Chapter 13

-- Me olemme tämän nuorelta Lättenperiltä ostaneet ja maksaneet. Nyt on enää sata kuusikymmentä markkaa auki. Senkin olisin syksyllä pohjolasta palatessani maksanut, mutta herra ei ollut itse kotona. Siksi jätin toistaiseksi, mutta sen voin maksaa minä päivänä tahansa, joten tämä talo ei kuulu eikä saa kuulua ukon kuolinpesään, sanoi Mikko jäykästi, ja sisäinen viha kihosi partaisiin poskipäihin.

-- Teillä on tässä asiassa jonkinmoinen erehdys, sanoi konttoristi kohteliaasti. -- Tämä tilankauppa, joka silloin Kivelässä tehtiin, kun minä kirjoitin kauppakirjan, tuli ukko Ledenbergin tiliin, sillä nuori Ledenberg oli silloin ukon prokuristi ja koko hänelle kuuluvan omaisuuden hoitaja. Teille on tullut siinä erehdyttävä usko, kun tämä nuori Ledenberg on samanniminen kuin ukkokin. Poika kirjoitti kauppakirjan alle ukon nimen, ja te luulitte sen kirjoittaneen oman nimensä. Ettekö huomanneet sitäkään, että nimen alla oli sana »kautta» ja nimimerkit.

-- Mistä me tyhmät talonpojat niitä kaikkia kommelluksia tietäisimme, kun niitä ei selvitetä! Ettepähän tekään silloin puhunut näistä halkaistua sanaa, sanoi Auno vihasta sähisten.

-- Minua oli nimenomaan kielletty siitä, sanoi konttoristi tyynesti. -- Ja jos muistatte, niin minä koko kaupan aikana olin vähäpuheinen, katsoin vain valmista ja tein mitä käskettiin... Ja, kuten tiedätte, tämä tilahan silloin huutokaupassa myytiin ukko vainaan velasta, ja kun nuori Ledenberg huusi tämän vasaran alta, niin eihän se mitenkään voinut omassa nimessään myydä.

-- No, mutta kun minä olen tämän hinnan maksanut ja maksan viimeisenkin, niin tottahan silloin tämä tila on minun, olkoonpa kauppa kenen tahansa nimiin tehty. Tottahan tämän hinta tukki sen tilin, sanoi Mikko kuivasti.

-- Se on totta, sanoi konttoristi. Jos maksatte kaiken, mikä teillä on maksamista, niin totta totisesti täytyy asian selvitä. Mutta teillä näkyy olevan muutakin maksamista, ei ainoastaan tämän tilan hinta.

-- Mitä muuta? tikaisi Mikko. -- Minulla ei ole pennin pyöreän velkaa Lättenperin pesälle muuta kuin tämän tilan kauppasumman jäännös, kuten jo äsken sanoin.

-- Kyllä sitä on, sanoi konttoristi päättävästi. Nyt tämän pesänkirjoituksen aikana minäkin olen vasta huomannut, että täällä pesän kirjojen joukossa on konttokurantti aina emännän isävainaan ajoilta, jota tämän emännän veljet ovat sitten melkein joka vuosi lisänneet. Te olette siitä sitten tämän emännän ja lankomiestenne kanssa antaneet yhteisen velkakirjan ja yhteisesti sitoutuneet maksamaan, kellä varoja löytyy.

-- Minäkö antanut semmoisen velkakirjan! Sitä ei ole eikä tule olemaan! sanoi Mikko mieli kuohuksissa.

-- Kyllä täällä on kirja, ja ei suinkaan siihen taivaasta ole teidän ja teidän emäntänne nimet pudonneet, sanoi konttoristi ottaen salkusta velkakirjan ja siirtäen sen Mikon eteen. -- Tässä on paperi, jossa on teidän ja emäntänne nimet, kuten teidän käsialannekin todistavat.

Mikko katseli kirjaa ja näki omalla käsialallaan kirjoitetun nimensä ja samoin Aunon nimen tämän käsialalla kirjoitetuksi. Hänen silmänsä rupesivat syvenemään ja kasvot kävivät kamalan vaaleiksi. Viimein hän sanoi huokaisten ja ääni väristen: -- Nyt ollaan myllyssä.

-- Mitä se sitten on? kysyi Auno vapisten ja tuli hänkin katsomaan paperia.

-- Eikö emäntäkään tunne tätä paperia? sanoi konttoristi ja katsoi terävästi Aunon silmiin.

-- En, Jumalan tähden, minä tunne tätä enkä minä ole tuota nimeäni kirjoittanut, sen sanon, vaikka kaula pölkylle vietäköön.

-- Sen minäkin sanon, että minä en ole tuota paperia ennen nähnyt kuin tuossa. Sen sanon, vaikka puukkoja niskaan satakoon.

-- Minä puolestani en tiedä tähän asiaan muuta, kuin että nimensä kieltäminen on paha asia, jos se tulee toteen näytetyksi, ja yhtä paha asia on toisellekin, jos joku muu on teidän nimenne kirjoittanut ja sekin tulee toteen näytetyksi. Tunnustan kyllä, että tästä vielä kerran syntyy lujilleotto, sanoi konttoristi vakavasti.

-- Kutka tuossa kirjassa on todistajat? huomautti Mikko ja kääntyi katsomaan niitä nimiä.

-- Se on juuri pahin, että todistajat ovat kuolleet. Se käypi siten, että ainoastaan käsialojen tuntemisella ja niitten todistamisella tämä asia tullaan ajamaan perille, jos nimittäin ei teillä tulle sovintoa pesänomistajain kanssa, sanoi konttoristi ja lähti siitä pöydän luota kävelemään lattialle. Hän huomasi nyt, että iso kuusi oli poissa, ja alkoi puhua siitä saadakseen mielet siirtymään pois ikävästä asiasta.

Nyt Mikko viskasi kädestään sen paperin pöydälle ja sanoi: -- Tuo ei ole muuten mitenkään, kuin että tuon äidin veljet, sen tulen kirotut sielut, ovat tuon paperin meidän kaulavilloiksemme valmistaneet.

-- Sitä mahdollisuutta minäkin tässä mielessäni haimentelen, mutta juolahti mieleeni toinenkin mahdollisuus ja päätin teiltä kysyä, kuinka kauan te olette olleet naimisissa.

-- Seitsemän vuotta, vähän päälle, sanoi Mikko.

-- Tulevana syksynä Topiaksen päivänä täyttyy kahdeksan vuotta, sanoi Auno varmalla painolla. -- Mutta miksi sitä kysytte?

-- Tämä velkakirja on lähes seitsemän vuotta vanha. Uumoilin, että jos te olisitte saaneet tästä isänne kodista jotakin periä ja siinä tapauksessa kirjoittaneet tuohon paperiin, mikä mahdollisesti on teiltä unohtunut.

-- Sain minä yhden lehmäsiivatan, rukin ja kartat, en tämän taivaallista ole muuta saanut, enkä minä sen pantiksi ole nimeäni kirjoittanut mihinkään paperiin, jotapaitsi minä pienemmätkin asiat muistaisin... Ja kuinka suuri se velka sitten on? kysyi Auno jäykästi.

-- Onhan se seitsemäntuhatta sata ja seitsemäntoista markkaa, ja korkojahan siihen karttuu niin, että se loppusumma tulee olemaan lähes kymmenentuhatta, sanoi konttoristi.

-- Kymmenentuhatta! huudahti Auno. -- Se hirsi kun päälle kaatunee, niin sen alle kyllä jäämme, se on totinen tosi.

-- Ei ole sanottu, olettehan nytkin viidessä vuodessa maksaneet seitsemättä tuhatta, sanoi konttoristi ikäänkuin taivutellen, ruvettaisiinko siihen suuntaan tuumimaan.

-- En penniäkään minä maksa tuota velkaa, ävahti Mikko jalkaansa polkaisten. Minulla ei ole Lättenperille muuta velkaa kuin tämän tilan kauppasumman tähde, sen maksan ja silloin on suu puhdas, kahta päätä ei ole leikatulla.

Auno otti taas pöydältä sen velkakirjan katsellakseen, katseli nimeään ja viimein sanoi:

-- Sen sanon ja vannonkin, että tuon nimeni kirjoitus on veli Teemun työtä. Se aina jäljitteli muitten käsialoja minunkin kotona ollessa. Jos oikein lujille otetaan, niin tuossakin Mikon nimessä jos ei muuta niin ainakaan tuo i:n pää ei ole isän tekemä.

-- Eikö niitä lurjuksia ole nähty milloinkaan liikkuvan siellä kaupungissa? kysyi Mikko.

-- Kyllä vuosi takaperin oli siellä kaksikin niitä samoja, jotka tässä silloin huutokaupan aikana rähisivät. Siellä herran puolella ne olivat koko päivän ja olivat päivälliselläkin, mutta minä en heidän nimiään tullut kysyneeksi, eivätkä ne konttorissa käyneetkään.

-- Mutta se on varma, että silloin se on laadittu tämä paperi, ihan juuri silloin, huudahti Auno ja tapansa mukaan löi käsiään yhteen.

-- Mutta silloin olivat nuo kirjan todistajat jo kumpikin kuolleet, huomautti konttoristi.

-- Niinhän se on pitänyt ollakin, että siihen on täytynyt kuolleet kirjoittaa todistajiksi, sanoi Mikko ja tuimasti punalsi päätään.

Konttoristi pyöräytti lyhyttukkaista, suurikorvaista päätään, oli hetken ääneti ja silmättyään todistajain nimiin ajatusalta sanoi: -- Lienee niinkin mahdollista, mutta minun uskooni ei ota mahtuakseen, että esim. tuo Aleksanteri Lindgrenin nimi olisi koulua käymättömän tukkilaisen tekemä. Se näyttää oikein konttorimiehen kädestä lähteneeltä, lienee sen sitten tehnyt kuka tahansa... Yksi seikka tuossa kyllä on, joka hiukan niinkuin puhuu teidän puolestanne. Se on se, että tämä paperi ja nämä kirjoitukset näyttävät nuoremmilta kuin viiden tai kuuden vuoden vanhoilta. Paperi ja kirjoitukset kuudessa vuodessa enemmän muuttuvat kuin tämä on muuttunut. Mutta voihan se sentään ehkä pysyä muuttumattomana, kun se on jossakin pinkassa liikuttelematta. Minä ainakaan en ole nähnyt tätä paperia, ennenkuin nyt tänne lähtiessä annettiin mukaan. Mikä verkko peräksi lopussa tullee, mutta siltä nyt vain kuulostaa, että oikeudessa käymättä te ette selviä. Kun tällä velkakirjalla teiltä ruvetaan perimään, on teidän pakko nostaa juttu, ellette aio ruveta maksamaan.

Mikko punalsi tuimasti päätään ja ävähtäen sanoi:

-- Minä en maksa. En vaikka jäät palakoot tammikuussa, niin minä en maksa.

-- Ei tuo toki Jumalakaan salline, että tuommoiseen vahinkoon meidät kiedottaisiin tai oikeammin sanoen kokonaan haudattaisiin, sanoi Auno nureksien ja rupesi toimittamaan aamiaisruokia pöydälle.

Konttoristi nousi lattialle kävelemään, rupesi puhumaan, että hänen on toimittauduttava taipaleelle.

Auno kantoi juuri kukkuripäistä juustokuppia pöydälle ja sanoi: -- Ei tässä nyt vielä puhuta lähdöstä ennen syöntiä. »Syödä sitä täytyy syntyneen, maata käydä kasvaneen», on vanha sananlasku. Alkakaahan vieras kiertää tänne pöydän taakse.

Konttoristi ei odottanutkaan toista käskyä, kiersi pöydän taakse ja sanoi ihastuneesti: -- Toista täällä maalla on kuin kaupungissa. Ei siellä kanneta herrain eikä narrien eteen tuommoisia juustokuppeja, ja matalampia ne ovat voilautasetkin siellä. Puntarin nokasta otetaan niin voi kuin muukin syöminen.

-- Onhan tuota vielä ollut syömistä tähän asti, miten käynee tästä lähtien, jos vietäneen syöminen ja saaminenkin, sanoi Auno matalalla äänellä, nykäisten päähuivinsa otsemmalle, ja istui Mattia vastapäätä pöytään.

-- No, ei nyt sentään liene tarvis ruveta kovin huolehtimaan, sanoi konttoristi. -- Saattaahan nämä asiat muuttua hyvinkin hyviksi. Paistaahan aurinko synkänkin pilven takaa selvittyään yhtä herttaisesti kuin ennen sitäkin. Eihän sitä nyt vielä osaa pelätä, että syytön tuomitaan.

-- No, ei taivaan enkelikään ole syyttömämpi Jumalan edessä, kuin me olemme tuosta asiasta, sanoi Auno alakuloisesti.

Tähän ei kukaan enää jatkanut. Mattikin äänetönnä pyörein silmin katseli kaikkia silmiin. Hän oli nukkunut ja herännyt vasta syömään eikä tiennyt, mistä ikävyyksistä nyt oli puhe.

Kuudestoista luku.

Oli kirkas maaliskuun päivä, kun Kinnusen Leena, liinaan kääritty nyytti selässään, työntyi Mäkelän pirttiin. Auno oli pöydän luona leipomassa ja huudahti iloisesti: -- Leena! Vielä sitä Leenaakin näkee! Siitä kai on hetki heijahtanut, kun Leenaa on täällä nähty.

-- Ainahan sitä elävän silmät näkee, mutta silmäthän nuo jäävät ulos, kun tuo lumen pinta kimmeltää noin kirkkaalla paisteella. Huoneeseen tultua ei näe mitään. Enhän minä olisi, eikähän minua sanottaisikaan läänin kuppariksi, jos minä joka viikko samoja vakoja kyntäisin, sanoi Leena Aunoa tervehtiessään.

Leena ennätti puhua paljon ennenkuin päällysnuttukaan oli riisuttu. Asiatta hän ei ollut tullut, vaikka sanoikin Aunon ja Mikon tuntuvan läheisiltä sukulaisilta. Mikkoa odottaessa hän kääri hihansa ylemmäksi kyynäspäitään ja meni auttamaan Aunoa leipomisessa.

-- Mutta jopa teillä on valkeata taikinaa, ihan kuin nisutaikinaa. Tuommoista se ennen äitivainaannekin leipoi, taitaa se olla kotipellon kasvuista?

-- Kotipellon on, sanoi Auno. -- Eihän tuota sitten, kun tähän taloon asetuttiin, ole säkkiään tarvinnut vieraan aitan kynnyksen yli tarjota.

-- Kyllä se on kaunista tuo taikina, en malta olla maistamatta. Tämmöistä se juuri äitivainaannekin leipoi, ja sillä olikin mistä leipoa, vaikka sen käsi ei ollut koukussa köyhän kulkijankaan talosta lähtiessä. Paksun, oikein savolaispullan antoi aina muun hyvän lisäksi minullekin lähtiessäni, vaikka minä silloin en ollutkaan harvoin käymässä, tuossa Kurkiharjun mökissä kun sikiöjoukon kanssa elää kituroimme. Urpupuuhunhan se lintu lentää, sanotaan, ja tosi se onkin.

Puhe kääntyi Aunon äitiin, hänen hyvään luonteeseensa ja kauniiseen kuolemaansa. Tultiin siihen, että hyvä omatunto on pehmein vuode kuollessakin. Kun ei Auno tätä puheen aihetta enää jatkanut, niin Leena työnsi taikinaa suuhunsa ja sanoi hymyillen: -- Uudeltahan se sika lihoo ja talon emäntä taikinalta. Taikinaltakohan sitten tuo Polvelan emäntä lienee lihonut. Siinä on jo ainetta, ei ovista tahdo sopia, ja lattiat notkuvat kun se kävellä mäykyttelee.

-- Niin, mutta kyllä sen kelkka sentään kääntyy asian kohdalla. Ei se sentään vetele jalkojaan niinkuin vaivainen kana, kuten tuokin Tuokkilan emäntä. Ensimäiseksi valmistuu heinäruko heinäniitylläkin Polvelan emännältä ja isoimman haravan se valitseekin luo'olle lähtiessään. Tuokkilan emäntä yhkää ja ähkää eikä tahdo yli kynnyksen päästä, vaikka on nuorempi ihminen.

-- Tuokkilan emäntä oli jo tyttönä ollessaan kirveellä halkaistavan laiska. Äiti hupsu passasi sitä kuin lapsiakkaa ja kasvatti kuin kukkaa kämmenellä. Ja jos se ei olisi ollut ison Laitilan ainoa tyttö, niin kyllä kosijat olisivat sivu ajaneet, mutta kun se oli rikas, niin tottapa se oli rakaskin ja pääsi kuin pääsikin Tuokkilan pulskalle Santerille emännäksi. Rahan vieressähän sitä kelpaa vaikka minkälainen töntsä, kunhan vain on hamepäällinen.

-- Niinhän se on, että rahahan se kaikki voittaa, sanoi Auno ja lähti uunia hoitamaan.

Päivällistä syömään ruvetessa Leena korvallisillaan riippuvia harmaita hapsiaan kaksin käsin hutaisi korviensa taakse ja puheen aluksi sanoi: -- Eilen olin päivällisillä Koskelassa kauppias Lättenperillä ja nyt olen täällä.

-- Paljon se Leena vielä jaksaa ryötöstää, kun enemmän kuin kolme peninkulmaa vuorokaudessa, vaikka ikä kai se on jo yli seitsemänkymmenen missä asti lieneekään, sanoi Mikko kummastellen.

-- Näkyy sitä vielä taival katkeavan, varsinkin kun on asiallista asiaa. Se toisenpuolen keventää jalkoja, ja tien päälläpä minä enimmän ajan olen ollutkin. -- Leena kuvasi matkan varrella käydyt majapaikkansa, niiden ihmiset ja kahvinjuontinsa. Polvelassa ei emäntä kauan siekaillut, kun pani pannunsa tulelle. -- Kolme ihan pirivaloa kuppia pakotti juomaan. Ihan mahassa hölkki kahvi, kun siitä lähdin, muisteli Leena.

-- Eikö Lättenperin herrasväki laittanut terveisiäkään? keskeytti Auno.

-- Eipä ne tienneetkään, että minä olen tännepäin aikeessa, minä tein koiranjuonen, sanoin meneväni Seitaharjun kylälle. Sanoin, että Seitalan emäntää olen aikonut tulla näinä päivinä hieromaan ja kuppaamaan. Ne sen hyvästi uskoivat ja päästivät lähtemään, vaikka olisivat muuten vielä pitäneet. Herrakin jäi aivan koskemattomaksi. Minun täytyi päästä tänne vaikka läpi valkean.

-- Mikä se sellainen pakottaja oli? kysyi Mikko, ja korvallisissa näkyi outo punoitus.

Leena ryyppäsi haarikasta piimää ja rupesi paksusta pehmeästä pullasta leikkaamaan uutta palasta hiukan miettivän näköisenä. Sitten hän kelkkeästi sanoi: --Tuskinpa minä sitä asiaani tässä ruokapöydässä rupean kertomaan, minä taas tästä talosta en lähdekään, kuten jänis haavalta. Emännän jalkoja kuuluu pitävän hieroa ja kupata. Huomenna on lauantai, minä silloin lämmitän saunan, siinä saadaan kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä. Kylvetään pyhäksi ja kupataan samalla. Minä tulevan yön tienoona hieroa nujuutan emännän jalkoja, eipähän siltä päivällä saisikaan niitä haltuunsa, sen tiedän vanhastaan. Meillä on sitten aikaa tarinoida sitäkin jos tätäkin.

-- Sanokaahan pois! Eihän se ruokaa suusta vie syödessäkään, jos kuinkakin kamalaa olisi, sanoi Mikko, ja korvalliset yhä enemmän punastuivat.

-- No, kun niin tahdotte! Minä satuin siihen Lättenperiin tulemaan juuri kuin henki olisi vetänyt. Se vanha rouva oli niin ystävällinen ja hyvä ihminen, että siitä on minulla samanlainen muisto kuin tämän talon emäntä vainaasta. Vaikka tiesinkin, ettei vanha rouva eikä vanha herrakaan ole enää elossa -- monta kertaa tuota sitäkin vanhan herran kohjaketta hieroin, nyt on maan povessa sekin -- niin menin talon keittiöön kuin meninkin ja ajattelin, että jos talo näyttää kovin kolkolta, niin tästä vieraasta ei ole pitkällistä ristiä, minä heti pääsen takaisin Helsteenille, varsinaiseen majatalooni, syöp nyytystäni ja nukun omaa untani. Mutta rouva sattui olemaan keittiössä ja minut nähtyään se tuli ystävälliseksi kuin liposen lintu, vei paikalla minut sisälle ja siellä sisällä minua kestittiin kuin piispaa pappilassa ja piti huomispäiväksi lupautua rouvaa hieromaan. Huomennahan minä sitä siellä sen omassa pienessä kamarissa hieroa nytystelin. Paljonkopas ne semmoiset sylivauvat kestävätkään ja paljonkopa he tarvitsevatkaan, missäpä heidän jäntereensä kipeytyvät, tavan vuoksi vain nytystelin, siksi miten parhaiksi tiesin lystiltä tuntuvan. Niin siinä minä kuulin kummia! Minä kuulin sellaisia kummia, että näitten harmaitten hapenieni tunsin päässäni nousevan pystyyn kuin piikkisian harjan. Oli kymmenkahvin aika, kun piika toi meille kahvia ja rouva kysyi siltä: -- Onko siellä herran puolella nyt vieraita? -- On siellä kauppias Restliini ja kauppias Pölvästi. -- Mitä ne siellä toimivat? -- Mikä lienee heillä yhteinen kirja-asia, sen ääressä nuo nauravat ja rähisevät, sanoi piika. Kun piika poistui, rupesi rouva minulle avomielisesti kertomaan kuin parhaalle ystävälleen -- senkään kielen alla eivät tunnu asiat kauan salassa pysyvän. Rupesi kertomaan, että nyt ne siellä sen Mikko Mäntysen velkakirjaa laittavat liikkeelle. Minkä Mikko Mäntysen, Mäkelänkö Mikon? kysyin minä. -- Niin juuri, sanoi rouva makeasti hymyillen. -- Mikä velkakirja sillä on, vieläkö sillä on Mäkelän hinta maksamatta? kysyin. -- On kai sitä sitäkin ja sitäpaitsi sillä on lankojensa ja vaimonsa kanssa yhteinen, lähes kymmenen tuhannen kirja, jota Mikko ei ole uhannut maksaa. Sillä haetaan kuvernööristä panttausvälipäätös. Siihen hakemukseen täytyy liittää takaus, ja sitä ne herrat nyt siellä valmistavat. Huomenaamuna vaiko jo tänä iltana lähtenee herra läänin kaupunkiin kätten mahtain viemään paperit kuvernöörin päätettäväksi. Ei ole monen päivän takana ennenkuin sillä tuomiolla Mäntylästä pantataan kaikki, mitä hengestä on irti, ja ajetaan koko talosta pois kuin kylän koirat alle ilman aidattoman. Siitä tietävät uhanneensa olla maksamatta velkaansa. -- Minua rupesi niin vapisuttamaan, ettei tullut hieronnasta kalua, sormetkin tuntuivat jäykistyvän. Minä viimein sanoin, ettei ole oikein eikä ihmisellistä ajaa ihmiset talostaan tielle tietymättömälle, olipa asiat miten tahansa.

-- Sanoitteko? kysyi Auno vapisten.

-- Sanoin ihan nenästä nokkaan.

Auno rykäisi kurkustaan karvaan palan ja kysyi, mitä siihen rouva virkkoi.

-- Virkkoihan se hävytön, sanoi että tehkööt uudesta talon semmoiset yrittäjät, isässäni ei ole talon tekijää, sille täytyy valmistaa sijaa, se pääsee jo kevätkesästä vankeudestaan. Se sen isä kuudentuhannen kassavaillingista raahattiin neljäksi vuodeksi kuritushuonevankeuteen.

* * * * *

Kuultuaan Leenan kertomuksen loppuun Mikko kysyi katsoen Leenan silmiin: -- No puhuuko se Leena nyt aivan totta? Leenan päässä näyttivät hiukset pöyhistyvän ja hän kivahti: -- Jokahinen sana on niin totta kuin minä tässä, ja sentähden olen tässä, että teille se hanke ei tulisi niin tietämättä kuin ukkosen salama poutaiselta taivaalta... En minäkään uskoisi, jos olisin muualta kuullut, mutta kuulin sen asianomaisen suusta, ja tunsinhan minä, että rouvalla tämä puhe ei ollut tavallisia muilta kuultuja hierontalörpötyksiä, vaan se oli asiaa. Ja tämän lisäksi päivällispöydässä kuulin, että herra sanoi syötyään lähtevänsä ajamaan läänin kaupunkiin ja huommenna ennen kahtatoista olevansa kuvernöörin virastossa.

Mikko ja Auno näyttivät kivettyvän ja syönti katkesi kokonaan, vaikka Mikko ei sanonut Leenan kertomuksen ruokaa suusta vievän. Mattikin tyrmistyksissään katseli kaikkia silmiin eikä senkään syönnistä näkynyt tulevan tolkkua.

Leenastakin alkoi siitä asiasta puhuminen maistua puulta. Syömästä päästyään hän kävellä löntösteli sivuakkunan luo ja alkoi kertoa, miten ihmeelliseltä hänestä tuntui, kun kuusi nyt oli poissa. Matilta sai hän kuulla, että myrsky kaatoi sen.

Jokohan tuo ennusti jotakin kummempaa, niinpä se minun mielessäni rupeaa kummittelemaan? Kerran tuolla Heinärannan Kukkolassa vei myrsky kuusen, joka oli yli neljäsataa vuotta ollut pitämyspuuna. Yksi suku oli asunut siinä talossa koko ajan. Senkin kuusen vei syksyllä myrsky, mutta tulevana kesänä oli tila vieraalla. Talvella kuoli isäntä ensin ja sitten muutamaa kuukautta myöhemmin kuoli emäntä. Jäi viisi alaikäistä lasta, nuorin viiden päivän vanhaksi. Talo ennen kesää myytiin huutokaupalla. Silloin siitä Kukkosen suku haihtui ja uusi asukas tuli Rissalan pitäjästä. Mutta ei se siinä menestynyt, vaikka oli uopea ja rikas. Ensi juhannuksena kaatoi karhu kaksi lehmää ja rukiinpanoaikana hevosen, kylän hevosella piti ruis panna. Tulevana talvena uudenvuoden yönä paloi navettakartano täysineen, eikä yhtään vuotta ollut, ettei milloin kaksi tai kolme karvajalkaa olisi mennyt ylenkäden, ja mikä pysyi käsissäkin, niin se oli pystykarvainen kuin ukonkoira. Eikä siinä ollut menestystä ihmisilläkään. Yksi ihminen siinä oli aina sairasvuoteella, milloin isäntä, milloin emäntä tai joku muu talon ihminen, ja lapsissa oli joutava itkettäjä. Yöt ne itkivät ja parkuivat kuin päätään leikattavat. Koirakin rupesi kitumaan, vaikka sille ei mitään tapahtunut. Niin uumoilen pahasta päästäni, että jos tästäkin Turusen suku kokonaan joutuu pois, niin ei ylistä onneaan uusi asukas, koska kuusi on tuosta poissa. Kumma on nähdä, joka elää.

Kun Mikko ja Auno olivat yhä puhumattomina, löntösteli Leena suurine kenkineen heidän luokseen istumaan ja sanoi: -- Te olette nyt niin kynsille lyödyn näköiset, vai puustako lienette pudonneet.

-- Vielä korkeammalta kuin puusta, sanoi Mikko. -- Jo menee yli minun ymmärrykseni, miten tuo hanke voi toteutua, että sillä velkakirjalla nyt aivan suorastaan riistetään koko elämisemme, kun velkakirja on väärennetty.

-- Väärennettykö velkakirja? huudahti Leena.

-- Väärennettypä hyvinkin. Nuo äidin veljet, sen tulen uhrit, ovat antaneet velkakirjan ja kirjoittaneet, kirotut sielut, meidänkin nimemme.

-- Kirjoittaneet teidänkin nimenne ja teillä itsellä ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan?

-- Ei hiuskarvan vertaa.

-- Nyt kummia kuuluu! Jos tuon olisin tiennyt, niin olisin kyllä sen akan siihen pitkälleen haukkunut aivan kypsäksi. Sen sydämellinen ilo tästä asiasta minua jo pisteli. Silmille olisin sylkenyt. Ei usko itse rietaskaan, mitä tässä maailmassa tapahtuu.

-- Minä en osaa muuta ajatella kuin että Jumala ei anna pahalle niin paljon valtaa, että meille viattomille ihmisille voisi toinen ihminen tehdä niin paljon pahaa, sanoi Auno tyynesti.

-- Jumalasta nähden ne kyllä maailmassa saavat tehdä ja tekevätkin vaikka mitä, jollei omatunto ole estämässä, virkkoi Mikko katkerasti.

-- Se on totta, sanoi Leena.

-- En ymmärrä mitä tekisimme. Jos olisi ostaja, niin myisin ainakin tuon irtaimen ja pistäisin rahat taskuuni. Mutta mistäpä sai ostajia nyt muutamassa päivässä!

-- Emme rupea siihen. Paras on katsoa mitä tuleva on, sanoi Auno väräjävin äänin.

-- No niin minustakin on, että eihän nyt osaa tulipalon tavalla ruveta liikkumaan, sanoi Leena.

Kaikki olivat nyt kuin puolipyörryksissä. Mikko ei tänä iltapäivänä osannut lähteä mihinkään työhön eikä vielä huomennakaan, käveli vain kartanon tienoissa kuin hammassärkyä sairastava kykenemättä puhumaan mitään. Eikä Aunoltakaan tahtonut puhe luistaa, vaikka Leena aloittikin aina eri asioista. Auno vakuutti vain aina tyynesti, että hän luottaa Jumalaan. Ei tullut tulevan yön tienoona Aunon jalkojen hieronnasta eikä huommenillalla kuppauksesta tolkkua, kaikki elivät niinkuin unissaan.