Part 5

Mutta täti jatkoi, lintujen säestämänä:

»En sano sitä moittiakseni perhettä, poikaseni. Olen kova, sen myönnän, mutta minä puhun suuni puhtaaksi. Kuka uskaltaa olla suora meidän perheessämme?»

»Sinä, täti, sinä!»

»Niin, minä uskallan, minä, minä, minä!» huusi täti, ja kaikki linnut kaikissa häkeissä visersivät myöntyvästi. »Älkää juuri vielä lähtekö, jääkää vielä hetkeksi, Elly. Te olitte kovin herttaisia, kun tulitte. Elly, soitahan kelloa, ole hyvä. Sitten Klaartje tuo kirsikkalikööriä: minä valmistan sitä isoäidin Annan neuvojen mukaan; ja hän valmistaa sen hyvin.»

»Täti, meidän täytyy tosiaankin jatkaa matkaa.»

»Odottakaa, vain yksi ainoa lasi!» pyysi täti; ja linnut yhtyivät pyyntöön. »Muuten minä luulen, että panitte pahaksenne suoran puheeni...»

He maistoivat likööriä; ja siitä täti tuli hyvälle tuulelle, vaikka Lot kesken lintujen viserrystä huudahtikin:

»Täti... etkö _sinä_ ole koskaan ollut hysteerinen?»

»Minäkö? Hysteerinenkö? En! Syntinen, sitä olen kylläkin: olen syntinen, niinkuin me kaikki olemme! Mutta hysteerinen, Jumalan kiitos, en koskaan ole ollut! Hysteerinen niinkuin Anton eno, Thérèse täti ja... sisaresi Ottilie, en koskaan ole ollut!»

Linnutkin saattoivat vakuuttaa samaa.

»Mutta sinä olet rakastanut, täti! Toivottavasti kerrot minulle kerran rakkaustarinasi; sitten minä kirjoitan siitä hienon kirjan.»

»Sinä olet jo muutenkin paljastanut kylliksi perhettämme syntisissä kirjoissasi, ja siksi en kerro sinulle mitään, vaikka olisin ollut kymmenen kertaa rakastunut. Häpeä toki, poika! Sinun pitäisi hävetä! Kirjoita siveellinen kirja, jota voi ilokseen lukea, mutta älä kaiva esille syntejä voidaksesi kuvailla niitä, vaikka kirjoittaisit miten kauniisti hyvänsä.»

»Sinun mielestäsi minä kirjoitan siis sittenkin kauniisti?»

»Et sinä minun mielestäni kirjoita mitään kaunista, sinun kirjasi ovat kirottuja!... Aiotko todellakin jo lähteä, Elly? Et suinkaan siksi, etten ihaile Lot'n kirjoja? Ethän vaan? Otahan vielä likööriä. Sinun pitäisi saada resepti isoäidin Annalta. No niin, hyvästi, lapset; ja tuumikaa, minkälaisen lahjan te haluaisitte minulta. Voitte valita mielenne mukaan, lapset, saatte valita itse. Minä tahdon antaa teille sopivan lahjan.»

Linnut olivat samaa mieltä, ja kun Lot ja Elly läksivät, visersivät ne äänekkäästi heidät ulos huoneesta.

KUUDES LUKU.

»Huh!» sanoi Lot ulkona, painaen kädet korviaan vasten, jotka lintujen visertäessä olivat menneet lukkoon. »Ei sen useampia setiä eikä serkkuja tällä kertaa, Elly; minä en lähde Harold enon enkä d'Herbourgien luo tämän jälkeen! Isoäiti, tuleva isoisä, eno, täti ja hyvin vanha perhelääkäri: siinä on kylliksi muinaisuutta yhden päivän varalta! En jaksa sulattaa useampia vanhoja ihmisiä enää tänään, en edes Harold enoa, joka kuitenkin on kaikkea muuta kuin pahin. Tuollainen liuta vanhoja ihmisiä yhtenä ainoana päivänä: se on liian rasittavaa, tukehduttavaa!... Kävellään vähän matkaa, jollet ole väsynyt. On kaunis ilma, tuuli virkistää meitä, ei nyt rupea satamaan... Tule hiekkasärkille minun kanssani. Tuolta tulee raitiovaunu: ajetaan sillä aina Witte Brugiin [Valkea silta] saakka ja sieltä sitten kävellään hiekkasärkille. Menkäämme siis!»

He ajoivat raitiovaunulla Witte Brugiin ja olivat hetken kuluttua hiekkasärkillä, missä he kävivät hiekkaan istumaan väkevän merituulen puhaltaessa heidän päittensä yläpuolella.

»Toivottavasti en koskaan tule vanhaksi», sanoi Lot. »Elly, eikö _sinusta_ ole hirveää tulla vanhaksi, yhä vanhemmaksi päivä päivältä?...»

»Onko se sinun suurin kauhusi, Lot?» kysyi Elly.

Elly nauroi. Lot katsoi häneen vakavana, aivan kalpeana kasvoiltaan, mutta koska hän näki Ellyn nauravan, yritti hän puhua kevyesti:

»Vielä pahempikin. Se on minun painajaiseni. Joka päivä ilmestyy uusia ryppyjä kasvoihin, yhä useampia harmaita karvoja päähän; muisti heikkonee; ja tunteet tylsistyvät; vatsa alkaa pyöristyä, niin etteivät liivit istu enää hyvin; voimat heikkonevat ja selkä käy kumaraksi menneisyyden painon alla, jota täytyy laahata perässään... eikä voi estää tätä kaikkea millään tavalla!... Kun pukusi vanhentuu, ostat uuden: minä otan asian kapitalistin kannalta. Mutta ruumiisi ja sielusi saat vaan kerta kaikkiaan ja sinun on pakko viedä ne mukanasi hautaan. Jos käytät säästäväisesti kumpaistakin, niin et ole elänyt, ja jos tuhlaat niitä, niin saat maksaa kalliin hinnan... Ja sitten tuo menneisyys, jota laahustat perässäsi! Jokainen päivä tuo mukanaan jotain, jota emme voi estää. Me olemme muuleja, jotka kannamme kuormaa, kunnes emme jaksa enää pitemmälle ja kaadumme kuolleina maahan... Oi, Elly, se on kauheaa! Ajattelehan noita vanhoja ihmisiä tänään! Ajattelehan isoisä Takmaa ja isoäitiä! He saattavat minut vapisemaan kauhusta... Siinä he istuvat, melkein joka päivä, nuo yhdeksänkymmenenkolmen ja yhdeksänkymmenenseitsemän vuotiaat vanhukset katsellen ulos ikkunasta. Mitä he puhelevat keskenään? Ei suinkaan paljon: pienistä vammoistaan, ilmasta; heidän ikäisensä ihmiset eivät keskustele, he ovat kivettyneet. Heidän muistinsa on kadonnut. Heidän menneisyytensä on vuosien kyllästämä ja se painostaa heitä, jotta elämä tuntuu heistä vain vale-elämältä, elämän epäsikiöltä: he ovat jo eläneet elämänsä... oliko se mielenkiintoinen vai ei? Tiedätkö, minä luulen, että noiden vanhojen ihmisten elämä on ollut mielenkiintoinen, muuten he eivät viitsisi enää tavata toisiaan. Varmaankin heillä on ollut paljon yhteisiä kokemuksia.»

»Sanotaan, että isoisä...»

»Niin, että hän on ollut isoäidin rakastaja... Nuo vanhat ihmiset: kukapa sitä uskoisi, kun heidät _nyt_ näkee!... Kuka voisi olettaa rakkautta... intohimoa... noissa vanhoissa ihmisissä!... Varmaankin he ovat yhdessä kokeneet koko paljon. En tiedä, mutta minusta on aina tuntunut siltä, kun näet heidät yhdessä, ikäänkuin heidän välillään toisinaan olisi jotakin omituista: murhenäytelmä, jota ei koskaan ole selvitetty ja jonka irralliset viimeiset säikeet nyt lepattelevat heidän välillään... Ja sittenkin heidän sielunsa ovat varmaankin jo kivettyneet: en usko, että he puhuvat paljon keskenään; mutta he katsovat toisiinsa tai ulos ikkunasta: irralliset säikeet lepattelevat, mutta sitovat sittenkin heidän elämänsä yhteen... Kukapa tietää, ehkä se on ollut mielenkiintoinen, ja siinä tapauksessa siinä voisi olla aihe romaania varten...»

»Eikö sinulla tällä haavaa ole mitään aihetta?»

»Ei, siitä on jo vuosia, kun minulla viimeksi oli romaanin aihe. Enkä luule kirjoittavani enää mitään romaania. Katsohan Elly, minä alan tulla... liian vanhaksi kirjoittaakseni hyvin nuorille; ja kukapa muu lukisi romaaneja?»

»Mutta sinä et kirjoita vain yleisöä varten; sinulla on oma taide-ihanteesi!»

»Tuo periaate on hedelmätön käsite. Kaikki on hyvin, kun on aivan nuori: silloin on niin hauska kerskailla tuollaisella taide-ihanteella; sitä palvoo samoin kuin toiset urheilua tai vatsaansa... Taide ei tosiaankaan voi olla kaikki kaikessa. Se on kylläkin hyvin kaunis asia, mutta, suoraan sanoen, se ei voi olla mikään elämän päämäärä. Taiteilijat yhdistävät siihen koko paljon vaatimuksia, jotka ovat hyvinkin pikkumaisia.»

»Mutta Lot, heidän vaikutuksensa muihin ihmisiin...»

»Kirjan, taulun vai oopperanko välityksellä? Niillekin ihmisille, jotka todellakin välittävät sellaisesta, merkitsee se varsin vähäistä huvia. Älä luule, ei taiteilijoilla ole suurta vaikutusvoimaa. Meidän taiteemme ovat vain pieniä norsunluulinnoja, joihin ainoastaan asiaanperehtyneillä on pääsy. Ne vaikuttavat tuskin mitään itse elämään. Kaikki nuo typerät taidemääritelmät, joita uudenaikaiset kirjailijamme esittävät meille — taide on sitä ja taide on tätä — muodostavat vain kokonaisen sarjan liioiteltuja mielipiteitä. Taide on huvitusta; maalari on huvimestari; samoin säveltäjä; ja romaaninkirjoittaja.»

»Oi ei, Lot!»

»Vakuutan, niin on asian laita. Sinulla on vielä erinomaiset ajatukset taiteesta, Elly, mutta ne haihtuvat kylläkin, rakkaani. Se on teeskentelyä. Taiteilijat ovat huvimestareita, he pitävät huolta sekä omasta että toisten huvista. Sellaisia he aina ovat olleet, ensimäisten trubaduurien ajoista saakka, sanan kaikkein hienoimmassa merkityksessä. Anna sille miten hieno merkitys hyvänsä, huvimestareita he sittenkin ovat. Taiteilija ei ole mikään puolijumala, joksi me häntä oletamme kolmenkolmattavuotiaina, niinkuin sinä olet, Elly. Hän on vain hauskuuttaja. Hän hankkii hauskuutta itselleen ja toisille; tavallisesti hän on turhamainen, pikkumainen, kade, itara tovereitaan kohtaan, ylpeä periaatteistaan ja taiteestaan, jalosta elämän päämäärästään; yhtä pikkumainen ja kateellinen kuin kuka muu tahansa omassa ammatissaan. Miksikä en puhuisi kirjailijoistakin hauskuuttajina? He huvittavat itseään omilla suruillaan ja tunteillaan; ja surunvoittoisella sonetilla ja tai enemmän tai vähemmän hämärällä romaanilla he huvittavat nuoria, jotka lukevat niitä. Sillä neljännelläkymmenennellä olevat ihmiset, jotka eivät ole ammattimiehiä, eivät lue enää romaaneja eikä runoja. Minä olen liian vanha kirjoittaakseni nuorisolle. Kun nykyään kirjoitan, on minulla se porvarillinen vaatimus, että ikätoverini, neljänkymmenen korvissa olevat miehet lukevat minua. He ovat huvitetut elävästä elämästä, joka on käsitelty psykologiselta kannalta ja kuvattu konkreetisina totuuksina, eikä keksittyjen henkilöiden välityksellä esitetty kangastuksina, runollisina ja draamallisina kuvina. Siksi olen sanomalehtimies ja huvitettu siitä työstä. Minä tahdon heti paikalla tarttua kiinni lukijaani ja päästää hänet heti taas menemään, sillä hänellä, yhtä vähän kuin minulla itsellänikään, ei ole aikaa hukattavana. Elämä kulkee eteenpäin. Mutta huomenna minä tavoitan hänet jälleen; enkä taaskaan halua viehättää häntä sen pitemmältä. Meidän aikanamme, jolloin eletään vain päivä kerrallaan, on sanomalehtikirjallisuus päiväkirjallisuutta ja aito taidetta, sillä tarvitsen sitä muotoa voidakseni kirjoittaa sirosti ja aistikkaasti... En väitä päässeeni itse niin pitkälle; mutta se on taiteellinen ihanteeni...»

»Et aio siis koskaan enää kirjoittaa romaaneja?»

»Kuka voi sanoa mitä aikoo tai ei aio enää tehdä? Jos sanookin sen... niin siitä huolimatta voi tehdä jotakin aivan muuta. Kuka tietää, mitä minä teen tai sanon vuoden kuluttua? Jos tuntisin isoäidin sisäisen elämän, niin kirjoittaisin ehkä romaanin. Sekin on melkein historiaa; ja koska olen huvitettu oman aikamme tapahtumista, tulevaisuudestamme, niin historia viehättää minua suuresti, joskin historia vaikuttaa masentavasti ihmiskuntaan ja ihmisiin ja vaikka meidän vanhuksemme vaikuttavat masentavasti minuun. Isoäidin elämä on miltei historiaa: toisen aikakauden tunteita ja tapahtumia...»

»Lot, toivoisin, että voisit ruveta vakavasti työskentelemään.»

»Minä alotan niin pian kuin olemme Italiassa. Parasta on, Elly, ettemme heti ajattele kodin perustamista. Ei yhdessä äidin kanssa eikä erikseenkään. Lähdetään matkoille. Kun olemme hyvin vanhat, ennätämme vielä asettua paikoillemmekin. Italian hirveä menneisyys vetää minua sinne. Koetan renessanssin kautta päästä vanhaan aikaan, joskaan en koskaan ole päässyt niin pitkälle, ja forumilla ajattelen yhä liiaksi Raphaelia ja Leonardoa.»

»Siis ensin Parisiin... ja sitten Nizzaan...»

»Ja sitten Italiaan, jos niin haluat. Parisissa käymme toisen tädin luona.»

»Thérèse tädinkö?»

»Niin. Hän on paaviakin katolisempi. Ja Nizzassa Ottilien luona... Elly, tiedäthän, että Ottilie elää yhdessä erään italialaisen kanssa, hän ei ole naimisissa: tahdotko siitä huolimatta käydä häntä tervehtimässä?»

»Enköhän», sanoi Elly ystävällisesti hymyillen. »Olen kovin utelias näkemään taas Ottilien... Viimeksi näin hänet kuullessani hänen laulavan Brüsselissä.»

»Hänellä on taivaallinen ääni...»

»Ja hän on hyvin kaunis nainen.»

»Niin, hän on isän näköinen, hän on pitkä, ei muistuta vähimmässäkään määrässä äitiä... Hän ei koskaan voisi tulla toimeen äidin kanssa. Ja tietysti hän on elänyt suurimman osan elämäänsä isän kanssa... Hän ei ole enää nuori, hän on minua kahta vuotta vanhempi... Siitä on nyt kaksi vuotta, kun näin hänet viimeksi... Minkähänlainen hän nyt on? Tokko hän vielä elää yhdessä italialaisensa kanssa... Tiedätkö, miten hän tutustui häneen? Aivan sattumalta, junassa. He matkustivat samassa junaosastossa Firenzestä Milanoon. Hän oli upseeri. He juttelivat yhdessä... ja ovat olleet yhdessä siitä saakka. Hän luopui virastaan ja seurasi Ottilieta kaikkialle missä hän lauloi... Luulempa melkein, että he yhä vieläkin ovat yhdessä... 'Syntinen ja hysteerinen', sanoisi Stefanie täti!... Kuka tietää? Ehkäpä Ottilie löysi hänessä suuren onnensa... eikä pelännyt tarttua siihen kiinni... Oi, useimmat ihmiset epäröivät... ja hapuilevat!...»

»Me olemme toisenlaiset kuin Ottilie, Lot, mutta emme silti hapuile... emmekä epäile...»

»Elly, oletko oikein varma siitä, että rakastat minua?»

Elly kumartui Lot'n yli, siinä kun hän loikoili hiekassa, kyynärpäihinsä nojautuneena. Hän tunsi voimakasta rakkautta rinnassaan, hehkuvaa tarvetta saada elää Lot'n hyväksi, antautua kokonaan hänelle, innostaa häntä työhön, suureen, suureen työhön... Sillä tavalla hänen rakkautensa oli alkanut kukoistaa hänen suuren surunsa jälkeen... Avaran taivaan alla, missä pilvet ajelehtivat kuin suuret laivat valkoisin, pullistunein purjein, epäilys kohosi hänen mieleensä silmänräpäykseksi, hyvin heikkona ja epämääräisenä, tokko Lot tarvitsi häntä sellaisena kuin hän aikoi antautua hänelle... Mutta tämä heikko, epämääräinen tunne haihtui tuuleen, joka siveli hänen ohimoitaan; ja hänen miltei äidillinen rakkautensa oli niin kiihkeä ja kuuma, että hän kumartui Lot'n puoleen ja suuteli häntä ja sanoi aivan varmana itsestään, joskaan ei yhtä varmana elämästä ja tulevaisuudesta:

»Kyllä, Lot, olen aivan varma siitä.»

Mitä epäilyksiä Lot'n mielessä liekin päilynyt, ne häipyivät hänen sielunsa hymyilyyn niin pian kuin hän kuuli tämän hellän ja yksinkertaisen vakuutuksen, että Elly rakasti häntä, ja hän tunsi sydämensä täyttyvän suloisella ja ihmeellisellä autuudella, mikä näytti jo ennustavan onnea...

SEITSEMÄS LUKU.

Harold Dercksz, toinen poika, oli seitsemänkymmenenkolmen, kahta vuotta Antonia nuorempi. Hän oli leskimies ja eli yhdessä ainoan tyttärensä, Inan kanssa; tämä oli naimisissa Jonkheer [hollantilaisen aatelismiehen arvonimi] d'Herbourgin kanssa ja hänellä oli kolme lasta: Lily, nuori, pellavatukkainen pieni nainen, naimisissa Van Welyn, tykistöväen upseerin kanssa, ja kaksi poikaa, Pol ja Gus, joista toinen opiskeli yliopistossa, toinen kävi koulua.

Joskus tuntui Ina d'Herbourgista varsin epämieluisalta, että hänen isänsä perhe, kaiken kaikkiaan, ei hankkinut itselleen enemmän kunnioitusta liittymällä siihen piiriin, jossa hän itse seurusteli. Hän oli aivan samaa mieltä kuin Stefanie tätikin — jonka suosiossa hän oli muistakin syistä — ja hän yhtyi täydellisesti tätiin, joka väitti isoäidin menetelleen tyhmästi, kun hän, oltuaan naimisissa De Laders'in kanssa, oli valinnut toiseksi miehekseen paljoa vähemmän ansiokkaan Dercksz'in: siitä huolimatta, että Ina itse oli Dercksz ja että hänen olemassaolonsa olisi ollut hyvinkin epäilyttävä, jollei isoäiti olisi mennyt toisiin naimisiin. Ina ei ajatellut kuitenkaan niin pitkälle: hän oli kovin pahoillaan siitä, ettei hän ollut mikään De Laders; ja parasta oli puhua mahdollisimman vähän isän perheestä. Tästä syystä hän ei tunnustanut sukulaisekseen Anton setää, niin pitkälle kuin hänen tuttavapiirinsä ulottui, koska Anton Dercksz oli kurja vanha heittiö, josta mitä eriskummallisimmat jutut olivat liikkeellä. Siitä huolimatta hän oli rahakas setä; ja niinpä Ina tahtoi pitää huolta siitä, että varsinkin Van Welyn nuori väki pysyi hänen näköpiirissään, sillä vaikka Ina olikin heikko sielu, niin oli hän kuitenkin sekä hyvä tytär isälleen että hyvä äiti lapsilleen ja olisi kernaasti suonut, että Anton setä jättäisi rahansa — mitenkähän paljon niitä saattoi olla? — perinnöksi hänen lapsilleen. Sitten oli vielä Daniel sedän intialainen perhe; setä oli isän liikekumppani Javassa ja kävi Hollannissa määräaikojen kuluttua: no niin, Ina oli hyvillään, kun liike menestyi — sillä se merkitsi rahaa kodissa — ja kun Daniel setä ja lihava intialainen Floor täti olivat jälleen onnellisesti paluumatkalla Javaan, sillä he olivat molemmat tosiaankin aivan mahdottomia hienossa seurassa, setä itä-intialaisine tapoineen ja täti, tuollainen _nonna_ [sekarotuinen], jota Inan täytyi suorastaan hävetä! Edelleen oli Parisissa täti Thérèse van der Staff, joka vietettyään varsin kevyttä elämää, oli kääntynyt katolilaiseksi: sellaista se oli, sekin oli kovin eksentristä! De Ladersit olivat aina olleet valloneja [vallonilaisiksi sanotaan niitä ranskalais-reformerattujen seurakuntien jäseniä, jotka 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla pakenivat Alankomaiden eteläisistä ranskalaisista maakunnista espanjalaisten toimeenpanemien uskonvainojen vuoksi.] samoinkuin d'Herbourgitkin olivat valloneja: tosiaankin, vallonilaisuutta pidettiin Haagissa hienompana kuin katolilaisuutta. Parasta oli olla... koskaan puhumatta Thérèse tädistä. Ja viimeinen, joskaan ei vähemmän tärkeä, oli täti Ottilie Steyn de Weert Haagissa, joka oli ollut kolme kertaa naimisissa ja eronnut kahdesti! Ja hänellä oli tytär, joka oli laulajatar ja huonoilla teillä, sekä poika, joka oli kirjoittanut kaksi epäsiveellistä romaania; oi, se oli hirveä asia Ina d'Herbourgin mielestä; se todisti kasvatuksen ja sivistyksen puutetta; ja kaikki heidän tuttavansa tiesivät sen, vaikkei hän koskaan puhunut sanaakaan Ottilie tädistä ja hänen kolmesta miehestään, jotka kaikki olivat vielä elossa! Ja kun Ina d'Herbourg ajatteli täti Steyn de Weertiä, niin hän avasi väsyneet, kauniit silmänsä avuttomalla ilmeellä ja huokasi syvään; ja tuo katse ja tuo tuska teki hänestä täydellisen Ijsselmonden. Sillä omasta mielestään hän oli perinyt suuremmassa määrässä äitinsä, aatelisneiti Ijsselmonden aatelista verta kuin isänsä kautta Dercksz'ien verta. Ainoana tyttärenä hänellä oli ollut tilaisuus Ijsselmonde-tätien välityksellä päästä hienompiin seuroihin kuin mitä hänen isänsä perheen liiaksi itä-intialainen seurapiiri oli, sen verran kuin tuota seurapiiriä lainkaan oli olemassa, sillä perhe oli hyvin vähän tuttu; Dercksz'it, joilla oli vain harvoja tuttavia, elivät yleensä eristettyinä; eikä Inan äitikään ollut eläessään kyennyt saamaan miestään esille Itä-Intian olojen erikoistuntijana eikä hakemaan tointa siirtokuntaministeriössä, niin kiihkeästi kuin hän sitä oli yrittänytkin.

Ei, isän synnynnäistä ujoutta oli mahdoton järkyttää; ja vaikka hän olikin kiltti ja taipuvainen, vaikka hän alistuikin kaikkiin niihin vieraskäynteihin, joita pidettiin välttämättöminä, vaikka hän pani toimeen päivälliskutsuja ja otti vastaan kutsuja, niin pysyi hän sittenkin sinä mikä hän oli, hiljaisena, rauhallisena liikemiehenä, joka oli heikko terveydeltään ja murtunut sielultaan, jonka silmissä ja suun ympärillä oli tuskallinen ja kärsivä ilme, vaan joka ei koskaan valittanut ja aina oli vaitelias. Harold Dercksz oli nyt pitkä, laiha vanha mies; ja tuo ajottainen sairaus ja ikuinen vaiteliaisuus näytti vain enenevän vuosien surujen ja huolien kera ja olevan yhä vaikeammin salattavissa; eikä hän kuitenkaan puhunut siitä kellekään muulle kuin lääkärilleen, ja hänellekin harvoin. Muuten hän oli hiljainen, hän ei puhunut koskaan itsestään mitään, ei edes veljelleen Daanille, joka saapui aina määräaikojen kuluttua Hollantiin yhteisten liikeasioitten vuoksi.

Ina d'Herbourg oli hyvä tytär: kun hänen isänsä oli sairas, huolehti hän hänestä, niinkuin hän huolehti kaikesta talossaan, moitteettomasti, mutta ilman rakkautta. Joskus hän tuumi kuitenkin mielessään, tokko hänen äitinsä oli ollut tyytyväinen avioliittoonsa, sillä isällä ei ollut paljon rahaa, lukuunottamatta intialaista liikettään. Niin, äiti oli ollut tyytymätön perheen taloudelliseen asemaan; ja Inalla oli myös aina ollut taloudellisia harmeja. Ja kun Inan mieskin, Leopold d'Herbourg — joka suoritettuaan lakitieteellisen tutkinnon, oli aikonut antautua diplomaattiselle uralle, mutta huolimatta itseluottamuksestansa, ei mielestään ollut kyllin kykenevä tällaiselle alalle, vaan toimi nyt asianajajana, jota ei kukaan käyttänyt — kun Inan mieskin oli tyytymätön intialaiseen rahaan, niin alkoi Ina muutamien perhekohtauksien jälkeen tuumia, että hänen kohtalonaan oli kai aina ikävöidä rahaa eikä koskaan saada sitä. Nyt tosin he asuivat suuressa talossa ja isä oli hyvin runsaskätinen ja maksoi kokonaan Polin opinnot Leidenissä; mutta Inan elämä ei ollut sittenkään helppoa, rahat vuosivat häneltä sormien lomitse ja hän olisi kernaasti tahtonut saada käytettäväkseen enemmän rahaa, koko joukon enemmän rahaa. Sen vuoksi hän oli ystävällinen Stefanie tädille ja samoin myös Anton sedälle kaikessa hiljaisuudessa.

Hänen kohtalonsa seurasi häntä edelleen: sen sijaan että Lily olisi odottanut hiukan ja tehnyt hyvän naimiskaupan, hän rakastui tuskin kahdenkymmenen vuoden vanhana niin silmittömästi nuoreen Frits van Welyyn, köyhään virkamieheen, ettei Ina voinut asialle mitään, varsinkin kun isä sanoi: »Antaa lasten tulla onnellisiksi!...» Ja hän oli antanut heille rahallista avustusta, mutta se merkitsi sittenkin vain köyhyyttä; ja niin Frits ja Lily menivät naimisiin, ja lyhyen ajan kuluttua oli heillä poika. Ainoa seikka, johon Ina saattoi vaikuttaa, oli se, että lapsesta tehtiin Stefanie tädin kaima.

»Stefanusko?» huudahti Lily kauhuissaan.

Niin, mitä hyvänsä, kunhan vain sai rauhassa elää! Voisivathan he nimittää poikaa Stefiksi, mikä kuului varsin somalta, sillä »Etienne» ei olisi tädille mieleen. Inan mielestä Stefanus Anton olisi ollut sopivinta; mutta Frits ja Lily eivät suostuneet siihen.

Ina d'Herbourgin periaatteihin kuului, ettei saanut koskaan puhua rahasta eikä perheen jäsenistä; mutta koska on kovin vaikea pitää kiinni periaatteista, niin d'Herbourgin perheessä puhuttiin aina rahasta ja hyvin paljon sukulaisista. Kumpaisetkin olivat kiitollisia keskustelu-aiheita Inan ja hänen miehensä välillä; ja nyt, kun Lot Pauws oli mennyt kihloihin Elly Takman kanssa, niin puhe sujui eräänä iltana päivällisen jälkeen aivan itsestään, Harold Dercksz'in istuessa ääneti ja katsellessa eteensä.

»Miten paljon luulet heidän saavan, isä?» kysyi Ina.

Vanha herra teki vähäisen liikkeen ja katseli yhä vain eteensä.

»Lot tietenkään ei omista mitään», sanoi d'Herbourg. »Hänen molemmat vanhempansa elävät. Ansaitseehan hän jotain kirjoituksillaan, mutta paljon se ei voi olla.»

»Paljonko hän saa artikkelilta?» kysyi Ina, haluten tietää sitä hinnalla millä hyvänsä.

»En _minä_ tiedä, ei minulla ole pienintäkään aavistusta!» huudahti d'Herbourg.

»Luuletko, että hän saa jotain vanhalta Pauws'ilta? Hän asuu Brüsselissä, eikö niin?»

»Aivan niin, mutta vanha Pauws ei omista myöskään mitään!»

»Tai Ottilie tädiltä? Hänellä on isänsä perintö, tiedäthän sen. Steyn ei omista mitään, vai kuinka, isä? Sitä paitsi, miksikä Steyn antaisi jotain Lot'lle?»

»Ei», sanoi d'Herbourg. »Mutta vanha herra Takma on rikas. Elly saa varmaankin häneltä jotain.»

»En ymmärrä, miten te voivat tulla toimeen», sanoi Ina.

»Ei heillä tule olemaan vähemmän kuin Lilyllä ja Fritsilläkään.»

»Mutta minä en ymmärrä, miten hekään tulevat toimeen!» heitti Ina vastaan.

»Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt hankkia tyttärellesi rikas mies!»

»Kuulehan», sanoi Ina, sulkien väsyneesti kauniit silmänsä, jotka olivat perineet Ijsselmondien kuuluisan kiillon, »ei huolita puhua raha-asioista. Olen väsynyt ja kyllästynyt niihin. Ja toisten ihmisten rahahuolet... eivät liikuta minua. En välitä vähääkään siitä, miten muut ihmiset tulevat toimeen... Mutta... luulenpa sittenkin, että isoäidillä on enemmän kuin mitä me aavistamme.»

»Minä tiedän suunnilleen miten paljon hänellä pitäisi olla», sanoi d'Herbourg. »Deelhof, asianajaja sanoi vastikään...»

»Kuinka paljon?» kysyi Ina kiihkeästi; ja väsyneet silmät alkoivat taas loistaa.