Chapter 11

-- Sillä akalla oli meininki mennä kirkkoon, ja siksi se tänä aamuna ajoi minut puolessa öin lehmiä yösyönnistä hakemaan. Mutta lehmät olivat laskeutuneet sinne Saraojan varrelle ja osuneet Romppaalan toisenvuotiselle puiraan sängelle, jossa oli kyynärän pituinen nurmikas- ja ohraheinän sekainen heinä. Siitä en saanut niitä lähtemään, vaikka mitä olisin tehnyt. Kun kellokasta ajoin, niin toiset eivät lähteneet, ja kun toisia palasin ajamaan, niin se sillaikaa palasi joukkoon, joten piti antaa niitten syödä kyllikseen. Kun minä sitten aloin ajaa kellokasta, niin toiset lähtivät jälkeen, ja eihän tuo aurinko kovin korkealla vielä ollut, kun lehmät sain kotiin. Mutta hänen mielestään viivyin kauan, ja siitä hän repi tukkiani, löi tänne takaraivaani ja tuohon kulmaani. Silmääni millä lienee lyönyt. Se olisi tappanut siihen paikkaan, mutta Pikkulan Santra kuuli kirkumiseni ja juoksi hätään ja silloin nakkasi akka kivensä pellolle ja hyppien ja noituen lähti höntyynsä. Uhkasi tappaa minut, jos vielä saa käsiinsä. Se noitui ja hyppi kuin hullu. Minä lähdin juoksemaan metsään, mutta pellon pientarelle päästyäni kaaduin ja kuinka kauan siinä lienen ollut, ennenkuin toinnuin ja lähdin tänne rannalle.

-- Se on äitipuoli se! No mitä varten tänne rannalle? kysyi Erkki.

-- En aikonut mennä enää kotiin. Toivoin kuolevani tänne.

-- Missä se isäsi oli, kun ei tullut apuun?

-- Se oli kirkolla. Eilen meni itseään ja akkaansa kirjoittamaan lukukirkkoon.

-- Hm. Rippivieras pitänyt aamuhartaushetken.

-- Onko se ennenkin ollut niin pahana sinulle, se akka?

-- On monestikin, tuossakin on iso aho, josta repi tukat, sanoi tyttö kädellään osoittaen päälakeensa.

-- Kun se isäsi antaa sen sinua repiä?

-- Minkä sille isä taitaa, kiittää kun saa pitää silmät päässään.

-- Miksi et jo ennen ole lähtenyt oman onnesi nojaan.

-- Isä on aina houkutellut, kun se ei saa minkäänlaista apulaista... Nyt en aio enää mennä, menen vaikka koskeen, sanoi tyttö ja samassa alkoi itkeä.

Mikko, joka oli kaiken aikaa korvalliset kuumina kuunnellut ääneti, sanoi nyt jäykästi:

-- Ei tarvitse enää mennä koskeen eikä Pekkilään. Lähdet meille, niin ehkäpä tukkasi saavat rauhan.

-- En minä saa teillä rauhaa. Ne hakevat sinne ja vievät väkiselläkin... Meninhän minä jo kerran Timolaan, niin isä haki ja vei väkisellä, kun olin alaikäinen, sanoi tyttö itkunsa seasta.

-- Katsotaan kannasta rekeä, tuleeko Pekkilän läntsykkä hakemaan sinua meiltä, sanoi Mikko tulisesti silmät säihkyen.

-- Ja pitäisi kai lainkin olla meidän puolellamme, kun sinä olet minun äitini sisaren tyttö... Sinä ihmisraukka olet todellinen orpo, sanoi Auno, ja kirkkaat kyyneleet kihahtivat silmien nurkkiin.

Sikri tuli nyt Mäkelään ja Auno pesi ja liotteli veren Sikrin päästä, voiteli haavat puuöljyllä, pani huolellisesti kääreet ja toimitti tytön aittaan nukkumaan, mistä Sikri huomenaamuna tuli pirttiin virkeänä, mutta aroin katsein silmäillen kaikille suunnille.

Mikko ja Auno istuivat pöydän takana aamukahvia juomassa, ja sinne kutsuttiin Sikrikin. Mutta samassa nähtiin Pekkilän ukon Keskitalosta päin kiirein askelin astua työntelevän. Miehen asia arvattiin ja silloin Mikon korvalliset kävivät punaisiksi.

Pekkiläinen työntyi pirttiin ja silmät sattuivat ensimäiseksi Sikriin. Vieras istui penkille, mutta kun ei vieraalta kysytty sanomia ja kun hän muutenkin kohtasi kylmiä katseita, sanoi hän tiukasti:

-- Tännekö se Sikri on pohjaistunut? Minä tulin hakemaan, alahan toimittautua mukaan.

Sen kuultuaan Mikko loi Pekkiläiseen silmäyksen, jonka olisi luullut ainakin sylen verran siirtävän katsottavaa kauemmaksi, ja sanoi:

-- Alahan laittaa luitasi nyt pois minun näköpiiristäni ennenkuin kerkiän antaa kiireen voidetta. Sitä on tuossa halossa semmoiselle turvattoman orvon hoitajalle. Tyttö ei lähde sinun matkaasi.

-- Sinäkö meinaat anastaa minulta lapsen! Helisevissäpä kävelet, mies! Siihen ei ole pitkä aika, sano minun sanoneen, sanoi Pekkiläinen vihasta sähisten ja suurta päätään nyökyttäen sanainsa mukaan.

Mikko hyppäsi pöydän takana pystyyn kuin lentoon lähtevä ja sanoi: -- Etkö meinaa totella sanaani?

Pekkiläinen tunsi nyt tuhon tulevan, hyppäsi seisoalleen ja lähti kiireen kaupalla ulkonevine suurine jalkoterineen mennä läntsimään ulos poristen: --- Kyllä semmoisia oriita on taltutettu ennenkin, kyllä tänne kohta tulee vieraita, joitten mukaan lähtee tyttö ja helisevissä lähdet niitten mukaan itsekin.

Sen enempää ei Pekkiläinen kerjennyt porista, kun kuuli Mikon raskaat askeleet kintereilleen. Juoksujalassa syöksähti vieras ulos ja räiskäyttämällä löi oven jälkeensä kiinni. Ja kohta nähtiin Pekkiläisen samaa Keskitaloon vievää pellon piennarta, jota oli tullutkin, vihaisen näköisesti astua tempovan, ja pää pyöri puoleen ja toiseen vilkaisemaan, näkyykö Mikkoa tulevaksi. Auno ja Sikri kiirehtivät akkunasta katsomaan. Auno nauraen:

-- Pekkiläinen menee kuin saaliin jaolle.

Sikri jäi Mäkelään ja oli iloinen kuin perho. Hän autteli Aunoa kaikissa tehtävissä, ja kun isän uhkauksista ei näkynyt mitään koituvan, kävi Sikri päivä päivältä iloisemmaksi.

Oli heinäkuu puolivälissä, kun tuli Mäkelään suuri joukko talvimatkailijoita ihmettelemään Mäkelän satumaista kuusta. Matkailijain joukossa oli lääninkamreeri rouvineen. Rouva oli entisen Salmenniemen rovastin tytär, joka oli nuoruudessaan kiipeillyt tuon kuusen oksilla, kun isä ja äiti tulivat tänne marja-aikana kyläilemään.

Sikri oli eilen ja tänäpäivänä poiminut mansikoita viedäkseen kirkonkylään kaupaksi. Kun nyt Auno kuuli kamreerinrouvan mainitsevan marjoista, nykäisi hän Sikriä mukaansa lähtemään ulos. He palasivat kohta, Sikri kantaen suurta maljaa kukkurillaan hohtavankypsiä suuria mansikoita ja Aunolla kumpaisessakin kädessään isot maitomukit. Laskiessaan maitomukit pöydälle Auno sanoi:

-- Tässä olisi vieraille marjoja ja maitoa, mutta asian mukaisia syöntiastioita meidän talossamme ei ole.

Vieraat naurahtivat ja rupesivat kuin kotonaan tapailemaan astioita. Pian oli kullakin oma astiansa, kamreerilla ja hänen rouvallaan porsliiniset lautaset. Sikri toi vielä kolme kissanpään kokoista mokaretta sokeria. Vieraat kurikoivat sokeriharkot pienemmiksi paloiksi. Kukin sai palan, josta rupesi taskuveitsellään raaputtamaan sekorijauhoa marjamaitoonsa. Kamreerin rouva, jonka katse oli kiintynyt Sikriin, sanoi:

-- Kun minä tarvitsisin juuri tuommoisen tyttösen, niin eikö emäntä antaisi tuota tyttöä minulle, jos nimittäin tyttö tahtoisi lähteä?

-- Saatte kai sen, kun ette muuta tahtone, sanoi Auno iloisesti.

-- Aivanko totta?

-- Aivan totta kuin vettä. Se on kaikkein turvattomin orporaukka. Äitipuolensa hengenrajoja myöten rusikoimana kuukausi takaperin löytönämme löysimme tuolta joen rannalta. Oli paennut sinne kuolemaan, kuten kuolinhaavan saanut metsän otus.

Kaikki vieraat keskeyttivät syöntitoimensa ja kääntyivät katsomaan Sikriin ja Aunoon.

-- Ei jouda saduksi. Vielä on akan kiven haava tytön päässä ja kulmassa kuhmu. Silmän ympäriltä juuri näinä päivinä on kadonnut kuolleen veren kiehkura.

-- Ja irtikö sitä pidetään sellaista petoa? sanoi kamreeri ja tummat silmät säihkivät tulisina.

-- Vähänpä irtikin. Ukon läntsykkä tuli ihan rautakahleitten uhalla hakemaan tyttöä sinne, mutta me emme antaneet.

-- Hakemaan tyttöä sinne! huudahti kamreeri. -- Olisi sietänyt saada halosta muistoa sen asiamiehen.

-- Jos ei olisi lähtiessään venyttänyt askeleitaan tavallista pitemmiksi, niin se olisi saanutkin halosta kiireen voidetta, sanoi Auno.

-- No mitäs se sitten sanoo tyttö, Sikrikö se kuului olevan nimesi? Lähdetkö sinä sinne Merikaupunkiin meidän kotiimme? kysyi rouva.

Sikri katseli hieman arasti Aunoa silmiin, eikä tullut sanaa suusta. Auno kiersi kätensä tytön kaulaan ja sanoi ystävällisesti: -- No sano nyt, lähdetkö vai et. Siellä kyllä ei ole Pekkilän akasta pelkoa.

Sikri käänsi päänsä Aunoon päin ja sanoi tuskin kuuluvasti: -- Lähden.

-- Aikoo tämä lähteä, ilmoitti Auno hymyillen.

-- No meiltä ei tule Pekkilän ukko eikä akka hakemaan tyttöä, sanoi kamreeri jäykästi.

-- Ei tule. Ei tule, toisti rouvakin. -- Me täällä Salmenniemen kirkonkylässä ja lähipaikoilla kyläilemme noin viikon päivät. Sitten kotimatkallamme poikkeamme ottamaan sinut mukaamme. Niinkauan saat olla tämän hyvän emännän turvissa. Sitten meissä Jumalan avulla on turvaa kaiken puolesta, sen lupaamme.

Marjasyönti oli loppunut. Kamreeri nousi lähtemään. Isäntäväen kiellosta huolimatta kaivoi kukin vieraista taskustaan markan ja heitti pöydälle ja kiirehti Aunoa ja Sikriä hyvästelemään. Ja kohta nähtiin valkolakkisia nuoria miehiä ja valkolakkisia neitejä rinnakkain parikkaina, jälkimäisenä parina harmaahattuinen kamreeri ja tummapäähineinen rouva, kävellä heilottavan alasmäkeen painuvaa kirkonkylälle vievää tietä.

Vierasten kadottua metsän suojaan Auno ja Sikri tulivat pöydän luo ja luettuaan kahdeksantoista hopeamarkkaa ja kaksi viisimarkkasta sanoi Auno:

-- Saitpa, Sikri, hyvän hinnan marjoillasi. Näillä ostetaan nyt vaatetta ja laitetaan, ettei Pekkilän ryököissä tarvitse lähteä Mäkelästä. Nyt, Jumalan kiitos, sinun kurjan orporaukan edessäsi loistaa elämä, eikä kuolema ole enää katsomassa vasten silmiäsi.

* * * * *

Sikri oli viety ja kesä oli kulunut jo lokakuuhun saakka. Pekkilästä päin ei kuulunut hiiren hiiskausta. Mutta eräänä päivänä Mikko Aunoineen ja Matti-poikineen istui päivällispöydässään mitään pahaa aavistamatta. Väliin he katselivat ulos, kun pilvien raosta paistavat auringon valolevyt tuulen nopeudella kulkivat vaarojen rinteitä ja laaksojen pohjia jättäen harmaan pimennon jälkeensä. Hulmahtipa aina pirttikin valoisaksi ja lattialle ilmestyi akkunoitten laajuiset valovyöt, jotka samassa katosivat ja huone peittyi levottomaan pimeään. Valon leikitellessä tällä lailla rauhattomasti tuli lautamies kahden toverinsa kanssa pirttiin. Miehet istuivat umpimielisen näköisinä penkille.

Mikko luki kasvoista vieraitten asian, mutta ei ollut siitä tietääkseenkään, kysyipä vain:

-- Mitä sitä vieraille kuuluu?

-- Eipä liikoja, sanoi lautamies. Sitten hän rykäisi tekorykäyksen ja sanoi: -- Pekka Pulkkinen se vaatii sinua oikeuteen lapsensa valtaamisesta ja sen kaupitsemisesta orjaksi.

-- Hohhoh! Nytpä eivät ole asiat pienuudella pilassa, sanoi Mikko ääneensä nauraen. -- Eiköhän tuossa olisi vähän niinkuin tinkimisen varaa.

-- Oikeuspa hänet tutkii... Onhan siinä vähän paha puoli se, kun ette pitäneet tyttöä kotonanne, vaan päästitte alaikäisen siirtymään maailman jalkoihin.

Mikko hymähti vain eikä jatkanut minkäänlaista puhetta. Vieraat näkivät Mikon ylpeän mielen ja nousivat lähtemään, mutta silloin Mikko sanoi:

-- Elkääpä kiirehtikö ennenkuin laitan teidät asialle. Timolan isäntä ja emäntä ja Pikkulan Santra ovat haastettavat minulle todistajiksi siinä Pulkkisen jutussa. Mikko haki kamarista sopivat haastepalkkarahat ja heitti ne ylpeästi lautamiehen kouraan. Nyt lautamieskin ymmärsi seurueineen lähteä pois.

Oikeuden istuntohuoneessa seisoi yleinen syyttäjä hajasäärisenä ja virallisesti pönäkkänä, seisoi tavallisella paikallaan oikeuspöydästä kolmisen askelta syrjässä. Tuomari oli heittäytynyt keinutuolinsa selkänojaa vasten selkäkenoon ja silmäili tarkoin Mikkoa, näkyisikö miehessä arkuuden merkkejä, kun se on niin törkeästä rikoksesta haastettu. Mikko kuitenkin seisoi rauhallisena tuomaria vastapäätä, verkalleen käänteli päätään nähdäkseen huoneen kaikille suunnille. Tuomari kääntyi kantajan puoleen ja kysyi sävyisästi:

-- Mitä tässä nyt sanotaan?

Pekkiläinen rykäisi kaksi tekorykäystä, kohotti harmaakulmaisen suuren päänsä pystyyn, jolloin kaulasta näkyi pystyssä töröttävä, tummanharmaaksi pinttynyt hurstipaidan kaulus, joka oli kaitaisella silkkihuivin siisnalla alempaa sidottu kiinni, aukaisi suunsa ja sanoi:

-- Tämä vastaaja Mikko Mäntynen viime kesäkuussa valtasi ja anasti minun alaikäisen lapseni Sikrin ja sitten kuukauden perästä, viime heinäkuussa kaupitsi sen Merikaupunkiin orjaksi.

-- Merikaupunkiin orjaksi? keskeytti tuomari.

-- Niin, Merikaupunkiin orjaksi, siten tuottaen minulle, lapsen isälle, sanomatonta harmia ja tuskaa. Tästä aivan ennenkuulumattomasta teosta vaadin hänen langettamistaan kaikkein ankarimpaan edesvastuuseen ja rangaistukseen.

Tuomari kirjoitti kantajan kanteen pöytäkirjaan ja kääntyi sitten Mikkoon päin kysyen lauhkeasti: -- Mitäs tähän nyt sanotte?

Mikko rupesi verkalleen ja jäykästi kertoilemaan, millaisessa tilassa tyttö oli löydetty, miten häntä oli Mäkelässä hoidettu ja miten hän sitten oli joutunut kamreerin perheeseen. Hän uskoi tehneensä siinä tytölle hyvän työn, tyttö oli sieltä jo kirjoittanut ja kiittänyt Mikkoa.

-- Lääninkamreerin hoitoon Merikaupunkiin, itsekseen jatusti tuomari.

Pulkkisen todistajat kävivät ensin kaikki puhumassa, sitten huudettiin Pikkulan Santra sisään. Hän astui keihakkana oikeuspöydän eteen ja jo tulennasta näki, että muija tietää jotakin. Kun tuomari oli kysynyt, mitä Santra asiaan tiesi, suoristui Santra vieläkin suoremmaksi ja sanoi kelkkeästi:

-- Tiedän minä sen, että likellä Pekkilätä asuessani olen usein nähnyt, että tämän Pekka Pulkkisen eukko, Sikrin äitipuoli, on repinyt Sikrin tukkia ja lyönyt sitä kuin järjetön. Tyttö on paennutkin toisiin taloihin, mutta tämä ukko on keppi kädessä pakottanut tytön palaamaan takaisin. Ja viimeksi viime juhannusaamuna pellollaan akka rääkkäsi tyttöä, repi tukkia, otti pellosta kiven mukulan ja mukiloi sillä tyttöä päähän. Ja miten olisikaan tyttöparan käynyt, jos en olisi kerjennyt hätään ja jo näkösen päästä huutanut: »Elä tapa, elä sen tulinen ruoja tapa sitä tyttöä!» Silloin se kuitenkin heitti uhrinsa käsistään ja tasakäpälässä hyppien, noituen ja tappaa uhaten mennä rötkelti huoneeseensa. Luultavasti se häpesi minua.

Santran puheen aikana tuomarin kaulasuonet pingottuivat paksuiksi makkaroiksi ja korvain lehdetkin kävivät punaisiksi kuin hiili.

Kun Santra sai mennä ulos, avasi Pekkiläinen suunsa jotakin sanoakseen, mutta tuomari jyristi kohta kantapäätään lattiaan ja kielsi miestä puhumasta.

Kesti kauan ennenkuin tuomari tunsi sen verran rauhoittuneensa, että tavallisella äänellä voi sanoa, että isäntä Timonen käsketään sisään. Se olikin nokka oven raossa jo odottamassa aukaisua, kun tiesi, että hänen vuoronsa tulee Santran jälestä. Timolan isäntä kertoi miten Pekkilän Sikri mustelmille lyötynä oli viime kevättalvella tullut hakemaan häneltä turvaa ja miten raa'alla pakotuksella tyttö oli haettu takaisin kotiin.

Kauan kesti odotusta ennenkuin huudettiin kaikki asialliset sisään. Tuomari alkoi jyrisevän kovalla äänellä lukea, että kihlakunnanoikeus on katsonut oikeaksi kumota kanteen ja tuomita kantajan vastaajalle, Mikko Mäntyselle maksamaan oikeudenkäyntikuluja kahdeksankymmentä markkaa sekä kantajan loukkaamisesta sata markkaa ja orvon tyttönsä sopimattomasta hoidosta kolmesataa markkaa sakkoa, joista puolet Suomen kruunulle ja puolet vastaajalle.

* * * * *

Lappalaisten vangitseminen samoin kuin Jertan ja Sikrin jutut tuottivat Mikolle kuntalaisten luottamuksen. Mikon suora, järkähtämätön oikeudentunto ja uhrautuvaisuus oikeuden puolesta tuli yleisesti tunnetuksi.

Kolmastoista luku.

Oli talvinen pyhäilta, pakkanen paukahteli nurkissa, täysi kuu hopeanhohtavana paistoi itäiseltä taivaalta. Kuun valossa sekä maalle että kuusen oksille karttunut lumi säteili pieniä kirkkaita säteitä.

Mikon luo Mäkelään oli tullut neljä kunnan luotetuinta miestä valittamaan rovastin ahneutta ja väärinkäytöksiä saatavain kannossa. He olivat tulleet ajatelleeksi, että rovasti ehkä häpeäisi, jos tuosta kirjoitettaisiin sanomalehteen. -- Me päätimme pyytää sinua sitä tekemään, meiltä muilta se ei synny, ja jos joltakin syntyisi, niin se on rovastin suosiossa, ja koirahan ei koiran häntää polje, sanoivat miehet.

Mikko ajatteli kauan ja viimein sanoi: -- Kyllä minusta se tuntuu tavattoman vastenmieliseltä, mutta kun se on teidän tahtonne ja ehkä monen muun tahto, niin jospa kirjoitan, tuli hänestä perästäkin tuohta tai malkaa.

Kun asia oli päätetty, haki Mikko paperinsa ja kirjoitusneuvonsa pöydälle ja rupesi kokonaiseen isoon arkkiin kirjoittamaan. Vieraat tupakoivat äänettöminä, eivät keskinäiselläkään puhelullaan tahtoneet häiritä kirjoittajaa. Kirjoittaessa Mikon korvalliset ja kasvotkin tulistuivat ja väliin lauhtuivat. Puolitoista tuntia saivat vieraat tupakoida, ennenkuin se arkki oli täyteen kirjoitettu ja kirjoitus valmiina, jolloin Mikko sanoi:

-- Kuulkaapas nyt kun luen, onko tässä teidän mielestänne liikaa tai lisättävää.

Kun Mikko oli lukenut loppuun, sanoivat vieraat kuin yhdestä suusta:

-- Siinä ei ole rikkaakaan liikaa, ja muutenkin on sanottu, mitä sanottavaa on. Olemme valmiit kirjoittamaan alle.

-- Riittää kai se, kun minä yksin kirjoitan alle, sanoi Mikko, haki kirjekuoren, johon kirjoitti: »Kalevalan Kaiulle», ja pani kirjeen sen sisään. Miehet saivat sen viedä postiin.

Tulevana pyhänä olikin se Kalevalan Kaiussa toista palstaa pitkänä kirjoituksena luettavana. Kirkkomiehet toivat pappilasta kuulumisia, että rovasti aikoo nostaa kunnianloukkausjutun Mikkoa vastaan. Mikon mieltä hieman vavahutti, mutta kun hän tiesi totta kirjoittaneensa, niin ei osannut mitään pelätä. Tuntui vaan vähän ilkeältä joutua taas käräjiin, hän kun ei halunnut miksikään käräjäpukariksi, vaikka oli saanut jo muutaman kerran käräjätuvassa käydä.

Rovasti haastoi Mikon maaliskuussa pidettäviin käräjiin, kuten oli uhannut.

Pappilassa oli suurin juhlallisuuksin vietetty rovastin viidettäkymmenettä nimi- ja syntymäpäivää, ja tuomarikin, hovioikeuden määräämä uusi tuomari -- oli ollut siellä ja viipynyt myöhään yöhön, minkä tähden tänä aamuna aloitettiin oikeuden istunto kaksi tuntia myöhemmin kuin muina päivinä. Hyvin olivat tuomarin kasvot pöheisinä, silmävalkeaiset verestävinä ja ääni äräkkänä. Kauan piti miehen tuomioistuimellaan rykästellä ja kakistella ennenkuin hän kykeni puhumaan.

Rovasti näkyi heränneen ennemmin kun tuomari. Hyvin olivat pöheissä rovastinkin kasvot, mutta leveä leuka oli ajeltu sileäksi, rosoinen nenä ja risaiset kasvotkin hohtivat puhtautta. Hienot huulet luonnottoman kehnotekoisen nenän alla nipistyneinä visuun, pitkä musta viitta yllään ja sanomalehti kultasormuksisessa kädessään seisoi nyt rovasti oikeushuoneessa keskellä lattiaa.

Lautakuntakin istui penkillään kymmenmiehisenä rivinä kenkiään katsellen. Kaikki näkyivät odottavan, milloin tuomari kykenee tehtäväänsä. Viimein kuitenkin tuomari loi ruskeat pullistuneet silmänsä rovastiin ja örähti: -- Mitä tässä nyt sanotaan?

Rovasti kumarsi niin syvään, että pitkän viitan helmat huiskahtivat ylemmäksi vyötäisiä ja sanomalehteä tavattoman pitkällä kädellään ojentaen tuomarille rykästellen sanoi:

-- Ehkä minulla on kunnia korkealle oikeudelle esittää tämä sanomalehti, jossa on tämän vastaajan kirjoitus, joka äärimäisen hävyttömästi loukkaa minun kunniaani. Minä en ole pakottanut vastaajaa saatavissani maksamaan penniäkään liikaa, jota paitsi minä olen Jumalan palvelija ja hänen pyhän evankeliuminsa saarnaaja, mikä tekee syytöksen vielä raskaammaksi. Toivon, että korkea oikeuskin ymmärtää minua ja tuomitsee tämän hävyttömän vastaajan tästä teosta mitä ankarimpaan rangaistukseen. Aa... -- Rovasti esitti tämän kanteensa hartaalla saarnanuotilla ja aikoi panna loppuun aamenen, mutta huomasi keskeyttää.

Tuomari sanomalehdestä lukea änkytti koko sen kirjoituksen, heitti sitten sanomalehden pöydälleen ja yhäkin ulommaksi pullistunein silmin katsoi Mikkoon ja ärjymällä kysyi:

-- Onko tämä rovasti kahden tai kolmen lihanaulan sijasta pakottanut sinut maksamaan kokonaisen häränlavan ja onko rovasti pakottanut sinut jyvämitan panemaan kukkurina ja villanaulan sijasta määrättömän annoksen villoja ja niin poispäin. Onko tämä totta?

-- Kun rovastin saatavien kanto on luonnossa maksaen ollut tuollaista määrätöntä, niin omasta kohdastani olen suorittanut rahalla, enkä saa tässä selvitetyksi, mikä siinä on liikaa, mutta eihän kirjoituksessani puhutakaan minun yksityiskohdastani, siinä puhutaan yleisön puolesta, sanoi Mikko jäykästi.

-- Sinä et ole yleinen syyttäjä, täällä on meillä yleinen syyttäjä, ärjäisi tuomari kädellään osoittaen nimismieheen, joka sekin kasvoista ja silmistä päättäen oli illalla ollut rovastin nimi- ja syntymäpäivillä.

Mikko näki mitä tuleva on eikä tahtonut enää jatkaa puhetta puolestaan, sanoi vain kylmästi: -- Kuunneltakoonhan kuitenkin todistajat.

Mikolla oli kaikki ne neljä miestä todistajina, jotka olivat Mikkoa pyytäneet kirjoittamaan.

Kun yksi heistä valansa tehtyään sai jäädä sisään, kysyi tuomari, oliko tämä nähnyt rovastin pakottavan Mäntystä liikamaksuihin.

-- En minä sitä pakotusta ole nähnyt Mikko Mäntysen suhteen, mutta sen minä kyllä tiedän, että rovastin saatavainkantotapa on ollut semmoinen kuin siinä sanomalehtikirjoituksessa luettiin, sanoi todistaja varmasti.

Mutta todistajan suusta sanan katkaisten tuomari ävähti: -- Tässä ei ole kysymys yleisön asioista, tässä on vain kysymys, onko rovasti pakottanut vastaajan maksamaan nämä sanomalehdessä mainitut liikasaatavat. Jos ette sitä tiedä, niin saatte mennä ulos.

Todistajan korvalehdetkin olivat punastuksissaan. Päätään hieman punoen ja hiljaa itsekseen mutisten hän meni hitain askelin ulos. Kaikki todistajat tiesivät tarkalleen saman kuin ensimäinenkin.

Tämä juttu ei päättynyt yhtä hyvin kuin Mikon aikaisemmat käräjämatkat. Kihlakunnanoikeus katsoi oikeaksi yleisen syyttäjänkin vaatimuksesta tuomita vastaaja Mikko Mäntynen rovastin kunnian loukkauksesta kolmensadan markan sakkoon. Ja kun rovasti oli pyytänytkin ainoastaan sata markkaa oikeudenkäyntikulujaan, ei oikeus puolestaan sitä lisännyt.

Päätöksen kuultuaan Mikko kivahti: -- En tyydy päätökseen. Laita minulle heti osa pöytäkirjasta. -- Silloin nimismies murahti jotakin ja tuomari koppasi kynänsä, kumartui kirjoittamaan jatkoa pöytäkirjaansa ja sanoi: -- Vastaajaa sakotetaan viisikymmentä markkaa röyhkeästä käytöksestä oikeuden puheenjohtajaa vastaan.

Mikko lähti nyt ulos ja mennessään sanoi kaikuvalla äänellä: -- Jos sata sakotetaan niin tuhat maksetaan.

Mikon todistajat olivat kuin kynsille lyödyt. -- No, nythän sitä tiedämme olleemme etsimässä laista oikeutta, sanoi eräs heistä. -- Ei olisi asia tuolla tavalla mennyt, jos entinen tuomari oli tuomitsemassa ja nimismies yleisenä syyttäjänä. Mutta se tuo ruskosilmä sai tuosta nimismiehen potjakkeesta juoppotoveristaan vauhtia. Taluttamalla oli viime yönäkin kumpainenkin tuotu pappilassa rekeen, missä ne nimensätietämätönnä muka lauluja älisten oli vedätetty tänne asuntoihinsa... Emme ole tuommoista vielä nähneet.

Nyt Mikko näki, että käräjäkartonon porrasten edustalle ajoi hevonen, jonka perässä oli monilla komeilla peitteillä varustettu reki. Kun rovasti suurissa turkissaan käräjäkartanon toisessa päässä olevasta ovesta lähti tulla tönöttämään, sanoi Mikko kovalla äänellä:

-- Ei huolita olla millämmekään, me olemme sanoneet totuuden ja se on enemmän kuin kolmesataa viisikymmentä markkaa. Se yksi sata meillä aina täytyy olla varattuna, jos joku pyhän laitoksen palvelija helvettiin kyytirahakseen tarvitsee.

Rovasti koetti turkkinsa kauluksella suojella korviaan, jottei kuulisi, mutta kyytimies pukilla istuen ja häkien häntäänsä pyörittävää hevosta lähtemään katsoi sinne toisilla portailla oleviin ihmisiin ja nauroi. Mikosta ei siinä hetkessä tuntunut pahaltakaan. Oli sääli niitä todistajia, kun näki niiden tunnonvaivat.

* * * * *

Viikko oli kulunut, kun kauniina huhtikuun iltana, auringon viime säteillään vuoria punatessa Mäkelän kartanolle ajaa karahutti viisi hevosta. Vieraita oli kaksikymmentä henkeä, naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Mikolta, joka oli tullut portaalle, kysyttiin etumaisesta reestä iloisesti: -- Sopiiko sokea sotaan? Saammeko tulla sisälle näin suurella joukolla?