Part 6
Mutta kun d'Herbourg näki tuskallisen ilmeen leviävän appensa kasvoille eikä tiennyt, johtuiko se ruumiillisesta vai sielullisesta kivusta, vatsakatarrista vai kiihtyneistä hermoista, niin hän vältti kysymyksen. Oli kuitenkin vaikea vaieta aivan äkkiä, vaikka isä näyttikin kiusaantuneelta, ja niinpä hän sanoi:
»Stefanie täti lienee varsin varakas.»
»Aivan niin», sanoi Ina, »mutta minun luullakseni, päättäen siitä, miten Anton setä keräsi kirstun pohjalle ollessaan kuvernöörinä, on hän vielä paljoa rikkaampi kuin Stefanie täti, koska hän oli naimaton mies, ei hän koskaan pitänyt kutsuja virassa ollessaan: sen minä tiedän varmasti. Kuvernöörin talo oli kerrassaan raunioina, kun hän poistui sieltä kahdeksan vuoden kuluttua...»
»Mutta Anton setä on vanha elostelija», sanoi d'Herbourg painokkaasti, »ja se maksaa rahaa.»
»Ei!» sanoi Harold Dercksz.
Hän sanoi sen tuskallisesti, liikuttaen kättään torjuvasti, mutta tuskin hän oli lausunut tuon vastaväitteensä, kun hän katui sitä, sillä Ina kysyi kiihkeänä:
»Eikö tosiaankaan, isä? Mutta tuskinpa Anton sedän elämä sietää lähempää tutkimista...»
Ja d'Herbourg kysyi:
»Miten hän saattoi elää niin hurjasti maksamatta huvituksistaan?...»
Harold Dercksz koetti kaunistella asiaa, hän sanoi:
»Naiset olivat ihastuneet Antoniin...»
»Naisetko? Sinä kai tarkoitat yöperhosia!»
»Ei, ei!» Harold Dercksz vastusteli, torjuen laihalla vanhalla kädellään oletuksen luotaan.
»Sh!» sanoi Ina katsoen ympärilleen.
Pojat tulivat huoneeseen.
»Anton sedällä ei ollut koskaan niistä puutetta kolmekymmentä vuotta sitten!» jatkoi d'Herbourg.
»Ei, ei», vastusteli Harold Dercksz.
Pol, ylioppilas, ja Gus, nuorempi poika, astuivat sisään; ja sitten ei puhuttu enää rahasta eikä sukulaisista sinä iltana; ja poikien vuoksi iltatee juotiin hauskan mielialan vallitessa. Totta tosiaan, Ina oli hyvä äiti ja oli kasvattanut poikansa hyvin: vanhan isoisän vuoksi he olivat iloisia olematta silti vallattomia, mikä vaikutti Harold Dercksz'iin aina mieluisasti ja viihtyisästi, ja molemmat olivat kohteliaita Inan suureksi mielihyväksi, joka saattoi helposti sanoa, etteivät he olleet perineet sitä ominaisuutta Dercksz'eiltä: kun isoisä nousi poistuakseen omaan huoneeseensa yläkerrokseen, lensi Gus ovelle ja avasi sen suurella kunnioituksella. Vanhus nyökkäsi ystävällisesti tyttärensäpojalle, taputti häntä olalle ja astui portaita ylös tuumien, että Ina oli hyvä tytär, vaikka hänellä olikin virheensä. Hän asui kernaasti hänen luonaan. Yksin olisi elämä tuntunut hänestä kovin yksinäiseltä. Hän piti molemmista noista pojista. He edustivat nuoruutta, iloisesti ja reippaasti he kulkivat miehuutta kohti, nuo molemmat nuorukaiset: he eivät olleet, niinkuin kaikki muut, mitään katoavaa, mitään sellaista, mikä kulki silmien ohi hitaasti ja uhkaavasti monien, monien vuosien kuluessa...
Tultuaan huoneeseensa Harold Dercksz sytytti kaasun ja vaipui tuoliinsa tuijottaen eteensä. Elämä kätki joskus helmaansa tapahtumia, kätki kaikessa hiljaisuudessa kauhistuttavia, koko elämänaikuisia asioita, ja silloin ne eivät olleet enää yhtä uhkaavia, vaan katosivat, häipyivät yhä kauemmaksi, joskin hitaasti, kunnes kuolema tuli ja pyyhkäisi ne kokonaan pois. Mutta ne häipyivät hyvin hitaasti. Hän oli nyt vanha mies, seitsemänkymmenenkolmen-vuotias, heikko, vanha mies, joka laahasi perässään vanhaa ruumistaan ja ikävöi hautaan. Miten paljon hän oli kärsinytkään! Hän ei voinut käsittää, miksikä hänen piti tulla näin vanhaksi, kun nuo tapahtumat häipyivät niin hitaasti ja äänettömästi, laahaavin askelin, ikäänkuin nuo vanhat tapahtumat olisivat olleet haamuja, jotka laahasivat perässään pitkiä huntuja pitkiä, pitkiä teitä myöten ja ikäänkuin nuo hunnut olisivat kahisuttaneet tielle karisseita lehtiä. Koko pitkän elämänsä varrella hän oli nähnyt näiden haamujen kummittelevan, ja usein hän oli pelännyt, että tämä näky voisi käydä liian rasittavaksi miehen aivoille. Sillä haamut olivat laahanneet perässään huntuja ja lehdet olivat kahisseet; ei kuitenkaan koskaan uhkaus ollut mennyt täytäntöön; ei kukaan ollut astunut esiin puun takaa; tie hänen silmiensä edessä oli pysynyt tyhjänä; se kulki monessa mutkassa, ja haamut hiipivät hänen ohitseen... Joskus ne katsoivat taakseen aavemaisin silmin; joskus ne laahautuivat hitaasti eteenpäin; ne eivät pysähtyneet koskaan. Ne olivat kummitelleet koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, hänen ollessaan Polin ja Gusin ikäinen; hän oli nähnyt niiden kulkevan ohitseen viettäessään yksitoikkoista elämää Javassa, kahvinviljelijänä, ja myöhemmin toimiessaan liikemiehenä, koko avioliittonsa ajan eläessään naisen rinnalla, joka sattumalta oli tullut hänen elämäntoverikseen; epäilemättä se oli tapahtunut vain siksi, etteivät hänen ajatuksensa voineet kiintyä mihinkään muuhun kuin siihen, minkä hän näki kulkevan silmiensä ohitse... Nyt hän yski, kovaa, kovaa yskää, joka koski kipeästi rintaan ja vatsaan ja vavisutti hänen vääriä sääriään.
Oi, miten kauan nuo tapahtumat vielä vainoisivat häntä... Ne kulkivat, kulkivat hänen ohitseen, hitaasti laahustaen... miksikä ne eivät kulkeneet nopeammin?... Siitä saakka kun hän oli ollut pieni, kolmentoista-vuotias poika, iloinen, vallaton vekara, joka leikitteli avojaloin jokirannassa varakuvernöörin talon edustalla, nauttien hedelmistä, linnuista, eläimistä, koko siitä elämästä, minkä Java tarjoaa kasvavalle pojalle, joka voi juosta niityillä ja kiivetä korkeihin, punakukkaisiin puihin; siitä hetkestä saakka — ilma oli sinä yönä tukehduttavan kuuma, taivas uhkaavien pilvien peitossa, ja rankkasade virtasi maahan — siitä hetkestä saakka, jolloin hän näki sen, näki Sen koko kaameudessaan: siitä hetkestä saakka hänen aivoissaan oli vallinnut sekasorto, ikäänkuin villipeto olisi hyökännyt lapsen kimppuun ja pitänyt sitä kynsissään... Koko elämänsä ajan hän oli nähnyt Sen silmiensä edessä kuin haamun, joka oli syntynyt tuona yönä, hänen maatessaan kuumeisena ja unettomana vuoteellaan, tuona kuumana, lyijynraskaana yönä, jolloin sateen kyllästämät pilvipurjeet eivät ottaneet ratketakseen, vaan salpasivat hänen hengityksensä. Oliko se haamu? Ei. Se oli jotakin todellista... täyttä totta...
* * * * *
Yksinäinen _pasangrahan_ [malaijinkielellä kesähuvila] vuoristossa: hän, isän lemmikki, on yksin siellä vanhempiensa kera, sillä isä on saanut virkalomaa sairautensa vuoksi. Muut veljet ja sisaret ovat jääneet kaupunkiin, varakuvernöörin taloon.
Hän ei voi nukkua, vaan huutaa:
»_Baboe_, tule tänne!...»
Hoitaja ei vastaa. Missä hän on? Tavallisesti hän nukkuu pojan oven ulkopuolella, pienellä matollaan, ja herää heti paikalla.
»_Baboe, baboe_, tule tänne!»
Poika tulee kärsimättömäksi; hän on jo suuri poika, mutta häntä pelottaa, sillä hänkin sairastaa lievää kuumetta, samoinkuin isä, ja yö on kovin tukehuttava, ikäänkuin maanjäristys olisi tulossa.
»_Baboe!_...»
Hän ei ole siellä.
Poika kömpii ylös ja sotkeutuu sääskiharsoon, jota hän kuumeisessa kauhussaan ei saa avatuksi. Vähitellen hän vapautuu harsolaskoksista ja aikoo jälleen huutaa _baboe'a_... mutta hän kuuleekin ääniä, kuiskailua takaverannalta... Veri jähmettyy hänen ruumiissaan: hän ajattelee varkaita, rosvoja ja häntä pelottaa hirveästi... Ei, he eivät puhu javankieltä: he eivät ole rosvoja. He puhuvat hollanninkieltä ja pistävät malaijilaisia sanoja väliin; ja sitten hän tuntee _baboe'n_ äänen. Ja hän yrittää huutaa pelosta, mutta pelko estää häntä sitä tekemästä... Mitä he tekevät, mitä on tapahtunut? Poika on hiessä, häntä paleltaa... Hän kuulee äitinsä äänen: nyt hän tuntee myös herra Emilen, herra Takman, sihteerin äänen, joka käy usein heidän luonaan kaupungissa... Oi, mitä he tekevät ulkona, pimeässä?... Aluksi häntä pelotti, mutta nyt hän on jääkylmä ruumiiltaan ja vapisee, ei hän tiedä itsekään miksi... Mitähän on tapahtunut? Mitä äiti ja herra Takma ja Ma-Boeten tekevät keskellä yötä?... Uteliaisuus voittaa hänen pelkonsa. Hän on aivan hiljaa, vain hampaat kalisevat suussa; hän avaa huoneensa oven, hyvin varovasti, jotta se ei narisisi. Keskiveranda on pimeä, takaveranda on pimeä...
»Sh, _baboe_, voi hyvä Jumala, sh!... Hiljaa, hiljaa... Jos nuori herra kuulee!...»
»Hän nukkuu, rouva...»
»Jos palvelija kuulee!...»
»Hän nukkuu, rouva...»
»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, jos hän herää!... Voi, _baboe, baboe_, mitä me teemme?...»
»Ole rauhallinen, Ottilie, ole rauhallinen!...»
»Muuta neuvoa ei ole, rouva: viedään jokeen, jokeen!...»
»Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, ei, ei, _ei_ jokeen!»
»Ole rauhallinen, Ottilie!»
»Voi hyvä Jumala, ei jokeen!»
»Ei ole muuta neuvoa, Ottilie! Ole rauhallinen, ole rauhallinen! Ole ääneti, sanon minä! Tahdotko, että joudumme molemmat kiinni... murhasta?»
»Minäkö? Murhasinko minä hänet?»
»_Minä_ en voinut olla sitä tekemättä! Se tapahtui itsepuolustuksesta! _Sinä_ vihasit häntä, enkä _minä_, Ottilie. Mutta sinä teit sen yhdessä minun kanssani.»
»Voi, hyvä Jumala, ei, ei!»
»Älä koeta vapautua syyllisyydestä!»
»Ei, ei, ei!»
»Sinä riipuit hänen päällään...»
»Niin, ei...»
»Kun minä riistin tikarin häneltä!»
»Niin... niin...»
»Sh, rouva, sh!»
»Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, salamoi!... Voi, kuinka kova jyrähdys, hirveä jyrähdys!»
Vuorista vastaa kaiku yhä uudestaan ja uudestaan. Rankkasade virtaa maahan, ikäänkuin pilvet olisivat revenneet...
Poika kuulee äitinsä huutavan.
»Hiljaa, Ottilie, hiljaa!»
»En kestä tätä kauemmin, minä pyörryn!»
»Ole rauhallinen! Pidä kiinni hänen jalastaan. _Baboe_, tarttukaa toiseen jalkaan!»
»Lattialla on verta...»
»Pyyhkikää pois.»
»Heti, rouva, voi, heti!... Ensin jokirantaan...»
»Voi, hyvä Jumala, voi hyvä Jumala!»
Pojan hampaat kalisevat ja silmät pullistuvat ja sydän tykyttää kuumeesta. Hän on kuolemaan saakka kauhistunut, mutta hän tahtoo sittenkin nähdä. Lapsellisessa uteliaisuudessaan hän haluaa nähdä sen kauheuden, jota hän ei ymmärrä. Hiljaa, paljain jaloin, hän hiipii pimeän verannan läpi. Ja yön himmeässä valossa hän näkee! Hän näkee Sen! Kaamea salamanisku; ukkosen jyrinä, ikäänkuin vuoret sortuisivat... ja hän on nähnyt Sen! Nyt hän näkee enää vain epäselvästi, saattueen, joka kantaa jotakin... jotain, jota äiti, herra Emile ja Ma-Boeten kantavat. Viattomuudessaan hän ei käsitä, mitä he kantavat. Viattomuudessaan hän ajattelee vain kauheita asioita ja kamalia ihmisiä, rosvoja ja aarteita, satukirjojensa salaisia tapahtumia... _Ketä_ he kantavat puutarhan läpi? Eikö isä voi kuulla heitä? Eikö hän herää? Nukkuuko hän niin sikeästi?
Nyt poika ei kuule enää ääniä... Nyt he ovat kadonneet puutarhaan... Kuuleeko palvelija?... Ei, kaikki on hiljaista; kaikki on kadonnut pimeyteen ja sateeseen; hän ei näe muuta kuin sadetta, joka virtana vuotaa maahan, hirveästi piiskaten. Tuo kova sade estää isää ja palvelijaa kuulemasta mitään... Taivas on haljennut ja sade virtaa kuin saavista kaataen... Hän värisee kylmästä ja kuumeesta. Ja äkkiä hän tuntee pienen jalkansa alla jotain lämpimää ja pehmeää... Se on verta, tahmeaa verta...
Hän ei uskalla liikahtaa eteenpäin eikä taaksepäin. Hän seisoo hampaitten kalistessa suussa ja sateen rapistessa hänen ympärillään... Mutta hänen täytyy herättää isä, paeta hänen turviinsa, piiloutua hänen syliinsä, itkeä ja itkeä pelosta!... Hän hiipii takaisin keskiverannalle. Hän näkee äidin huoneen oven avoinna: pieni lamppu siellä lekottaa hämärästi. Taaskin hän tuntee jotakin pehmeää ja lämmintä jalkansa alla ja häntä kauhistaa tuo inhottava sotku, hyytynyt veri, jota on kaikkialla matolla. Mutta hän tahtoo ottaa tuon pienen lampun ja mennä isän huoneeseen, aina verannan toiseen päähän. Niinpä hän menee, ottaa lampun käteensä ja näkee, että äidin vuode on aivan sekaisin, tyynyt heitettyinä lattialle... Nyt hän näkee lattiallakin punaista, joka on jo muuttunut melkein mustaksi, ja hän joutuu kauhun valtaan, häntä viluttaa ja hän väistyy lamppu kädessä syrjään, jotta hän ei tallaisi tikaria, kaunista lahja-asetta, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä! Siinä se makaa... ja sen terä on punainen! Nyt kaikki muuttuu punaiseksi hänen lapsensilmissään, oi, veranda liikkuvine varjoineen on hirveän punainen, ja sen poikki hän, niin pieni kuin hän onkin, kulkee pelokkaana, kuumeisena, lamppu kädessä: ehkäpä hän vain uneksii!... Isän huoneeseen:
»Isä, oi, isä, oi isä!»
Hän änkyttää peloissaan, sillä hän on aivan poissa suunniltaan, kun isä ei ole hänen luonaan.
Hän avaa isän huoneen oven:
»Isä, oi, isä, oi, isä!»
Hän astuu lamppuineen vuoteen luo. Isä on maannut vuoteessa, vaan ei ole siinä enää. Missä hän on?... Ja äkkiä kaikki selviää hänen lapsen aivoissaan. Hän näkee tuon kauhean, näkee sen hirveänä, inhottavana, verenpunaisena, aavemaisena näkynä. Isän he kantoivat puutarhan läpi rankkasateessa jokirantaan! Äiti ja herra Emile ja Ma-Boeten kantoivat isää... isää! Hän on yksin koko talossa... isä on kuollut, ja he kantavat häntä jokirantaan... Hän näki Sen... Hän tulee aina näkemään Sen... Hän ei tiedä miksi — hän on äkkiä tullut monta vuotta vanhemmaksi — mutta hän sulkee isän oven, palaa takaisin, asettaa äidin lampun paikoilleen ja menee huoneeseensa. Hän vapisee pimeässä, hänen hampaansa kalisevat ja hänen silmänsä tuijottavat hänen päästään. Mutta hän pesee jalkansa pimeässä ja heittää käsiliinan likavaatekoriin. Hän hiipii vuoteeseen, vetää sääskiverkon eteen ja peitteen korviinsa. Ja hän makaa väristen kuumeesta. Rautavuode hänen allaan tärisee samassa tahdissa. Hän on yksin huvilassa ja hän on nähnyt tuon kauhean: ensin kun se todellakin läksi liikkeelle, sitten uudelleen salaman valossa ja ukkosen jyristessä. Hän makaa ja vapisee... Miten kauan sitä kestää? Miten kauan sitä kestää?... Puolen tuntia, kolmeneljännestä... Hän kuulee _baboe'n_ palaavan ja äidin valittavan, nyyhkyttävän, huokaavan ja Ma-Boetenin mutisevan:
»Sh, rouva, sh!...»
»Varmaankin meidät on nähty!...»
»Ei, täällä ei ollut ketään... Ajatelkaa Harold herraa, rouva!...»
Kaikki hiljenee...
On kuoleman hiljaista...
Poika makaa kuumeessa; ja kaiken yötä hänen silmänsä tuijottavat pimeyteen ja hän näkee Sen...
Siitä saakka Se on kummitellut; ja hänestä on tullut vanha mies...
Seuraavana päivänä isän ruumis löydetään suurten kivien välistä joesta. Arvaillaan, että joku mustasukkaisuudesta olisi murhan tehnyt. Mutta tohtori Roelofsz väittää, että haavan on aiheuttanut vain terävä kivi, jolle Dercksz yritti kiivetä hukkuessansa... Turha uskoa alkuasukkaiden huhuja. Murhasta ei voi olla puhettakaan... Ja lainvalvoja antaa seuraavan ilmoituksen: »Varakuvernööri Dercksz — oleskellessaan satunnaisesti huvilassaan, oli lähtenyt yöllä hengittämään raitista ilmaa hän kuumeensa ja tukehduttavan ilman vuoksi ei saanut nukutuksi... Palvelija kuuli hänen liikkuvan... ja ihmetteli suuresti, sillä satoi kaatamalla... Mutta herra ei ollut siten ensi kertaa lähtenyt yöllä unettomuutensa vuoksi... Hän eksyi metsään tieltä; ja joki oli tulvillaan... Hän ei voinut suurten kivien keskellä... Hän hukkui myrskyisenä yönä... Alkuasukkaat löysivät hänen ruumiinsa jonkun matkan päästä huvilasta. Rouva Dercksz, herätessään aamulla, oli kovin levoton, kun hän ei löytänyt miestään hänen huoneestaan...»
* * * * *
Harold Dercksz istui ja tuijotti eteensä. Hiljaisessa, hämärässä työhuoneessaan hän näki Sen kulkevan silmiensä ohitse, mutta laahaten ja hitaasti... Eikä hän huomannut, että ovi avautui ja hänen tyttärensä, Ina, astui sisään.
»Isä...»
Vanhus ei vastannut.
»Isä! Isä...»
Hän hätkähti.
»Tulin sanomaan hyvää yötä... Mitä sinä ajattelit niin kiihkeästi, isä?»
Harold Dercksz siveli kädellään otsaansa:
»En mitään, rakkaani, asioita... vanhoja asioita...»
Hän näki ne edessään: siinä ne kulkivat laahaten pitkiä aavemaisia huntuja perässään kahisevia lehtiä pitkin... uhkasiko mikään puiden takaa tuolla loputtomalla tiellä?...
»Vanhoja asioita?... Oi, isä, ne ovat olleita ja menneitä!... _Minä_ en koskaan ajattele vanhoja asioita: kuluva hetkikin on kylliksi vaikea ihmisille, joilla ei ole rahaa...»
Ina suuteli häntä toivottaen hyvää yötä... Ei, vanhat asiat... ne eivät vielä kuulu menneisyyteen... Ne häipyvät ja katoavat... mutta kovin hitaasti!
KAHDEKSAS LUKU.
Lot Pauws istui huoneessaan kirjoittaen, kun hän kuuli alakerrasta äitinsä ja tämän miehen, Steynin ääni. Ottilie äidin ääni kuului kimakalta, yhä kiihtyvämmän äkäiseltä, ja Steynin levollinen, välinpitämätön basso-ääni jyrähteli lyhyin, katkonaisin lausein, ärsyttäen äitiä, kunnes hän alkoi änkyttää ja miltei tukehtui läähätykseensä.
Lot laski pois kynänsä huokaisten ja läksi alas. Hän näki vanhan palvelijattaren kuuntelevan keittiön ovella, mutta tämä katosi kuullessaan Lot'n askeleet portaissa.
Lot astui huoneeseen:
»Mikä on hätänä?»
»Mikäkö hätänä? Mikäkö hätänä? Minä kerron sinulle, mikä on hätänä: olin hullu mennessäni naimisiin, olin hullu jättäessäni omaisuuteni mieheni huostaan. Jollen olisi tehnyt sitä, niin minulla olisi vapaat kädet! Eivätkö he ole lapsiani, omia lapsiani? Jos he tarvitsevat rahaa, niin enkö saa lähettää sitä heille? Pitääkö heidän kuolla nälkään, sillä aikaa kuin hän... kuin hän...»
Ottilie osoitti Steynia.
»No, mitä?» sanoi Steyn haastaen hänet taisteluun.
»Sillä aikaa kuin hän tuhlaa rahani naisille, aina vain huonoille naisilleen...»
»Kuulehan, äiti!»
»Niin, mutta se on totta!»
»Hiljaa, äiti, häpeä toki: älä puhu tuolla tavalla! Mikä tähän on syynä, Steyn?»
»Äiti sai kirjeen Lontoosta.»
»Trevelleyltäkö?»
»Hughilta. Hän pyytää rahaa.»
»Enkö minä saa lähettää rahaa pojalleni, jos haluan?» huusi äiti Lot'lle. »Eikö Hugh ole minun lapseni, eikö hän ole minun poikani? Se on jo kylliksi paha, ettette salli minun usein nähdä heitä, mutta pitääkö minun sen vuoksi katkaista välini heidän kanssaan? Jos Hugh on ilman paikkaa tällä hetkellä niin enkö minä saa lähettää hänelle hiukan rahaa? Eivätkö ne ole minun rahojani? Steynillä on omat rahansa, eläkkeensä. En minä pyydä hänen rahojansa!»
»Kuulehan, Lot», sanoi Steyn. »Äiti saa tietenkin tehdä niinkuin haluaa. Mutta meillähän on töin tuskin kylliksi jokapäiväisiin tarpeihimme. Jos äiti lähettää viisikymmentä puntaa Hughille niin en tiedä, miten tulemme toimeen. Siinä kaikki; mutta muuten en välitä siitä, mitä äiti sanoo.»
»Sinä tuhlaat rahojani huonoille naisillesi, sillä sinä olet itse huono ja olet sitä aina ollut!»
»Äiti, lopeta jo! Ja ole rauhallinen. Minä en siedä riitaa ja haukkumisia. Ole rauhallinen. Ole rauhallinen, äiti. Näytä minulle Hughin kirje.»
»En, en minä anna sinunkaan sitä lukea. Mitä sinä kuvittelet mielessäsi? Minun ei tarvitse tehdä tiliä teoistani pojalleni! Pidätkö sinä yhtä tuon kelvottoman kanssa äitiäsi vastaan? Te tahtoisitte kumpikin, että rikkoisin välini omien lasteni kanssa, oman lihani ja vereni, omien armaitteni kanssa vain siksi, että te sitä haluatte! Milloin minä näen heitä? Milloin? Sano minulle, milloin? Maryä, Johnia ja Hughia: milloin minä näen Hughin? Vaikka olisinkin erehtynyt heidän isänsä suhteen, niin eivätkö he silti ole minun lapsiani, omiani yhtä hyvin kuin sinä ja Ottilie? En minä voi sallia poikani nähdä nälkää!»
»Minä tiedän vallan hyvin, että Hugh käyttää väärin sinun hyvyyttäsi, sinun heikkouttasi... puhumattakaan molemmista toisista.»
»Se on oikein, älä puhu heistä! Riko välisi veljiesi ja sisariesi kanssa! Ajattele vaan, ettei maailmassa ole ketään muuta kuin sinä yksin, ja ettei äidilläsi ole ketään muuta kuin sinut; ja mene naimisiin ja jätä äitisi yksin tuon alhaisen miehen kanssa, joka lähtee salaa öisin ulos naistensa luo! Siksi, että hän on vielä nuori! Siksi, että hän on nuori ja hänen vaimonsa vanha! Mutta jos hän menee naikkostensa luo, ja sinä menet naimisiin, niin lupaan, etten jää yksin tähän taloon, vaan lähden Hughin luo. Oma rakas poikani, oma kultaseni: milloin saan nähdä hänet? Milloin saan nähdä hänet? En ole nähnyt häntä kokonaiseen vuoteen!»
»Äiti, koetahan olla tyyni, äläkä huuda tuolla tavalla. Puhu rauhallisesti. Sinä väsytät minua niin kauheasti huutamisellasi ja riitelemiselläsi ja sättimiselläsi: en kestä sellaista... En pyydä sinua näyttämään minulle Hughin kirjettä. Mutta Steyn on oikeassa; ja sen verran kuin tunnen nykyistä taloudellista asemaamme, olisi hulluutta lähettää kuusisataa guldenia Hughille, jolla ei koskaan ole muuta kuin epävarmoja 'toimia' Cityssä. Sinä et voi sitä tehdä.»
»Voin kyllä, itsekäs lurjus! Mitä sinä tiedät äitisi raha-asioista? Minulla on aina rahaa, milloin vain tarvitsen!»
»Niin, tiedän kyllä: sinä kadotat rahaa ja löydät jälleen lipastostasi...»
»Ja vaikken tällä kertaa löydäkään rahaa lipastostani ja jos Steyn lukitsee rahat, niin menen pankkiin ja pyydän sieltä, eivätkä he minulta kiellä. Ja minä lähetän rahat pankin kautta. Katsokaa vain, minä _voin_ sen tehdä, senkin itarat, itsekkäät lurjukset! Minä panen hatun päähäni ja lähden. Lähden aivan heti, menen pankkiin; ja Hugh... Hugh saa rahat huomenna tai ylihuomenna. Tekisin sen sinun tähtesi, Lot, tai Ottilien; ja teen sen nyt Hughin tähden. Olen hänen äitinsä, ja teen sen: teen sen, teen sen, ja sillä hyvä!»
Ottilie änkytti vihasta; ja sen johdosta että Lot oli puolustanut Steyniä ja Steyn välitti enemmän Lot'sta kuin hänestä, iski mustasukkaisuuden oas hänen sydämeensä ja tuotti hänelle niin suurta tuskaa, ettei hän enää tiennyt, mitä hän sanoi ja olisi halunnut lyödä Lot'ta korvalle ja... vaikkapa murhata Steynin. Ja hän hyökkäsi ulos huoneesta kalpeana vihasta, kompastuen huonekaluihin, paiskaten oven jäljessään kiinni ja kiiruhtaen portaita ylös. Hän olisi voinut vaikka itkeä tuskasta... Steyn ja Lot kuulivat hänen liikkuvan ja tömistävän yläpuolellaan, pukevan ylleen ja puhuvan itsekseen, toruen, toruen, toruen.
Steynin kovat piirteet, jotka olivat karkeat, mutta kauniit parran ympäröiminä, sulivat äkkiä, ilmeen vaihtuessa tuskalliseksi.
»Lot, rakas poikani», sanoi hän, »tällaista olen saanut kestää lähes kaksikymmentä vuotta.»
»No niin, Steyn!»
»Lähes kaksikymmentä vuotta. Huutoa, riitaa ja kiistaa... Hän on sinun äitisi. Ei puhuta siitä sen enempää.»
»Steyn, hän on äitini ja minä rakastan häntä kaikesta huolimatta; mutta käsitän kyllä, miten sinä siitä kärsit.»
»Kärsin? Enpä tiedä. Ihminen tylsistyy. Mutta joskus ajattelen, että olen heittänyt hukkaan elämäni mitä surkeimmalla tavalla. Ja kellä siitä on hyötyä? Ei edes _hänellä_.»
»Koeta kohdella häntä kuin lasta, kuumaveristä, hemmoteltua lasta. Ole ystävällinen hänelle, vaikkapa vain kerrankin. Puhu hänelle ystävällisesti, hyväile häntä: sitä hän kaipaa. Hän on nainen, joka elää hyväilyistä. Äiti raukka: en tiedä ketään, joka kaipaisi hyväilyjä niinkuin hän. Joskus hän nojautuu minuun, kun hyväilen häntä. Silloin hän on onnellinen. Jos suutelen häntä, on hän onnellinen. Jos sanon, että hänellä on pehmeä iho, on hän onnellinen. Hän on lapsi. Koeta nähdä häntä siinä valossa; ja ole hyvä hänelle, vaikkapa vain jonkun kerran.»
»En voi sitä enää. Olin hullaantunut häneen, silmittömästi rakastunut kerran. Jollei hän aina olisi riidellyt ja käyttäytynyt niin järjettömästi, niin voisimme vieläkin elää kaikessa ystävyydessä. Vaikka hän onkin minua vanhempi, niin olisimme sittenkin tulleet toimeen. Mutta hän on mahdoton. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin. Meillä ei ole rahaa: ja koska hän ei tällä kertaa löydä rahaa lipastostaan, niin hän menee aivan yksinkertaisesti pankkiin hakemaan ja lähettää Hughille. Nuo Trevelleyn kirjeet ovat syynä näihin aika ajottain puhkeaviin kohtauksiin. He iskevät hänen suontaan kukin vuorotellen; mutta ruminta koko jutussa on se, että isä on kaiken takana.»
»Onko se aivan varma?»