Chapter 19

Auno oli levittänyt kahvivehkeensä sanomalehdelle ladon lattialle. Sen ympärille kolmikantaan nyt istuivat Auno, Mikko ja Janne. Halli jäi taammas ja palavin silmin pälyi vehnäleivoksiin. Auno täytti kupit ja kehoitti panemaan sokeria sekaan ja ottamaan hyvän vuoden leipää seuraan.

Vehnäpalasta ottaessaan Janne hauskamielisen näköisenä sanoi: -- No tuolla tuota ei tarvitse suutaan narrata, siinä on haukata asti. Monissakin taloissa kun ollaan muka vehnästäkin antavinaan, niin se on tuon koiran kielen lainen läpikuultava viilu. Suuhunsako sen panee vai suunsa viereen, niin se on sama. Parempi on kelpo tyhjä kuin semmoinen annos.

-- Totta on, että kun häntä antaa, niin antaa eikä tyhjää tarjoa, sanoi Auno ja rupesi täyttämään Jannen kuppia ja kehoitti vieläkin panemaan sekaan.

Toista vehnäpalasta ottaessaan Janne sanoi: -- Jääpiköhän tässä aivan ilman tuo kolmas mies, joka tuossa kieli lerpallaan palavin silmin noin surkeasta naamasta katselee tätä meidän meininkiä.

-- Ei jää ilman. Kyllä se Halli tietää vanhastaan, että ei häntä jätetä ilman. Sen tietäessään se lähteekin mukaan, milloin vain näkee minun kori kädessä lähtevän työmaalle. -- Auno otti nyt läjästä pienimmän vehnäpalan ja vilkaisten Halliin sanoi: -- No tulepas, Halli, nyt tänne.

Halli kiepsahtikin Aunon viereen, missä Auno antoi pienen palan kerrallaan vehnästä Hallin suuhun ja nauraen sanoi: -- Jos minä antaisin sinulle kerralla tämän palan, niin sinä söisit sen etkä muistaisi maistaakaan, miltä se maistui... Kas niin, nyt se loppui, mutta kahviahan sitä vielä pitää antaa. Oikein kermakahvia annetaankin.

Vehnäleivosvatiin kaasi nyt Auno kerman tähteen, pani siihen muutamia sokeripaloja, noin parin kupin verran laski kahvia ja ojensi Hallille. Halli rupesikin lakkimaan, suupuolista vain pursui kermainen kahvi. Kahvin loputtua natusteli viimeiset sokeripalat vadin pohjalta ja nuolla loiski vadin laitoja myöten puhtaaksi, minkä jälkeen vilkaisi kaikkien silmiin, oistui ladon eteen istua tököttämään ja silmäili Aunoa. Auno hymähti ja sanoi:

-- Nyt se Halli jo odottaa minua kotiin lähteväksi, mutta en minä nyt aivan paikalla lähde. Minä joudan nyt vähän aikaa täällä harava kädessä liikkumaan.

Mikko ladosta tultuaan katsahti aurinkoon ja sanoi: -- Taitaapa olla paras aika ruveta karhomaan heiniä.

-- Niin on minunkin mielestäni, virkkoi Janne ja lähti pitkin askelin kävelemään toiselle ladolle, jossa haravat olivat.

Päivä oli jo päivällisen ajoissa, kun ennen aamiaista niitetty ala oli saatu karhotuksi. Karhomasta päästyään Janne käsin kopristeli luokoa ja sanoi: -- Ettekö usko, että kun nuo heinät tuossa pari tuntia remottavat hajallaan, niin ovat kuivia, ihan latoon työnnettäviä.

-- Uskonpa hyvinkin. Kun ne ovat noin köyhkösillään, niin ei niitten tuommoisessa paisteessa tarvitse kauan olla, ennenkuin karahtavat kuiviksi. Tuokin tuuli se osaltaan tekee hyvää, se onkin poikaa tämmöisellä helteellä heiniä kuivatessa.

Kun Auno toi päivällisruokaa, työntyi Halli Aunon edellä latoon.

-- Kyllä tuo Halli taitaisi olla kovaa miestä tuon emännän puolesta, jos sille rupeaisi joku tekemään ylemmäisiään, virkkoi Janne hymyillen.

-- On se semmoinen henkivartia, ettei paremmasta apua. Jos minä nämä päivällisruokien tähteet jätän tähän latoon, niin se vartioi vaikka viikon aivan syömättä, ennenkuin heittää, eikä ole vieraan hyvä tulla ottamaan.

-- Sitävarten se Halli tänne teidän edellänne latoon tultuaan joka loukon nuuskien ottikin selvän, onko täällä liikalaisia, virkkoi Janne.

-- Sitävarten juuri se on tarkastanut, sanoi Auno koristaan purkaessaan ruokia.

Nähdessään Aunon nostavan säynäjävatia korista Janne huudahti: -- Ja taas se tuo emäntä tuo minun eteeni noita säynäjiä, moisia himoruokia, joita ei malta olla syömättä. Eilen illallakin olin janoon kuolla, kun niin veriseen nälkääni ahmusin aivan järjetönnä.

-- Kun tuossa lorisee puro, ei hyvin kaukana, niin ei tule hätää, sanoi Auno nauraen.

Kohta olivat kaikki kolme säynäjän kimpussa. Haarikasta ryypättiin piimää aina väliin. -- Suola se on, joka miehen sitoo, virkkoi Mikko.

-- Se on totta se, että suola se miehen sitoo, myönsi Janne. Suolan turvin siellä tuolla tukkijoella pitää henkeä pitää. Silakka olkoon vaikka kuinka viheliäisen ja jo eläimen läpi kulkeneen näköinen, niin sitä pitää vaan niellä.

-- Siellä kai rahaa kertyy, kun ruuassa niin vähän kuluu? kysyi Auno.

-- Mitä kenellekin tehnee, ei ne minulle näy kasaantuvan.

-- Miten niin?

-- Niissä minun rahoissani näkyy olevan päällekirjoitus: »Kaikkeen maailmaan!», sanoi Janne hieman alakuloisesti.

Jannen sanoista kuuli, ettei hän toivonut niistä kyseltävän.

Syömästä päästyään Janne koppasi haravansa ja alkoi äärystää luokoa. Auno rupesi äärystämään toista laitaa, joten mentiin latoalan rajaan asti, jolloin Janne rupesi enimpiä rysyyttämään rukoihin Aunon ottaessa jälkeä. Ja rukoja rupesikin syntymään aivan kuin taikavoimalla. Mikko sai aivan hengen tulleen edestä ruveta kantamaan latoon. Kohta näkyikin Mikon selässä paita märkänä ja tukat suortuvassa hiestä. Mutta sitä ei Mikko valittanut, hurjeni vain kantamaan, kun näki että rukoja syntyy enemmän kuin hän kerkiää kantaa.

Ketterästi, kuten ennen nuorena tyttönä ollessaan, juoksi Auno Mikon selkään takkaa nostamaan.

Ilta-aurinko paistoi vielä metsän latvojen yli, kun lato oli pukaten pakaten täynnä heiniä ja toisella alalla otettu enemmän kuin sata lavotta puolikuivia heiniä huomenna hajotettavaksi kuivamaan. Miehet istahtivat levähtämään ja arvailivat huomista ilmaa. Pouta näytti olevan tulossa.

-- Niinpä se yhdessä kohti ollessa rupeaa ilkeältä tuntumaan selässä tuo märkä paita. Pitää lähteä heilumaan. Lähdetäänhän pyyhkäisemään tämän latoalan jäännös kumoon, ehdotti Janne tuokion kuluttua.

-- Lähdetäänpä sitten, virkkoi Mikkokin ja nousi lähtemään.

Aurinko paistoi enää vain pisimpiin puitten latvoihin, kun Mikko heitti viikatteensa mättäälle ja sanoi: -- Heitetäänpä huomiseksikin. -- Samassa Jannekin heitti viikatteensa ja liippansa mättäälle ja sanoi: -- Heitetäänpä vaan. Jopa sitä sentään tulikin. Kaukaa näkyy tuo laita, mistä tänä aamuna lähdettiin.

-- Kyllähän siinä on kahden miehen osaksi, mukautti Mikkokin.

Kun miehet tulivat kotiin, ei Aunoa näkynyt enempää kuin illallisruokaakaan pöydällä. Pian Auno kuitenkin tuli ulkoa, käärölle kääritty puhdas paita ja puhtaat alushousut kädessään, joita Jannelle osottaessaan sanoi: -- Sauna on kylvettävä, saatte omin päinne mennä kylpemään. Tässä on Jannelle puhdas paita ja housut; kovin näkyy olevan likainen sinun paitasi.

-- Maanantainakinko sitä kylvetään?

-- Niin, kun luulen, ettet viime lauantainakaan ole kylpenyt, niin lämmitin saunan.

-- Kyllä siitä on muistama aikaa, kun saunakylpyä on saatu. Järveen ja jokeen sitä on joskus porahdettu, mutta joessa on niin kylmä vesi, ettei varsinaisesta uinnista ole puhettakaan. -- Sitten Janne silitti käsivarttaan ja rintaansa ja sanoi: -- Kyllä tämä paita todella onkin jo tarpeeksi likainen. Tämä vaate ei paitana ollessaan ole vettä nähnytkään muuta kuin joskus taivaan kastetta, vaikka pari kuukautta tämä on paitana ollut ja joka päivä miehen päällä.

Kylvyn jälkeen syötiin illallinen. Sitten Auno sanoi:

-- Kun Reeta jätti tuonne luhtiin vuoteensa autioksi, niin Janne menee sinne nukkumaan. Vein sinne jo vesiastian, josko sattuisit tarvitsemaan juotavaa.

-- Kiitos, kiitos! Mutta aamulla muistakaa käydä herättämässä. Minä ehkä voin hyvälle vuoteelle päästyäni nukkua pitkäänkin, sanoi Janne.

Luvattiin herättää.

Luhtiin tultuaan Janne kun näki puhtaan lakanavuoteen odottavan häntä, niin arvasi nyt, minkätähden ei jo eilen illalla häntä käsketty tänne nukkumaan.

Kahdeskymmenes neljäs luku.

Kolmatta viikkoa oli Janne ollut Korholassa. Tänä päivänä oli vasta ensimäinen sadepäivä koko heinäaikana. Kun satoi jo aamusella, Mikon ja Jannen niittämään lähtiessä, niin Mikko sanoi Aunolle:

-- Me tulemme aamiaiselle kotiin, käymmehän vain itsemme märäksi niittämässä.

Aamiaisen aikana yhä satoi. Sadepilvet näyttivät lientyvän entistä sakeammiksi. Mikko köllistyi penkille ja sanoi: -- Nyt levähdetään kolmen viikon puolesta. Nukutaan niin että sormihaaran mieheen aurinko kiertää.

Penkille köllistyi Jannekin ja nukkui sinne asti, kunnes puolenpäivän rinnassa Auno pirtin pöydälle laittoi päiväkahvin juotavaksi. Siihen pöydän ympärille asetuttiin taas juomaan kahvia, ja Halli tapansa mukaan jäi lattialle istua tököttämään, odottamaan osaansa. Siinä vehnäkahvia juodessa Janne alakuloisesti kysyi:

-- Mitä se isäntä ja emäntä sanoo, vieläkö minulle on tässä talossa työtä senjälkeen, kun heinänteko loppuu? Tuotahan ei moneksi päiväksi enää ole; tällä viikolla loppuisi kun ei sataisi.

-- On työtä. Vastahan ne vaivat alkavat, sanoi Mikko. -- Etkö näe noita toukovainioita, nuo eivät ole yhdellä sirpillä leikattavat. Sitten kun saadaan leikatuksi, alkaa riihenpuinti, perunannosto ja monet muut hommat. Ei työ tekevältä lopu.

-- Sitten kun syksyyn mennään, niin Janne ruvenneekin meille aivan vuosirengiksi, sanoi Auno.

Janne rykäisi ja verkalleen alakuloisen voittoisesti sanoi: -- Minä vaan senvuoksi kysyin, kun minä tarvitsisin rahaa vähän enemmän kuin mitä tähän asti olen tienannut. Minun pitäisi saada uusi puku, kun nuo ainoat ketineet näkyvät käyvän risaisiksi. Vieläpä tarvitsisi kengätkin, mutta näillä minä nyt kyllä tulen toimeen likemmäksi talvea. Tuossa kauppias Tuppuraisen puodissa olisi mieleistäni pukukangasta. Siitä puku kaikkine tarpeineen tulisi kolmen sadan markan paikkeille maksamaan. Räätälin palkaksi minulla on entisiä pennejä. Sen kolmesataa minä jos saisin, niin sillä tulisin autetuksi.

Mikko hieman mietti, mutta kohta sanoi: -- Kyllä kai minä sen vertaisen summan voin antaa, kun tuota ei joutuisi samanlaiseen kokemukseen kuin Reetan suhteen. Sekin sai rahaa ja lähti pois.

-- Ei Janne ole sen näköinenkään, että olisi kavala. Reeta oli jo näöltäänkin kettumainen, sanoi Auno vakavasti.

-- Annetaan vain rahat, virkkoi Mikko huomattuaan, että Aunokin puoltaa rahojen antia.

-- Sellaiset Reetathan ne juuri saattavat ihmiset epäilemään syyttömiäkin, virkkoi Janne nureksien. -- Minulla kyllä ei ole muuta takuuta annettavissa kuin omat sanani, että minä en tästä talosta lähde en kymmeneen vuoteen, jos vain olla saan. Höperöhän olisin, jollen tämmöisestä ruokatalosta pitäisi kiinni, kun sitäpaitsi minulla ei maailmassa ole yhtään, joka minua ikävöi ja jota minä kaipaisin. Ja lienettehän näillä viikoilla jo nähneet, että kykenen minä ansaitsemaan ruokani ja hiukan verran palkkaakin.

-- Kyllä, kyllä, virkkoi Mikko ja lähti kamarista noutamaan rahoja, kun arvasi kysymättäkin, että Janne nyt sadepäivänä haluaa mennä vaatteen ostoon.

Janne otti hymyillen Mikon kädestä rahat, veti nuttunsa povitaskusta esiin mustan lompakon, jossa oli pari kymmenenmarkkasta entisiä rahoja.

-- Nyt minä saankin vaatteet, virkkoi Janne tyytyväisenä. -- Kun noin sataa, niin emme suinkaan lähtene niittämään. Minä lähden kauppias Tuppuraiseen, sieltä samalla menen räätäli Tossavaiseen ja toimitan, että saan pyhäksi uudet vaatteet.

-- Ei nyt ennen päivällistä tarvitse lähteä. Minulla on viiliäkin. Syödään nyt viiliä, kun ollaan kotona, sanoi Auno syöttäessään Hallille vehnäsosaansa. Mielessä tuntui somalta, kun nyt koko syksyksi ja ehkä tulevaksi vuodeksikin on tiedossa kelpo työmies. Mielellään tuollaista pitäisi kuin omaa poikaansa, vaalisi kaikella tavalla.

-- On niissä tukkilaisissa sieviäkin poikia, sanoi Auno, kun Janne päivällisen jälkeen oli lähtenyt kauppias Tuppuraiseen päin kävelemään. -- Mutta lienee se hänessäkin vikansa, kun raha ei kartu tuommoiselle työmiehelle.

-- Voi olla ryyppymies ja ehkä korttimieskin, vaikka tässä näin vähälle aikaa ei tapojaan viitsinyt näyttää, arveli Mikko.

-- Jotakin vikaa sitä täytyy olla, kun raha ei kartu.

Jannea ei näkynyt tulevaksi illalliselle. Ei ollut tullut yövuoteelleenkaan, ei tullut huomenna eikä sitä seuraavana eikä kolmantenakaan päivänä. Pyhänä Mikko lähti kuulostelemaan, kuuluisiko miestä missään. Kävi kysymässä Tuppuraisessa, onko käynyt vaatteen otossa, kävi kysymässä Tossavaisessa, mutta kumpaisessakaan ei ollut käynyt. Keskelässä tiedettiin kertoa, että viikolla eräänä päivänä Kotasalmen tiellä on nähty sellainen mies erään pahamaineiseksi tunnetun nuoren naisen kanssa rinnan kävelemässä. Molemmat olivat olleet päissään. Auno tämän kuultuaan löi käsiään yhteen ja huudahti: -- No, kuka uskoisi!... Kuka uskoisi Jannesta sellaista!... No, johan sitä tässä pääteltiinkin, että jotakin on vinossa, kun rahaa ei kartu. No, ei uskoisi...

-- Kyllä se vei kuin koira enemmän kuin toisen puolen niistä rahoista ilmaiseksi, sanoi Mikko. -- Mielelläni kyllä olisin sille viisikymmentä markkaa viikolta maksanut, mutta puolet niistä rahoista hän olisi vasta lauantaina saanut. Kolmas viikko jäi häneltä puoleen.

-- Mutta saatiinpa poutien aikana heinä tehdyksi, virkkoi Auno. -- Kukaties tästä puoleen kesä muuttuu sateiseksi. Siinä se korvautuu, kun heinät on hyvinä parhaana aikana saatu kokoon.

-- Se seikkahan tuo osaltaan korjaa asiaa, mutta on kuitenkin natku senkin tähden, että noin kavalasti viedään.

-- Emme huoli ruveta valittamaan, kun heinät on koossa. Ilman Jannea eivät olisi. Emmekä puhu koko vahingosta kenellekään, ne nauravat vain.

-- Se kai se parasta on, virkkoi Mikko tyynesti ja kallistui pitkäkseen pirtin penkille.

* * * * *

Viimeinen heinä saatiin omin väkinsä tehdyksi. Kun tou'ot alkoivat joutua leikattaviksi, kuulosteli Mikko läheltä ja kaukaa apulaista, mutta ei saanut ketään. Yksin täytyi Mikon ruveta leikkaamaan, Auno vain joskus kävi sitelemässä lyhteitä, milloin kotiaskareiltaan jouti. Karisemaan mieli ruis ja katkeavaksi joutui ohra ennenkuin kaikki oli leikattu. Oli ne viimein kuitenkin saatu kuhilaille ja ohria enemmän kuin puolet kykäisiinkin. Rukiit olivat kaikki vielä kuhilailla.

Oli sunnuntai ja mielihyvillään Mikko kierteli vainioitaan, joilla seisoi kuhilas kuhilaan vieressä. Huomenna aikoi Mikko ruveta rukiita kokoamaan närtteeseen, josta voi saada riiheen silloin kun joutaa puimaan, vaikka vasta talvella, jos ei ennen jouda. Mutta päivän kallistuttua sivu puolen rupesi eteläinen taivaanranta mustumaan paksuun pilveen ja salaman leimaukset rupesivat välähtelemään. Mikon sydän jylähti pahasti. Kiirein askelin hän tuli pirttiin, missä Auno oli lukemassa Wegeliuksen postillaa.

-- Ankara sadepilvi kohoaa etelästä, virkkoi Mikko melkein hätäisesti oven aukaistuaan. -- Lähdetään kantamaan rukiita tuonne riihen etulatoon.

Juosten ryntäsi hän kuhilasten kimppuun ja sinne juoksi Aunokin. Mikko kahmaisi ruiskuhilaan syliinsä ja juoksi sitä kantaen latoon, samassa palaten toista noutamaan. Auno jaksoi kantaa vain puoli kuhilasta, mutta juosten hänkin vei kantamuksensa latoon ja juosten palasi. Molemmat ottivat kuin tulipalosta lyhteitä talteen, tuskainen ahdistus povessaan, kun taivas peittyi pilveen ja ukkonen likeni kiireesti. Nähtiin jo, ettei mitenkään kerjetä kaikkia saada.

Enemmät puolet rukiita kuitenkin oli ladossa, kun aivan pellon kohdalla välkähti kolminkertainen salama ja ukkonen jyrähti niin, että maa tuntui läikkyvän. Samassa tuli niin ankara tuulenpuuska, että kerralla pyyhkäsi kaikki ruiskuhilaat kumoon ja kuivat ohrakuhilaat otti ilmaan. Ne lensivät tuiskuna metsään. Valmiit kykäätkin se kaatoi ja levitti. Samassa seurasi tuulenpuuskaa kohiseva sade: vettä ja rakeita satoi kuin saavista kaataen. Rakeet olivat niin suuria ja lankesivat niin tuimasti, että sälöt sinkoilivat seinistä, ja maahan kaatuneista lyhteistä murensivat tähkät ja löivät maan sisään. Tuuli yhä yltyi ja kylältä vei huoneista kattoja. Kattotuohia lenteli ilmassa kuin varisparvia. Mikko ja Auno hyypiysivät latoon ja lyhdeläjän vieressä istuen ladon ovelta katsoivat ilmaan, missä ehtimiseen salama välähteli, ukkonen jyrähteli. Tuuli ja sade kohisivat koskena, niin että maa tutisi.

Auno se käsiään väännellen siunusteli, mutta Mikko puri hampaitaan yhteen kasvot synkkinä. -- Siinä meni vuoden vaivannäkö kuin tuhka tuuleen, sanoi hän viimein tuskaisesti.

-- Kun olisi se Janne pysynyt meillä, niin elot olisivat korjuussa. Leikkuu olisi loppunut aikaisemmin ja riihet olisi jo lopulleen puitu, sanoi Auno pitkän vaitiolon jälkeen.

-- Kunpa niin olisi ollut, mutta eipä ollut, virkkoi Mikko jurosti.

Auno oli taas tuokion ääneti. -- Olen jo sanonut ennenkin, että tämä talo on liian suuri meille, virkkoi hän. Kun ei saa apulaista millään hinnalla, joutuu aina pakostakin turvelehtamaan vaikka minkälaisiin petkuttajiin.

Mikko ei virkkanut mitään, minkä vuoksi Aunokaan ei jatkanut sitä puhetta. Hän kuiskasi vain hiljaa: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty.

Viimein taukosi rakeiden sade. Satoi vain vettä, ja ukkonen jyrähteli kaukana pohjoisessa. Salaman leimaukset lakaisivat pohjoisen taivaan rantaa. Auno nousi istualtaan ja sanoi: -- Kunpa uskaltaisi lähteä lehmäriepuja katsomaan ja päästämään haasta. Mihin ne lienevät raukat hyypiytyneet.

Mikkokin nousi seisoalleen, painoi käsillään vatsaansa ja sanoi: -- Kaiken muun lisäksi taisin saada vatsaani vian. Tuossa äsken noita raskaita lyhdesylyksiä semmoisessa kiireessä tuonne katonrajaan työntäessäni taisi venähtää tai ratketa joku kohta, koska tuntuu kipeytyvän.

-- Hyvä Jumala hyvästi siunatkoon! Lienet sinä, ainoa lähtijä, menettänyt terveytesi? sanoi Auno tuskaisesti.

-- Miten lienee. Pahalta se vaan tuntuu... Minä kuitenkin lähtenen päästämään ne lehmät, mene sinä kotiin, sanoi Mikko ja työntyi sateeseen.

-- Mutta älä lähde, kun olet kipeä, minä lähden.

-- No, en minä nyt vielä niin kipeä ole, etten siihen kykene, sanoi Mikko ja lähti päästämään lehmiä, vaikka oli paitahihasillaan ja vettä satoi ihan solisten.

Lehmät pääsivät haasta, ne tulivat laukaten kotiin niin että kellot räikivät ja maa jytisi.

Auno oli jo lehmät pannut navettaan ja laittanut ruokia eteen, kun Mikko vakavasti kävellen ja kaksin käsin vatsaansa puristaen tuli kotiin. Auno kauhistui: -- Hyvä Isä sentään. Sinähän olet kipeä, ihan kuoleman rajalla, olet ihan vaalea.

-- En tiedä kuolemasta. Vilun tähden lienen vaalea, en kärsinyt kiireesti tulla ja satoi vasten. Kuivaa pitäisi saada ylle, sanoi Mikko yhä puristaen vatsaansa ja turvelehtaen uunin luokse.

Auno toi juosten ulkoa kuivan puhtaan paidan ja sitä uunin suusta tuoksuvassa lämmössä heilutellen sanoi: -- Kun lähditkin päällysvaatteetta tuommoiseen sateeseen! Enkä minäkään älynnyt sanoa, että olisit lähtenyt kodin kautta ja ottanut palttoon yllesi.

-- Ei se olisi ollut mitään, kun olisin ollut terve, sanoi Mikko, -- mutta kun en kärsinyt kiireemmästi kulkea, niin vilustuin. Kyllä tuntuisi pitävän päästä tohtoriin, mutta nyt on laiva mennyt ja tuommoiseen sateeseen hevosella ei voi lähteä, kun ei ole edes vieterikärryjä.

-- Tässä on nyt lämmin paita. Minä teen tähän pirtin sänkyyn lämpimän vuoteen, rupeat siihen, sanoi Auno ja rupesi laittamaan vuodetta.

-- Ei minua enää värisytä. Mutta lienee kuitenkin parasta, että pääsen vuoteeseen, sanoi Mikko ja eteenpäin kumartuneena, käsillään vatsaansa painaen alkoi hiljaa kävellä vuoteen luo. Saatuaan kuivan lämmitetyn paidan ylleen Mikko kallistui hiljaa vuoteeseen, mihin sitten Auno peitteli pehmeillä peitteillä ja villaisilla vilteillä. Auno seisahtui sängyn luo, katsoi Mikkoa ja sanoi: -- Kyllä sinä olet kipeä, ihan vaalea. Joutuu ajattelemaan, että mikä minun peri, jos sinä kuolisit.

-- Hm. Ottaisit uuden isännän tämmöiseen komeaan taloon, niin hätä olisi hukassa.

Auno naurahti ja sanoi: -- Vielä se sitten leikkiä laskee, vaikka kuolema silmiin katsoo.

-- En minä vielä tähän tautiin kuolekaan. Paremmaltapa tuo tuntuu, kun pääsin pitkäkseni. Vilukin siihen äsken taisi vaikuttaa pahasti.

-- Kunpahan ei aivan hätyyttäisi, että pääsisi huomenna lääkäriin, sanoi Auno ja lähti askareilleen.

Koko tulevan yön tunsi Mikko myötäänsä sen vaivan vatsassaan lisääntyvän ja jotakin ajettuman tapaista sinne syntyvän. Mutta hän koetti kuitenkin olla sitä valittamatta, kun tiesi Aunon tulevan hätään.

Kun huomenna tuli se aika, että piti lähteä laivarantaan, sanoi Auno: -- Nyt olen toimittanut toisen talon emännän hoitamaan karjani ja lähden mukaasi lääkäriin. Minusta näyttää, että tuskin palaat siltä reissulta elävänä.

-- Sitä olen ajatellut itsekin, että saisit lähteä mukaan, mutta eihän tätäkään kotia saattaisi jättää tälleen. Lähdet kuitenkin saattamaan laivarantaan ja vakuutat minua kävellessä.

-- Lähden perille asti, että kuulen mitä lääkäri sanoo.

Iltapäivällä päästiin lääkärin luo Koskelan kaupunkiin. Lääkäri kuunteli Mikon kertomusta.

-- Se ei parane lääkkeillä. On toimitettava leikkaus, siinä on umpisuolen tulehdus ja voi olla vatsakalvon repeämäkin, sanoi hän kylmäverisesti.

Aunon kasvot tulivat hätäisiksi. Yritti puhjeta äänekäs itku. Mutta hän koetti kaikin voimin hillitä ja sanoi: -- Leikkaus! Voi, hyvä Jumala! Leikkaus, ja vaiva on sisällä vatsassa! Johan olen pelännytkin, että kuolema... Muuta ei Auno saanut sanotuksi. Itku voitti.

-- Kaikkienhan meidän kerran on kuoltava, sanoi lääkäri nähdessään Aunon hädän. -- Mutta ei tämä miehenne tähän tautiin kuole, etenkin kun tulitte tänne tänä päivänä. Huomenna olisi ollut jo pahempi.

Auno rauhoittui lääkärin puheesta senverran, että saattoi sanoa: -- Uskooko herra tohtori todellakin, että tuo vaiva ei ole hengenvaarallinen?

-- Uskon ja varmasti uskonkin, sillä tämä ei ole ensimäinen eikä toinen potilas. Niitä on satoja parannettu.

Sen sanottuaan lääkäri otti puhelintorven käteensä ja sanoi: -- Minä soitan sairashuoneelta hevosen, joka vie tämän sairaan sairashuoneelle.

Minuutin perästä olikin porrasten edessä nelipyöräiset vaunut. Noihin vaunuihin käski lääkäri Mikon menemään ja sanoi: -- Tunnin perästä tulen sinne sairashuoneelle.

-- Saisinko minä tulla mukaan? sanoi Auno nöyrästi pyytävällä äänellä.

Lääkäri kääntyi nyt Aunoon päin ja sanoi ystävällisesti: -- Ei. Kyllä te nyt saatte uskoa miehenne minun huostaani. Viikon perästä kun tulette tänne, niin annan silloin miehenne teille terveenä.

Aunolta purskahti itku, joka oli silmänräpäyksessä muuttunut surun ja epätoivon itkusta ilon itkuksi. Vaunuihin kuitenkin Auno saattoi Mikkoa ja Mikon istuessa vaunujen perään hyllyvälle istuimelle Auno kättä puristaen sanoi: -- Nähnenkö enää sinua elävin silmin!

Vaunut lähtivät kuin tuulen ajamana sairashuoneelle päin.

Ilmat olivat sen ankaran sateen jälkeen muuttuneet poutaisiksi. Auno keräili aina muitten askareittensa lomassa myrskyn levittämiä lyhteitä ja kantoi latoon. Hän keräsi vasuun rakeitten murtamia tähkiäkin. Siinä ahkerassa työssä kului aika paremmin. Mieli kuitenkin pysyi yöt ja päivät raskaana. Myrsky oli murtanut ja sotkenut multaan niin kauniin viljan. Eikä Mikosta ollut vielä tietoa. Kun Auno oli saanut lyhteet metsästä ja aidan vierustalta, koetti hän yksin jyvinkin nokkia maahan sortuneita jyviä. Niistä ei suurta kokoa karttunut. Mutta ikävä aika kului paremmin kuin jouten.

* * * * *

Viisi päivää oli Mikko ollut sairashuoneella, joten oli enää vain kaksi päivää odotusaikaa. Aika kului hyvin hitaasti. »Viikon perästä annan teille miehenne terveenä», oli lääkäri sanonut.

Aurinko paistoi niin lämpimästi ja Auno oli nytkin ohran jyviä ja tähkän puoliskoita poimimassa. Yhtäkkiä hän kuuli Mikon sanat: -- Tule pois.

Auno hätkähti, kori putosi kädestä. Hän katseli ympärilleen, mistä ääni kuului ja huomasi kartanon lähellä kujalla seisovan miehen vähitellen muuttuvan Mikoksi. Auno löi käsiään yhteen, lähti juoksujalkaa Mikon luo ja sanoi: -- Herran nimi olkoon kiitetty. -- Sitten hän Mikon luo tultuaan huudahti: -- Sinä pääsitkin varhemmin kuin tohtori luuli. Nythän on vasta viides päivä.

-- Tohtori nauroikin ja sanoi: »Emännällä on siellä pitkät päivät. Sille on hyvä parempi antaa ennen kuin on luvannut», sanoi Mikko ja verkalleen lähti kävelemään taloon.

-- No, nytkö sinä sitten olet terve? Olet kyllä terveen näköinen. Toisenlainen on väri kuin sairaalaan lähtiessäsi.