Chapter 18

Mikon ja Aunon mieltä ei ihmisten ylenkatse painanut eikä sekään, että he näin jäivät kaikista paikkakunnan luottamustoimista syrjään. Heille riitti, kun he saivat rauhassa ahertaa kotinsa hyväksi. Vähitellen rupesikin vuosien kuluessa Korholassa kartano muuttumaan koko kylän huomattavimmaksi. Pellot puhdistuivat raunioista ja tou'ot olivat joka kesä Korholan pelloissa paremmat kuin toisissa taloissa. Niitytkin laajenivat ja puhdistuivat pensaista, ja uuteen, isoon navettaan lisäytyi vuosi vuodelta karjaa ja lampaita kuin itsestään. Ennen pitkää karttuikin karja niin suureksi, että Auno ei jaksanut niitä yksin hoitaa, vaan piti saada palvelija. Kävivätpä Mikonkin työalat niin laajoiksi, ettei hänkään tullut yksin toimeen, vaan piti saada renki. Tänä syksynä ruvettiinkin tiedustelemaan palvelijoita, mutta kun kaikkialla tiedettiin Korhola muita taloja ahneemmaksi työtaloksi, niin kukaan paremmanpuoleinen palvelija-ihminen ei lähtenyt Korholaan. Korholaiset saivat tyytyä niihin maailman kiertolaisiin, mitä milloinkin saivat. Jonkun viikon tai kuukauden oltuaan nämä aina lähtivät pois. Niitä piti koettaa pitää mielin kielin, kesyttää juuri kuin metsäeläimiä, että pysyisivät talossa.

Tänä syksynä, eräänä marraskuun päivänä, tulla leimotti Korholaan iloinen, reippaannäköinen mustatukkainen keskikokoinen nuori tyttö, joka hilpeydellään jo ensi näkemässä miellytti Aunoa. -- Mistä olet? joutui Auno kysymään. -- Et ainakaan aivan naapurista ole.

-- Olen Sysmäjoen pitäjästä asti, virkkoi vieras, heilutteli jalkojaan istuessaan penkillä ja olkapäällään riippuvan vahvan palmikkonsa huiskautti selkänsä taakse.

-- Mikä sinun on nimesi? kysyi Auno terävästi katsoen vieraan silmiin.

-- Reetaksi ovat kutsuneet. Pappi kuuluu nimeä antaessaan karahteeranneen Markareetaksi, mutta sittemmin en ole kuullut muita kuin Reeta.

-- Mihin se sitten on matka?

-- Kaikkeen maailmaan. Ei ole isää eikä ole äitiä, olen kuin taivaan lintu ilman alla. Avara maailma on edessä ja takana.

-- Mikä taika se sitten tänne veti, sanoi Auno yhäkin kiinteämmin, katsoen Reetan silmiin ja käärien käsillään luudan ympärille sidettä väännetystä vitsasta.

-- Kun pääsin palveluspaikastani irti, niin päätin lähteä tänne pohjolaan näkemään niitä maailmankuuluja revontulia. Täällähän niitä jo sanotaan nähtävän. Ja tuolla muutamassa talossa sanottiin, että tässä talossa ei ole palvelijaa. Senvuoksi pistäydyin tähän kysymään saisiko työtä ja leipää. Vai lieneekö se sananlasku yhäkin tosi, että pyrkivää ei oteta ruokapalkallekaan?

-- Meillä on kumpaistakin, on työtä ja on ruokaakin ja vielä palkkaakin kun vain lienee olijassa olijata. Sanotaanhan sitä niinkin, että paha on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa.

-- Sittenhän sen näkee kun koettaa, sanoi Reeta jalkojaan yhäkin virkeämmin heilutellen, ja pyöreillä kasvoilla näkyi mieluinen hymy.

Auno sai nyt luutansa sidotuksi ja pani sen lyhyeen huoneittenlakaisuvarteen, jätti sen loukkoon ja ystävällisesti virkkoi: -- Lähdepä, Reeta, sitten katsomaan meidän navettahoitoa.

Reeta hyppäsi seisaalleen, nykäisi vaaleankirjavan päähuivinsa kaulalleen niskansa taakse ja lähti kynttä kantta Aunon jäljessä mennä leimottamaan navettaan.

-- Ai, ai, miten iloinen ja valoisa navetta, ja siisti kuin parhain pirtti, ja lihavat ja puhtaat lehmät kuin hylkeet! huudahti hän astuessaan navettaan. -- Oliko noita monta? Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän. Yhdeksän aikuista, ja mitäs täällä toisella sivulla?

-- Täällä ei ole kuin pari sonnia, vanhempi ja nuorempi, ja kolme nuorukkata, sanoi Auno tarttuen pumpun kampeen ja alkoi pumpata vettä vesisäiliöön.

Reeta katseli yhä karjaa ja puheli: -- Onpa tosiaankin soma navetta ja vielä somemmat elukat. Noita kyllä hoitaa ihan mielellään, ei mikään ole mieluisempaa työtä kuin hoitaa elukoita. Minä olenkin semmoinen otus, että minä saan elukat heti suopumaan itseeni.

-- Kyllähän sikakin sukijansa tuntee, sanotaan, ja tosi se onkin, kyllä elukka mikä tahansa perehtyy hoitajaansa, kun sitä hoitaa hyvin eikä kolhi millään, sanoi Auno hymyillen.

Reeta ja Auno rupesivat nyt ikäänkuin kilpaa kantamaan vesiämpäreitä lehmien eteen. Kun kaikki elukat oli kyllin juotetut ja suuret vihkot vihreitä nurmia annettu kaikille eteen, seisahtuivat Auno ja Reeta rinnan navetan lattialle ja katsoivat hymyillen, miten kaikki elukat juuri kuin kilpaa suittensa täydellä vetivät venyvää ruohoa. Yli navetan kuului purennan jurskutus ja heinien kahina.

Reeta hieraisi käsiään yhteen ja sanoi: -- Somatpa ovat nuo elukat. Tässä talossa minä tahdon olla, kun vain saanen olla.

-- Saat, hyvä ihminen, olla vaikka kymmenen vuotta, kun hoidat elukoita ja auttelet meitä kaikissa toimissa niinkuin me tahdomme, sanoi Auno taputtaen Reetaa ystävällisesti olalle.

-- No kuinkas muuten, tottahan toki, minä en aio talon tapoja ruveta muuttamaan, vastasi siihen Reeta painaen navetan ovea kiinni lähteäkseen Aunon jälkeen navetasta.

Tällä välin oli Mikko tullut metsästä kotiin ja pirtissä odotteli päivällisen antajia, kun Auno Reetan seuraamana tuli pirttiin. -- Minulla se on palvelijakin, vaan mitäs sinulla! Yksin on pojaton pinolla, huudahti Auno Mikolle.

Mikko katsoi Reetan miellyttävännäköistä, reipasta liikettä ja sanoi: -- Kunpahan sinulla on, niin pidetään yhteisenä. Yhteisiähän ne ovat uskovaisten tavarat.

-- Ei, ei! Kyllä minä pidän Reetan omana apulaisenani. Ei pyyssä kahden jakoa, oravassa toisen miehen, sanoi Auno ja poistui noutamaan päivällisruokia.

Aunon mentyä Mikko yhä katseli Reetan liikkeitä, kun tämä märkiä käsineitään laittaa roppelehti uunin korvalle kuivumaan, ja kysyi: -- Reetako sinun on nimesi ja mikä sukusi?

-- Reetaksi ovat kutsuneet ja Kanerva lienee sukuni. Sen lienen perinyt äidiltäni, kun olen äidin tyttö, sanoi Reeta ja tummansinisillä suurilla silmillään vilkaisi Mikkoon.

-- Niinhän se meille tuli palvelija kuin pilvestä, virkkoi Auno tuoden päivällisruokia. -- Ja mistä maailman äärestä lieneekään, kun ei kuulu revontulia vielä nähneen.

-- Mistä kaukaa hän sitten on?

-- Ei toki kovinkaan kaukaa. Olen vaan Etelä-Hämeestä, Sysmäjoen kirkolta.

Päivällispöydässä juteltiin tarpeellisista ja tarpeettomista asioista. Siinä päätettiin Reetan vuosipalkkakin. Kun Reeta oli miellyttävän näköinen, lupasivat Mikko ja Auno hänelle korkeimman palkan, mitä tiedettiin kenenkään antavan. He lupasivat runsaasti senkintähden, ettei kukaan tulisi Reetaa tahtomaan ja kilpailemaan palkalla.

Reeta jäi nyt Korholaan palvelijaksi. Oli päästy kesäkuuhun asti, ja kaiken aikaa oli Reeta näyttänyt tahtovan olla talonväen mieliksi, jottei loukkaisi isäntäväkeään sanalla eikä työllä. Hän oli usein kehunut, että tässä talossa hän tahtoisi olla ikänsä, kun vain saisi olla. Rahaakin oli Reeta ottanut palkkaansa vastaan ainoastaan senverran kuin oli tullut ansaituksikin. Mutta nyt eräänä kesäkuun lauantai-iltana, kun Auno oli karjaa hoitamassa, Reeta tuli Mikon luo nöyrän näköisenä ja sanoi: -- Mitä se isäntä sanoisi sellaiseen asiaan, että minun pitäisi saada kesäleninki, kun ei ole mitään harvinaisempaa kuin nuo jokapäiväiset. Tuolla työväen osuuskaupassa olisi minun mieleistäni vaatetta, mutta siitä leninkivaate maksaisi satakuusikymmentä markkaa. Ja sitten pitäisi parikymmentä markkaa saada ompelijan palkaksi, kun itse en osaa, eikähän sitä ole aikaakaan.

-- Mihin sinä entiset rahat olet pannut? Olethan saanut jo kolmatta sataa.

-- Niitä alusvaatteita olen laittanut ja sairaalle sisarelleni tässä tuonaan lähetin sata markkaa.

Mikko mietti hieman, mutta viimein sanoi: -- On sata kahdeksankymmentä markkaa vähän liian paljon, mutta ikävähän tuo on nuorta ihmistä nähdä repaleissa. Minä annan sen rahan.

Mikko nouti kamaristaan rahat ja ojensi Reetan käteen. Reetan kasvoihin ilmestyi silloin kummallinen punastus. Hän pani rahat taskuunsa ja sanoi hieman arasti: -- Mitäs se isäntä arvelee niistä ylitunneista? Mitä te niistä aikoisitte maksaa?

-- Mistä ylitunneista? kysyi Mikko ja kasvoissa näkyi outo punastus.

-- Niistä ylitunneista. Ettekö tiedä, että nyt on kahdeksantuntinen työpäivä laillinen, ja tässä talossa tehdään työtä aamuneljästä iltayhdeksään, joskus kymmeneenkin, mikä aika yhteensä on seitsemäntoista tai kahdeksantoista tuntia. Jos siitä otetaan kahdeksan työtuntia ja kaksi ruokatuntia, niin jää ylitunneiksi seitsemän, jopa kahdeksankin tuntia päivässä.

Mikko punalti tuimasti päätään ja sanoi jäykästi: -- Me olemme sopineet vuosipalkasta, eikä silloin ollut sanaakaan puhetta ylitunneista. Niistä minä en maksa mitään, sen saat uskoa yhdellä sanalla, äläkä toki rapeakaan joutavoimaan.

Reeta pyörähti, lähti ulos ja sanoi mennessään nyrpeästi: -- Kun ette maksa, niin minkäpä minä sille taitanen.

Reeta meni suoraa päätä laittamaan saunaa kylvettäväksi ja tulikin kohta sanomaan, että sauna on kylvettävä. Saunassa oli Reeta nyrpeämpi ja vähäpuheisempi kuin tavallisesti. Mitään niskoittelua ei Mikko kuitenkaan huomannut hänen käytöksessään. Tuon nyrpeämielisyyden hän kyllä arvasi, mutta uskoi sen jo ainakin yön kuluessa haihtuvan, kun tiesi Reetan muuten hyvin mielellään olevan heillä.

Illallispöydässäkin Reeta oli vähäpuheisempi kuin ennen. Auno luuli sen johtuvan siitä, että hän oli Reetan käskenyt yksinään laittamaan saunaan vesiä, sillaikaa kun hän itse hoitaa karjaa. Syömästä päästyä Reeta korjasi ruoat, pesi ruoka-astiat ja laittoi ne järjestykseensä yhtä kapperasti kuin ennenkin. Kaikki näkyi olevan hyvin, kaikki kasvitkin kartanon vaiheilla ja vainioilla pystypäisinä nauttivat tyynen kesä-illan kultaisesta rauhasta. Laskevan auringon säteet loivat huoneisiinkin puhtaan juhlamielen.

Kuurtajanjoessa oli Mikolla kalastuspatoja, joista rysillä ja merroilla pyydettiin siikoja, säyneitä, haukia, harreja ja ahvenia. Huomenaamuna Mikko lähti näitä pyydyksiään kokemaan niin aikaisin, että Aunokin jäi vielä yövuoteelleen, ja oli jo kalakontteineen paluussa, kun aurinko vasta puitten latvain yli oli joutunut paistamaan vainioille. Sen valossa väikkyi kauniina vaaleankeltaiseksi maalattu kartanokin, jonka viisi valkeapuitteista suurta akkunaa liekehti auringon säteissä. Tätä katsomaan istahti nyt Mikko vainion aidan veräjälle tyytyväisenä, kun hänellä nyt oli tällainen rauhallinen ja turvallinen koti. Mieli liikuttui sitä katsellessa... Mutta Mikon astuessa pirttiin jylähti rinnassa kolkosti, sillä hän näki Aunon itkevän. Mikko säikähti, heitti kalakonttinsa lattialle, meni Aunon luo ja sanoi levottomana, mutta hellästi: -- Mitä on tapahtunut, sano?

Auno pyyhkäisi esiliinallaan kasvojaan ja sanoi:

-- Eipähän tuota muuta, kuin että se Reeta meni pois.

-- Pois?

-- Niin ja haukkui minut ihan pataluhaksi. Olin yöllä tullut kipeäksi -- lienenkö illalla liiaksi kylpenyt -- ja menin siksi Reetaa tavoittelemaan karjanhoitoon. Kun en löytänyt yövuoteelta, niin menin katsomaan tuolta toisesta talosta. Siellä usahti silmille kuin paha koira. Ei kuulunut meillä olevan yötä eikä päivää, ei pyhää eikä arkea, ja yhtäkaikki sinä olet illalla sanonut, että ylitunneista ei makseta mitään. Sanoi opettavansa tietämään, mikä on kahdeksantuntinen työpäivä. Kaikkien ihmisten sanoi tietävän, että meillä ei yksikään palvelija ole pysynyt koko vuotta, vaan meidän koiruuden tähden on jokaisen täytynyt lähteä kesken vuosin, kuten hänenkin nyt. Ei pahin mustalaisakka osaa ilkeämmästi ja hävyttömämmästi haukkua.

-- No kunpa häntä ei sen pahempaa ole tapahtunut, niin menköön vain ja pitäköön tapansa, -- sanoi Mikko rauhoittuneena ja istahti penkille. Hyvä, ettei Auno tiedä mitään rahoista, jotka se lunttu eilen illalla sai. Se vain lisäisi Aunon surua.

Auno tunsi rauhoittuvansa kun näki, ettei Mikko Reetan menosta suurestikaan välitä, mutta sanoi kuitenkin surunvoittoisesti:

-- Olen jo monta vuotta ajatellut -- vaikka sitä ajatustani en ole ennen sinulle sanonut -- että tämä talo on liian suuri meidän asuaksemme, kun tuo työkansa vuosi vuodelta pahenee. Tämä on myytävä, ja sitten teemme vaikka kylmään metsään sellaisen talon, jonka itse jaksamme viljellä. Eipähän meillä liene lapsistamme turvaa; Matti ei sieltä Amerikasta tule tänne. Tässä saamme yötä päivää raataa itsemme vaivaisen omiksi. Jos sensijaan myymme tämän talon, niin saamme rahaa elämämme turvaksi, asumme pienessä mökissämme ja siinä teemme työmme ja syömme kuin kissa saaliimme.

Aunon sana 'myymme' vihlaisi Mikon sydäntä juuri kuin palan siitä olisi lohkaissut. Hän sanoi kuitenkin rauhallisesti: -- Ei suinkaan tästä vielä tuon yhden luntun, tuon maailmankiertolaisen, jälkeen ole meidän pakko lähteä!

-- Ei yhden eikä toisen jälkeen, virkkoi Auno, mutta kun emme kuitenkaan suurellakaan hinnalla saa apulaista emmekä mitenkään voi tätä elettä kahden hoitaa, niin mitä tästä suuruudesta on meille iloa. Työkansa pahenee vain vuosi vuodelta eikä ole toivoakaan apulaisten saannista.

Mikko aikoi sanoa, ettei nyt kuitenkaan tässä hetkessä siitä päätetä, katsoa on parempi kuin katua. Keskustelu tästä asiasta jäi sikseen, kun toisen talon emäntä aukaisi oven. Pirttiin tultuaan hän meni hieman kallellapäin osaaottavan näköisenä Aunon luo ja sanoi:

-- Teiltä se palvelija meni kuin menikin?

-- Niin on tehnyt, virkkoi Auno ja osoitti tuolia emännälle istuimeksi. Emäntä kertoi, miten eräs helsinkiläinen puhuja oli pannut yllytyksen alulle, ja eräässä kokouksessa, jossa olivat kaikki kylän palkolliset, oli päätetty ruveta perimään ylitunneista eri palkkio. -- Käräjiinhän tuo kuuluu olevan aikomus haastaa isännät niistä ylituntimaksuista, vakuutti emäntä. -- Uhka kuului olevan Reetallakin vielä teiltä koettaa periä, vaikka oli meidän Liisalle kehunut eilen illalla tämän talon isännältä saaneensa rahaa. Oli hyvästä mielestä oikein nauraa rähättänyt, kun isäntä on ollut niin pöljä, että on antanut suuret summat rahaa etukäteen.

-- Saiko se sitten eilen illalla meiltä rahaa? kysyi Auno keskeyttäen emännän puheen.

-- Sai muutamia markkoja, mutta saakoon. Ei niillä pitkälle potkita.

Emäntä jatkoi yhä puhettaan palvelusväestä: -- Entisajan piikoja ja renkejä ei tarvinnut kiirehtiä. Ne olivat kuin talonihmiset, ahertivat työtä itsestään. Kun ei nykyisiä palvelijoita kehdanne myötään häkiä ja sormellaan osoittaa: tee nyt tuo, tee nyt tuo, niin ne istuvat ristissäkäsin kuin Tervajärven kirkkomiehet, kuten sanotaan.

Auno katkaisi emännän puheen: -- Minulla ne ovat lehmät vielä navetassa. Viime yönä olin tullut kipeäksi -- lienenkö illalla liika kuumassa kylpenyt. Sentähdenhän minä tulin teiltä sitä Reetaa käskemään avukseni, mutta sain koiran silmilleni. Pitänee niitä koettaa päästää irti ja saattaa hakaan.

Mikko hyppäsi seisaalleen lähteäkseen ulos ja sanoi:

-- Kyllä minä päästän irti ja vien hakaan ne lehmät, sinä kun jaksanet, niin laita aamiaiskeittoa noista kaloista. Niistä saapikin keiton semmoisen, jota ei ole Reetan edessä tänä aamuna.

-- Mutta osaa se kissakin kätkeä kyntensä, sanoi Auno kuultuaan vieraalta, miten Reeta oli häntä ja Mikkoa haukkunut. -- Meillä ei ole koko aikana ollut väärää sanaa, ja töilleen siinä ei ole moittimista. Minähän olinkin hyvilläni, että viimeinkin san oikean palvelijan. Eikä nytkään illalliseen iltaan asti ollut sen enempää, kuin että käskin hänen yksinään laittaa saunaan vesiä, kun minulla oli elukkain hoito.

Puhe siirtyi Aunon tuumaan, että Korhola myytäisiin ja Mikko ja Auno tekisivät johonkin kuusen juurelle majan.

-- Se teille onkin sominta. Teidän poikanne tuskin tulee Amerikasta. Kenenkä hyväksi te rupeaisitte yli voimainne riehumaan?

Emäntää tultiin hakemaan kotiin.

-- Joko kaivataan? sanoi emäntä ja hyppäsi lähtemään.

Aamiaispöydällä eilen paistettujen valkeitten rieskain, rukiisten leipien, lujan voilautasen ja viilihulikan vaiheella höyrysi suurista ahvenista ja hauista valmistettu kalakeitto. Mikko oli odottanut sitä hartaasti, mutta nyt hän ei voinutkaan kevein mielin käydä pöytään. Aunon sanat »myydään tämä talo» kumisivat kolkosti hänen aivoissaan.

Kahdeskymmenes kolmas luku.

Oltiin heinäkuussa. Kaikki nurmet, niityt ja peltovainiot olivat täyttymässä viljasta. Huomenna oli aikomus lähteä niitylle. Senpätähden nyt sunnuntaipäivänä Mikko käveli kaikilla niityillään, katsomassa missä näyttäisi heinä olevan täysikasvuisinta. Kaikissa niityissä lainehti päivän tuulessa pitkä heinä. Kun helteinen aurinko paistoi täydeltä terältä, tuli Mikko levottomaksi ja pahoitteli sitä, ettei jo eilen tullut niitetyksi, jotta tänä iltana saisi korjata valtaisen kasan heiniä. Pirttiin tultuaan hän käveli akkunasta akkunaan juuri kuin nähdäkseen, miten täyteläiset vainiot päivän lenseässä tuulessa hulmuten aaltoilivat. -- Jos olisin eilen tullut edes nitoneeksi viikatteen, niin päivällisen syötyäni lähtisin tuonne Kettupuron niitylle niittämään, mietti hän. Niissä mietteissään hän viimein istahti pöydänpäähän penkille, otti sanomalehden käsiinsä ja käänteli sen sivuja. Sekin näytti tyhjältä, juuri kuin siinä ei olisi mitään lukemisen arvoista. Mikko selaili kuitenkin tavan vuoksi, kun Aunokin karsinalasin luona hiljakseen luki Wegeliuksen postillaa.

Pirttiin astui nyt reippaan näköinen nuori mies, joka hyvänsointuisesti sanottuaan hyvänpäivän istahti pirtin sivupenkille.

-- Mitä vieraalle kuuluu? virkkoi Mikko samalla tutkivin silmin katsellen miestä päästä jalkoihin asti. -- Mistä kaukaa vieras on, ei suinkaan tältä kylältä?

-- En juuri tältä kylältä, vaan en kovin kaukaakaan. Tuolta Hietalahden kirkon alueelta olen.

-- Mihin se on matka?

-- Matkani päätä en tiedä itsekään. Kyllästyin tuohon tukkityöhön ja lähdin etsimään heinätyötä. Jotkut tiesivät sanoa, että teillä on vähän miehiä. Siksi poikkesin tähän, tiedustamaan tarvittaisiko tässä talossa.

-- Eihän noita kovin liiaksi ole miehiä, eihän tuo lisä tekisi pahaa, kun olisi niittäjää, arveli Mikko hieman epäröiden.

-- Siihen kyllä olen kuin luotu, juuri kuin sitä varten syntynyt.

Mikko katseli vielä miestä päästä jalkoihin. Mies näytti kaikin puolin miellyttävältä, minkä vuoksi Mikko kysyi: -- Paljonko sitä pitäisi päivältä tai viikolta maksaa, jos tuota huomenaamuna lähdettäisiin niitylle?

-- Siitä kerkiämme sitten tuumia, kunhan ensin näette, mihin minä kykenen. Pääasiana on minulla päästä ruokataloon saamaan ruokaa. Tuolla Kerosen joen savotassa, jossa koko kevään olen ollut, ei koko pitkänä keväänä ole saanut muuta kuin kehnotekoista leipää, silakkaa, ihan haisevaksi pilautunutta, talvella kerättyä voita, eikä sitäkään nyt kahteen viikkoon enää ole ollut. Sitä kehnotekoista leipää, keltaista silakkaa ja vettä ei päälle kylkiensä syö. Vaikka nälkä hiukaa sydänalassa niin että koukkuun vetää, niin peloittaa kuitenkin syömäänrupeus.

-- Saamme koettaa huomenaamuna lähteä niitylle, ja uskon, että sopisimme palkoillakin, jos se nykyinen kahdeksantuntinen työpäivälaki ei olisi kiusana.

-- Se ei sovi talonpojan toimiin. Se sopii savotassa, mutta ei talonpojan elämässä, sanoi vieras jäykästi ikäänkuin lopettaakseen puheen siitä asiasta. -- Meillä ei ainakaan siitä tule riitaa, sanoi hän päättävästi ja rupesi silittämään Hallin päätä, kun se tutkivin silmin tuli haistelemaan vierasta.

-- Olisittepas vielä haravamiehen tuonut mukananne, niin sitten se vasta oikein olisi, sanoi Auno ruokapöydässä säynään kimpussa askartelevalle vieraalle.

-- Mistäpä se Matti antaa, kun Matilla ei ole, sanoi vieras.

-- Mattiko se on vieraan nimi? kysyi Auno.

-- Ei ole kuin Janne. Janne Koivula on minun nimeni. -- Sen sanottuaan Janne kaivoi taskustaan sikaarin, sytytti sen palamaan ja kallistui penkille laskien kyynäspäänsä penkkiin ja päänsä varasi kämmeneensä. Auno sen nähtyään toi ulkoa ison tyynyn, jonka keskeä kaksinkerroin sujutettuna toi Jannen pään alle.

Janne katsahti Aunoon kiitollisen silmäyksen ja virkkoi: -- Kovin hyvällepä opetatte.

-- Hyvää ei ole koskaan liiaksi, sanoi Auno naurusuin ja poistui päivällisruokia kantamaan ruokakamariin. Siitä hyvästä mielestä, että nyt oli saatu heinämies, oli Aunon jalka tavallista keveämpi ruokia kantaessa ja pöytää puhdistaessa. Sitäpä Jannekin siinä penkillä pitkällään sikaariaan poltellen ja pitkäripsisiä silmiään väliin lupsautellen katseli. Kohta kuitenkin Jannen silmät taukosivat lupsahtelemasta, sammunut sikaari vierähti penkille, mies näkyi nukkuvan.

* * * * *

Jo aikaisin huomenaamuna olivat Mikko ja Janne nitoneet viikatteet varsiin ja menneet Kettupuron niitylle niittämään. Auno oli kotona hoitanut karjansa ja keittänyt makeata juustoa aamiaiskeitoksi. Kun päivä alkoi kulua aamiaisten kohdalle, kantoi Auno niitylle sangollisen juustoa, leipää, rieskaa, voita ja kalaa. Niitylle tultuaan ja nähtyään, että kokonainen latoala heinikkoa oli kumossa, Auno heitti aamiaisruoat latoon ja meni käskemään niittäjiä syömään. Niittäjäin luokse tultuaan hän oikein huolestuneesti sanoi: -- Hyvä Jumala, kun koko latoala on heinikkoa kumossa! Mikä todellakin perii haravamiehen, kun minäkään en edes nytkään jouda harava käteen. On pieni leipomus kotona.

Mikko lakkasi niittämästä. Samoin teki Jannekin ja likaiseen paitansa hihaan otsastaan hikeä pyyhkäistyään sanoi: -- Ei, hyvä emäntä, hätä ole tämän näköinen. Jos minun neuvoni kelpaa, niin otetaan haravat ja pemistetään paksummat läjät hajalle. Sitten aamiaisen jälkeen pyyhkäistään tuosta toinen ala kumoon. Jos päivällisten edellä karhotaan luo'ot ja iltasella pannaan kuivat heinät latoon ja viimeksi iltasella otetaan nämä päiväniitokset lapoolle huomenna hajoitettavaksi, niin saatte emäntä nähdä, että heinänteon laita lähtee irti ilman varsinaisia haravamiehiä. Sillä tavalla me toissa kesänä teimme Hietalahden Juusolassa. Siitäkin palvelija oli lähtenyt heinäajan rinnassa pois, mutta kyllä silti päästiin heinästä irti ennen kuin toisissa taloissa.

-- Mutta teillä on syönti nyt. Aamiaisruoat ovat ladossa. Minulla on pirtti lämpiämässä, minun täytyy kiirehtiä sinne, sanoi Auno ja puoleksi juosten lähti kotiin.

Mikko lähti kävelemään latoon päin ja sanoi: -- Lähdetäänhän syömään.

-- Ei, mutta otetaanhan haravat ja hajoitetaan heinät kuivamaan, syödään sitten, sanoi Janne päättävästi.

-- Mutta jos meidät tavoittaa nälkä.

-- Nälkä ei ole niin suuri herra, ettei jouda sitä aikaa odottamaan.

-- Tehdään sitten niinkuin tahdot, sanoi Mikko ja lähti pitkillä askelilla kävelemään veräjälle, mihin oli tänä aamuna jätetty haravat. Janne joutui kuitenkin ennenkuin Mikko harava käteen ja tuiskuna rupesivat heinäaallot menemään levälleen. Eikä se aurinko kerjennytkään monta askelta siirtyä ennenkuin heinät olivat levällään.

Aamiaisen jälkeen Mikko köllistyi heinäläjää vasten, jonka oli latoon syömään tullessaan tuonut, mutta Janne istahti vain ladon kynnykselle ja hetken siinä istuttuaan sanoi: -- Kun tuo ilma on noin heinämiehen mieluinen, niin eikös, isäntä, lähdetä niittämään? Levähdämme sitten sateella tai joulun pitkinä pyhinä.

-- Kyllä minä siihen tuumaan taivun, sanoi Mikko naurusuin hypäten makuulta ja lähti kävelemään viikatteitten luokse.

Mikon mukana kävellessään Janne potki heiniä ja sanoi: -- Kas sitä! Heinät jo päällisin puolin kahisevat. Edellä se olisi, jos nyt niitä ruvettaisiin hajoittamaan. -- Niin on. Edellä on ennen tehty, mukautti Mikkokin.

Päivä oli puolen rinnassa, kun Halli ilmestyi niittäjäin luo. -- Janne vilkaisi kotiin päin ja näki Aunon iso juurikori kädessään tulevan. Janne arvasi tuotavan kahvia ja varsin näyttääkseen emännällekin, mihin hän kykenee, rupesi entistä hurjemmin lyömään heiniä, vaikka hänen likainen paitansa jo ennestäänkin oli likomärkänä hiestä ja tarttunut selkään kiinni.

Niittäjät olivat jo toisen ladon jättäneet jäljelleen. Sen ladon lattialle Auno nyt levitti kahvineuvot ja hoihkasi: -- Tulkaapas niittäjät nyt tänne. -- Lähdetäänpä sitten, sanoi Mikko nakaten viikatteensa mättäälle. Mättäälle nakkasi Jannekin viikatteensa ja sanoi: -- Lähdetäänpä vain näkemään, mikä sitä emäntää vaivaa kun se huutelee.