Part 20
»Siitä etten voi tehdä... niin paljon kuin sinä toivoisit?... Me työskentelimme niin hauskasti yhdessä; eikä tuo työ ole hukkaan heitettyä... sellainen työ ei koskaan ole hukkaan heitettyä... Mutta tiedäthän, kultaseni, en kykene suorittamaan sitä sillä tavalla kuin sinä toivoisit: en ole kylliksi kokonainen luonteeltani. Olen sanomalehtimies, diletantti, vaan en historioitsija. Osaan kirjoittaa vain päivää varten, kaikki mitä luon, on hetkellistä; sellainen minun kykyni aina on ollut... Ota se sellaisena kuin se on...»
»Kyllä, Lot, minä otan sen sellaisena. En ole enää pahoillani... Mediciläis-raukkojemme vuoksi.»
»Saat nähdä, minä kirjoitan vielä sarjan kirjoitelmia tutkimustemme perusteella: todellakin jotain oikein hyvää. Kokonaisen sarjan: ne tulevat seuraamaan toinen toistansa...»
»Niin, tee se.»
»Mutta sitten sinun pitää olla huvitettu siitäkin.»
»Tietenkin minä olen.»
»Ja keskustelkaamme nyt siitä, mitä teemme, minnekä asetumme asumaan.»
»Meidän ei pitäisi asettua minnekään... Olkaamme täällä kunnes talo on myöty, ja sitten...»
»No hyvä, voimmehan sitten päättää.»
»Aivan niin.»
»Me emme ole vielä nähneet isoäitiä. Menemmekö hänen luokseen tänään?»
»En luule, että hän on ollut pystyssä viime kohtauksensa jälkeen, mutta voimmehan käydä kysymässä.»
Elly suuteli Lot'ta hellästi. Se oli sovinto sen jälkeen mikä oli sorahtanut ja värähdellyt heissä, vaikkei katkeria sanoja oltukaan lausuttu. Elly koetti tyyntyä, hillitä itseään, vaikka hänen sielunsa näkikin nälkää. Hän rakasti Lot'ta koko sydämestään; hän tahtoi uhrautua hänelle... ja ehkäpä myöhemmin hänen lapsilleen... Se olisi kylliksi täyttämään naisen elämän... Ja hänellä olisi yhä keppihevosensa jäljellä: hän rupeaisi taas muovailemaan; loppujen lopuksi Kerjäläispoika oli oikein hyvä... Se antaisi epäilemättä tyydytystä hänen elämälleen niin kauan kuin hän oli onnellinen miehensä kanssa; ja että hän oli sitä, siitä hän oli varma. Hän alkoi puhua vilkkaammin kuin äsken: hänen masentunut mielentilansa alkoi elpyä. Hän tahtoi viettää tavallista elämää, onnellisena vaimona, onnellisena äitinä, eikä toivoa enää mitään suurta ja kaukaista... Hän ei tahtonut enää tavotella päämääriä, jotka olivat vaikeasti saavutettavissa, päämääriä, joilla myöskin oli rajansa, niin että hänen loppujen lopuksi kuitenkin olisi pakko palata takaisin.
Hän oli iloinen aamiaispöydässä, ja Adèle tädin kasvot kirkastuivat: täti rukka oli ollut masennuksissa viime aikoina ja hän kulki kumaraisena, ikäänkuin kantaen raskasta taakkaa; hän oli myös suruissaan, koska hän luuli, etteivät Lot ja Elly olleet oikein onnellisia. Nyt Adèle täti virkistyi, iloiten siitä, että Elly oli ystävällisempi ja näytti iloisemmalta ja jutteli taaskin tavalliseen vilkkaaseen tapaansa.
Sinä päivänä Lot ja Elly läksivät isoäidin luo.
Siitä saakka, kun Ottilie äiti oli kertonut hänelle tohtori Roelofsz'in kuolemasta, ei vanha rouva ollut jaksanut nousta vuoteestaan. Tohtori Thielens kävi joka päivä häntä katsomassa, väittäen, että hän oli ihmeteltävän hyvissä voimissa: hänellä ei ollut minkäänlaista vaivaa; ehkäpä hän poti vain vanhuutta; hänen ajatuksensa olivat aivan selvät; ja tohtori oli kovin ihmeissään, miten erinomainen ruumiinrakenne hänellä oli, miten vahva veri ja suuri elinvoima.
Kun Anna avasi oven Lot'lle ja Ellylle, tapasivat he hänet keskustelemasta käytävässä Steynin kanssa.
»Tulin katsomaan, miten äiti voi», sanoi Steyn.
»Tulkaa sisään, olkaa hyvät!» sanoi Anna. »Tuli palaa iloisesti arkihuoneessa.»
Vanha palvelijatar ajoi kissan keittiöön. Hän ei jäänyt kernaasti juttelemaan eteiseen, sillä hänestä oli hauskempaa, kun sukulaiset istuivat arkihuoneessa odottamassa tai kysyivät uutisia; ja hän toi heti sisään likööriään:
»Tämä maistuu hyvältä kylmällä ilmalla, Lot herra ja Elly rouva... Niin, vanha rouva on siitä saakka ollut makuulla... Voi, kukapa tietää, vaikka tämä olisi lopun alkua!... Tohtori Thielens on kuitenkin hyvin tyytyväinen... Ja tiedättekö, Thérèse rouva on myöskin täällä!» hän lisäsi kuiskaten.
»Todellako?» sanoi Lot. »Milloin hän tuli?»
»Eilen... Ja hän pääsi heti vanhan rouvan luo... ja hän oli hyvin ystävällinen, se minun täytyy sanoa... mutta, nähkääs... hän on polvillaan maassa kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä ja rukoilee. Mutta onko siitä mitään hyötyä vanhalle rouvalle, joka ei koskaan ole ollut uskonnollinen... Ja sitten nuo katoliset rukoukset, ne ovat niin pitkiä, niin pitkiä... kummallista, ettei Thérèse rouvan polvet tule aivan jäykiksi: _minä_ en kestäisi sellaista, se on varma... Niin, niin, Thérèse rouva on täällä: hän on yötä hotellissa, mutta kaiken päivää rukoilemassa täällä... ja luulenpa, että hän olisi kernaasti jäänyt tänne viime yöksi... mutta seuranainen lupasi, siinä tapauksessa että vanha rouva tulisi huonommaksi, pyytää naapureitamme heti telefonoimaan hänelle: heillä on puhelin; vanha rouva ei tahtonut koskaan sellaista taloon... Niinpä Thérèse rouva läksi pois, mutta jo seitsemältä aamulla hän palasi, ennenkuin minä olin noussutkaan!... Daan herra kävi täällä eilen, samoin Ina rouvakin; he tapasivat Thérèse rouvan; en luule, että hän menee tervehtimään ketään sukulaisista: hän väittää, ettei hänellä ole aikaa — mahdollista kyllä, kun hänen pitää niin paljon rukoilla — ja hän arveli tapaavansa sukulaiset täällä alakerrassa, missä minulla aina on tuli takassa... Niin, minä kysyin tohtori Thielensiltä: 'Tohtori', minä sanoin, 'onko hyvä, että Thérèse rouva rukoilee kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä?' Mutta tohtori, joka oli nähnyt vanhan rouvan, sanoi, 'No, ei se näytä häiritsevän häntä: päinvastoin hän on hyvin rauhallinen ja hyvillään nähdessään Thérèse rouvan jälleen... ehkäpä viimeistä kertaa!'... Voi, Elly rouva ja Lot herra, olipa tämä teille surullinen paluu kotimaahan!... Ja kenenkä luulette minun vielä nähneen? Veljenne, Lot herra...»
»Hughinko?»
»Niin, minä nimitän häntä vain Hugo herraksi: En osaa käyttää tuota englantilaista nimeä. Hän tuli Ottilie rouvan keralla; on oikea ilo nähdä heitä... Ei silti, etten pitäisi yhtä paljon teistä, Lot herra, kaukana siitä; mutta Hugo herra on komea poika, hartiakas ja kaunis kasvoiltaan, sileäksi ajettuine ylähuulineen, ja _sellaiset_ kauniit silmät kuin hänellä on! Voin hyvin ymmärtää Ottilie rouvaa, joka hemmottelee häntä: hän näytti myös niin kauniilta poikansa rinnalla... Niin, kummallista, miten nuorelta hän näyttää, vaikka hän onkin jo kuudenkymmenen: sitä ei koskaan voisi uskoa nähdessä hänet... Älkää panko pahaksenne, vaikka puhun näin vapaasti vaimostanne, Frans herra... älkää olko myöskään suutuksissanne sen johdosta, mitä sanon Hugo herrasta. Tiedän kyllä, että te ette pidä hänestä; hän on ovela mies, sen minäkin uskon; mutta voittaa kaikkien sydämen, siitä ei ole epäilystä... No, te olette aina tullut niin hyvin toimeen Lot herran kanssa, eikö totta, Frans herra? Ja nyt minä menen sanomaan Thérèse rouvalle, että olette täällä...»
Vanha Anna tepsutteli pois, portaita ylös, ja Steyn kysyi:
»Oletteko jo päättäneet, mitä teette?»
»Emme», sanoi Lot.
»Me jäämme Mauritskadun varrelle kunnes talo on myöty», sanoi Elly.
»Hauska että tapasin teidät tänään», sanoi Steyn. »Muussa tapauksessa olisin tullut teille: halusin puhua kanssasi, Lot... Ehkäpä voin tehdä sen ennenkuin muut tulevat...»
»Mistä on kysymys, Steyn?»
»Tahdoin vaan kertoa sinulle siitä askeleesta, jonka olen päättänyt ottaa. Se ei ole sinulle mieleen, mutta sitä ei voi välttää. Olen puhunut äidin kanssa, sen verran kuin hänen kanssaan on mahdollista puhua... En aio edelleen asua yhdessä hänen kanssaan, Lot.»
»Aiotko ottaa avioeron?» huudahti Lot.
»En pidä sillä väliä: mutta jos äiti haluaa, niin suostun... Lot, sinä sanoit eräänä päivänä, että uhrauduin aivan turhanpäiväisesti jäädessäni yhteen äitisi kanssa...»
»Minä tarkoitin...»
»Niin, tiedän sinun tarkoittaneen, että voisin lähteä pois vaatimatta avioeroa... Tietysti teen siten. En voi uhrata itseäni, sillä... no niin, se ei ole enää tarpeellista. Sen jälkeen kun sinä menit naimisiin, on talo muuttunut helvetiksi. Sinun välitykselläsi oli talossa jonkunmoinen rauha; sinä sait aikaan sen, että ainakin aterioidessa vallitsi sopusointu. Mutta se kaikki on nyt kadonnut... En toivoisi sitäkään, että te tulisitte meille asumaan. Se olisi hirveää Ellylle. Sitä paitsi, äidillä on nyt kylliksi rahaa mennäkseen minne häntä haluttaa... ja nyt, kun hänellä on rahaa, Hugh pysyttelee hänen luonaan... Pyysin, että äiti puhuisi perinnöstä mahdollisimman vähän, enkä luulekaan, että hän on puhunut siitä pitkin maailmaa; mutta Hughille hän on kertonut kaikki...»
»Tiedän, että hän on sen tehnyt», sanoi Lot. »Olen tavannut Hughin, ja hän sanoi, 'Äiti on saanut aika makupalan'.»
»Aivan niin... ja Hugh jää hänen luokseen ja äiti Hughin. Aikaisemmin minä ajattelin, että jos eroaisin hänestä, niin hän jäisi yksin sinun kanssasi; eikä rahaa ollut liiaksi kummankaan puolen: en voinut koskaan sitä kuitenkaan tehdä; mutta nyt, Lot, minä menen omia teitäni.»
»Mutta, Steyn, et sinä voi heittää äitiä Hughin armoille!»
»Enkö voi?» huusi Steyn kiivastuen. »Ja mitä sinun mielestäsi minun pitäisi tehdä? Katsellako vain syrjästä? Katsella miten hän tuhlaa rahansa tuolle pojalle? Miten minä voin sitä estää? En mitenkään! En halua kuulla, että kitsastelen hänen rahoillaan! _Antaa_ hänen tuhlata ne pojalleen! Hän on saanut satatuhatta guldenia: vuoden kuluttua ne ovat lopussa. Mitä hän sitten tekee, sitä en tiedä. Mutta sen minä sanon, että olen kärsinyt kylliksi oman erehdykseni vuoksi. Nyt, nyt kun hän omistaa rahaa ja Hughin, on minun uhraukseni hyödytön... Minä lähden pois: se on varma. Jos äiti tahtoo avioeroa, on se minulle samantekevää; mutta pois minä lähden. Lähden pois Haagista. Menen ulkomaille. Ehkä en tapaa sinua pitkään aikaan. En voi sitä varmaan sanoa... Lot, rakas poikani, olen kestänyt tätä elämää kaksikymmentä vuotta; ja ainoa lohdutukseni kodissani olet ollut sinä. Olen oppinut pitämään sinusta. Olemme kaksi aivan vastakkaista luonnetta, mutta minä kiitän sinua siitä, mitä olet ollut minulle: ystävä, rakas ystävä. Jos sinä hyvyydessäsi et olisi tasoittanut kaikkea sitä mikä oli tasoitettavissa kotona, niin en koskaan olisi kestänyt näitä kahtakymmentä vuotta. Nyt minä lähden pois, mutta vien mukanani mieluisia muistoja. Sinä olit kahdeksantoista vuoden vanha minun mennessäni naimisiin äitisi kanssa. Meidän välillämme ei koskaan ole vaihdettu ainoatakaan kovaa sanaa; ja se on kokonaan sinun ansiosi. Minä olen karkea mies ja mieleni on muuttunut kovin katkeraksi. Kaikki hyvä minun elämässäni on tullut sinulta. Kun sinä menit naimisiin... niin minä ehkä kaipasin sinua vielä enemmän kuin äiti: älä ole minulle pahoillasi, Elly, vaikka sanonkin niin... Ehkäpä tapaamme vielä toisemme... jossakin... Älä itke, Lot, rakkaani!»
Hän syleili Lot'ta ja suuteli häntä kuin isä poikaansa. Hän piteli häntä syleilyssään jonkun hetken, sitten hän puristi lujasti hänen kättään:
»Kuulehan, Lot, rakas poikani... ole mies!...»
»Äiti parka!» sanoi Lot.
Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä; hän oli kovin liikutettu.
»Milloinka sinä lähdet?» hän kysyi Steyniltä.
»Huomenna.»
»Mihin aikaan?»
»Kello yhdeksältä... Parisiin.»
»Minä tulen saattamaan sinua...»
»Minä myöskin, Steyn», sanoi Elly.
Hän suuteli Steyniä.
Steyn kääntyi lähteäksensä: mutta kello soi, ja Anna tuli portaita alas:
»En uskalla häiritä Thérèse rouvaa», sanoi hän. »Hän on niin vaipunut rukoukseensa että... Kas, Lot herra: tuolta tulee äiti ja... englantilainen veljenne!...»
»Lempo soikoon!» sanoi Steyn hampaittensa välistä. »En voi nähdä häntä jälleen...»
»Steyn!» sanoi Elly rukoilevalla äänellä.
Hän oli suruissaan Lot'n vuoksi, joka istui tuolilla voimatta hillitä mieltään: hän itki, vaikka hän tiesi, ettei se ollut miehekästä.
Anna oli avannut oven, ja Ottilie ja Hugh astuivat sisään. He kohtasivat Steynin käytävässä. Steyn ja Ottilie katsoivat toisiaan silmiin. Hugnm käsi kohosi hatunlieriin, ikäänkuin hän olisi aikonut tervehtiä vierasta. He kulkivat toistensa ohi sanomatta sanaakaan; ja Steyn astui ulos ovesta. Siten hän lausui jäähyväiset vaimolleen: hän ei nähnyt häntä koskaan enää; ja Steynin mukana katosi viimeinenkin Ottilien rakkauden jäännös elämästä.
»Tulin katsomaan, miten äiti voi», Ottilie sanoi Ellylle ja Annalle. »Ja Hugh tahtoi niin kernaasti myös nähdä isoäitiään. Mutta äiti on kai yhä vielä vuoteenomana, vai kuinka, Anna?...» Hän astui arkihuoneeseen: »Oi, Lot!... Mikä sinua vaivaa, poikaseni?»
»Ei mikään, äiti, ei mikään...»
»Miksikä sinä näytät niin surulliselta? Oletko itkenyt?»
»En, äiti, en... Olen vain hiukan hermostunut, ei muuta... Halloo, Hugh. Sitä vikaa ei sinussa ainakaan ole, huonoja hermoja, poikaseni! Ei, en luule sinun koskaan itkevän kuin vanha akka, niinkuin minä teen...»
Lot hillitsi itseään, mutta hänen silmänsä olivat surulliset; ne katsoivat äitiin ja veljeen... Äiti ei kiinnittänyt huomiota pukuunsa; ja Lot oli ihmeissään nähdessään, että hän oli teettänyt itselleen lyhyen kävelypukuhameen Lontoossa ja yksinkertaisen, mustan verkatakin, joka sopi kuin valettu hänen yhä vielä nuorekkaaseen ja solakkaan vartaloonsa, jota vastoin hänen hattunsa oli nuorekkaampi kuin mitä Lot oli tottunut näkemään hänen kauniissa, harmaan-vaaleassa kiharapäässään. Äiti oli kuudenkymmenen vuoden vanha! Mutta hän oli yhtenä ainoana hymynä; hänen sileät, pyöreät kasvonsa, joissa tuskin oli ainoatakaan ryppyä, olivat iloiset ja hymyilevät; Lot — hän tunsi äitinsä niin hyvin! — saattoi nähdä, että hän oli onnellinen. Tällaiselta hän näytti ollessaan onnellinen, viaton ilme sinisissä silmissään... Hän oli vanha nainen, hän oli kuudenkymmenen, mutta astuessaan nyt sisään englantilaisen poikansa rinnalla, hänellä ei ollut mitään ikää, sillä tuo onni ei johtunut mistään todellisesta äidillisestä tunteesta, vaan siitä vähäisestä hellyydestä, jota hänen englantilainen poikansa osoitti hänelle mielistävin sanoin ja hyväilyin. Hugh imarteli häntä karkeaan tapaansa; hän hemmotteli häntä karkeaan tapaansa; ja Ottilie oli onnellinen, hän loisti uudessa onnessaan. Hän ei kaivannut Lot'ta: Lot ei ollut enää hänelle olemassakaan... tänä hetkenä. Hän suorastaan säteili kulkiessaan Hughin vieressä. Ja Lot, nähdessään nuo molemmat, tunsi kipua sydämessään... Äiti raukka! Lot oli aina rakastanut äitiään, hän oli hänen mielestään niin kaunis ja huvittava; ja he olivat aina tulleet hyvin toimeen, kiitos Lot'n luontaisen hyvyyden ja hienotunteisuuden. Lot tiesi, että äiti oli kiintynyt häneen myöskin, vaikkapa hän tällä hetkellä ei muistanutkaan häntä. Äiti oli aina rakastanut Hughiä eniten kaikista viidestä lapsestaan. Hän oli aina rakastanut eniten Trevelleyä kaikista kolmesta miehestään... Äiti raukka, tuumi Lot. Nyt hänellä oli hiukan rahaa: mitä merkitsi satatuhatta guldenia, jollei sitä hoidettu hyvin? Mitä merkitsi satatuhatta guldenia... Hughille? Ja kun nuo satatuhatta olivat lopussa — muutamien vuosien kuluttua ehkä — mitä äiti rukka sitten tekisi? Sillä silloin tuo kaunis englantilainen veli, jolla oli terhakat silmät ja sileäksi ajettu ylähuuli ei välittäisi enää äiti rukasta... Ja millaiseksi äidin vanhuus sitten muuttuisi? Äiti rukka!...
»Sinä muistutat aivan ihmeesti äitiä, Lot», sanoi Hugh.
Niin, äitinsä näköinen hän oli: hänkin oli lyhyt, hänellä oli äidin silmät, hänen kaunis tukkansa ja hänen nuorekkaiden kasvojensa muoto... Lot oli joskus nuoruudessansa ollut ylpeä ulkomuodostaan, sillä hän tiesi, että hän oli kaunis, vaaleatukkainen pieni poika. Mutta hän ei ollut enää ylpeä; ja Hughin rinnalla hän oli mielestään kuin vanha nainen, hermostunut vanha nainen... Kunpa olisi pitkä, hartias, terhakkasilmäinen, kunpa omistaisi itsekkään hymyilevän suun, kylmän sydämen, teräksiset lihakset ja hermot; kunpa voisi olla välittämättä mistään muusta kuin omasta mukavuudestaan ja edustaan; elää huoleti äidin varoilla ja sitten kun ne loppuivat, aivan rauhallisesti ja tyynesti heittää äiti pellolle ja kulkea omia teitään: sillä tavalla sitä sai varman aseman elämässä! Saattoi hallita maailmaa ja omia tunteitansa! Ei tarvinnut pelätä tulevaisuutta eikä vanhuutta! Sellainen mies ei tuntenut hermostunutta pelkoa eikä koskaan itkenyt kuin vanha, hermostunut akka!
»Niin, Hugh, olen äidin näköinen.»
»Ja Elly... on sinun näköisesi», sanoi Hugh.
»Ja äidin näköinen joskin hyvin rumennettu painos: ainakin ihmiset niin väittävät, äiti», sanoi Elly pehmeästi.
Ja hän suuteli anoppiansa: Ellykin oli surullinen ajatellessaan vanhaa herraa... ja Steyniä... ja Lot raukkaa...
Kello yläkerrassa soi äkkiä, kahdestikin: se kutsui seuranaista.
»Onko Thérèse täti ylhäällä?» kysyi Elly.
»En ole nähnyt häntä vielä», sanoi Ottilie. »Mutta mitä tuo voi olla?...»
»Voi hyvät ihmiset, hyvät ihmiset!» huusi Anna tullen keittiöstä ja ajaen kissan pois. »Varmaankin vanha rouva taaskin on kummallinen: hän näkee aaveista, tiedättehän...?»
Mutta seuranainen hyökkäsi portaita alas, kasvot aivan kalpeina.
»Pelkään, että hän kuolee!» hän huusi, »minä menen naapuriin... telefonoimaan lääkärille...»
»Jääkää!» sanoi Lot, »minä menen.»
Hän otti lakkinsa ja läksi. Koko talo oli kauhun vallassa. Äiti, Ottilie täti, Elly, seuranainen ja Anna läksivät ylös.
»Odota täällä, Hugh», sanoi Ottilie.
Hän nyökkäsi.
Hugh jäi yksin arkihoneeseen, kävi istumaan ja heitteli huvikseen hattuaan kattoon ja tavoitti sen taas käteensä... Hän tuumi, että hänen äitinsä saisi paljon periä isoäidiltä... Kovin vähän hän jättäisi jälkeensä, ja sekin tulisi jaetuksi niin monen kesken.
Hugh sytytti sauhukkeen, ja kun Lot palasi takaisin, hän avasi hänelle oven, mikä Annan mielestä oli kovin ystävällistä.
Lot läksi myös yläkertaan. Makuukamarissa — kaksipuoliset ovet olivat auki, jotta sisälle pääsisi enemmän ilmaa, ja makuuhuone sulautui ikäänkuin yhteen vierashuoneen kera, missä vanha rouva tavallisesti istui — vallitsi kauhu, joskin se oli hillitty. Vain äiti ei voinut mitenkään pidättää nyyhkytyksiään. Tämä tuli niin odottamatta, sanoi hän. Hän ei olisi koskaan voinut aavistaa...
Vuoteen vieressä seisoi Thérèse täti. Ja Lot'n mielestä tuntui, hänen astuessaan sisään, ikäänkuin hän olisi nähnyt siinä itse isoäidin, joskin nuorempana...
Thérèse täti tervehti Lot'ta kreolilaissilmissään surullinen ilme. Hän viittasi kädellään vuoteeseen, missä vanha rouva makasi täydessä tajunnassaan. Kuolema lähestyi askel askeleelta, ilman taistelua, ikäänkuin kynttilä vain olisi sammunut. Hengitys kulki vain hiukan nopeammin ja raskaammin... Vanha rouva tiesi, että hänen lapsensa olivat hänen ympärillään, vaikkei hän tiennyt ketkä heistä olivat läsnä. He olivat lapsia: sen verran hän tiesi. Ja tuo tuossa, hän tiesi, oli Thérèse, joka oli tullut hänen luokseen; hän oli siitä kiitollinen. Hänen kätensä liikkui peitteellä; hän sanoi valittaen:
»Thérèse... Thérèse...»
»Niin, äiti...»
»Thérèse... Thérèse... rukoile...»
Hän risti itse kätensä.
Thérèse van der Staff polvistui vuoteen ääreen. Hän rukoili. Hän rukoili kauan. Vanha rouva, kädet ristissä, teki kuolemaa, hyvin hitaasti, mutta tyynesti... Ottilie äiti nyyhkytti Lot'n sylissä... Kello soi alhaalla.
»Voi tuota rakasta Hugo herraa!» kuiskasi vanha Anna. »Hän avaa oven!»
Tohtori Thielens tuli, mutta hän ei voinut mitään tehdä. Vanha rouva ei oikeastaan ollut sairas: kynttilä paloi vain loppuun. Siitä saakka kun hänelle oli kerrottu Roelofsz'in kuolemasta, siitä saakka kun hän itse oli nähnyt Takman kuolleena, hän ei ollut voinut olla jalkeilla, ja kiitollisena hän oli vain iloinnut siitä suuresta onnesta, että hänen tyttärensä Thérèse niin odottamatta oli saapunut hänen luokseen. Ei kukaan ollut puhunut hänelle Takman kuolemasta, mutta se ei ollutkaan tarpeen: hän oli nähnyt ja hän tiesi... Hän muisti vallan hyvin, että Thérèse oli kääntynyt katoliseksi ja että hän itse oli joskus toivonut synninpäästön rauhaa ja lohtua rukouksista, joita pyhimykset kantoivat Jumalan ja Neitsyt Maarian istuimen juurelle. Ja hän oli pyytänyt Thérèseä rukoilemaan, rukoilemaan vanhan äitinsä puolesta... Hän, äiti ei tiennyt että Thérèse _tiesi:_ hän oli unohtanut, täydellisesti unohtanut kuumetautinsa useita vuosia sitten, kun hän oli maannut houraillen tyttärensä sylissä... Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan, hän tuumi kiitollisena, miten hyvä Jumala oli ollut hänelle, vaikka hänen sielunsa olikin niin syntinen, sillä ei kukaan, ei kukaan sitä tiennyt. Ei kukaan, ei kukaan ollut koskaan sitä tiennyt. Hänen lapsensa eivät sitä tienneet... Hän oli kärsinyt rangaistuksen omassa sielussansa, katumuksen rangaistuksen, jota oli kestänyt vuosikausia. Häntä oli rangaistu sillä kauhulla, jota »hänen» haamunsa oli tuottanut hänelle, ilmestyen verisenä silloin tällöin näiden vuosien kuluessa huoneen nurkkaan lasikaapin viereen. Niin, rangaistuksensa hän oli kärsinyt... Mutta sittenkin Jumala oli ollut armollinen: ei kukaan, ei kukaan ollut tiennyt sitä; ei kukaan, ei kukaan tiennyt eikä saisi sitä tietää. Nyt hän teki kuolemaa, kädet ristissä; ja Thérèse, joka tiesi miten oli rukoiltava, rukoili...
Hiljalleen vanhan rouvan hengitys heikkeni; kauan, kauan hän makasi huokuen viimeisiä hengenvetokaan... Ottilien nyyhkytykset ja vanhan rouvan huohotus yksin häiritsi huoneen hiljaisuutta... Ulkona vesi tippui pitkin ikkunapieliä kuin kyynelvirta.
KAHDESTOISTA LUKU.
»Oi!» itki Anna. »Miten kauan vanha rouva tarvitsee kuollakseen!... Kuulkaa... kello soi!... Tuo kiltti Hugo herra, tuo hyvä poika, hän on minulle suureksi avuksi, Ottilie rouva: kuulkaahan, taaskin hän avaa oven!...»
Hugh avasi todellakin oven; ja perätysten astuivat sisään Harold, Daan ja Floor, Stefanie ja Anton, Ina, d'Herbourg ja van Welyt. Lot oli telefonoinut heille naapurista ja kutsunut heitä tulemaan, sillä isoäiti oli kuolemaisillansa. Adèle tätikin saapui. Hän pistäytyi yläkerrokseen vain lyhyeksi hetkeksi, nähdäkseen viimeisen kerran vuodeverhojen takaa vanhan rouvan, ja palasi sitten taas alas. Viimeiset hengenvedot seurasivat häntä aina arkihuoneeseen saakka. Tänä lyhyenä hetkenä hän ei ollut nähnyt muuta kuin rauhallisen äidin, joka teki kuolemaa, ja vuoteen vieressä rukoilemassa Thérèsen, jota hän ei ollut tavannut vuosikausiin. Alhaalla Harold Dercksz oli vajonnut tuolille: hänellä oli sietämättömiä tuskia, hänen kasvonsa vääntyivät kivusta; ja silmiensä edessä hän näki oman kuolinvuoteensa: ei kestäisi enää kauan, hän oli kärsinyt siksi paljon viime aikoina; hänen tahtonsa lujuus yksin piti häntä pystyssä. Daan Dercksz seisoi hänen edessään ja kuiskasi Haroldin korvaan:
»Harold... Harold... mikä onni, että äiti kuolee.. ja hän kuolee rauhallisesti... kaikesta päättäen...»
Niin, hän kuoli rauhallisesti... Hänen vuoteensa ääressä Thérèse oli polvillaan ja rukoili, Thérèse, joka ei tiennyt mitään, niinkuin Harold oletti: ei kukaan... ei kukaan muu tiennyt kuin hän itse ja Daan... Tuo kauhea asia... Se katosi nyt. Ylhäällä äiti veti viimeisiä hengenvetojaan; ja joka hengenvedolta Se väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, laahaten perässään usvahuntujaan; lehdet kahisivat, vesi valui kuin kyynelvirrat, haamut häämöttivät puiden takaa, mutta Se, Se häipyi yhä kauemmaksi!...
Oi, vuosia sitten, kuusikymmentä vuotta sitten, hän oli nähnyt Sen kulkevan ohitseen, niin hitaasti, niin mutkitellen, ikäänkuin Se ei koskaan katoaisi, ikäänkuin Se seisoisi alati paikoillaan eikä koskaan ennättäisi matkan määrään kokonaisen ihmiselämän kuluessa! Kuusikymmentä vuotta hän oli nähnyt Sen; kuusikymmentä vuotta Se oli tuijottanut häntä silmiin... Nyt äiti valitti äänekkäämmin, kiihkeämmin hetken aikaa; he kuulivat Ottilien nyyhkyttävän kovempaa...
Seuranainen tuli alas. Siellä kaikki lapset, jo ikäihmiset, seisoivat tai istuivat.
»Kaikki on lopussa», hän sanoi lempeästi.
He itkivät, nuo vanhat ihmiset; he syleilivät toisiaan; Floor täti huusi:
»Voi!... Rakas äiti raukka!»
Koko talon täytti kuolema, joka oli saapunut heidän luokseen kulkeakseen taas edelleen...