Chapter 17
-- Siinäkö se on se Ryhälänmäen kylä? kysyi Mikko ja viittasi Aunoa lähtemään mukaan.
-- Siinä se on, kuului ukon sana.
Mikko ja Auno lähtivät kylälle, mutta ei kestänyt kovin kauan, kun Repolan emäntä talutti suurta, lihavaa lehmää, kuin hyljettä, ja Auno heinätakka selässä tulla hynttyytti perässä.
Repolan emäntä vei suoraa päätä lehmän navettaan, sitoi sen parren rahiloon vitjoista kiinni ja nähdessään akan tulevan navettaan sanoi ylpeästi: -- Tuossa on tähän navettaan nykyiselle emännälle ensimäinen ja ilkeää sen tarjota ensimäiseksikin: se ei ole karvakato eikä sen alta tarvitse emännän tyhjin astioin nousta. Iso pitää olla kiulu, jonka se vuotaa kerralla.
Akka oli kumman tuulen näköinen. Sillaikaa kun Auno taakasta purki heiniä lehmän eteen, viittasi akka Repolan emäntää hätäisesti ulos, missä emännän korvaan söpöttäen kysyi: -- Oliko sillä rahat lehmästä?
-- Oli. Ihan rotisevan satamarkkasen työnsi isäntä lehmästä.
Samassa joutui Auno navetasta ulos, mutta ei ollut puhetta kuulevinaan, kutsui vain Repolan emäntää jäljessään tulemaan huoneeseen, kaivoi vaatemyttynsä sisästä pannunsa ja kahvikompeensa, haki talon sivuitse juoksevasta pienestä purosta pannuunsa vettä ja meni porstuan perällä olevaan keittiöön. Keittiön loukossa oli polven korkuinen kivilaite, jolla oli tulisija ja ylhäältä orresta riippuva puukoukku ja muutamia kekäleitä. Siihen koukkuun pani Auno pannunsa sangasta riippumaan ja kekäleistä viritti tulen alle. Siinä kyllä mustui pannu, mutta saatuaan kahvin keitetyksi Auno vei pannunsa purolle ja luuturaasulla puhdisti kirkkaaksi ennenkuin toi pöydälle. Siinä talon sinne tänne hetjahtelevalla mustalla pöydällä olivat nyt kahvineuvot. Sen ympärillä oli sekä talon väki että Auno vieraineen iloisesti keskustellen juomassa kahvia, kun mies mustaharjalla ruunikolla hevosella toi heinäkuormaa ja Mikko asteli heinäkuorman perässä. Kun ukko akkunasta havaitsi sen, leimahtivat kasvot kumman näköisiksi. Hän nousi katsomaan ja sanoi: -- Koivulan Risto!
Hevonen saatiin talliin ja heiniä eteen. Miehet tulivat tupaan, ja nähtyään pöydän ympärillä kahvinjuojat Risto virkkoi hyvän tuulen näköisenä iloisesti: -- Tekö täällä olette, tuota, harjakkaita juomassa, ja meinaatteko meidät asianomaiset jättää, tuota, kuiville suin.
-- Nämä ovat lehmän harjakkaita, hevosen harjakkaat tulevat perästä, sanoi Auno iloisesti ja kohotti pannuaan, tuntuisiko siitä vielä edes yhdet kupit tulevan. Pannussa tuntui vielä olevan. Auno puhdisti kaksi kuppia ja laski ne täyteen.
-- Siinä on aluksi teillekin, minä tuon kohta lisää, sanoi hän ja melkein juosten kiirehti ulos.
Risto ja Mikko tyhjensivät kuppinsa. Nyt Mikko otti povitaskustaan lompakkonsa, veti siitä kolme suorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta ja sanoi: -- Tuo hevosenkauppa kai se päätetään, mutta kun teiltä nuo kärryt eivät joutane myötäväksi, niin kyllä minä tulen aikaan. Minulle ensi hätään on kärryt luvassa lainaksi, vaikka omiensa edellehän sitä ei olisi käynyttä.
Satamarkkasia Mikon kädestä ottaessaan Risto sanoi arvellen:
-- Ne, tuota, ovat minulla ainoat. Kesää vasten ainoat eivät jouda, tuota. -- Sitten Risto kääntyi ukon ja akan puoleen ja hieman kaupasta hyvillään satamarkkasia poveensa kätkiessään sanoi: -- Meillä, tuota, tuli äkäisesti hevosen kaupat. Sanotaan, että yhdellä lastulla, tuota, ei puu kaadu, vaan nyt se kaatui. Minä, tuota, lähdin tälle isännälle tuomaan heiniä, niin tämä isäntä, tuota, kysyi ostaakseen tuota ruunaa. Minä, tuota, arvelin, että saattaa sen yhtä hyvin myödäkin. Tämä isäntä, tuota, kysyi mitä, tuota, tahdotte tuolla ruunalla. Minä sanoin, tuota: »Minä tahdon, tuota, kolme sataa». Tämä isäntä, tuota, tarjosi kättä siihen sanaan.
-- Tyhmä mies, kun et tahtonut kuuttasataa, sanoi akka ilkeä ivan hymy kasvoissa.
-- Kohtalainen makkara se paras on, tuota. Minä en, tuota, aiokaan uutta naapuriani ruveta nylkemään. Ja sen minä sanon, tuota, että tällä kylällä eletään siksi röytämällä, tuota, että ei tahdota vasta tullutta ruveta, tuota, paikalla paljastamaan.
Lennätettyään kahvipannun pöytään alkoi Auno valitella sitä, ettei täksi kesäksi voida saada perunankylvöä ollenkaan. Jos saisi siemeniäkin, niin ei ole aikaa idättämään, ja siksi toiseksi ei näytä olevan sulaa peltoakaan. Se tilkka, mikä olisi sulana, pitäisi saada ohraksi, jotta saisi muutamankaan riihen täyden ohria.
-- Meillä on, tuota, siksi roppakädellä pantu perunan siemeniä itämään, tuota, että hehdon tai parikin saatan antaa, tuota, teille, virkkoi Risto reippaasti.
-- Sepä olisi Jumalan lykky, jos niin kävisi laatuun, sanoi Auno tyytyväisenä.
Mikko ei raskinut viimeisiä rahojaan panna perunan kauppaan eikä siinä ukon ja akan kuullen tahtonut puhua velkakaupasta. Kääntääkseen senvuoksi puheen toisaalle hän sanoi: -- Mutta niitä raunioita, niitä näkyy olevan teidänkin pelloillanne, jos tämänkin talon. Se on kumma, kun ne niitä sietävät pelloillaan, kun niitä näkyy olevan joka talon pellot täynnä.
-- No kun niitä tottuu kiertelemään, tuota, niin siinä se, tuota, menee.
-- Minulla kyllä ei riitä kärsivällisyyttä niitä kiertelemään. Kyllä lähtevät sitä mukaa kuin sulaksikin saan ja sen sanon, että haihtunut niitten luku on, kun tulette tulevana keväänä näillä ajoin katsomaan.
-- Paljon mahdollista, tuota, mutta kyllä ne sentään ovat isompia nuo rauniot, tuota, kuin ne näyttävät. Ne kun satoja vuosia ovat painuneet, tuota, niin niissä on kätösen loimet niitä ottaessa, tuota. Ne eivät tämänkään talon pellolla ole eilisen teeren poikia, tuota. Tämä on vanhimpia taloja. Tässä tiedetään tulen palaneen ennen isoa vihaa, tuota, ja niillä monilla raunioilla on jo päiviä päässä, tuota.
-- Olkoon niinkuin on, kyllä ne tästä lähtien rupeavat muuttamaan majaa, sanoi Mikko jäykästi.
Risto nousi kahvipöydästä, onnea toivottaen alkoi kätellä Mikkoa ja Aunoa ja kutsui ensi pyhänä tulemaan kumpaisenkin kotiinsa kylään.
-- Me tulemmekin, ja sitten tehdään se perunakauppa, sanoi Mikko Riston kättä puristaessaan.
Ukko ja akka näkivät, että asiat lähtivät loistavasti uusilla asukkailla alkuun, ja he olivat nyt kuin kynsille lyödyt. Alakuloisina ja häveten päivällistä käytöstään akka kysyi: -- No miten se nyt on, pitääkö meidän nyt tästä ihan suin päin lähteä pois, vai sovimmeko vielä olemaan, meillä kun ei ole tämän enempää perhettä?
-- Kyllä ainakin syksyyn asti, sanoi Mikko. -- Tuossa tämän kupeessa näkyy olevan pöksä, johon minä laitan uudet akkunat ja muutenkin sitä puhdistelen. Siinä me tulemme aikaan, sillä minä en päivällä tule tarvitsemaan huonetta muuta kuin syöntiaikana ja sitten yöllä.
-- Kyllä sopu tilaa antaa, kun kukin panee siipensä sivulleen, sanoi Auno viitaten akan päivälliseen käytökseen heidän ensi näkemässään.
Auno lähti hoitamaan lehmäänsä ja Mikko hevostaan, mutta nyt täytyi saada talosta huomiseen asti lainaksi astioita, joilla antaisi elukoille vettä ja lypsäisi lehmän.
Ukko toimittikin Mikolle ämpärintörppöjä elukkain astioiksi ja akka antoi inhoittavan mustan puukiulun lypsyastiaksi. Auno vei sen purolle ja koetti siellä hiekalla puhdistaa, mutta se ei sen valkeammaksi tullut, siihen täytyi lypsää. Navetasta palatessa olikin maitoa kaikille tämän katoksen alla asuville ihmisille.
* * * * *
Huomeniltana ei Aunon enää tarvinut Onnikkiaan lypsää akan mustaan kiuluun, vaan oli sekä maito- että muut ruoka-astiat uudet ja omat. Illalliskeitonkin sai keittää omalla padallaan ja sai ruveta nukkumaan omaan sänkyyn, omiin vaatteisiin oman katon alla. Vuodetta kyllä ympäröivät mustat seinät, mutta ne eivät mieltä ahdistaneet. Kaikki vastoinkäymiset tuntuivat olevan takana päin. Taivaan siunaus tuntui viihdyttävän vastatulleita illan uneen. Ja huomenaamun tulikeränä kohoava aurinko näkyi tuovan uutta siunausta.
Kahdeskymmenes ensimmäinen luku.
Kaksi viikkoa olivat Mikko ja Auno asuneet Korholassa. Kaikki kevätkylvöt oli jo tehty, oli korjattu vainioitten aidat, lakaistu pientareet niityiltä ja nurmilta kerätty risut. Lukemattomat teräväkärkiset ruohon oraat vihannoittivat maata, puitten urvuista puhkeavat lehdet loivat päivä päivältä metsäisille rinteille kesän herttaista väriä.
Mikko käveli tänä aamuna nurmisella vainiolla, jonka aikoi sulata tänä kesänä kylvettävälle rukiille. Kun raunioita oli paljon, mietti Mikko, mitä hänen nyt oli lähinnä tehtävä: ruvetako vetämään rauniot ensin pois ja sitten vasta sulata nurmi pelloksi. Rauniot olivat satojen vuosien kuluessa uponneet puolikyljistään maan sisään ja ympärille oli syntynyt korkeita, nurmea ja vaaraimen varsia kasvavia penkereitä. Tuollaiselle nurmen orasta vihottavalle penkereelle istui nyt Mikko ja kun ympärillä näkyi vain raunioita, tuntui hänestä kuin hän olisi hautautunut näiden jäkäläpäällisten raunioitten sisään. -- Kaikkea pitää nähdä, kun satoja vuosia on taloa asuttu ja noita on siedetty pelloilla, tuumi Mikko itsekseen.
Aitojen takana vesakossa oli louhinen kumpu, jota ei voinut koskaan pelloksi sulata. Sinne raivasi nyt Mikko kivenvetotien ja kohta nähtiinkin hänet ruunallaan vedättämässä tuolle kummulle kiviä. Kuului kuin ankara ukkosen jyrähdys aina kun Mikko päästi kärryjen korista kivikuormansa valumaan.
Päivä oli puolen rinnassa. Etelän lauhkea tuuli leuhutti ruunan pitkää harjaa ja kesän ensimäisten kärpästen takia ruuna kimpsautteli jalkojaan seisoessaan kärryjen edessä rauniolla, mistä Mikko hikipäässä kaksin käsin ammensi kiviä kärryihin. Hän ei huomannut vieraan tuloa, ennenkuin tämä sanoi hyvänpäivän ja hymyillen lisäsi: -- Jopa nyt on vanhoja aarteita ruvettu purkamaan.
-- Eiväthän nämä eilisiä näy olevan, sanoi Mikko kääntyessään vieraaseen päin. Samassa Mikko tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi olentonsa: vieraan otsalla oli poliisin merkki ja virkalaukku kainalossa.
-- Eivät nähtävästikään ole eilisiä, sanoi vieras. Lienevät niitten Korhosten kokoamia, joiden tiedetään jo paljon ennen isoavihaa Savosta tänne tulleen. Niitä tiedetään olleen kaksi veljestä, toinen on asettunut tuohon Kuurtajanniemeen ja toinen tälle paikalle. Tuota jokea ovat ruvenneet kutsumaan Kuurtajaksi, kun se on kuurronnut heidän eläimiään metsän pedoilta toiseltapuolen, -- toiselta puolen kuurtoaa taas tuo ympäri niemen kiertävä järven ranta.
-- Tämäköhän se sitten on vanhin paikka tällä kylällä.
-- Tämä se tiedetään vanhimmaksi. Tästä ne sitten ovat levinneet sitä mukaa kuin ihmisiä on lisäytynyt.
-- Vanhuuttaanko tämä sitten sairastaneekin, kun on näin kulolleen joutunut. Uudesta on alettava, jos mielii maasta leipänsä saada.
Vieras punalsi varmasti päätään ja sanoi: -- Kyllä tämä maa antaa leipiä kyntäjälleen. Asujain kunnottomuutta tämä on tällä jäljellä. Vuosikymmenen, jopa enemmänkin, on ollut aivan omine ruokineen... On soma nähdä, mitä on tuleva, kun näyttää teillä olevan aikomus aivan perustuksia myöten ruveta kuntoon laittamaan taloa. Tuntuu senkintähden somalta, kun tähän minunkin isäni isä on syntynyt. Siitäpä olen kuullutkin tämän talon historian. Isän isältäpä kuulinkin, että hänen vanhemmillaan tässä on ollut leipää ja leivän särvintä toistenkin lapsille.
-- Eivätpähän ole noita raunioita pelloilta raivanneet, sanoi Mikko istuessaan rauniota kiertävälle penkereelle. Siihen istahti vieraskin, kaivoi taskustaan sikaarin, jonka sytytettyään juuri kuin puolustaakseen vanhempiaan sanoi: -- On ollut yleisenä tapana koota pelloilla kivet raunioihin. Kuten näette, on niitä kaikkien talojen pelloilla, missä vain kiviä on. Onpa ollut luulona, että rauniot suojelevat hallalta toukoja, että kesän lämpö kun lämmittää rauniot perinpohjin, niin ne hallayönä vuorostaan höyryävät lämpöä ympärilleen.
-- Hm... Voi lapsellista ajatusta! sanoi Mikko. -- Päinvastoin raunioitten kohdalla, jossa ei talven lumi suojele maata, menee routa syvään, ihan maaemään asti, ja sieltä se kesän pitkään sulaessaan itkee vettä ja pitää maata kylmänä. Sanokaapas, kuka on raunion ympäriltä leikannut täyden tou'on? Nekin korren piikit, jotka vaivaisesti raunion ympärille kasvavat, pysyvät vihantina jälemmäksi eivätkä maan kylmyyden vuoksi voi tuleentua muitten mukana... Jos pysyn elossa ja Jumalasta lienee myötiä, niin kolmen vuoden perästä ette näe tämän talon pelloilla rauniota eikä halla kylmä viljaa aikaisemmin kuin rauniopelloilla.
-- Paljon mahdollista, paljon mahdollista, sanoi vieras ja kiven särmään niisti sikaarinsa päästä valkeaksi palaneen hiilen. Sitten hän rykäisi kolmeen kertaan ja osaaottavalla tavalla virkkoi:
-- On oikein mieluista nähdä, että tätä rappiolle joutunutta isoisäni syntymäkotia näin perinpohjin ruvetaan kuntoon ottamaan. Mutta minulla on sangen ikävä asia teille ilmoitettavana. Siinä eräässä Salmenniemen rovastin välisessä jutussa, jonka hyvin muistanette, on hovioikeus vahvistanut kihlakunnanoikeuden päätöksen. Sen on vahvistanut senaattikin ja tuominnut teille kolmekymmentä päivää vankeutta, jonka johdosta nimismies toimitti minut teitä täältä hakemaan ja saattamaan Koskelan kaupungin vankilaan suorittamaan vankeuttanne. -- Sen sanottuaan mies kaivoi kainalolaukustaan paperin, jonka nurkissa näkyi ruskeankirjavat leimamerkit, ja sanoi: -- Tässä se on päätös.
Mikko ei välittänyt päätöksen näkemisestä. Kasvot synkistyivät ja hän puristi suun ja hampaansa visuun ja oltuaan kauan ääneti sanoi surunvoittoisesti: -- No, hyvä tuo oli, ettei sattunut heinän- tai elonkorjuuaikana. Mutta rukiinkylvöttä jään tulevaa vuotta varten. Voi tätä maailmaa!
Mikko riisui hevosensa aisoista, talutti sen taloon, missä toimitti Aunolle, jonka tuli viedä se Koivulaan. Koivulainen toimittaisi ruunan omien hevostensa mukana laitumelle.
Nololta ja haikealta tuntui Mikosta tämä lähtö. Hän neuvotteli lyhyesti Aunon kanssa elämän järjestämisestä kuukaudeksi eteenpäin, sanoi katkerana jäähyväiset ja lähti poliisin jälkeen kävelemään, kasvot synkkinä ja hampaat lujaan puristettuina.
Saman päivän iltana poliisi saattoi Mikon Koskelan vankilaan, missä vankilan päällikön vaimona oli Pekkilän Sikri. Mikon nähtyään ja poliisilta kuultuaan asian tämä sanoi iloisesti nauraen: -- Nyt kuitenkin minulle aukeaa tilaisuus sen velan maksamiseen, joka on ollut minun sydämeni pohjalla siitä Pekkilän syöjättären kynsistä pelastumisesta. Hän osoitti keinutuolinsa Mikolle istuimeksi ja poistui kahvin keittoon.
Vankilan päällikkö sai poliisilta nimismiehen antaman passin ja merkitsi kirjoihinsa, jonka jälkeen poliisi sai poistua. Sitten hän kirjansa lupsautettuaan kiinni kääntyi Mikkoon ja sanoi ystävällisesti:
-- Me olemme pitkin matkaa seuranneet teidän elämänne tarinaa ja tapahtumia, ja tämä Sikrihän se tuon tuostaan on säälistä itkeä suhauttanutkin. Nyt minä puolestani lupaan, että teidän ei tarvitse tietää olevanne vankina. Iltaisin, kun toiset vangit suljetaan yöteloilleen, suljen minä toisten silmien peitteeksi teidätkin koppiinne, mutta samalla heitän lukon auki. Kun kaikki vangit ovat paikallaan, niin pääsette omia aikojanne tulemaan tänne meidän seuraamme samoille illallisille.
-- Kiitos teille vaan, sanoi Mikko. -- En minä vankeudesta vankeutena kovinkaan paljon perustaisi, olinpa minä nämä kolmekymmentä päivää vaikka aidan vitsaksena. Mutta se kaivaa sydäntäni, kun rukiinmaa oli kedosta sulattava ja nyt tämän seikan takia jään rukiinkylvöttä.
-- Ei nyt sentään, sanoi vankilan päällikkö mietteissään. -- Nyt on vasta toukokuun kahdeskymmenes viides. Kesäkuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä pääsette vapaaksi. Heinän teko alkaa tavallisesti siellä maaseudulla vasta heinäkuun puolivälissä. Siihen mennessä vielä kerkiätte laittaa rukiinmaata ison alan.
-- Kun se tuo rukiinmaan laitto olisi yksin, niin jotakinhan sitä kolmessakin viikossa kerkiäisi, mutta viittä vaivainen vailla, kun on puussa pohjat, petäjässä liisteet. Ei ole viikatteita, ei viikatevarsia, ei hankoa, ei haravia, ei sanalla sanoen mitään kynttä karkeampaa. Niin ne ovat yhtäälle yhden jäljet, kun sitä on yksinään laittamassa.
-- Onhan se niin, mutta täytyy tehdä yksi ensin, mikä on ensimäinen, ja toiset perästä. Lopulla tulevat kaikki tehdyiksi.
-- Niin kai on tehtävä, sanoi Mikko alakuloisesti.
Sikri toi nyt kahvipannua tupaan ja sanoi hymyillen: -- Olin ihan sikisoki tänä aamuna lähtemässä teitä katsomaan, kun sanottiin ensi kerran laivan lähtevän sinne Kuurtajansuulle, mutta siihen se kuitenkin häläytyi lähtö ja nyt se jää siksi, kunnes te pääsette vapaaksi. Sitten lähden teitä saattamaan ja näkemään Aunoakin. Lättenperin rouva se nyt on hyvillään, ei tiedä lintuko hän on vai kala, kun isälleen sai keinotelluksi Mäkelän. Mutta sen kuusenhan siitä kuuluu toki myrsky vieneen, jonka tarinoita te aina kävitte kuulemassa.
-- Mennyt on kuusi ja se joutikin, sanoi Mikko vahingoniloa tuntien.
-- Sehän kuului olleen suuri se kuusi. Sikri on siitä paljon kertonut, sanoi vankilan päällikkö.
-- Oli se jommoinenkin näre, sanoi Mikko. Kolmetoista ja puoli metristä syltä lähti halkoja. Sinne jäivät nekin jokainen kapale, kuten muutkin vaiviot. -- Mutta vähät huolisin kuusesta, kun vain se olisi vahinkoa, mutta kun meni kaikki henkeä, hipiätä myöten, niin se on enempi kuusta.
-- No niinköhän tuo menee, että se asia ei koskaan oikea? sanoi Sikri. -- Täällä on toissa talvena oleksinut kaksi niitä lankomiesväikkänöitänne, ne ovat majailleet Lättenperissä ja täällä kaupungilla kehuneet, että eivät siinä Mäkelässä kauan tule olemaan nykyiset asukkaat... Olen niiltä, joille ovat kehuneet, kysellyt, ovatko sanoneet syytä minkätähden Mäkelän asukasten on lähdettävä, mutta eivät ole sanoneet syytä, sen vain että eivät ne kauan ole.
-- Sepä se. Saahan sitä miehestä päivän pahaa puhua, kunhan ei nimeä sano, virkkoi Mikko.
Kun nyt kahvi oli juotu, poistui Sikri keittiöön laittamaan illallisruokia. Pitkän tuokion perästä hän tuli ruoka-astioita kantaen tupaan ja sanoi tyytyväisen näköisenä: -- Sitä on lykkyäkin, jos pahojakin päiviä. Postin mukana saimme tuolta Kolehmajoelta kolmattakymmentä kiloa painavan lohen juuri kuin teidän varaksenne. Hätä ei ole tämän näköinen.
-- Mutta eiköhän siinä Kuurtajanjoessa liene lohia, sehän on melko suuri joki, sanoi vankilan päällikkö.
Tuli puhe lohista. Mikko oli pohjolan-matkoillaan tullut siinä asiassa hyväksi asiantuntijaksi.
-- Kuuluu siinä järvilohia olevan, mutta kun minulla ei ole mitään pyydystä, niin pysyvät lohet niinkuin muutkin kalat siellä missä ovat, sanoi Mikko alakuloisesti.
Nyt Sikri oli saanut pöydän katetuksi illallisruoilla ja kehoitti Mikkoa ja miestään kääntymään pöytään.
Sikri istui pöydässä pieni lapsi sylissään ja alkoi Mikolta kysellä olojen kulkua aina siitä päivästä lähtien, jona hän lähti Mäkelästä.
* * * * *
Kesä oli lämmin ja pitkä. Syyskuun loppuun kesti lämmintä, joten Korholan ruis kerkisi hyötyä, kasvaa ja joutua aivan täysikypsäksi. Tuli kaksi riihentäyttä rukiinlyhteitä ja toiset kaksi ohria, joten niistä lähti enemmän kuin vuoden leipä ja siemenet tulevaksi vuodeksi. Olipa iso ala terhakkaa rukiin laihoakin tulevan kesän varalle, mutta laihon keskellä näkyi nyt raunioita, joita ei olisi näkynyt, jos Mikko olisi saanut olla Korholassa.
Kahdeskymmenes toinen luku.
Mikko oli nyt joka tapauksessa linnassa istunut mies, ja se seikka ei mennyt jälkeä jättämättä, vaan kuvastui hyvinkin selvästi naapurien käytöksessä. Olihan hän joutunut linnaan vielä papin syytöksestä ja eihän tietenkään pappi tyhjiä kaivele.
Olipa sattunut varjoa lankeamaan Aunonkin maineeseen. Mikon istuessa vankilassa oli Aunon sukulainen Saara tullut Etelä-Suomesta Aunon luo ja siellä saanut kuolleena syntyneen lapsen. Ukko ja akka toitottivat vahingoniloisina maailmalle, että oli tapahtunut lapsenmurha, he kun muka olivat aamulla kuulleet selvästi lapsen itkua. Tieto levisi nopeasti ja Auno joutui Saaran mukana vastaamaan asiassa. Lääkäri kyllä todisti lapsen kuolleena syntyneeksi, joten ukon ja akan kuulema itku jäi vain maurullaan olevien kissojen naukumiseksi. Sitäpaitsi oli akan kolero oikeudessakin hullusissaan kertonut, että juuri Auno oli hänelle ensiksi jo aamulla varhain ilmoittanut lapsen syntymisen, joten salaamisesta ei voinut olla puhettakaan, ja oikeus vapautti Aunon syytteestä. Mutta tämä lapsenmurhajuttu rikkoi lopullisesti vanhuksien ja Aunon välit.
Aunon poissa ollessa olivat lisäksi elukat syöneet rukiinlaihon ja hänen palatessaan makasi parhaillaan suuri lammaskatras laihossa. Auno oli heti selvillä siitä, että ukko ja akka -- »nuo kirotut henget» -- olivat tahallaan repineet aidat. Ukko ja akka viipyivät toista viikkoa käräjämatkallaan. Kun he sitten palasivat, koetti akka tavatessaan Aunon olla kuin liposen lintu. Hän alkoi kertoa matkastaan, missä he ovat olleet ja mitä kaikkea siellä kuulleet ja nähneet. Mutta Auno ei kuunnellut akan kertomuksia. Hän tunsi rintansa kuohahtavan ja sanoi: -- Te ette saattaneet olla meidän kanssamme ihmisiksi. Muun pahan lisäksi syötitte nuo ainoat laihon piikit mierolaisten elukoilla repimällä aidat auki.
-- Nyt kummia kuuluu! Mekö repineet aidat auki ja mieron elukoilla syöttäneet laihon! Se vasta vale on, tohisi akka.
-- Te juuri! Kumpainenka lienee teistä se, joka on aidan repinyt auki ja siitä ovat Erkkilän lehmät ja kyläläisten lampaat silloin käräjäpäivänä tulleet laihoon ja syöneet mustalle mullalle. Mutta nyt on sillä lailla, että ei tarvitse enää kähennellä näitten kattojen alle, vaan saatte kiireimmän kautta toimittautua sinne, missä ei meitä ole. Siellä opitte erottamaan, mikä on lapsen itkua ja mikä on maurullaan olevien kissojen marmatusta ja volinaa.
Sen kuultuaan akka hyppäsi tasakäpälässä ja käsiään yhteen räiskäyttäen sanoi: -- Mutta me emme lähde sinun käskylläsi. Meidät on Lentseeni luvannut asumaan, emmekä lähde muitten kuin Lentseenin käskyllä.
-- Lentsutta tästä lähdet, kunhan sieltä Mikko kotiutuu. Näette varmaan silloin lähdön, jommoista ette ole ennen nähneet, sanoi Auno ja niistä sanoista kuulikin ukko ja akka sellaisen varmuuden, että huomenna katosivat Korholasta. Myöhemmin kuultiin, että lähes kahden peninkulman päässä olevalle Koikeron kylälle, ukon veljenpojan luokse olivat päässeet asumaan. Mutta vihansa hyvikkeeksi he eivät osanneet tehdä muuta kuin kaiken kykynsä mukaan levittää juorua, että se tohtori, joka Saaran lapsen ruumiin tutki, on ollut lapsen isä ja neuvonut Saaraa myrkyttämään lapsensa. Tästä juorusta ei Saara eikä Aunokaan heti tiennyt, ja kun he sanomalehdestä näkivät, että sama tohtori tiedusteli palvelijaa, niin Auno tunsi olevansa hyvän velassa ainoalle pelastajalleen ja kehoitti Saaraa menemään tarjoksi tohtorille palvelukseen.
Saara pääsi tohtorille palvelukseen. Tästä sai akka uutta vettä myllyynsä. Nythän muka nähdään, että Saara on kuin onkin tohtorin jalkavaimo! Olivathan molemmat lisäksi tulleet äskettäin Etelä-Suomesta. Kohta olikin yli koko Koutajärven seurakunnan ihmisissä se usko, että Auno on Saaran kanssa yksissä tuumin murhannut Saaran lapsen. Auno näki nyt kaikkien ihmisten silmissä halveksivan ilmeen.
Kaikki olivat herkät uskomaan, että Mikko ja Auno ovat tapainsa vuoksi tulleet syntymäpitäjässään niin ihmisten sierateiksi, että täytyi paeta tänne vieraaseen paikkakuntaan.
* * * * *