Chapter 12

-- No, jo vaan. Sitä vartenhan talo tiellä poikkiteloin, levätä vierahan väsynehen, sanoi Mikko iloisesti ja kiirehti pirttiin puusepänkompeitaan työntelemään. Vieraat tulla sukittivat koommaksi pirttiin ja päällysvaatteensa riisuttuaan kuntakokousten esimies ensimäisenä tuli Mikkoa kättelemään. Kun kaikki olivat tervehtineet Mikkoa, niin kuntakokousten esimies sanoi:

-- Eilen illalla oli meillä ompeluseurat, ja siellä päätettiin tänä iltana, jos ilma sallii, tehdä tänne rekiretki ja tulla katsomaan, kuinka te olette suruissanne viime aikain tapahtumista.

-- Hm... Itkekööt ilvekset, niillä on suuremmat silmät ja enempi vettä, sanoi Mikko reippaasti.

-- Mutta sitten toinen asia. Meillä on matkassa teetä ja kahvia ja minkä mitäkin. Kun talosta saisimme tulisijaa ja keittoastioita, niin iltamme kuluessa viljelisimme tuomisiamme.

-- Pitäisi löytymän, sanoi suutari lestiään. Patoja ja kattiloita löytyy ja tuossa loukolla on rojo honkaisia halkoja.

Auno tuli navetasta. Vieraat käteltyään hän rupesi vierasten neitien kanssa laittamaan hellaan tulta ja pesemään patoja. Toiset neidit purkivat koreistaan pöydälle kaikenlaisia leivoksia, ja kohta olikin pöytä ihan kukkurillaan leivoksia ja makeisia. Kun iloinen seura pääsi kahvin ja teen kimppuun, kehoitettiin Mikkoa ja Aunoa ensiksi ottamaan.

Kun ensimäinen kierto oli juotu, nousi kuntakokousten esimies seisaalleen ja sanoi: -- Lauletaan nyt joku laulu. -- Kaikki vieraat hyppäsivät seisoalleen, ja kohta kajahti »Jos sydän sulla puhdas on...»

Mikko tunsi, että laulu oli hänelle tarkoitettu. Hän tunsi sydämensä lämpenevän, ja ennenkuin laulu oli loppunut, kiilsivät kirkkaat kyyneleet Mikon ja Aunon silmien nurkissa.

Vieraat viljelivät ahkerasti teetä ja kahvia ja nousivat väliin seisoviltaan laulamaan vereksen kansanlaulun. Mutta viimein, kun ilta oli jo myöhä, nousi kuntakokousten esimies pöydän päässä seisoalleen ja sanoi: -- Tällä meidän rekiretkellämme oli toinenkin tarkoitus, se ei ole vain huvimatka. Olemme siellä kirkonkylässä panneet toimeen rahankeräyksen teidän hyväksenne, ja on saatukin niin paljon kokoon, että voitte murheetta maksaa sen inhoittavan rovastin jutun. Tässä on nyt tasalleen neljäsataa viisikymmentä markkaa teille. Lopuilla ostettiin näitä matkaeväitä, mitä on tässä viljelty.

Mikko vakuutti jo sen myötätunnon, jota hänelle oli osoitettu, riittävän yllinkyllin palkitsemaan jutun vaivat ja maksut. Hän ei siitäkään syystä voinut ottaa lahjaa vastaan, että juttu menee hovioikeuteen ja senaattiin, joten maksu on vuosien takana -- päätöksen hän ei uskonut muuttuvan, kehoitti antamaan rahat jollekin hyväntekeväisyyslaitokselle.

-- Ei se käy muuten laatuun, sanoi kuntakokousten esimies. -- Meillä on sanomalehteen menevä kirje melkein valmis, jossa pääpiirteissään kerrotaan tämä juttu ja mainitaan tämän rekiretken tarkoituksesta, rahojen antamisesta teille, vieläpä teidän jalomielisestä puheestannekin. Muu ei käy laatuun, kuin että te otatte nämä rahat, joten rovasti näkee sanomalehdestä kaikki meidän toimenpiteemme teidän hyväksenne.

Kaikki ilmaisivat toivovansa, että Mikko käyttää rahat tuon iljettävän jutun suoritukseksi, joutukoon se maksettavaksi ennen tai myöhemmin. Mikko otti rahat erityisesti puristaen jokaisen vieraan kättä.

Ilta oli Mikolle unohtumaton. Hän oli saanut tunnustusta, joka poisti katkeruuden hänen mielestään.

Neljästoista luku.

Kaksi vuotta oli mennyt kuin nukkumalla, ei mitään muuta ollut tapahtunut, kuin että rovastin juttu oli palannut hovioikeudesta, ja Mikko oli uudella valituksella lähettänyt sen senaattiin, ja että rovasti oli saatavilleen asettanut määrät, vaikkakin oman harkintansa mukaan. Mutta jos joulupaistilihaa oli neljää kiloa enemmän, annettiin tähteet takaisin. Jyvämittaa ei otettu kukkurina, villoja ja hamppuja vain naula kumpiakin, heiniä kaksikymmentäviisi leiviskää ja kalatihuntia vain vanha leiviskä nuotalta. Voita ei otettu hiehoilta eikä poikimattomilta mahoilta, kuten ennen.

Mikko oli nyt nämä kaksi vuotta liikkumatta kotonaan, joten kesäisin oli aikaa kalastella ja syksyisin ja talvisin metsästellä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta nyt ei Mikko lähtenyt kalalle eikä metsälle kuusta kuulematta. Ja pitkällisen harjoituksen avulla hän tuli ymmärtämään kuusen puheen. Jos kuusessa kuului yhtämittaista kiinteää ilmavirtaa, olivat kaikki otukset niin arkoja, etteivät silmiä sietäneet, olipa ilma miten kaunis tahansa. Linnutkin jo hänen ollessaan kaukana lähtivät lentämään ja nousten korkealle ilmaan lensivät alle ilman aidattoman. Ja jos lähti verkkojaan kokemaan, olivat ne tyhjät. Kun Mikko tuli tietämään, että kuusessa kuuluva kiinteä ilmavirta ennusti ensi tai toisella vuorokaudella syntyvää kylmää tai lauhkeaa myrskyä ja näki, että linnut ja kalat järvessä tietävät sen jo paria vuorokautta ennen, ei hän lähtenyt metsälle eikä kalalle, milloin kuuli sellaista ilmavirran ääntä kuusessaan. Kun taas myrsky oli laantumassa ja kuusessa alkoi kuulua lauhkeampaa, vaikka voimakastakin tohinaa, lähti Mikko heittämään verkkojaan järveen tai metsästämään ja silloin hän huomasi, että kalat olivat jo olleet liikkeellä ja metsässä linnut kesyjä, juuri kuin edellisen myrskyn väsyttäminä. Mikko ymmärsi nyt täydelleen kuusen kielen. Hän tiesi, ettei kuuselle tarvitse uhrata lahjoja eikä antimia, mutta luonnon salainen voima puhui kuusen välityksellä ennustuksensa hänelle samoin kuin metsässä jokainen puu linnuille, jäniksille ja oraville ja luultavasti järvessä veden liikunta kaloille.

Mikko tunsi suurta riemua rinnassaan, kun näki, että hänellä on luonnon ja itsensä välillä sellainen puhelin, jota ei monellakaan ole. Eikä kulunut sitä päivää, ettei Mikko olisi kerran tai useammin painanut korvaansa kuusen kylkeen, olipa sitten lähtöä mihinkään tai ei. Tuntui kuin salainen voima vetäisi häntä kuusen puheille.

* * * * *

Tänä keväänä liikkui puheita, että pohjolan tukkitöissä maksetaan kaksinkertaiset palkat entiseen verrattuna. Senvuoksi Mikko esitteli eräänä päivänä Aunolle, että jospa hän vielä kerran lähtisi pohjolaan, kun kotona ei tule kokoon niin paljon, että saisi kartanoa korjatuksi. Pirttirakennus pitäisi kengittää ja laudoittaa ulkoa ja maalatakin. Navetta rupeaa lahoamaan, mutta sitäkään ei jaksa apulaisetta saada pystyyn.

-- Enhän minä kiellä sinua lähtemästä. Tiedäthän, että minä koetan parastani kotona. Ehkäpä kesän aikana voin hankkia apua siksi, että saan pellot kylvöön, heinän tehdyksi ja leikkuut leikatuksi. Ehkäpä Jumala lähettää taas jonkun minun avukseni, kuten kerran sen Juhanin.

Maaliskuun viimeisenä päivänä Mikko voiteli kahdet saappaat lähtöä varten, toiset jalkaan ja toiset tarpeen varalle. Hän tervasi ja voiteli suksensakin ja laittoi varpaalliset kuntoon huomenaamuna jo aamukylmäsen aikana lähteäkseen matkalle, päästäkseen hyvän suksikelin aikana perille, ennenkuin rupeaa suveilemaan ja sydänmaan joet tulevat tulvilleen. Aamulla päivän valjetessa olikin Mikolla laukussa saappaat, neljä paria sukkia, kaksi paria paitoja, kahden päivän eväs ja laukun ulkopuolelle nuoranpalasella sidottu harmaa nuttu. Juotuaan lähtökahvit ja hyvästeltyään Mikko sitoi laukun selkäänsä, työntyi ulos ja oikaisi suksensa pohjoista kohti. Nopeana kuin tuuli eteni Mikko pellon perillä, laukun päällä olevan nutun helmat vain liehuivat ilmassa. Kahden viikon perästä tuli Mikolta kirje, josta Auno luki: »Eilen illalla pääsin tänne perille. Täällä on hankitöitä enemmän kuin tekijöitä. Ei kuitenkaan hankitöitten aikana makseta kuin neljä ja puoli markkaa päivältä, josta markka päivältä menee ruokaan. Puhtaaksi tuloksi jää yli sadan markan kuussa, kun tekee työtä pyhänsä arkensa. Kun vedet aukeavat, luvataan meille ensiluokan tukkilaisille seitsemän markkaa päivältä. Silloin se vie puhtaan tulon hyvään määrään kolmannelle sadalle kuussa. Ruokaa täällä saapi, saapi herkkujakin, mutta kun sitä on lähtenyt ansaitsemaan, niin herkutteleminen täytyy jättää niille, jotka elävät kädestä suuhun, arvellen että huominen päivä saa tulla tuumineen. Toivon saavani sinulta kirjeen. Osoitteeni on: Sodankylä, Kitisen latva. Oma Mikkosi.»

* * * * *

Auno tiesi voivansa nyt lähettää Mikolle mieluisen kirjeen. Hän saattaa ilmoittaa, että on saanut Juhanin vaimoineen kesäapulaisiksi, että Juhanilla on jo vaimo, mutta ei lasta, että ne toukokuun ensimäisenä päivänä tulevat ja ovat kekriin asti.

Auno kirjoittikin samalla istuimella, missä sai Mikon kirjeen. Hän haki sitten Keskitalon tytön Matin huviksi ja lähti juoksuttamaan kirjettä postiin.

Tänä kesänä olikin säännöllinen kirjeenvaihto Mikon ja Aunon välillä. Kaksi viikkoa viipyi Aunon kirje mennessään Mikolle ja Mikon kirje kaksi viikkoa tullessaan Aunolle.

* * * * *

Näin kului aika syksyyn. Oli jo lokakuun päivät käsissä, oli ne päivät kulumassa, jolloin Mikko viime kirjeessään oli luullut joutuvansa kotiin. Mutta sinä iltana, jolloin Auno hartaimmin odotti Mikkoa tulevaksi, syntyi illan kuhjassa myrsky, jota Auno luuli ukkosmyrskyksi, kun kaukaa läntisen taivaan rannalta näkyi salaman leimauksia, jotka aina silmänräpäyksen ajaksi valaisivat huoneenkin. Salaman leimaukset kuitenkin vähitellen himmenivät ja kohta loppuivat kokonaan, mutta sensijaan yltyi myrsky hirvittäväksi. Se jyrisi kuin ukkonen, ja koko huonerakennus tutisi, seinät sujahtelivat ja kipeästi ruskivat myrskyn voimasta. Auno ei hirvinnyt mennä ulos, istui vain vavisten Matin kanssa sylikkäin pirtin rahilla povessa polttava ajatus, missä on isä ja mikä hetki on viimeinen, sillä hän uskoi hautautuvansa asuntonsa murskautuvaan pärtöläjään. Yö oli jo pimeimmillään, kun kuului entistä kovempi myrskyn puuska. Koko rakennus jyrähti kuin olisi suunnattoman kiviraunion kaatanut seinää vasten. Hirvittävä porskahdus kuului ulkoa ja samassa hulmahti yön valo huoneeseen selvempänä kuin äsken. Auno säikähti niin, että melkein parkaisten siunasi ja Mattia rintojaan vasten puristaen sanoi: -- Pirttimme murtuu, mutta me emme pääse pakoon.

Hetken kuluttua Auno selvisi pökerryksistään ja huomasi, että kuusen tohinaa ei enää kuulu. Hän hiipi Matin kanssa akkunan luo, kurkisteli puoleen ja toiseen, löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Herra Jumala! Kuusta ei näy missään. Ilmaanko on lentänyt vai maan alle vajonnut?

Kun kuusi oli poissa, kuului myrskyn ääni toisenlaiselta. Myrsky ei enää jyrissyt ja tohissut kuusessa ja nurkissa, nyt tuntui maa jyrisevän ja nurkat vinkuivat toisella tavalla.

Kamalalta tuntui olo akkunan lähellä, ja siksi Auno ja Matti palasivat entiseen paikkaansa istumaan rahille, jossa Matti ihmetellen sanoi: -- Mutta miten se niin raskas kuusi olisi ilmaan lentänyt, ja mitenkä maahan olisi niin iso kuoppa syntynyt, johon se olisi sopinut?

-- Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, sanoi Auno huokaisten. -- Jumala on tyhjästä luonut koko maan ja kaikki, mitä sen sisällä ja päällä on. Hän on luonut kuun, auringon ja tähdet taivaalle, hänelle on vähäpätöinen asia lyödä yksi kuusi tuhaksi, jonka myrsky lennättää ja piristelee maille ja merille aina maailman ääriin asti.

-- Milloinka se Jumala teki tämän maailman? kysyi Matti sormeaan suussaan pyöritellen.

-- Aikojen alussa. Siitä on jo lähes kuusituhatta vuotta. Siitä on jo pitkä aika. Kauan on kerjennyt kasvaa tuokin kuusi, jota nyt ei enää ole. Kaikki katoo ja mullaksi muuttuu. Kukas osasi uskoa, että tuommoinen jättiläinen murtuu?

Huomenna oli aivan tyyni, ei pienintäkään tuulen henkäystä tuntunut. Lokakuun aurinko paistoi vaisusti poutaiselta puolenpäivän taivaalta, kun Mikko hitain askelin tuli kuusen kannon kohdalle, missä seisahtui katselemaan myrskyn tuhoja. Hänestä tuntui kaamealta. Auno ja Matti juoksivat vastaan ja Auno huusi iloisesti:

-- Vielähän näemme isän aivan terveenä ja lihavampana entistään, vaikka minä viikolla näin unissani sinut niin surkean näköisenä ja laihtuneena kuin luuranko.

Mikko katseli alakuloisena myrskyn jälkiä: katottomia huoneita, kaatuneita aitoja ja murskautuneitten puitten sämäytyneitä kantoja tai kaatuneitten puitten juurikoita. Sitten hän siirtyi kuusen kannon luo, missä suuret rautamuurahaiset harhaillen hiljaa etsivät entistä kotoaan. Ne olivat satojen vuosien kuluessa maan rajasta jyrsineet ontoksi kuusen tyven ja siten heikentäneet...

Mikko ei ollut koskaan kotiin tullessaan tuntenut mieltään niin masentuneeksi kuin nyt. Riisuttuaan enimmät vaatteensa hän sanoi: -- On ihan onehko tämä pirtti nyt, kun kuusi on poissa hämärtämästä akkunoita. On ihan kuin seinä olisi poissa.

-- Niin se on. Ulkoa tullessa juolahtaa aivan mieleen, että poissa se on tuo sivuseinä. Ja et sinä usko, miten minä säikähdin, olin ihan pyörtyä, kun tuosta kuusen kohdalta kuului ponneton rouskahdus ja tämä huone tuntui lekahtavan ylöspäin.

-- Se näkyy olleen erityinen iili, sanoi Mikko. -- Se on kulkenut tuolta lännestä itään ja sen linjalle on sattunut kuusikin. Sen näkee, kun se on siltä linjalta lakaissut kaikki isoimmat puut ja aidat kumoon ja huoneet katottomiksi. Ja mihinkähän tuon kuusen olisi vienytkään, jos ei se olisi sattunut pyörimään tuonne kartanon suojaan!

Kun kahvi oli juotu, lähti Mikko katsomaan kartanon takana oksiensa varassa pitkällään rymöttävää kuusta, jonka sämäytynyt tynki näkyi huoneitten räystäitten tasalta. Vesalan harmaapää äijäkin käsnäkeppineen tulla köntysti sinne Mikon luokse ja tervehdittyään Mikkoa sanoi:

-- Sitä jotakin pitää nähdä, kun kauan elää, että tuon kuusen näkee murtuneena... Mutta ei se ole ollut hänkään terve, vaikka päältä katsoen on luultu terveeksi. Ihan on miehen mentävä ontto sisässä. Mutta nuo muurahaiset ne vasta mestareja ovat kavertamaan kotelokaan tuonne puun sisään. Niissä on ihan paperin paksuiset väliseinät ja niitä on kotelo kotelon vieressä. Luulisi, että se on eri perhekuntien välillä jaettu asumuksiksi.

-- Kukas sen tietää, vaikka heilläkin olisi jonkinlainen perhejako. Mutta eivätpä viihdy nyt tuolla ontelossa. Tuolla ikäänkuin eksyneet harhailevat pitkin puun runkoa ja kiipeilevät oksissakin, sanoi Mikko.

Ukko ei voinut kylliksi ihmetellä puuta. -- Täällä latvassa on niitä haaroja ja haaroja ja vielä sittenkin haaroja, sanoi hän. -- Mitähän, jos joku rohvessyöri olisi tutkimassa, niin eiköhän se huomaisi tämän olleen jotakin muuta kuin tämänpuolen tavallista kuusen rotua, kun tämä latvaosa runkoa on aivan yksinä lukemattomina haaroina ja niitten kanssa turistunut yhdeksi turpeeksi, niin että tuskin tuo muurahainen sopii läpi pujottelemaan.

-- Mistäpä häneeseen ulkomainen siemen olisi tullut, tuumi Mikko. -- Tuossa yksinään kun on vuosisatoja, ehkä tuhansiakin touhottanut, niin luonnolla on ollut aikaa kutoa, mitä on mieleen johtunut.

-- Mutta jos ulkomaalaisen kuusen siemen on yhtä kevyt kuin nuo, mitä meidän puolen oravat ja käpylintuset syövät, niin esimerkiksi sellainen myrsky kuin viimeöinen voisi lennättää kuusen siemenen vaikka Amerikasta tai Portukalista.

-- Eihän se mitään mahdotonta ole, arveli Mikko.

-- Mutta mitenhän tuo yksi siemen olisi sieltä tullut, kun täällä ei muita tämänlaisia ole. Tämä on ollut jo suuri puu, kun tähän on ihmisasuntoa perustettu, koska tämä on otettu pitämyspuuksi, jos kertomuksissa on perää. Sitten sitä kyllä on ruokittu vaikka millä tavalla. Sille on uhrattu vaikka mitä, ja onhan se itsekin osannut ravinnostaan huolehtia. Kartanon ja lantatunkioitten alitse tulevat sen juuret tänne pellolle. Jos tätä peltoa kyntäessään painan auraa tavallista syvempään, niin tuon sormen ja vieläpä peukalonkin paksuisia juuria nousee aurassa. Ja täältä se on imenyt itselleen sen hyöteän, mustanpuuhakan värin, joka on kaikkia katselijoita ihmetyttänyt. Eipä sen pinta olisikaan näin terveenä säilynyt tähän asti, jollei sitä olisi säilytetty pitämyspuuna. Mutta on tämän rungossa sentään rautaakin.

-- Mistä se sitä olisi saanut? virkkoi Mikko.

-- Se vihavenäläinen oli sitä ison Jyrin vaimoa ruvennut tätä kuusta vasten hätäyksissään pistämään, ja silloin oli keihäs äiskähtänytkin kuuseen ja katkennut siihen. Kun minä olin mustalaispojan kokoinen, niin näkyi se arpi, ja kun puukon kärjellä koeteltiin sen haavan pohjaa, niin puukon kärkeen tuntui rauta. Mutta nyt ei siinä enää moneen vuosikymmeneen ole näkynyt minkäänlaista merkkiä.

Ukko lähti nyt kuusen sivua pitkin askelin astua lohnimaan ja tyven kohdalle päästyään huudahti ihastuneesti: -- Kun on ainoastaan yhtä näppäistä syltä pitempi kuin paksu. Tämä on kolmetoista syltä pitkä ja runsaasti kaksitoista syltä läpimitaten kattoi maata oksillaan.

-- Vai on se sentään syltä pitempi! Pystyssä ollessaan se on näyttänyt olevan yhtä korkea kuin leveäkin. Kolmeatoista syltä pitkäksi sitä ei olisi uskonut pystyssä ollessa, sillä kolmetoista syltä pitkä tavallinen puu on pitkän näköinen, eikä niitä näistä kylän lähimetsistä monta löydäkään.

Mikko katseli kuusta ja miettien sanoi: -- Mutta siinä on työperä, ennenkuin se on halkona, ja muutakaan hänestä ei tule.

-- Ei siitä poikaset saa enempi eloa kuin hiiri kovasimesta.

Auno viittasi Mikkoa tulemaan kartanoon. Mikko arvasi päivällisen olevan laitetun ja lähti alakuloisin mielin kävelemään kartanoon. Vesalan ukkokin lähti keppi kolmantena jalkana astua työntelemään kotiinsa.

Tulevana yönä ei tullut unta paremmin Aunolle kuin Mikollekaan, vaikka Auno ei viime yönä ollut nukkunut silmänsäkään täyttä. Matinkin silmät pysyivät kirkkaina, kun hän näki isän ja äidin alakuloisuuden. Kaikki olivat kuin puusta pudonneet ja vähän säikähtäneet. Aunolla oli mielessä ruveta ajankuluksi kyselemään Mikon kesäisiä retkiä, mutta suu oli kun suljettu. Jos hän mitä hiukan puhui, oli se kuin väkisellä tehtyä. Viimein Mikko laski kyynäspäänsä pöydälle ja kasvot kämmenten nojassa sanoi: -- Oli kuin kylmää vettä olisi kaadettu selkään, kun tuolta tullessani huomasin, että kuusi on kadonnut. Näytti niin alastomalta ja autiolta koko talo, kuin ei kymmeneen vuoteen olisi asunut ketään ja yhäkin tuntuu se kokonaan arvonsa menettäneeltä. Ihan selittämätön turvallisuus on kadonnut, ennustaneeko se sitten mitään pahaa. Kummalta se vaan tuntuu.

-- Se on totta, toisti Auno. -- Onkohan tuossa kuusessa tosiaankin asunut jokin näkymätön olento, joka on tätä taloa varjellut kaikelta pahalta? Esimerkiksi tässä ei tiedetä tulen tehneen hiuskarvankaan vahinkoa. Kerrankin äidin kuoleman jälkeen oli isä tuon kamarin yöllä tuntenut kylmäksi ja varhain aamusella pannut lämpiämään ja ruvennut köllöttämään sänkyynsä, jonka pää oli lähellä uunia. Isä oli siihen nukkunut eikä tiennytkään, kun kekäle omia aikojaan oli pudonnut uunin kielen alla olevaan havuilla täytettyyn sylkilaatikkoon, jossa havut olivat ruvenneet rätisten palaa liemuamaan. Liekit olivat ihan hipponeet sängyn päältä riippuvaa lakanaa, kun harmaapukuinen, pyöreämuotoinen nainen oli tullut ja nykäissyt isää kyynäspäästä, jolloin isä oli herännyt. Ensin oli isä selvästi nähnyt sen naisen, mutta sitten se oli muuttunut harmaaksi usvaksi. Isä uskoi, että hyvä enkeli oli hänet herättänyt.

Mikkokin rupesi kertomaan vanhain ihmisten tarinoita haltioista ja niitten ihmeistä ja ennustuksista. Niitä kertoessa kuluikin yö. Päivä rupesi valkenemaan ja helakat ruskot levisivät yli taivaan. Myrskyn puhdistamat lehdettömät metsärinteetkin kumaltelivat puhtaudesta. Kultainen hohde rupesi valaisemaan pirttiäkin. Rupesi tuntumaan siltä kuin entinen hyvä haltia palaisi takaisin, koti alkoi tuntua kodilta ja kotoiset tehtävät mieluisilta. Mutta kylmästi jylähti Mikon ja Aunon sydän aina, kun silmät sattuivat sinnepäin, missä kuusi ennen seisoi.

Viidestoista luku.

Talvi oli kulunut enempään kuin puoleen, kun erään tuiskupäivän iltamyöhänä lumisena ja viluisen näköisenä Mäkelän pirttiin tulla syöksähti Ledenbergin konttoristi, sama, joka kirjoitti Mäkelän kauppakirjan. Päästyään kynnyksen yli konttoristi huudahti ihastuneesti: -- Hoh, hoh, miten täällä on lämmin pirtti, ihan kuin käen pesä. Terveisiä Koskelasta ja erittäin kauppias Ledenbergiltä. Mutta minulla on ensimäinen asia pyytää saada olla yötä talossa, kun sitäpaitsi on vähän niinkun asiankin nihua taloon.

-- Tervetuloa vaan! Onhan tässä lämmintä lakeen asti, sanoi Mikko iloisesti ja kiirehti riisumaan turkkia vieraan yltä ja kopistelemaan lumesta. -- No, mitä sinne muuta kuuluu?

-- Eipä liikoja, rauha vain. Rauha ramea ja ruoka makea.

-- Millä kyydillä sitä on kuljettu, onko hevonen ja kyytimies mukana?

-- Tulin oikein kievarikyydillä, mutta kyytimies lähti kartanolta takaisin, ei sanonut tulevansa pirttiin sulailemaan lumiansa, sanoi olevan paremman olla yhdessä lumessaan.

-- No tulkaahan tänne peremmäksi istumaan, onhan sitä istuimen laatuakin, sanoi Mikko ja osoitti pöydän lähellä olevaa uutta valkoista jakkaraa.

-- Kiitos vaan! En halua istua, kävelen, niin paremmin lämpiän. Huh, tuli vähän kylmän köhmäkkä tuossa reessä vastatuuleen istuessa, sanoi vieras hartioitaan nujautellen.

Nähtyään vieraan viluisena Auno kiirehti panemaan tulta hellaan saadakseen kahvia vieraalle. Kainostellen vierasta Mattikin kahmerehti siellä äitinsä suojassa. Vieras kääntyi sinne ja naurusuin sanoi:

-- Täällähän se emäntä hyörii ja pyörii askareissaan yhä näinkin myöhäisenä iltahetkenä ja täällähän se on se talon nuori isäntäkin, joka minun Kivelässä käydessäni mötkötteli kätkyessä ja völlötteli tämän ilman tietymätönnä äidin sylissä. Mutta olethan sinä paljon kasvanut, kohta puoli miehen pituutta ja yhtä punaposkinen ja kirkassilmäinen kuin silloinkin. Lopsautapas päivää nyt pitkästä kotvasta. Kas niin, se mies antaa kättä toiselle miehelle, niin että oikein katto raikuu. Tiedätkö sinä miten vanha sinä olet?

-- Kuudennella, sanoi Matti kainosti.

-- Tiedätkö sinä, mitä varis tekee, kun pääsee kuuden vuoden vanhaksi.

Matilla meni sormi suuhun. Hän ei osannut sanoa mitään.

-- Jos sinulta toinen kysyy, mitä varis tekee, kun pääsee kuuden vuoden vanhaksi, niin sano sinä, että se lähtee paikalla seitsemännelle.

Sen kuultuaan Matti naurusuin pyörähti äitinsä suojaan.

Nyt vieras silmäsi ympäri pirtin ja sanoi: -- No tämän verranko teillä sitten pientä väkeä onkin, kun ei näy kätkyttä eikä lattiallakaan ryömijöitä?

-- Mitäs noilla vielä monilla tekisi! On tuota tuossakin villipyörässä hallitsemista ja vaate-päällä pitämistä. Tuolla lumihangessa myötään köryää. Jos laittaa kuin uudet vaatteet, niin yksi kaksi ovat repaleina, sanoi Auno ikäänkuin moittien Mattia, mutta kasvoissa näkyi tyytyväinen hymy.

-- No niin, mutta sieltä ne ovat nuo punaiset posket kotoisin, sanoi vieras. -- Meidän pesuettamme ei ollut vähemmän kuin yhdeksän päätä ja meillä äidin kanssa tahtoi olla siitä riidat, että me päiväkaudet jymysimme ulkona niin kesällä kuin talvellakin. Mutta me emme tarvinneetkaan apteekin lääkkeitä, kuten herrastalojen lapset, joita hengentulleen edestä varottiin varsinkin talvista ulkoilmaa henkeensä vetämästä.

-- Kyllä se tämä meidän Matti ottaa luntakin henkeensä eikä vain ilmaa. Monta monituista kertaa päivässä tulee ulkoa ihan yltäpäältä lumessa, silmänreikiä vain vähän näkyy. Kun entinen pirtissä vähän sulaa, niin sittenhän se uusi lumi paremmin tarttuu makkarana pyöriessä nietosten harjoilta alasmäkeen. Se se sitten onkin vaatteille taulakkata, puheli Auno ja lähti kirkasta kahvipannuaan viemään pöydälle, minkä ympärille talon väki vieraineen kehiysi jatkamaan iloista keskustelua.

Tänä iltana ei konttoristi puhunut asiastaan mitään. Mutta kun huomenaamuna oli aamukahvit juotu, otti hän asiallisen näköisenä pienestä laukustaan paperivihkon, laski sen pöydälle ja sanoi:

-- Minulla on taloon hyvin merkillistä asiaa. Kuten tietänettekin, se ukko Ledenberg on nyt kuollut, ja sen pesänselvitys on nyt käynnissä. Pesän päähoitaja nuori Ledenberg toimitti minut käymään täällä merkitsemässä tämänkin talon näihin pesän kirjoihin.

Aunon kasvoihin hulmahti kauhistuksen ilme, hän löi käsiään yhteen ja hieman hätäisesti sanoi: -- Herra Jumala! Miten se tämä talo kuuluu ukon kuolinpesään? Mehän tämän ostimme, kuten tiedätte, nuorelta Lättenperiltä ja olemme hyvin lopuksi maksaneetkin.