Chapter 16

-- Oli tällä poikasena kummallisia taipumuksia, sanoi Ville. -- Vieläköhän sinä osaisit saarnata sen Nilsiän rovastin vaalisaarnan. Tämä kun kuuli minkä papin tahansa kirkossa saarnaavan, niin paikalla samalla äänellä saarnasi saman saarnan, mutta muut eivät olleet niin ylösrakentavia kuin se Nilsiän rovastin vaalisaarna. Me tätä kutsuimmekin Nilsiän rovastiksi.

* * * * *

-- Etköhän antaisi minulle pyssyä ja ampumatarpeita, veisin jonkun linnun kotituliaisiksi, sanoi Mikko seuraavana päivänä Villelle.

-- Aivan mielelläni annan ja hyvän annankin, olin juuri sitä ajatellut, vastasi Ville. -- Mutta sinulla ei ehkä ole niin kiirettä sinne kotipuoleen, ettet joutuisi olemaan huomeneen ja nukkumaan vielä tulevan yön.

-- Kyllä minä nyt unelta jaksan, ja sitäpaitsi näkyy tulevan tyyni yö tänä iltana. Metso laulaa, puhui Mikko päättävästi, mistä äänen sävystä kuului, että hän tahtoi nyt lähteä.

Ville ja Lilja eivät nyt enää kieltäneetkään lähtemästä, mutta Ville kysyi: -- Mitä nyt meinaat siellä kotipuolessasi, mitä latua aiot lähteä hiihtämään, kun Mäkelän tie on noussut pystyyn.

-- Jos joltakin hyvältä ihmiseltä saisin tilkareen maata, rupeisin siihen tekemään pikkuista kouran kokoista mökkiä, jossa rypisimme.

-- Onhan meillä maata vaikka paljon, kiirehti Lilja sanomaan.

Siihen Liljan esitykseen ei Ville tarttunut, vaan sanoi: -- Minulla on tilkka tiedossani, käpylintu kätkössäni. Tällä kauppias Leizénillä on maatila tuolla Koutajärven takana Kuurtajanjoen suulla, joka Leizéniltä joutaa myytäväksi. Silloin ei tarvitse paljaan taivaan alle, kylmään metsään ruveta talontekoon.

-- Silläkö Lentsulla? keskeytti Mikko jo hiukan innostuen.

-- Sillä Lentsulla juuri on maatila, joka joutaa ja hyvin joutaakin myytäväksi, miehellä ovat raha-asiat siksi rempallaan ja luottoa ei tahdo löytyä hakemallakaan.

-- Söisihän se koirakin leipää, kun olisi rahaa. Mistäpä siihen semmoisen tilan ostoon minunlaiseni rahat koppasi, sanoi Mikko tyynesti.

-- Rahoja niitä kyllä on ja saadaan myös, sanoi Ville. -- Minä olen toimikunnan jäsenenä tässä täällä sijaitsevassa Kontiorannan pitäjän säästöpankissa ja siinä on nyt rahaa. Otetaan siitä rahat kiinnitystä vastaan, niin ei tarvita takausmiehiä eikä mitään, kiinnitetään vain tila takuuseen. Eikä muuta kuin asiaan käsiksi. Silloin sikaa säkkiin, kun se on päin.

Mikko punalti päätään ja sanoi: -- Sietääpä harkita. Kun käyn Aunon luona, niin tulen tänne uudelleen. Silloin tuon sen pyssysi, jonka nyt annat.

Lilja oli tätä kuunnellut ääneti, mutta yhtyi nyt puheeseen: -- Jos se homma ei ottaisi tulta, niin meillä on tuolla Hirvilahden rannalla maata paljonkin. Kaikki sanovat sitä hyväksi viljelysmaaksi. Jospa rupeatte sinne tekemään taloa. Paha kyllä siellä ei ole entistä.

-- Se sitten, kunhan tästä Leizénin tilasta otetaan ensin selvä, sanoi Ville.

Kaikki nousivat pöydästä. Kiiteltyään isäntäväkeään Mikko toimittautui kotimatkalle. Elämä oli saanut taas sisältöä. Oli taas olemassa muutakin kuin Ledenberg ja kosto.

Yhdeksästoista luku.

Virtalan emäntä oli Aunon kanssa jo käynyt toimittamassa aamulypsyn navetassa ja hellaan oli jo pantu tulta aamiaiskeiton keittämistä varten. Nyt keskustelivat taas naiset siitä ainoasta mahdollisuudesta, että Mikko on sillalta hypännyt jokeen, kun häntä ei kuulu missään eikä kukaan ole nähnyt. -- Mutta kukas tuolta tulee! sanoi emäntä ihastuksissaan, osoittaen kädellään akkunaan. Auno pyörähti katsomaan, tapansa mukaan löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mikko ja lintutakka selässä. -- Muuta ei osannut Auno sanoa, räpäytti vain käsiään kuin lentoon pyrkijä ja kiirehti aukaisemaan Mikolle ovea.

Mikko heitti nyt kauloista vitsalla yhteen sidotut lintunsa lattialle -- kantamuksessa oli neljä metsän parhainta metsoa, kaksi suurta mustaa teertä ja kukkapää metsäkana -- ja sanoi tyynesti: -- Siinä on keittämisen apua.

Hikeä otsastaan pyyhkien meni Mikko pöydän taakse istumaan. Auno oli riemuissaan Mikon tulosta ja hänen tuomisistaan. Hän rupesi emännän kanssa päästelemään lintuja vitsasiteistä ja he hokivat yhteen suuhun: -- Siinä on keittämisen apua, siinä on keittämisen apua. -- Kun linnut oli levitelty lattialle, otti Auno yhden metson, ojensi sen emännälle ja sanoi iloisesti: -- Saaneen kädet ne ovat sulimmat, tässä on sinulle tämä. Emäntä ihastui: -- No se tuo ei ole vähäinen käsianti -- ja lähti viemään metsoa pirttiin muittenkin nähtäväksi.

Auno olisi nyt lähtenyt, mutta emännällä oli valmis pannu, sitä kantaen hän palasi tupaan ja naurussa suin ilmoitti: -- Pitää se toki metsämiehen suu saada sulaksi. Sen suu se napsaa, jonka jalka kapsaa. Tuommoinen lintuläjä ei ole joka miehen lattialla.

-- Ei olekaan, mutta meidän lattiallamme se ei ole ensi kertaa. Ja kun Jumalalta lienee myötiä, niin ei se ole vielä viimeinenkään, sanoi Auno. Kun oli istuttu kahvipöydän ääreen, täytyi Mikon ruveta tekemään selvää matkastaan. Hän kertoi lyhimmittäin menneensä Koskelan kaupunkiin entiseltä Tervolan Villeltä saamaan pyssyä ja ampumatarpeita ja sitten metsästellen sieltä palailleensa. Sen Auno ja emäntä uskoivatkin.

Mikko ei välittänyt välipalasta, hän rupesi syömään vasta kun lintukeitto oli valmis. Emäntä oli tuonut pöytään rukiisen pullan ja voilautasen. Auno ei tullut pöytään ennenkuin oli laittanut Mikolle vuoteen. Hän näki Mikon nyt syövän aivan harvinaisella halulla ja uskoi nyt myös saavan unta, kun tiesi hänen koko yön rähmästäneen metsojen jälessä. Syötyään Mikko sanaa puhumatta riisui kenkänsä jaloistaan ja köllistyi vuoteelle ja vetäisten peitteen ylleen hautautui kokonaan peitteen alle. Auno otti nyt keittokuppinsa, lusikkansa ja leipäpalasensa ja hiljaa ovea kiinni painaen poistui keittiöön syöntiään lopettelemaan. Hän varoitteli vielä talon lapsiakin pysymään hiljaa, jotta Mikko pääsisi nukkumaan. Mikko koetti olla nyt mitään ajattelematta. Ajatukset liikkuivat kuitenkin kaupunkimatkassa, Leizénin maatilassa ja viimeöisessä metsästysretkessä. Ne Lättenperin aikaansaamat tapahtumat tuntuivat olevan likellä, mutta ne olivat kuin kaiken viljan sortanut raesade, joka pois paetessaan viimeisiä rakeitaan piristelee, samalla kuin heikkenevä ukkosen jyrinä kerta kerralta etenee ja pilven synkkä seinäkin loittonee. Ennen pitkää rupesi Mikkoa raukaisemaan. Oli kuin korviin kuuluisi Liljan herttainen puhelu ja hänen rinnoillaan näkyisivät häikäisevän säteilevillä jalokivillä koristetut kellon vitjat letkahtelemassa, mutta kohta katosi kaikki. Jäsenet valahtivat hervottomiksi, ainoastaan peite liikkui huokumisen mukaan.

Oli jo päivä kallistumassa illaksi, eikä vieläkään kuulunut tuvasta mitään liikettä. Auno oli varustanut kahvipannun toivossa, että Mikko ehkä nyt herää kahvia juomaan. Hän aukaisi varovaisesti tuvan oven ja hiipi tupaan. Mikko nukkui aivan tiedotonna, oli vain kääntynyt selälleen ja peitettään solauttanut jalkoihinsa päin. Toinen käsi peitteen alla ja toinen heitettynä vuoteen liepeelle hän nyt veteli sellaista unta, jota Auno oli Jumalalta hänelle monta viikkoa rukoillut. Ei Auno nyt raskinut herättää Mikkoa kahvia juomaan, vaan hiipien poistui tuvasta ottaen avaimenkin ovelta, jotteivät lapsetkaan sinne menisi ilakoimaan.

Kun ei Mikko herännyt koko sinä iltana, poistui Auno pirtistä, meni tupaan ja teki vuoteensa lähelle Mikon vuodetta, kuullakseen milloin Mikko alkaa liikkua ja voidakseen nousta toimittamaan, mitä hän tarvitsee. Mutta ennen pitkää Auno oli nukkunut yhtä sikeään uneen kuin Mikkokin. Huomisaamun hämärä oli harmaan hevosen kokoinen, kun Auno heräsi, ja samassa alkoi Mikkokin viehkuroida ja verrytellä nukkuessa rauenneita jäseniään.

Kimpoamalla hyppäsi nyt Auno vuoteeltaan ja kiiruhti keittiöön saamaan ensinnäkin kahvia. Kun kahvipannu jo oli tuvassa, venytteli ja oikoi Mikko käsiään ja jalkojaan vuoteellaan ja kysyi: -- Iltako nyt on vai aamu? Olen nukkunut niin sikeästi, etten ole tiennyt tästä maailmasta tämän taivaallista.

Auno naurahti ja virkkoi iloisesti: -- Kyllä tämä on aamu.

-- Kyllä kai se nyt Uni-Matti sai sitten velkansa, sanoi Mikko ja alkoi konkoa vuoteelta. Seisoalleen päästyään hän kankein askelin poistui ulos. Sieltä tullessaankin hän vielä käveli kankeasti ja sanoi hymähtäen: -- Kukahan minulta on nukkuessa jalat vaihettanut, kun nämä eivät tunnu entisiltä omilta jaloiltani?

-- Eiköhän se kauppa sentään purkaudu, kunhan tässä saadaan kahvia, sanoi Auno tyytyväisenä kahvia kaataessaan kuppiin. Sinne pöydän taa istui nyt Mikko ja kankeasti käsitellen kuppia alkoi ryyppiä kahvia.

Kahdeskymmenes luku.

Kylvöaika alkoi olla käsissä, minkä vuoksi Mikko lähti ottamaan selvää Leizénin maatilasta. Hän matkusti ensinnäkin Kuurtajanjoen suulle näkemään tätä tilaa. Hän tuli Leizénin omistamalle Korholan tilalle ja näki kartanon olevan kauttaaltaan ränsistyneenä, ihan viimeistä värsyään laulavana ja raunioiset pellot laihaa nurmea kasvavina ketoina. Ainoastaan muutaman pelto-osan puolisko oli hyvin nikuraisena rukiinlaihona ja muutaman osan nurkka sulana peltona, jossa viime kesänä näkyi kasvatetun perunoita. Aitaa ei peltojen ympärillä ollut yhtään tavallista riehtoväliä, ainoastaan pönkittelemällä köhilöitä ja repaleita. Mutta näköala matki Mäkelän näköalaa. Mikon silmä kaipasi vain isoa kuusta, jota ei kuitenkaan ollut -- eihän sitä ollut enää Mäkelässäkään. Mikon povessa tuntui mieluisa sysäys: Mikäs tässä hätänä, kaiken muun voi sentään korjata käsin!

Tilan yhdessä huonerähjässä asui vaimoineen ruma mies, jonka toinen jalka oli korttelia lyhempi toista. Kuullessaan Mikon asian mies nousi levottomana kävellä länkkäilemään huoneensa lattialla, suuri paksuhuulinen suu puoleksi auki hölmöttäen. Hänen suurinokkainen vaimonsakin alkoi toihuutella nokkaansa pahantuulisen näköisenä ja porisi: -- Kyllä on hätäisistä hätäisin, joka tähänkin kyykistelee. Ei miespolveen ole oikeaa asujaa ollut eikä tule.

-- On kai tässä kerran ollut oikeakin asuja, kun noita peltoja on noinkin paljon ollut sulana ja huoneitakin on ollut ihan tarpeen mukaan, sanoi Mikko vakavasti.

-- On ollut, mutta nälkä on ajanut asukkaan ja ajaa vieläkin, sanoi akka melkein ävähtäen, ja vinot pikkuiset käärmeensilmät kiiluivat syvistä kuopistaan.

-- No, onko teillä sitten mitään asiallista vastaansanomista, jos minä tämän ostaisin, sanoi Mikko tutkivasti kumpaistakin silmiin katsoen.

-- Ei mitään, kyllä kait tämän meistä nähden saatte ostaa, sanoi ukko ja istahti mustalle jakkaralle.

Akka toihautti suurinokkaista päätään ja salaperäisen ivallisesti sanoi: -- Kyllä kait tähän tulla saa ken haluaa, vaan ei tässä lysti olla ole.

Mikko siinä ei enää viipynyt, vaan lähti kiirehtimään Koskelan kaupunkiin. Matkalle tultuaan hän ajatteli: »Taitaa tuolla muijalla olla huonemieheksi pääsy huonoa, siitä syystä ehkä mielii vastustamaan meidän tuloamme. Mutta kun älynnee olla siivolla, niin kyllä tuossa on tilaa sekä meille että heille.»

Kuurtajanjoen suulla, aivan siinä niemessä, missä joki yhtyy Koutajärveen, asui rikas kauppias. Tultuaan talon kohdalle Mikko pistäytyi kauppapuotiin, missä iloisesti hymyilevä toimeliaannäköinen talon rouva hääri mitaten vaaleata kangasta muutamalle ostajalle. Hoikkainen puotineiti luki rautanauloja toiselle ostajalle.

-- Olisiko kauppias saatavilla, kysyi Mikko rouvalta.

-- Kyllä se on. Mistä te olette, ette suinkaan liene näiltä tienoin, koska en teidänlaistanne ole täällä nähnyt? sanoi rouva Mikkoa silmiin katsoen.

-- Olen tuolta Salmenniemen pitäjästä.

-- Missä täällä sitten kuljette?

-- Kävinpähän tuota Korholan tilaa katsomassa ostaakseni.

-- Mikä on nimenne?

-- Mikko Mäntyseksi ne ovat sanoneet.

-- Varmaan se Mikko Mäntynen, josta tässä toisella viikolla sanomalehdistä luettiin, että oli tuomittu konkurssitilaan.

-- Se sama minä olen, sanoi Mikko hieman alakuloisesti.

Kun puotineiti oli saanut rautanaulat antaneeksi ostajalle, sanoi rouva: -- Käypä sinä, Olka, sanomassa kauppiaalle, että tulee käymään täällä ja että eräällä vieraalla on sille asiaa.

Kauppapuodin perällä olevasta ovesta tulla töpsytteli kohta puotiin leveämuotoinen, hyväntuulen näköinen kauppias, jolle rouva virkkoi iloisesti: -- Tässä kuuluu olevan Korholan uusi isäntä, se Mikko Mäntynen, josta toisella viikolla luettiin sanomalehdestä.

-- Terve sitten, hyvä naapuri! Lähdetään tänne sisälle, sanoi kauppias tarjoten kätensä Mikolle.

Kauppias vei sitten Mikon kahden huoneen läpi valoisaan, loistavasti kalustettuun saliin ja osoitti istumaan eräälle hyllyvälle tuolille. Itse hän istui toiselle ja sanoi: -- Te olette siis ostanut Korholan.

-- En vielä ole ostanut, mutta luulen ostavani. Kävin vasta sitä katsomassa. Muu tuossa ei miellytä kuin näköala, vaikka eihän sitä sillä eletä.

-- Kyllä siinä Korholassa elää muutenkin, kun työtä tekee, sanoi kauppias varmasti. -- Korhola on seudun parhaimpia tiloja, mutta sattui joutumaan huonoille jälille. Se joutui kerran perikunnan tilaksi, tuo ukko kämpyrä huusi sen huutokaupasta. Siltä kuoli sitten emäntä, sitten lapsilleen äitipuoleksi nai tuon koleron, mikä sillä nyt on toverina. Tämä levitti lapset maailmalle eikä alkanut saada minkäänlaista vierasta apulaista. Parikymmentä vuotta on nyt ukko yksinään kämpyröinyt ainoana työntekijänä, ja sitä tietä on tila mennyt tuommoiseksi kuin se on. Oli ukko joutumassa ihan lintujen kirjoihin, mutta sai myydyksi tuolle kauppias Lentsulle. Siitä sai muutamia satoja markkoja, joita se nyt syöpi.

-- Paljonkohan siitä Lentseeni on maksanut.

-- Lieneekö ollut aivan täyteen kolmetuhatta. Ei sitä nykyään kuljeteta suurista rahoista.

-- Sentähdenpä se minulle onkin sopiva, minä en kykene kallishintaisiin kättäni puuttamaan, kuten tunnutte tietävän. Pari viikkoa sitten olen tuomittu konkurssitilaan ja paljastettu ihan luita myöten. Enkä muutan olisi uskaltanut ajatella tämmöistäkään, mutta tuolla Koskelassa se konttoristi Ville Tervonen minua kehoitti tähän hommaan. En minä muuten olisi tiennytkään tästä tilasta.

-- Se konttoristi Tervonen minulle juuri teidän kohtalostanne kertoi jo ennen sitä konkurssijuttua. Oli silloin juuri tuotu teidän lehmäkarjanne Koskelaan. Minusta tuntui se Tervosen kertomus mahdottomalta uskoa, mutta nythän minä sen saanen kuulla itseltänne, onko se sitten niin, että väärennetyillä papereilla olisi teidät paljastettu todellakin luita myöten.

-- Kyllä se on totta ja vielä enemmän kuin totta, sanoi Mikko lujasti.

-- Miten aiotte päästä nyt alkuun, kysyi kauppias ja äänessä kuului myötätunto.

-- Se Tervonen aikoi pitää huolen ainakin ensimäisestä kauppasummasta tai vaikka koko hinnastakin. Ja eräs vaimoni sukulainen, Amerikasta tullut, lahjotti vaimolleni sata dollaria. Sillä saamme lehmän ja ehkä jonkinlaisen hevosenkin. Ja jos se ryöstö olisi siihen päättynytkin, että karja ja maatila irtaimineen ryöstettiin, niin minulla olisi yli parin tuhannen rahaa sen vaimoni sadan dollarin lisäksi, mutta kun minut tuomittiin konkurssitilaan, niin pesänhoitajat paljastivat nekin, ettei ole muuta penniäkään kuin se sata dollaria.

-- Voi katalaa tekoa, sanoi kauppias ja lisäsi oltuaan hetken vaiti: -- Jos te tulette tarvitsemaan työaseita, niin niitä saatte meiltä lainaksi, ettei niitä tarvitse paikalla ruveta ostamaan.

-- Kiitos, kiitos siitä. Mutta minulla oli asian nimenä tähän taloon -- kun tuossa Korholassa näkyy olevan vähäsen sulaa peltoa, niin saisinko teiltä ohran siemeniä vai pitäisiköhän niitäkin sieltä Koskelasta haalia?

-- Saatte ja hyviä saattekin niin paljon kuin tarvitsette, ja saatte muutakin mitä vain tarvitsette. Ei täällä vielä nälkä tule päätänne palelemaan, sanoi kauppias reippaasti.

-- Olen sangen kiitollinen, en osannut aavistaakaan, että täällä tuntemattomassa puolessa sellaista osanottoa tulisin tapaamaan, sanoi Mikko hyvillään.

-- Ette te kovinkaan tuntematon ole, kuulin konttoristi Tervoselta siksi tarkoin kohtalonne.

Mikolla oli kiire päästä Koskelaan talon kauppaa tekemään. Hän nousi lähtemään ja kiitteli kauppiasta, joka puristi lämpimästi Mikon kättä ja ystävällisesti sanoi: -- Tervetuloa naapuriksemme.

* * * * *

Mikko lähtikin nyt kiirehtimään Koskelaan. Jo huomenaamuna oli hän siellä kaupanteossa ja saapui samana iltana illan pimetessä Virtalaan, missä iloisin kasvoin sanoi Aunolle: -- Nyt sitä minä olen taas talon isäntä ja sinä tulenpalava talon emäntä.

Auno löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Nyt kummia kuuluu! Mistä pilvestä se nyt putosi?

-- Ei ole pilvestä, maasta se on kotoisin ja maaksi se on jälleen tuleva, sanoi Mikko. -- Meillä on pitkä muuttomatka, mutta eipähän tavarat haitannekaan. Enemmän kuin kuusi peninkulmaa saamme taivaltaa, ennenkuin olemme kotonamme.

-- Enemmän kuin kuusi peninkulmaa! Aivan toisessa maailman ääressähän se sitten on!

-- On sitä vielä ilmaa etempänäkin, eikä se ole sen loitompana kun Kuurtajanjoen suulla, Koutajärven takana, ei kaukana Koutajärvestä.

-- Aivan tuntemattomaan puoleen, sanoi Auno, äänessä väräjävä alakuloisuus.

-- Eihän meillä täälläkään pestyä pöydänpäätä ole, ja ihmisiä niitä näkyy olevan sielläkin, naapurinamme on rikas kauppias, joka lupasi meitä auttaa kaikella, mitä tarvitsemme. Sanoi tietävänsä kohtalomme, ja se häntä näkyi lämmittävän.

-- Joko sitä milloin lähdetään?

-- Täytyy lähteä matkalle jo huomenna, jotta ylihuomenna pääsemme perille. Täytyy joutua tekemään toukoa.

-- Tekemään toukoa? Semmoistakinko lystiä siellä on, että vielä omaan peltoon saa tehdä toukoa?

-- Saamme tehdä vähän kevättoukoakin ja rukiin laihoakin. Kun sattuu hyvilleen, niin pari riihentäyttä tulee rukiita.

-- Ihan vuoden leipä! No ei ole hätä tämän näköinen kun aivan oinaan tavoin pukaten päästään vielä maahan kasiksi. En ole osannut aavistaakaan enkä ajatellakkaan, muuta kuin pientä puumökkiä johonkin järven niemeen, sanoi Auno ja syvä ihastus povessaan rupesi laittamaan illallista.

-- Vai viime kerta me tässä iltaistelemme, sanoi Auno sitten illallispöydässä mietteissään. -- Kiitollinen muisto jää tähän taloon, on tässä kovimman kohtalon aikana ollut hyvä olla. Ovat lämpimästi meidän kohtalomme ymmärtäneet ja tukeneet juuri kuin sairasta lastaan.

Puhe siirtyi huomiseen lähtöön. Huomattiin, että pitäisi olla kontti, johon ottaisi evästä, mutta ei ole sitäkään, jos ei talosta saa. -- Säkkinä se on köyhä kaikki, huomautti Auno. -- Jos emme saa konttia, niin käärimme evästä niitten vaatteitten sisään, mitä emme päällämme tarvitse. Niihin kääröihin laitamme joistakin nuoranpalasista lapinviilekkeet, joilla kiinnitämme kääröt selkäämme, ja lähdetään pitkin ruununsarkaa astua heittelemään. Se sitten on majanmuuttajaisrymäkkätä se!

Mikko itsekseen hymähteli ja sanoi viimein:

-- Kyllä vissiin siellä ihmisillä silmät aukeavat, kun näkevät Korholan uusien asukkaiden kaikkine tavaroineen tulla rymyävän.

-- Onko siinä asukkaita ollenkaan?

-- On siinä oikein ruma ukko ja vielä rumempi akka, nokkakin on kuin piilikirves ja kaula pitkä kuin kuokan varsi.

-- Hyi!... Onko niillä siinä talossa mitään osaa?

-- Ei mitään, mutta eihän niitä siitä viitsi taivasalle ajaa, kun vain siivolla lienevät.

-- Ei suinkaan, kun hänessä lienee meille jotakin katosta.

-- On siinä huoneita, mutta ovat ikänsä eläneitä, melkein kaikki aivan päälle kaatuvia.

-- Onko siinä navetta lehmälle, sehän meillä täytyy olla ensimäinen.

-- On siinä navettakin, mutta siitä toki näkyi jo laipio pudonneen alas.

-- No, kyllä sitä kesän aikana tulee laipiottomassakin aikaan. Talveksihan saa laipion.

-- Täytyy kai se saada ja on siinä talossa muitakin puutteita, jotka täytyy kiireesti korjata. Ei ole pelloilla aitaa aidanlajista yhtään riehtoväliä. Niityillä ei mahtane olla sitäkään vähää. Jos mihin päin katsoo, niin näkee, että se talo on laitaan eletty.

-- Kukapa se hyvän talonsa meille antanee! Kellä on hyvä, se asuu itse talossaan. Ei ole muusta huoliminen, kunhan on työalaa, mitä voi työllä korjata.

-- Sitä siinä on, sanoi Mikko, nousi pöydästä ja alkoi riisua kenkiään ja päällysvaatteitaan ruvetakseen maata.

Huomenaamuna nousevan auringon rusko valaisi vasta korkeampien vaarojen lakia, kun Mikko ja Auno säännöttömiksi mykerretyt ja nuoranpalasilla sidotut vaaterykelmät selässään työntyivät Virtalan portilta tielle, minne isäntä ja emäntä saattoivat lähtijöitä ja viime kerran käsiä puristaessaan sanoivat: -- Miloinkahan teitä nyt näkee tai näkeekö milloinkaan? -- Mutta Auno sanoi emännän kättä puristaessaan: -- Minä kyllä en sinne niin juurilleni kasva, etten joskus vielä kävisi teitä näkemässä ja näkemässä vielä Mäkelääkin, jossa silmäni olen tälle maailmalle aukonut.

-- Sitä en minä halua nähdä. Kamalat muistot vain uudistuisivat, sanoi Mikko ja lähti astumaan. Jälkeen lähti Aunokin ja äänettöminä astua julppasivat toinen toista laitaa tietä eivätkä katsoneet jälkeensäkään, vaikka Virtalan isäntä ja emäntä katsoivat menijöitä niin kauan kuin tien kääntyessä vesakko peitti suojaansa menijät.

* * * * *

Toukokuun keltainen aurinko paistoi jo lännen syrjältä, kun Mikko ja Auno kaikille ilmansuunnille katsellen saapuivat Korholan kotipientareelle. Päivä oli jo jälellä puolen. Kun talosta ei näkynyt mitään liikettä, istuivat Mikko ja Auno tiepuolessa olevalle rauniolle ja siinä istuessaan he katselivat lähelle ja kauas. Auno katseli lännen rannalle, mistä näkyi vielä jääpeitteinen Koutajärven selkä, ja sanoi: -- Tuo näköalahan tässä on puoli ruokaa. On vielä avarampi ja mahtavampi kuin Mäkelässä. Olen tuota Koutajärveä aina kuullut mainittavan isoksi, mutta en sitä noin suureksi ole uskonut, kun tuoltakaan suunnalta ei näy laitaa. Ai, ai, miten on miellyttävä tuo näköala!

Auno näki Mikon katselevan toisaalle päin, missä sieltä täältä mäkien rinteiltä näkyi taloja ja vainioita vihottavine laihopeltoineen. Nyt Aunokin kääntyi sinne katsomaan, huomasi raunioiselta pellolta jäkäläpäällisten raunioitten lomasta näkyvän vihantaa rukiin laihoa ja sanoi ihastuneena: -- Tuollako se meidän rukiinlaihommekin on?

-- Siellä se on.

-- Mutta jo noita raunioita on noilla pelloilla. Mitenkä noita kynnetään ja kartutaan, jos sulaksikin saisi?

-- Nuo rauniot eivät ole juurillaan. Myötäinen on maa tuonne, kyllä ne tulevat muuttamaan majaa, sanoi Mikko varmasti ja nousi lähteäkseen taloon.

Pirtin ja tuvan välillä olevaan eteiseen, jossa kattoa oli vain muutamia ruoteen piikkejä ja siellä täällä joku ruoteeseen käpristynyt tuohenriepale, heittivät nyt Mikko ja Auno kantamuksensa. Kun tuvasta kuului liikettä, menivät he sinne.

Kun tuvan asukkaat näkivät Mikon, niin kumpaisenkin kasvot värähtivät ja ukko heti sanomat kysyttyään virkkoi: -- Vieraat taitavat olla tämän talon tulevat isäntä ja emäntä.

-- Kyllä me olemme, sanoi Mikko ujosti.

Sen kuultuaan akka toihautti päätään ja sanoi: -- Jälestäkö ne tavarat tulevat? Eihän teidän matkassanne ole muita tulijoita.

-- Ei tule tavaroita jälestä eikä edeltä, sanoi Auno hieman ylpeästi, kun tunsi akan niin kylmän tuulen puhaltamana käyvän asiaan.

-- Ja tyhjin käsin aiotte tähän ruveta taloksi! Vihellä sinä, minä pyöritän, sanoi akka katkera iva kasvoissa pyörittäen ojennettua sormeaan ilmassa.

-- Koetella täytyy, sanoi Auno yhtä ylpeästi.

-- Miten te luulette pääsevänne alkuunkaan? sanoi akka kylmästi.

-- Kylä ei kudetta kiellä kyynärältä kymmeneltä, sanoi Auno varmasti.

Varsin lopettaakseen Aunon ja akan keskustelun Mikko virkkoi: -- Mahtaisikohan täällä kenelläkään olla myytävää lehmää ja vieläpä hevostakin?

-- Kyllä niitä toki näin kyläisessä kylässä löytyy kumpaisiakin, kun vain rahaa on, sanoi ukko ja kopisteli piipustaan tuhkia.

-- Sana rahaksi ja viimeinen velaksi, huomautti Mikko reippaasti.

Akka rähähti ilkeän ivalliseen nauruun ja huudahti: -- No kyllä sillä lailla!

Mikkoa rupesi kyllästyttämään tämä keskustelu.

-- Missäpäin tässä on likinnä taloja, minä lähtisin käymään kylässä? kysyi hän ukolta.

Ukko viittasi luoteen suunnalle ja sanoi: -- Tuonnepäin niitä on. Tuosta vesakon läpi näkyy ensimäinen, ja siitä lähtien niitä on ihan rupenaan kymmeniä taloja, ja sitten vähän väliä eteenkinpäin.