Chapter 20

-- En ole vielä vallan terve, mutta olen tervehtymässä. Lääkäri varoitti vallankin nyt ensimältä liikkumaan varovasti.

-- Sinä et sitten vielä ehkä pitkään aikaan kykene työhön.

-- En.

-- Mikä se oikeastaan oli se tauti ja leikkasivatko ne?

-- Leikanneet ne olivat. Se oli ollut, kuten tohtori sanoikin, umpisuolentulehdus ja vatsakalvossa oli ollut repeämä, jonka olivat ommelleet. Umpisuoli-taudin takia minä olisin jo terve, mutta vatsahaavan paranemisen sanoi kestävän vuosia.

-- Vuosia. Herra Jumala! Vuosia työtönnä! Mikä meidät hiljankaan perii!

-- Ei työtönnä aivan, vaan suuria ponnistuksia kuului pitävän välttää.

-- Sehän tuo on jotakin, kun edes johonkin kykenee. -- Mitä se merkitsi, kun sanoit, että leikanneet ne olivat? Etkö sinä itse tiennyt?

-- En... Sen tiesin, että rupesin leikkuupöydälle selälleni ja että peittivät kasvoni. Umpihupussa tunsin nukkuvani. Heräsin sitten vuoteellani, kuin unestani, ja vatsasta oli vaiva poissa.

-- On niillä konsteja! Vuoteellasi heräsit kuin unestasi ja vaiva oli poissa! Ilmankos se tohtori oli niin ylpeä ja varma niistä tiedoistaan! sanoi Auno hymyillen ja lähti hakemaan Mikolle ruokaa.

-- Minä täällä olen joka päivä käynyt kalanpyydyksiä kokemassa ja eilenkin sain kolmatta kilon painoisen säynäjän ja viisi pienempää, sanoi Auno pöydän luo kävellessään. -- Tässä on sen suuren säynäjän puolikas. Se oli jo lihava ja paksu kuin sianporsas. Alahan syödä, minä tuon viiliä palan painoksi.

Mikko söi vain muutamia suupaloja rieskaa voin ja säynäjän kanssa ja maistoi viiliä. -- En uskalla vielä kovin paljon syödä, sanoi hän laskettuaan lusikkansa pöydälle ja laittautui vuoteeseen.

Kahdeskymmenes viides luku.

Kun Mikko ei kyennyt riihenpuintiin eikä saatu ketään apulaista, joka Aunon kanssa olisi puinut, -- Mikko olisi siinä tapauksessa korjannut olkia ja kahmerehtanut vointinsa mukaan apuna --, täytyi riihen puinti antaa Tuokkilan Jörkille urakalle ja luvata kolmannet osat jyvistä hänelle puintipalkasta. Sittenkään ei tullut puiduksi niin tarkasti kuin ennen Mikon puidessa. Paljon näkyi oljissa jyväisiä tähkiä ja pehkuissa jyväistä rusaa. Mikko siitä nureksi ja muistutti jokaisella riihellä, mutta Jörkki ävähti: -- Minä teen, niinkuin teen, ja jos se ei vältä, niin saat hakea muita parempia. -- Siihen täytyi Mikon tyytyä ja puiduksi ne tulivat. Sill'aikaa Mikko oli vointinsa mukaan Aunon apuna perunan nostossa. Perunat saatiinkin kuoppaan ilman urakkamiehen apua.

Nyt oli lokakuun ensimäinen päivä. Perunat ja nauriitkin olivat kuopassa, ja Kuurtajanjoesta saatuja kalojakin oli kaksi nelikon astiaa talvea varten suolassa. Tuuli oli ollut koko päivän idässä, satoi vettä ja väliin aina lumensekaista räntääkin. Raskaana huojui metsä ja mustat vaahtopäiset aallot vyöryivät lakkaamatta Koutajärven aavalla pinnalla. Mikko oli tänään vain kartanon tienoilla korjaillut kapineita talteen, etteivät jäisi talven alle. Illan pimettyä, kun Aunokin oli päässyt ulkoaskareiltaan pirttiin, Mikko sytytti tulen pöydällä olevaan lamppuun, jonka valossa aikansa kuluksi selaili sanomalehtiä. Lampun kohdalle lavitsalle istui Aunokin ja kutoi lampun valossa harmaata sukkaa Mikolle talveksi.

-- Minkähäntähden tänä päivänä on ollut niin pahamieli koko päivän? sanoi Mikko heittäen sanomalehden kädestään. -- Tahtomattanikin ovat koko elämän tapahtumat kiertyneet mieleen mustaa mustempina. Pienen pienetkin seikat ja elämässä tapahtuneet hairaukset ja tyhmyydet tulevat esiin mustina ja suurina. Suututtaa ja harmittaa ennen kaikkea se ensimäinen käräjänkäynti Pekkiläisen kanssa ja Jertan asian ajo käräjissä.

-- Mitäs pahaa niissä sitten oli?

-- Niissä se on alku kaikkeen, jatkoi Mikko alakuloisesti. -- Niissä asioissa voitin loistavasti ja sitä tietä jouduin tuomio-istuimien kanssa tekemisiin. Jos Pekkiläisen ja Jertan juttuja ei olisi ollut, niin olisi pysynyt mielessäni vanhempieni opetus. He puhuivat aina kammoten käräjänkäynnistä ja sanoivat: »Sinne laki kunne kantajat paremmat» ja »raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen». Isäni aina kehuikin, että hän on se mies, joka ei ole lakituvan kynnyksen yli jalkaansa astunut. Ilman Pekkiläisen ja Jertan juttuja en olisi antautunut käräjänkäyntiin rovastin kanssa. Siinä suututin tuomio-istuinten herrat senaattia myöten, niin että ne saattoivat syyttömästi tuomita meidät konkurssitilaankin. Ilman sitä taas ei olisi ainoa lapsemme joutunut ilman alle kuin linnunpoikanen, jolta emä on ammuttu. Sitä tietä jouduimme tänne tuntemattomaan puoleen kaikkien halveksittavaksi. Koko elämämme on mustaa taivalta, ainoa valokohta on Kivelässä-olomme. Siellä olimme niin onnelliset kuin nuori parikunta voi olla.

Auno rykäisi, venytteli sukan kudelmataan ja melkein ihastuen ehdotti: -- Mutta nythän meillä ei ole kuin yksi askel astuttava, niin pääsemme samanlaiseen onnellisuuteen kuin Kivelässä ja vielä vähän varmempaankin. Myymme tämän talon, laitamme Kivelän kokoisen mökin. Jos kymmenenkin tuhatta saamme rahoja pankkiin, niin niitten koroilla elämme ja asumme siinä pienessä Kivelässämme kuin herran kukkarossa. Maata viljelemme vain lystiksemme. Pidämme yhden tai kaksi lehmää, joita minä hoitelen, ja kaikki paha on ollut tie hyvään. Kun sinun vatsavaivasi kestää vuosia paratakseen, niin siinä pikkutalossa saattaa parannella, ei tarvitse tavoitella apulaisiksi mitä petkuttajia milloinkin... Kunnollista työmiestä ei saa millään hinnalla. Kävin päivällä riihiladosta pehkuja lehmille: läjissä on jyviä ja ruumenia, ja jyväisiä tähkiä pehkuissa ja oljissa.

-- Sekin se on osaltaan tänä päivänä minun mieltäni painanut, kun vielä tuo riihien puinti meni niin kuin se meni, sanoi Mikko ja kääntyi akkunasta katsomaan, vaikka ei ulkoa mitään näkynyt muuta kuin musta yö. Tuuli humahteli raskaasti nurkissa ja räntäinen sade rapisi akkunaan. -- Kyllä se totta on, että olojen pakosta näytään sortuvan siihen tilaan, että myötäväksi se tämä talo tulee, vaikka viimeiseksi maallisen elämämme suojaksi olen tätä ahertanut, sanoi Mikko hyvin vakavasti.

Aunon sydän hytkähti, hänen kasvonsa kirkastuivat. -- Et usko, miten minusta on lysti kun sinä sen käsität, kiiruhti hän innoissaan sanomaan. -- Olenhan minä monta kertaa sinulle sitä sanonut ja sanon vieläkin, että tämä talo on myytävä ja ruvettava elämään rahojen korolla. Nyrkin kokoinen mökki laitetaan vain, jossa oman katoksen alla asutaan.

-- Se sinun tahtosi se juuri viepikin siihen, kun toisena syynä on tämä minun terveyteni. Jos se olisi sinun mieltäsi vasten, niin en vieläkään tätä ajatustani ilmaisisi. Koettaisimme hänessä rimpuilla päivästä toiseen.

-- Se on minun tahtoni ja uskon, että kyllä tälle ostajia löytyy, kunhan vain tiedoksi tulee, että tämä myydään, sanoi Auno ja tuli niin iloiseksi, että nousi lattialle kävelemään ja kävellessään kutoi sukkaa. Hän kutoi entistä sukkelammin, kirkkaat sukkapuikot vain lampun valossa säteilivät käsissä.

-- En minä meidän elämäämme niin synkkänä pidä kuin sinä. Onhan tässä sentään eteenpäin päästy. Totta on, että on elämässämme ollut kamaloitakin kokemuksia. Se oli pahin se konkurssitilaan syyttömästi tuleminen, kun vietiin lehmät, lampaat ja hevonen ryöstämällä. Etkö muista, miten kamalan haikeasti lehmärievut ammoivat ja lampaat määkivät, kun päihtyneet miehet ruoskillaan pakottivat tielle?

Tämä muisto näytti olevan Aunolle niin raskas, että hän ei voinut jatkaa. Hän vetäisi päähuivinsa otsalleen ja sai sanotuksi vain: -- Voi maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat. Niin on kirjoitettu, ja tosi on.

Mikko oli taas entistä useammin ruvennut muistelemaan Ledenbergiä ja kärsimäänsä vääryyttä. Jokainen vastoinkäyminen toi mieleen Ledenbergin asian. Tämä Korhola, jonne Mikko oli edullisilla ehdoilla päässyt, oli aluksi vaikuttanut sovittavasti. Tämän Korholan saanti oli johtanut hänet synkistä ajatuksista ja kostotuumista. Mutta tämä koti oli ehkä jätettävä, ja tuntui kuin välimatka noihin ilkeihin tapahtumiin olisi käynyt lyhemmäksi.

Mikko nousi kävelemään lattialle, katseli akkunoista ulos ja sanoi: -- Yhä vain räntä lätisee akkunanruutuihin ja tuuli jymistää nurkkia... Ei milloinkaan tunnu somemmalta olla kotona kuin tämmöisenä hetkenä. Mutta mitäpä tuosta, kun ei voi olla kotonaan, vaikka kodikseen on laittanut.

-- Koti se on koti pienempikin, kun se on oma ja omalla turpeella. Hyvä on pirtti pikkuinenkin, kota kolmisoppinenkin, kun se on omasta taasta.

-- Niinhän tuo laulaa runoilijakin: »Suuruutta emme rukoile, me pienuutehen tyydymme»...

-- Siinä se aika kuluu pahallakin ilmalla, sanoi Auno kun kuuli kellon lyövän kahdeksan.

Illallista syödessä Auno puheen aluksi sanoi: -- Nytpä tuo kauppias Tuppurainen saa tästä talon, kun se on aina sanonut, että hänen pitää saada maatila, josta saa kaikenlaista maantuotetta. Tämähän on ihan kuin luotu hänelle.

-- Saapi kai tämän kuka tahansa, joka enimmän maksaa.

-- Paljonko aiot pyytää?

-- Ainakin irtaimineen kaksikymmentä tuhatta. Pari lehmää ja elot itselle, nimittäin tulevana keväänä. Talven me tässä olemme ja talven aikana hankimme paikan, mihin oman kurkihirren alle muutamme.

-- Kaksikymmentä tuhatta! huudahti Auno. -- Niitten koroillahan elämme kuin herran pojat. Yli tuhannen markkaa vuodessa.

-- Kuluupa sitä joitakin tuhansia taloa -- vaikka pientäkin -- laittaessa, kun ei kykene itse tekemään.

-- Mihin aiot katsella talonpaikkaa?

-- Ensimäiseksi menen Tervolan ukon pakinaan. Sen maalla tuolla järven rannalla on kaunis kaislarantainen niemi. Siinä on kuusiryhmä, joka muistuttaa Mäkelän kuusta ja niitten lähellä on muutamia koivujakin. Niitten vierelle teen talomme, jos Tervos-ukko taipuu kauppaan.

-- Ai, ai! ihastui Auno. -- Sittenhän me emme enää Mäkelän kuusta niin kaipaakaan.

-- Siitä olen jo ihan kuin unta nähnyt, että siihen teemme talomme. Olin kerran kalastusretkelläni siinä tulella ja silloin ihmettelin, ettei kukaan ollut siihen taloa tehnyt, vaikka mielestäni se oli kaunein paikka maailmassa. Etelään päin silmänkantama selkä ja länteen päin ei näy laitaakaan, saaria vain. Ja idässä ja pohjoisessa lehtoisia rinteitä.

Auno huudahti: -- Kas siinähän se on se sinun Kivelässä unissa näkemäsi päivänpaisteinen rinne, mihin järven yli illan aurinko paistaa.

-- Semmoisessa uskossa olen minäkin, vastasi Mikko.

* * * * *

Vuoteelle laskeuduttuaan Mikko selällään maatessaan sanoi: -- Kuinka usein olen kaivannutkaan sitä Mäkelän kuusta! Muistan, miten sen oksien läpi talviöinä taivaan tähdet paistoivat ja kuun valossa oksille jääneet lumihiuteet pakkasen silminä kiiluivat kuin puhtaimmat jalokivet. Ja kun myrsky ulvoi nurkissa, niin se tuulen heiluttamilla vankoilla oksillaan ilmaisi: olkaa rauhassa, vartia on valveilla. En sitä kertaa herännyt yöllä, kesällä tai talvella, etteivät silmät ensimäiseksi olisi tavanneet kuusta. Kun se seisoi tyynenä, tahtoi se sanoa, että luonnossa on rauha. Jos sen oksat heiluivat, niin se tahtoi sanoa: minä valvon...

Kun se kaatui, ei Mäkelä enää kodilta tuntunut. Oli todellakin kuin vartia olisi poissa.

Mieluinen elämäntoveri on asunnon vieressä puu, joka on kovia kokenut ja horjumatta seisonut myrskyissä ja sateissa.

Kahdeskymmenes kuudes luku.

Kauppias Tuppurainen oli ostanut Korholan ja Mikko oli Tervolaiselta saanut ihailemansa järven niemen ja kappaleen maata viljelysmaaksi. Siihen hän rupesi Korholasta pitäen tekemään taloa. Tulevan juhannuksen aikana olikin talo jo siksi valmis, että saattoi mennä asumaan. Asuinrakennuksessa oli kaksi huonetta, pirtti ja tupa, navettakin oli kahdelle lehmälle ja vasikalle tai lampaalle. Järven rannalla oli pieni, soma sauna.

Oli juhannus-aatto, kun Mikko ja Auno taluttaen lehmiä saapuivat uudelle talolle. Kun navetassa oli uusi valkoinen silta, oudostuivat lehmät sitä ja ne täytyi pakottamalla saada navettaan. Pelosta vapisten menivät ne hiljaa hiipien Aunon jälessä parsiinsa, missä Auno kytki ne kiinni, jolloin ne rupesivat hätäisin silmin ikävästi ynymään. Mutta kun Auno toi nurmivihkot eteen ja hyvitteli, rauhoittuivat lehmät ja rupesivat syömään. Tupaan tultuaan Auno heitti nuttunsa ja päähuivinsa naulaan, istui sitten akkunan luokse ja alkoi katsella kuusten oksien alitse järvelle, missä hennon etelätuulen ajamat herttaiset laineet hiljalleen vierivät rantaan.

-- Nyt minä todella tunnen pitkältä vaivaloiselta matkalta päässeeni, sanoi hän. -- Mäkelästä tänne on ollut sanomattoman vaivaloinen tie, mutta matka on tehty, Jumala olkoon kiitetty.

-- Kylläpä todellakin voi sanoa, että matkan päähän on päästy, virkkoi Mikko istuen toisen akkunan luona, hänkin järvelle katsellen. -- Mutta minä tahtoisin sanoa, että matkalle on lähdetty Kivelästä eikä Mäkelästä.

-- Samaa sanoisin minäkin, jollen Mäkelässä olisi syntynyt. Siinä olen nähnyt tämän elämän ensimäisen päivän valon ja sen pientarilla olen pienenä piehtaroinut. Kuusi se vaan meni Mäkelästä pois, kuten rakastettava vanhus talosta. Ei ole mitään täällä iankaikkista. Mutta tuossahan seisovat hänen jälkeläisensä parhaassa miehuudessaan. Katsohan noita lukemattomia villanpehmeitä tämän kesän kasvaimia jok'ikisessä oksan kerkässä ja noita marjan kokoisia kävyn alkuja. Tuolla kuusten latvoissa ne ovat aivan kypsän mansikan näköisiä. Kaikki nuo yhdestä suusta äänettömällä kielellään kiittävät Jumalaa.

Mikko katseli vain järvelle ja aikoi kohta vähän levähdettyään lähteä heittämään verkkoja. -- Mikä tälle talolle pannaan nimeksi, kysyi Auno tuokion ääneti oltuaan. -- Nimihän lapsella olla pitää. Pannaanko »Onnela»?

Mikko rykäisi ja sanoi -- On liian hempeä nimi. Ei se elämä tässäkään, eikä missään paikassa, paljasta onnea ole. Ajattelen, että olkoon tämän talon nimi Juurus, kun tässä ollaan kuusten juurella.

-- Sehän todellakin sopii! Juurus! Oikein perinpohjainen nimi! Olkoon minusta vaan Juurus.

-- Niin, ei tässä paljasta päiväpaistetta tule elämä olemaan. Ennenkuin nuo tureikot ovat paenneet ja jättäneet sijansa leipää kasvavalle viljalle, saa tässä aika lailla ponnistella.

-- Kyllähän sitä mielellään tekee työtä, kun koti tuntuu kodille. Pakoon minä menisin sellaista onnea, jossa ei työtä olisi... -- Oltuaan hetkisen ääneti Auno jatkoi:

-- Kun lehmät vähän aikaa levähtävät, niin lypsän ja keitän juuston, oikein juhannusjuuston. Huomenna täytyy lähteä paimeneen opettamaan lehmiä näille oudoille laitumille.

Mikko pöytään istuessaan sanoi: -- Huomenaamuna keitämmekin kalakeiton. Lähden tästä heittämään verkkoja.

-- Ai, ai! Sinne tulen minäkin mukaan, sanoi Auno ihastuneesti.

-- Sinullapa on täälläkin onnelassasi ne tavalliset lauantaitehtävät: saunanlämmitys, lehmien hoito ja yhtä ja toista kahmerehtamista.

Auno katsahti aurinkoon ja sanoi: -- Ho-hoi! Nythän on vielä päivää vaikka mitä tehdä! Ensi työkseni lähden laittamaan saunan lämmitä, hoidan karjan, teen ilta-askareeni, kylvemme, sitten lähdemme järvelle ja sieltä tultua keitän juuston. Eipähän nyt pimeä peloittane, jos aurinkokin laskeutuu.

-- Tehdään niin, sanoi Mikko pureskellen voileipää ja Kuurtajanjoesta pyydettyä säynästä. Mutta kyllä ne nämä tämmöiset säynäät ovat edestämme haihtuneet. Sekakalojen varaan sitä nyt olemme joutuneet.

-- Kaloja ne ovat muutkin kalat. Yksi hyvä ei palkitse niin montaa pahaa kuin Korholassa oli.

-- Ja eipä se ole sanottu, että kaikki säynäjät ovat Kuurtajanjoessa. Täältä järvestä ne sinnekin kohoavat. Voihan niitä olla täälläkin.

-- Mikä estäisi täällä olemasta vaikka mitä kaloja, lohiakin. Avara on tuo kuikan pelto tuossa edessämme, sanoi Auno, teki pienen voileivän matkallaan syötäväksi ja lähti saunaa laittamaan lämmitä.

Kohta rupesikin saunan ovesta tupruamaan sakea harmaa savu, minkä seasta Auno syöksähti ulos ja meni navettaan hoitamaan lehmiä.

Iltasella oli järvi aivan tyyni. Vaarojen lailta ja järven saarista näkyvät juhannuskokot kuvastuivat järven pintaan ja illan rusko valoi silkkisen verhonsa veden kalvoon, vaarain lakiin ja lehtoisille rinteille. Mikon ja Aunon mielestä ei järvellä olo ollut milloinkaan tuntunut niin viehättävältä kuin nyt. Kun verkot oli laskettu järveen, heittäytyi Mikko venheen perään selkäkenoon, Auno istui tuhdolla airot käsissään. Silloin tällöin hän laski aironsa veteen ja nykäisi venhettä uimaan tyyntä pintaa pitkin. Vene jätti vain tuskin näkyvän väreen. Mikko ja Auno olivat kumpikin kuin lumotut, eivät puhelleet mitään eivätkä tienneet ajattelevansakaan mitään. Viimein kuitenkin Mikko ojentui, otti huopurimen käteensä ja oikaisi venheen rantaa kohti. Silloin Aunokin rupesi soutaa lipiskoimaan ja nöyrästi lähtikin venhe uimaan rantaan.

Kotiin tultuaan he istuivat äskeisille istuimilleen katselemaan yhä roihuavia juhannuskokkoja ja niiden kuvastusta järven pintaan.

-- Eikö muuteta tämän talon nimi Rauhalaksi? ehdotti Auno. -- En missään tähän asti ole tuntenut niin somaa rauhan tunnetta kuin nyt tässä. Korholan kylällä olimme hyljeksittyjä muukalaisia. Täällä meidän ei tarvitse nähdä ylenkatseisia kasvoja. Täällä meillä ei ole tekemistä muun kuin vilpittömän luonnon kanssa. Tunsin äskenkin tuolla järvellä ihan nousevani Jumalan pyhiin asuntoihin.

-- Mitäpä onkaan ystävistä, jotka pahana päivänä kuitenkin hylkäävät ja pakenevat, sanoi Mikko miettiväisenä. -- Mutta tätä talon nimeä ei kuitenkaan muuteta. Juurus sopii paremmin kuin Rauhala. Luonnossakaan ei aina ole rauha, eikä ihmisen mielessä. Elämä antaa aina uusia huolia.

-- Olkoon sitten Juurus... Turhia minä haaveilinkin. Minä tässä ihanana yöhetkenä liitelen ihan autuaitten maissa, enkä muista, mitä elämä maailmassa voi tuoda mukanaan... Juurus! Meitä sitten tästä lähtien ihmiset rupeavat sanomaan juurukselaisiksi.

-- Niitähän me juuri olemmekin, sanoi Mikko naurahtaen. Sitten hän rupesi riisumaan kenkiä jaloistaan ja sanoi: -- Tuntuupa hieman väsyttävän. Raskas oli se kontti ja Punakorva tahtoi aina olla kantapäillä. Piti kävellä tavallista kiireemmin.

-- Tulihan se tietysti Punakorva Hertan jälessä, ja Hertta todellakin minun kantapäitäni kaapi, niin että täytyi puoleksi juosten tulla. Hertta luuli johonkin hyvään ruokamaahan heitä vietävän, mutta toiseksi muuttui mieli, kun avattiin navetan ovi ja alettiin sinne vaatia. Sitten lypsäessä ne jo kuitenkin olivat hyvällä tuulella, nuolla kaahnuttivat minua koko lypsyajan eivätkä heittäneet, vaikka kieltelinkin. Oikein silmät lupallaan vain nuolivat.

Auno toi nyt pöydälle äsken keittämäänsä juustoa, voita, säynästä ja leipää. He rupesivat syömään päästäkseen nukkumaan ennen auringon nousua.