäkin voi olla iloinen minun kanssani?

-- En.

-- Minkätähden?

-- En tiedä itsekään. Koko oikeudenkäynti oli minusta niin yksipuolinen, että se teki minuun niin kumman vaikutuksen.

-- No Herra Jumala! Minkä puolesta? Sehän nyt oli niinkuin olla piti. Vai mitä siinä sinun mielestäsi oli vikaa?

-- Oli paljonkin. Pitihän niittenkin miesten saada puhua puolestaan, ja se tohtorin todistus olisi mielestäni pitänyt lukea miehille, eikä tuomarin olisi tarvinnut semmoista töminätä panna toimeen. Siinä jäi sitäpaitsi selvittämättä se seikka, että meidän talonpoikien kesken sanotaan salavuoteudeksi, kun nähdään mies tytön vuoteella puhelemassa tytön kanssa, vaikka molemmat ovat niin viattomat, ettei ajatuksen vivahdustakaan ole törkeisiin tekoihin. Herrat ymmärtävät sillä toista ja sentähden olisi tuonkin tuomarin pitänyt päästä selville erotuksesta. Silloin hänkin olisi pysynyt rauhallisempana. Sakotettu miehiä kyllä olisi ja olisi saanutkin sakottaa, vaikkakin vähän vähemmän, kun rikos oli ensikertainen. Siihen nähden, että miehillä oli todistajia mukana, minä uskon että sinut on nähty miesten kanssa samalla vuoteella. Jollei sinulla olisi ollut tohtorin todistusta, niin tapannut olisit, enkä minäkään olisi täällä sinun matkassasi, vaikkapa uskoisinkin että sinä pääasiassa olet viaton.

Jertta painui alakuloiseksi aivan liki kyyneliä ja sanoi:

-- Minä en sittenkään käsitä, minkätähden sinä tahdot puolustella noita miehiä, vaikka uskot kai, että minä niitten jalkeille laittamaan juoruun nähden olen viaton. Kun sinä olet mies, niin et osaa asettua minun kannalleni etkä voi arvata, mitä minä olen saanut kärsiä ja saan, jos Erkki ainiaaksi on hyljännyt. Uskon kuitenkin, että kääntyy Erkin mieli, kun hän saa kuulla oikeuden päätöksen.

-- Ihan täydellisesti osaan asettua sinun kannallesi ja osaan arvostella kärsimyksesi, mutta samalla uskon, että niissä on osa omaa syytäsi. Kun sinä rakastit Erkkiä ja Erkki rakasti sinua, niin turha sinun oli lähteä muuta hupaa tanssipaikoista hakemaan ja öitä siellä viipymään.

-- Mutta mitä minä siellä sitten olen pilautunut?

-- Et pääasiassa. Mutta sitä tietä sait Erkiltä erokirjeen. Ja se osa on omaa syytäsi.

-- Eipä sitä saa syötyä takaisin... Uskon toki, että Erkki ymmärtää minua, sanoi Jertta ja suuret kyyneleet valahtivat kasvopäille.

Mikko ei enää tahtonut lisätä Jertan alakuloisuutta. Kääntääkseen puheen koko jutusta muualle hän sanoi:

-- On kummallisen lämmin ja kaunis ilma, vaikka lokakuu on loppumaisillaan. Usein tähän aikaan ajellaan reellä, onpa joskus rekikeli ihan parhaallaan, vaan nyt on maa sula ja lämmin. Saattaisi vaikka perunaa nostaa ja naurista listiä.

Puhe siirtyi maanviljelysasioihin ja Juhaniin, kesämieheen, jonka ansiota töiden onnistuminen pääasiassa oli. Näin jutellessa päästiin kotiveräjälle, josta Auno nähtyään tulijat juosta huurotti avopäin ja avojaloin vastaan ja ennenkuin pääsi luoksekaan, huusi:

-- No miten se kävi kärpän nylky, nahkan otto oravalta?

-- Hyvästi ovat äidin leivät uunissa, eivät pala eivätkä paistu, sanoi Jertta iloisesti nauraen.

Tulijain luokse tultuaan Auno pistäytyi Mikon ja Jertan väliin ja Jerttaa kädestä pitäen kysyi: -- Miten se sitten meni?

-- Tienasivathan ne miehet vähän, sanoi Jertta. -- Sata viisikymmentä markkaa kukin saivat sakkoa ja yhteensä meille sata markkaa kuluja; saamme periä keltä varoja löytyy.

-- No, sitä ne olivat juuri vaillakin! Oliko siellä todistajat, Kerilän Inka ja Peltolan Hetta?

-- Olivat toki, ja oli niillä puolikymmentä muuta todistajaa, mutta niitä ei tarvittu, ei heidän eikä meidän todistajia.

-- Mutta sepä nättiin lupsahti lukkoon... Miehilläkin todistajia, mitä varten?

-- Kukapa sen tiesi, mutta oli niitä Kettulan veljekset kumpaisetkin ja Rahulan kaksi pojan väikkänää ja Sipilän Janne ja vieläpä kuudeskin, Ypykän Kustaa, kaltainen poika kuin aidaksen särmä.

-- Mitä ne sanoivat.

-- Kaikilta putosi kieli, kun tultiin oikeudesta.

-- Ähäh! Vai putosi kieli Hetankin suusta! Sen se sietikin. Mutta mitä tuosta kaikesta nyt sanoo Erkki? Mikko saa lähteä käymään Niemelässä.

-- En lähde minä, sanoi Mikko jyrkästi. Sen puolen asiasta saatte jakaa keskenänne.

-- Tuntuu siltä, että sinne täytyy lähteä minun, sanoi Auno. Jertta itse on sopimaton.

-- Lähdepä todellakin, lähde paikalla, sanoi Jertta ihastuksissaan.

-- En lähde ennenkuin huomenna. Antaa hänen nyt vähän jäähdähtää tuon asian, ettei aivan rapa kurkussa lähdetä juoksemaan, sanoi Auno ja tyytyväisin kasvoin astui etumaisena pirttiin, missä Matti keltaisenkirjava kolttu yllään punaposkisena, kädet levällään nukkua reuotti kehdossaan.

Huomenaamuna aurinko ruskotti pilviin ja taivaanranta auringon nousun kohdalta oli vaalean kullan värisenä, kun Auno kiirehti lähtemään kahden peninkulman matkalle Niemelään joutuakseen iltasella takaisin. Ja ilta olikin jo niin myöhä, että vain sammuva matala päivänvalon juova näkyi enää läntisen taivaan rannalta, kun Auno hikisenä ja päähuivi kaulalle laskettuna saapui kotiin. Väsymyksestä huohottaen hän istui pöydän sivulla olevalle rahille lähelle Mikkoa, joka oli lampun valossa kutomassa verkkoa. Jertta tuli nyt Aunon luokse, ilmeinen epätoivon arkuus kasvoissaan, ja ääni hieman väristen sanoi:

-- No mitä sitä nyt sinun matkoillesi kuuluu?

Auno kaivoi povestaan vaaleankeltakuorisen kirjeen, ojensi sen Jertalle ja sanoi:

-- Tuosta kai näet mitä kuuluu.

Jertta repäisi kirjeen pään auki, nykäisi kahdeksi taitetun kirjeen sen sisästä ja ensimäisen rivin nähtyään hypähti koko olennollaan, kasvot hulmahtivat loistaviksi. Toisella kädellään lyöden lanteeseensa hän taas hypähti.

Sen nähtyään Mikkokin seisautti verkonkudontansa ja Jerttaan katsoen kysyi: -- Mitä siinä luetaan?

-- Tässä on vain neljä lausetta, mutta ne ovat paljon puhuvia, vastasi Jertta. -- On vain: »Rakas Jerttani! Kiroten niitä ilkeitten juorujen kuljettajia pyydän anteeksi viimeisen kirjeeni tuomaa erehdystäni. Sydämestäni iloitsen, että se oli juorua. Ensi pyhänä tulen hakemaan sinut kotiini tänne, ja katkaistaksemme juoruämmäin tiet käymme samalla tiellä kirkolla laittamassa kuulutuksen. Ole silloin valmis lähtemään. Oma Erkkisi.»

Yhdestoista luku.

Jertta oli viety Niemelään ja Mäkelässä Mikko, Auno ja Matti olivat kolmen. Mikko veti muraa pelloille ja maaliskuussa oli kaikilla pelloilla sitä aalto aallon vieressä. Ainoastaan laihopellon lumen pinta näkyi sileänä, murarystyjen synnyttämiä nietosjuovia ei näkynyt.

Oli tuiskuinen maaliskuun sunnuntai, eikä aurinkoa näkynyt koko päivänä. Keskitalosta oli kuitenkin oltu kirkossa ja kirkkomiehet toivat postista saamansa kirjeen Mikolle. Kirjekuoressa oli kummallisen kuluneella herraskädellä niin huonosti kirjoitettu Mikko Mäntysen nimi, että siitä tuskin sai selvän. Mikko katseli sitä kauan ja koetti arvailla, kuka tuo nyt on tuo kirjoittaja. Viimein hän kuitenkin aukaisi kirjeen, josta näki, että kaksi kirjearkkia oli aivan täyteen kirjoitettu vielä huonompaa ja oikein tiheää kirjoitusta. Mikko hymähti itsekseen arvellen, että onpas työtä täksi kevääksi, ennenkuin tuo on selvänä. Tuntui lamauttavalta ruveta sitä ollenkaan lukemaan. Mutta viimeisen sivun alla seisoi: »Nygren, kruununnimismies.» Kuuma virta hulmahti Mikon koko olennon läpi, sillä hän arvasi, että tuossa on nyt selvänteko niistä lappalaisista. Ja oikein hän arvasikin. Se lappalaisten juttu oli päättynyt, ja nimismies siitä hyvästä, että Mikko oli lappalaiset toimittanut hänen käsiinsä, oli tässä kirjeessä juurta jaksaen kuvannut koko oikeudenkäynnin. Mutta Mikko ei kerjennyt lukea muuta kun kaksi sivua, kun kaksi lautamiestä, Taanun Tuomas ja Komulan Kusti, ajoi pitkällä, tyhjällä matkareellä kartanolle ja kiireesti pistäytyivät pirttiin.

Mikko huomasi jo tulijain kasvoista, että niillä on jotakin asiallista asiaa. Mutta hän kysyi vain rauhallisena, mitä sitä vieraille kuuluu.

-- Eipä muuta, kuin että nimismies laittoi meidät teitä hakemaan sinne puheilleen, mitä lienee hänellä asiaa, sanoi Tuomas hieman nenäänsä änkyttäen, jotta ääni kuuluisi hieman herraisemmalta.

-- Nimismies? No, mitä sillä nyt semmoista kiirettä?... Sanokaa nyt hänelle, että tulen huomenna, kun nyt on näin tuisku. Jos ei huomenna juokse suksi, niin tulen hevosella, sanoi Mikko arvelun alta.

-- Ei, kyllä se nimismies tahtoi, että tulisitte meidän mukana. Meidän reessä pääsette suksitta ja hevosetta, sanoi Tuomas yhäkin virallisemmasti nenäänsä änkyttäen.

Mikko kuuli nyt, että miehet on varta vasten laitettu häntä hakemaan, jotapaitsi vierasten ääni ja eleet kuvastivat jotakin outoa ja salaperäistä, josta hän tahtoi mitä pikimmin päästä selville. Mikko rupesi sukimaan nuttua ja turkkia ylleen ja sanoi: -- Koska asia on niin, niin tässä on mies, joka ei ole painojen alla lähdön aikana.

Saatuaan turkin ylleen, lakin päähänsä ja naulassa riippuvat kintaat käteensä syöksähti Mikko ulos, ja sillaikaa kun vieraat käänsivät hevostaan matkalle, kävi navetassa iltaruokintaa toimittamassa olevalle Aunolle sanomassa: -- Nimismies on kutsunut minut puheilleen. Lähden siellä käymään, tulen iltasella, vaikka myöhälläkin kotiin.

Sen aukiolevasta navetan ovesta kuultuaan vieraat ivallisesti naurahtelivat ja mutisivat keskenään, mutta Mikon tullessa reen luo ja heittäytyessä reenperään istumaan vieraat kävivät totisiksi. Reessäkään ei puhuttu mitään. Kusti korkealta kuskipukilta ohjasi hevosta, ja Tuomas Mikon rinnalla rekiperässä äänetönnä istua toivotti ja katseli käsissään olevia pitkävartisia ruskeita koirakintaitaan.

Nimismies, laiha ja musta mies, jolla oli toinen jalka korttelia lyhempi, lähti huoneensa perältä tulla lynkkäilemään, kun Mikko oli tullut sisälle. Hän oli ystävällisen, mutta levottoman näköinen. Hän pyysi Mikkoa peremmäksi istumaan. Itse hän vain kävellä lynkkäili salin lattialla ja puheen aluksi ystävällisesti kysyi Mikon kotitöistä. Mikko kertoi vetäneensä muraa koko talven, nelisen tuhatta kuormaa kaikkiaan.

-- Nelisen tuhatta! Nelisen tuhatta kuormaa mutaa! Aivanhan ne ovat kukkuripäänä kaikki pellot.

-- Pitäisi sen näkyä, kun alkaa lumi sulaa. Nyt ne ovat lumen peitossa, kun on haljalleen vedetty, sanoi Mikko tyynesti.

Nimismies ei osannut enää jatkaa tätä keskustelua, hän tuli äänettömäksi ja huolestuneen näköisenä käveli lattialla. Viimein hän saattoi ryhtyä asiaan, mikä näytti olevan hänelle erittäin vaikeata:

-- Minulla on verrattoman ikävä asia teille ilmoitettava. Itsensä keisarin allekirjoittaman ukaasin perusteella minun täytyy teidät vangita ja lähettää Pietariin. Teillä on kai siinä porojen varkaitten sitomisjutussa, jota sanomalehdissäkin on kerrottu, ollut riitaa keisarin lähettämän rajaherran kanssa ja te olette sitä lyönyt. Ja nyt on Suomen kenraalikuvernöörin ja läänin kuvernöörin kautta tullut minulle ukaasi, että minun pitää viipymättä luotettavasti vangittuna lähettää teidät Pietariin.

Mikko meni aivan turraksi, tuntui siltä kuin ei lähtisi verta, vaikka mihin kohtaan puukolla pistäisi. Vaaleana kuin haavan lastu olivat Mikon kasvotkin ja hätäiset silmät kuoppiinsa painuneina. Kuitenkin tointui hän siksi hämmästyksestään, että vapisten sanoi:

-- Miten on mahdollista, että minut viedään Pietariin, vaikka asia on tapahtunut Suomen puolella? Minulla on tässä Lapin nimismiehen kirje, josta näkyy, että tappelu on tapahtunut Suomen puolella ja että tuo keisarin lähettiläs niitä rosvoja puolustaen hyökkäsi ase kädessä minua vastaan, jolloin minun täytyi oman henkeni varjeluksessa sitä lyödä. Minä olin nimismies Nyykreenille sinne erämaahan lähtiessäni luvannut, että otan kiinni ne lappalaiset vaikka millä hinnalla, jos tapaan Suomen puolelta. Ja kun sattui niin hyvin, että tapasin kokonaista yksitoista venäjänlappalaista tappamasta suomalaisten poroja, niin en heittänyt niitä vangitsematta, vaikka itse Venäjän keisarin lähettiläs niitä puolusti. Ja tästäkö minut vangitaan vietäväksi Pietariin hirtettäväksi? Sitä ei toki suuri Jumalani salline.

Kyyneleet karvastelivat kuin suola Mikon silmiä.

Nimismies luki Mikon antamaa kirjettä ja levottomasti kävellä kynkkäili lattialla. Väliin hänen kasvonsa vaalenivat, väliin taas tulistuivat. Viimein hän laski kirjeen pöydälleen ja ikäänkuin väsyneenä pitkästä kävelystään istui pianon viereen tuolille ja mietteissään sanoi:

-- Oli sekä minulle ja teille onni tai oikeastaan Jumalan sallimus, että juuri nyt tärkeimmässä hetkessä joutui tuo Nygrenin kirje tänne. Tuo kirje voi meitä auttaa. Jos tahdon olla aivan virallinen, niin ei minun auta muu kuin tuon ukaasin perusteella vangita teidät ja lähettää suoraa tietä Pietariin. Mutta virkavalani velvoittaa minua noudattamaan Suomen lakia ja valvomaan Suomen kansalaisten oikeuksia, ja siksi voidaan ehkä Nygrenin kirjeeseen nojaten järjestää asia niini että kun laitatte kaksi valtion virkamiestä takuuseen siitä ettette karkaa tällä välillä, niin vastataan kirjeellä tämä kerta. Nygrenin kirjeeseen viitaten te selitätte, että Venäjän lähettämä herra on ammattivarkaita vangittaessa käynyt aseellisesti puolustamaan varkaita ja tällöin saanut sen vamman. Ja vaatikaa hänet haastettavaksi ja varmasti vangittuna lähetettäväksi Suomen-Lapin välikäräjiin vastaamaan osallisuudestaan suomalaisten porojen varastamiseen ja teurastamiseen. Keskiviikkona lähtee täältä posti. Tuokaa tänne selityskirjelmänne ja kirjallinen takuu, ettette karkaa, niin minä teidän papereihinne liitän oman lausuntoni ja Suomen lakien valvojana ja yleisenä syyttäjänä vaadin Venäjän edustajan, insinööri Nikiforovin vangitsemista ja lähettämistä Suomen-Lapin käräjiin. Luulen sen tepsivän, sillä venäläiset tavallisesti pelkäävät Suomen oikeutta enemmän kuin kuolemaa.

Epätoivon kuilusta kohoava Mikko tunsi sydämensä läikehtivän iloa, tuskallinen puristus oli lauennut, taas kangasti elämä rakkaana, entistä kalliimpana. Kaikin voimin puristaen hyvästeli hän nimismiestä lähteäkseen kotiin.

* * * * *

Keskiviikon aamupäivällä oli nimismies juuri pukeutunut, kun Mikko saapui nimismiehen saliin kasvot hymyssä. Hän tiesi puolustuskirjelmänsä ja takauskirjan olevan hyvässä kunnossa ja työnsi nyt paperit nimismiehen käsiin. Silmättyään ensiksi takauskirjaa nimismies naurahti iloisesti ja sanoi:

-- Onpa siinä ukkomiehet takuussa, kun reservikomppanian päällikkö Furuhjelm ja kaupungin pormestari Normén...

Sitten hän luki Mikon selityskirjelmän ja mitä kauemmin hän sitä tarkasteli, sitä loistavammiksi kävivät hänen kasvonsa. Viimein hän päätään punauttaen sanoi:

-- Tämä on hyvä. Tähän kun minä liitän yhtä pontevan lausuntoni, virkani voimalla vaadin Nikiforovin toimittamista Lapin käräjiin ja lähetän nämä paperit Suomen valtiosihteerin kautta keisarille, niin luullakseni sille tielle häviää koko juttu. Jos ei ennen huhtikuun loppua kuulu mitään, niin saamme uskoa, että siitä pahasta olemme ainiaaksi päässeet. Kun ei kuvernööri ole ukaasiin mitään merkinnyt, niin me kerkiämme tässä välissä Lapin tuomarilta saada oikeuden pöytäkirjat ja Nygreniltä täydellisen todistajain vakuuttaman selityksen, että Nikiforov on aseellisessa rosvojen puolustustaistelussa saanut vammansa. Joka tapauksessa tulee asia Suomessa tutkittavaksi, ja silloin ei ole hirttonuorasta pelkoa. Näkyy olevan näkymättömän vallan johto tässä asiassa...

Nimismiehen täytyi nyt ruveta kirjoittamaan, jos mieli saada paperit postiin.

Mikko lähti ja tultuaan nimismiehen asunnosta hän tunsi olevansa irti maasta avarassa ilmassa kuin paulasta päässyt lintu, joka ei ensi hetkessä kerkiä ajatella, mihin lentää. Lentää huitelee vain sinne ja tänne, mutta jokaiseen siiven lyöntiin vastaa vapaudesta puhuva ilma. Mikkokaan ei muistanut jalkojaan, onko niitä vai ei. Mieli oli vain siinä nimismiehen viimeisessä puheessa ja siinä sattumassa, että Nygrenin kirje oli joutunut hänen pelastajakseen. Jos se kirje olisi joutunut päivääkin ennen hänen käsiinsä, olisi hän sen ehkä polttanut, ja silloin tuo vanha, raihnainen nimismies olisi vanginnut hänet, kun ei olisi tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen seikkaan, ettei kuvernööri ollut ukaasiin liittänyt mitään erikoismääräystä.

Nämä mietteet kohottivat Mikon yläilmoihin, hän ei koko kotimatkalla muistanut jalkojaan. Ne kuitenkin vaistomaisesti väliin juosten ja väliin käyden veivät kotiin. Kotiveräjällä sattuivat Mikon silmät kotikuuseen. Mikä olisi hänen kotinsa kohtalo, jos hän olisi matkalla Venäjän hirttomaailmaan. Tämä ajatus vavahutteli häntä, mutta hän hillitsi itsensä ja astui rauhallisena pirttiin, jossa uuni parhaaltaan iloisen näköisesti lämmitä rekotteli, Auno alusti valkoista leipätaikinaansa ja Matti puikoista rakennellen huoneita iloinen hymy kasvoilla kipelehti lattialla.

Auno ei Mikon asioista tiennyt mitään ja siksi hän kysyi vain: -- Terveenäkö siellä oli nimismies ja onko siellä nyt tie hyvin ummessa? Mikko vastasi lyhyesti ja saatuaan muutetuksi arkivaatteet ylleen meni valjastamaan hevostaan murareen eteen, jota ruuna verkalleen kävellen lähti vetämään murahaudalle päin.

Kahdestoista luku.

Aika kului rauhallista latuaan, tuli kesä ja tuli juhannus. Kesäkuun päivä ei voi olla kauniimpi kuin nyt juhannuksena.

Jertta oli tullut miehineen Mäkelään kylään, kun kaikki elukat olivat laitumella eikä kotona ollut mitään hoidettavaa. Noin kilometrin päässä kylästä kulki leveä, luhtarantainen ja lahdikas joki, jonka tyyneen kalvoon rannan lehtiset yksikantaiset puut tai siellä täällä seisovat vaahtolatvaiset ja -oksaiset tuomet kuvastuivat.

-- Eikö lähdetä joukolla tuonne soutelemaan, sanoi Auno, kun minulta niin harvoin tulee lähdetyksi eikä usein pääsekään. Sitä on aina jotakin, joka hännästä pitää.

-- Lähdetään vaan, sanoi Erkki. Vai mitä sanoo Jertta?

-- No sitähän lähdetään, sanoi Jertta innostuneena, vaikka tiesi kohta olevansa tulemassa äidiksi.

-- Minä myöskään en pane vastaan, sanoi Mikko ja nousi seisoalleen lähtemään.

Auno pujotti nyt Matille vaaleankirjavan tähtikirjaisen koltun ylle, päähän pani tupsupäälakisen, punaisella ja sinisellä langalla koristellun, pumpulivaatteesta tehdyn hammaspartaisen keveän myssyn ja lähti Mattia kädestä taluttaen rantaan. Aunon jälkeen lähtivät toisetkin.

-- Eikö sillä niin matalalla miehellä ole liian lyhyet askeleet, Erkki kysyi? Etkös tulisi minun syliini?

-- Ei ne ole pitkiä ne askeleet, mutta kun niitä tulee sakeaan kuin sian porsaalla, niin kyllä se matka edistyy, sanoi Auno. -- Antaahan sen ensi alusta kävellä, kannetaan sitten kun askeleet alkavat harveta. Pian alkoikin Matti väsyä. Erkki koppasi hänet syliinsä ja sanoi: -- Oh, miten on raskas mies. Ei se näin raskas mies jaksa pitkältä kävellä, meidän keveämpien sitä pitää jalkoina olla.

-- Mutta ennen sen heität kuin rantaan pääset, on se Matti siksi tuoreista aineista, sanoi Auno hymyillen.

-- Eihän mitä! Kyllähän mies miehen kantaa, vakuutteli Erkki.

Mattikin näkyi uskovan Erkin puheen. Jalat hervottomina hän istui Erkin käsivarrella ja toisella kädellään pidellen Erkin kaulasta suurilla silmillään katseli kulkijoita.

Tultiin viimein rantaan ja venhe työnnettiin vesille. Auno se istui soututuhdolle, Mikko periin ja Jertta, Matti ja Erkki keskelle venhettä. Soudeltiin hiljalleen ylös virtaan enemmän kuin kilometrin matka, sitten venhe jätettiin virran valtaan ja ruvettiin katselemaan vaaran rinteen taloja, joitten melkein kaikkien talojen välillä oli vaaralta alas joelle päin laskeva niittynotko. Sinne tänne niityn kaunistukseksi jätetyt tuomipehkot seisoivat vaahtolatvaisina, tehden heinikkoiset notkot valkokirjaisiksi viheriäpohjaisiksi vaipoiksi. Venhe lipui vähäisen virran mukana alasvirtaan. Erkki teroitti silmänsä Mäkelän kuuseen ja sanoi:

-- Tuota kuusta ei tänne katsoen kukaan usko puuksi. Se on kuin tummanvihreä vuorenkukkula.

-- Ei sitä tunne puuksi tänne katsoen, toisti Mikkokin. Mutta Aunon silmät yht'äkkiä suuntautuivat heinikkoisen lahdekkeen pohjukkaan ja hän sanoi:

-- Mutta tuolla on ihminen, tuolla tuon matalan pensaan luona. Se menee piiloon tuon pensaan taakse. Emmekö käy katsomassa, kuka ja mitä varten hän siellä on?

-- Käydään vaan, käydään vaan, kuului jokaisen suusta. Auno rupesi soutamaan ja Mikko ohjasi venhettä sinne. Pensaan kohdalle töksähti nyt venheen keula rantaan. Soututuhdolla ollut Auno hyppäsi rannalle ja kiersi pensaan toiselle puolen, missä harmaapukuinen tyttönen suullaan kutjotti maassa ja kaitaiset hartiat nytkähtelivät juuri kuin itkua nyhkien. Auno hieman kammahtuneena nykäisi tyttöä olkapäästä siksi voimakkaasti, että näki kasvot, ja samassa huudahti. -- No Jumalan tähden, mitä minun pitää nähdä! Pekkilän Sikrikö, ja verissään kuin kotkan repimä!... Nouse pois ja tule venheeseen.

-- Elkää viekö minua minnekään. Minä kuolen tänne, kuului tytön ääni sammalesta.

-- No, ei sinua nyt siihen heitetä kuolemaan, se on varma, sanoi Auno tarttuessaan tyttöä olkapäihin ja nosti seisoalleen. Venheessä olijat katsoivat äänettöminä, pitääkö sinne lähteä apuun, mutta huomasivat pian tytön tulevan Aunon taluttamana venheeseen. He näkivät kauhukseen, että takaraivalla vaaleankeltaiset tukat olivat hyytyneenä veritallona, kulmassa oli nyrkinkokoinen mustelmapahka ja toisen silmän ympärillä laaja, melkein musta kuolleen veren kiehkura. Silmä oli muutenkin melkein umpeen turistunut.

Tyttö istui venhepohjaan ja hyrski itkua. Auno se kerkisi ensiksi tiedustamaan:

-- Hyvä Jumala nähköön, mikä sinua on tuollalailla repinyt?

-- Se äitipuoli, sanoi tyttö tuskin kuuluvasti.

-- No, mistä syystä?... Heitähän nyt itku, ei se asia sillä parane. Mikä sillä oli olevinaan syynä?

Tyttö nyt pyyhki esiliinaansa kasvojaan ja jäykistäen itseään sanoi: